Yleinen

Miks just Uusi Seelanti?

maanantai, syyskuu 9, 2019

 

Olin ajatellut kirjoittavani tarinan Uudesta Seelannista. Upeista rannoista, viinitiloista ja lampaiden täyttämistä vihreistä kukkuloista. Salamyhkäisestä viinitilasta jossa parrakas ukko teki parasta viiniä jota olen koskaan maistanut ja maailman parhaasta lihapiirakasta jonka soimme viiden tunnin patikoinnin jälkeen. Roadtrippista äidin kanssa ja majataloista joissa yövyimme. Lehmistä ja hevosista ja kaikesta siitä mitä näin ja koin tuossa upeassa maassa. Olin kirjoittanut pitkän tekstin siitä miten minut ryöstettiin ja kuinka poliisi setä antoi minulle kodin ja surffilaudan. Taisin jopa kirjoittaa pienen pätkän laukkahevosista, joista opin niin paljon uutta tuon vuoden aikana. Nuo tarinat ovat kaikki mahtavia, mutta kuunnellessani suomalaista radiokanava YleX:sää eilen aamulla, mieleni palasi takaisin Tammisaareen ja meidän pieneen huvikumpuun jossa radio toimii vain jos valot ovat päällä. Joten kerronpa tarinan siitä miten päädyin edes muuttamaan Uuteen Seelantiin.

Olin palannut Suomeen pieneltä maailman matkaltani ja silloinen poikaystäväni oli lähettänyt whatsapissa ääniviestin jossa hän lauloi Hätä-Miikan kappaletta näin:

Oot kuvissa niin kaunis

Ja hymy kasvoilla

  Teet asioita joita

Halusitkin kokeilla

En muista milloin oisin nähny

Sut noin onnellisena

Ja kieltämättä mietin

Haluutkohan palata Uusi-Seelanti

Miksi just Uusi-Seelanti

Ei kai kauemmaks pääsekään

Uusi-Seelanti

Miksi just Uusi-Seelanti

Ja mä päästin sut lähtemään

 

 

Edellisenä päivänä olin istunut jälleen keittiossä katsellen syksyksi muuttuvaa kesää ja muistellen reppureissuani jo kaivaten takaisin maailmalle. Olin kuitenkin luvannut tulevani takaisin Suomeen ja alkaa opiskelemaan kuten tiettyyn kaavaan kai kuuluu, joten täällä nyt istuin ja odotin. Isomummi oli sanonut vuotta aiemmin etta valkolakin saatuani saisin tehdä ihan mitä haluan ja siksihän minä maailmalle ylipäänsä lahdin. Hiukseni olivat vaalenneet ikuisessa auringossa, ihollani oli miljoonia ja miljoonia pisamia ja muutamia auringon polttamia arpia. Rinkkani oli edelleen puoliksi pakattuna ja saatoin edelleen haistaa maailman meret. Noh, tässä sitä kuitenkin oltiin. Takaisin lähtöpisteessä, takaisin siinä elämässä josta olin niin monta kertaa kasvaessani kuullut. “ Eskarista kouluun ja koulusta lukioon, sitten yliopistoon ja sitten voisi varmaan mennä kokopäivä töihin ja ehkä ostaa auton ja talon.” En sano että vanhempani olisivat koskaan minua puskeneet yhtään mihinkään, päinvastoin he olivat aina antaneet minulle vapauden kokeilla omaa onneani tiettyjen kaavojen sisällä.

Nyt kuitenkin tilanteeni oli varsin hupaisa ja edelleen palaan takaisin tuohon hassuun päivään hymy huulillani. Olin luvannut lähteä opiskelemaan mutta en kerta kaikkiaan halunnut tai edes tiennyt mitä ja miten ja missä. Halusin vain hypätä lentokoneeseen, ratsastaa hevosia ja nähdä kauniita maisemia ja vain matkustaa. Joten fiksuna tyttönä etsin yliopiston jostain päin maailmaa johon lukiopapereillani pääsisi helposti. Balilta löytyi. University of international business, hyvälta kuulostaa. Hain, pääsin sisään, maksoin etukäteen jonkun varausmaksun joka oli vaivaiset 50$ ja hymyssä suin kerroin äidilleni lähteväni opiskelemaan businestä. Tässä kohtaa nauran ääneen ihan joka kerta kun edes ajattelen koko asiaa. Äiti katsoi minua hetken silmiin ja taisi naurahtaa epäuskoisena “ eihän sua edes kiinnosta mikään hemmetin business”

Siinä sitten istuimme keittiössä, katselimme omenapuita jotka alkoivat täyttyä maailman parhaista omenoista ja nauroimme. Ihan totta se oli, eihän minua koskaan mikään business kiinnostanut enkä olisi varmastikkaan ymmärtänyt koko kurssista mitään. Halusin vain takaisin sinne jonnekkin, sinne missä aurinko sai polttaa hiuksiani. Olin seikkaillut Malesiassa, liftannut Uudessa Seelannissa, nähnyt kenguruita Australiassa ja surffanut Balilla mutta kaikesta tuosta ja enemmästä päähäni oli ainoastaan jäänyt muistot Uuden Seelannin rannoilta ja pienistä kylistä.

“Mihin sä oikeasti haluut mennä?” äiti kysyi ja tällä kertaa minulla oli vastaus.

“Uuteen Seelantiin, mutta mä maksoin jo sen etukäteismaksun”

“Mä maksan sen sulle takasin jos sä varaat lennot Uuteen Seelantiin”

Ei mennyt montaa minuuttia kun lennot oli varattu ja pakkaamaton rinkkani saisi jäädä pakkamaattomaksi. Lähetin poikaystävälle viestin: “Sori, lähen takaisin Uuten Seelantiin”

 

Nyt muutaman vuoden jälkeen olen seikkaillut, kokenut unohtumattomia asioita, ryhtynyt laskettelu- ohjaajaksi ja täyspäiväiseksi hevostenkouluttajaksi. Aurinko saa edelleen polttaa hiuksiani ja miljoonat ja miljoonat pisamat koristavat ihoani. Äiti on lentänyt luokseni niin Uuteen Seelantiin kuin tänne Australiaankin katsomaan miten olen elämääni rakentanut. Olemme yhdessä jakaneet rodtrippeja, viinimaisteluita ja uskomattomia vaelluksia. Ihmeellistä miten tuo hetki meidän keittiössä silloin vaikutti ihan kaikkeen ja edelleen ajattelen etta olipahan hullu juttu ja ompahan hullu äiti, mutta ehkä äiti halusi luoda yhden suuren seikkailun ja siinä hän todella onnistui.

 

Yleinen

Eniten kaipaan taloa täynnä elämää

tiistai, elokuu 27, 2019

Kohta on syksy ja olen jälleen jonkinlaisessa lähtöpisteessä. Opettelemassa arkea jossa koko perhe on onnellisesti hajaantunut omiin elämiinsä ja minä sukkuloin arjessa rutiineihin addiktoituneen pikkukoiran ehdoilla. Töiden jälkeen vastaanotan kiihkeät kotiintulopusut pitkän kaavan mukaan. Kun siitä on toivuttu, meillä molemmilla on hirveä nälkä. Tai joskus ensin pissahätä. Sitten ollaan hetki sohvalla vatsakkain ja useinmiten halutaan kumpikin pitkälle kävelylenkille. Kävelyn jälkeen on aika laittaa teevesi kiehumaan ja organisoida luun piilotus. Sohvan alle. Kaapin taakse. Aina yhtä jännää. Vanha hauvarouva jaksaa innostua vainun perässä säntäilystä ja minä jaksan kehua kuinka taitavasti se luun löytää. Joka ilta. Sitten voidaankin yhdessä asettua sohvalle rentoilemaan ja haaveilemaan menneistä ja tulevista matkoista.

Tänään ajattelin viettää iltani vasta remontoidussa yläkerran oleskeluhuoneessa. Kun astelen rappuset yläkertaan koira perässäni iloisesti tepsutellen, hämmästelen miten vuodet kuluivat niin nopeasti. Ihan kirkkaasti vielä muistan kuinka jännityksellä elin ja hengitin jokaisen lapsen koulun alkua, rippijuhlia, autokoulusta läpi pääsyä ja ylioppilaskirjoituksia. Tyttö-ja poikaystäviä, pulinan täytteisiä ruokailuja ja juoksua vanhan talon rappusissa.

Muistan myös joskus suurieleisesti tehneeni suunnitelmia yläkerran varalle sitä hetkeä varten kun lapset sitten joskus muuttavat yksi kerrallaan pois lapsuudenkodista.Taisin samanaikaisesti myös vähän toppuutella, että ei kaikkea tarvitse kerrallaan viedä pois, kyllähän tänne mahtuu, kellariin vaikka.

 

Hyvin tottelivat. Tässä pääsi nyt käymään niin että kaikki kolme lastenhuonetta tunnistaa edelleen asukkaastaan. Kirjoja, koriste-esineitä ja leluja. Urheilukilpailuista voitettuja ruusukkeita ja mitaleita. Julisteita ja lasten tekemiä taideteoksia. Pojan huoneen nurkkaa koristaa jättimäinen Marshallin vahvistin ja seinillä on rivi kitaroita, sähköllä ja ilman. Vaatekaappi täynnä vaatteita jotka eivät ole vielä muuttaneet mihinkään. Huonekaluja ja urheiluvälineitä. Tänne tosiaan mahtuu.

Koira juoksee innoissaan huoneesta toiseen mutta etsinnöistään huolimatta ei löydä yhtään yläkerran asukkia. Jos löytäisi, se haukkuisi ja vinkuroisi niin kauan että saisi huomiota. Yksi lapsista komentaisi sen hiljaiseksi, toinen yllyttäisi riehumaan ja kolmas pyytäisi viereensä. Jokainen omalle luonteelleen uskollisena.

Kaipaan eniten sitä kun kiersin jokaisen lapsen luona iltaisin ennen nukkumaan menoa ja tiesin että he olivat juuri siinä. Oli aikaa jutella päivän kuulumisista ja hieroa kasvukipuisia jalkoja. Omassa kodissa. Omassa sängyssä. Toiseksi eniten kaipaan sitä taukoamatonta puheensorinaa ja lasten juttuja. Älyttömiä nahisteluja sisarusten välillä ja muuten vaan lähtökohtaisesti järkeväksi tarkoitettuja koko perheen keskusteluja jotka lähes aina kääntyivät huumorin puolelle.

Istahdan kaukana Australiassa asuvan lapseni sängylle ja katselen muutaman vuoden takaisia kuvia yhteiseltä matkaltamme Uudessa Seelannissa. Juoksutan kättä hänen pehmeällä päiväpeitolla.

Ehkä yläkerta on hyvä juuri näin. Sen pitää tuntua tutulta vaikka saakin pikkuhiljaa uutta ilmettä. Tänne lasten pitää saada tulla ja olla omien rakkaidensa kanssa. Kaivaa lautapelit esiin, järjestää rapujuhlia ja lettukestejä. Kiivetä majapuuhun ja tehdä kärrynpyöriä.

Kaipaan yhteisiä juoksulenkkejä vaikka jo aikaa sitten vauhtini ja matkani oli puolet hänen juoksemistaan. Minä sain juosta miten juoksin ja hän satoja metrejä edellä kunnes taas pyrähti takaisin rinnalleni kannustamaan.

– Jaksaa jaksaa äiti!

Aina kannustamassa ja rohkaisemassa ihan sama mitä teemme yhdessä.

Joskus kaipaan jopa hänen kiukun ja turhautumisen hetkiä, vaikka silloin onkin parempi olla hiljaa ja tarjoutua hieromaan vähän hartioita. Meidän on oikeastaan ihan mahdotonta riidellä koska hän on niin hellyttävä kiukkuisena.

– Pian olette jo täällä, hän muistuttaa joka kerta kun juttelemme.

Niinpä, kohta on jo syksy ja saan viikata kesävaatteet kaappiin. Mutta vain muutamaksi hassuksi kuukaudeksi koska sitten lähdemme kohti maapallon toiselle puolelle taittuvaa kesää.

– Jaksaa jaksaa äiti !

Nina

 

Yleinen

C’mon little pony, let’s fly!

maanantai, elokuu 12, 2019

Herätyskello soi kello neljältä aamulla.  Kömmin ylös painavan peittoni alta, puen päälle vikkelästi ja keitän kahvin ajomatkaa varten. Kadut ovat vielä täysin ruuhkattomat, Egotrippi soi spotifyn listallani ja pikkuhiljaa tunnen herääväni uuteen päivään. Saapuessani töihin aurinko ei ole vieläkään nousussa joten vielä on aikaa karistaa viimeisetkin unihiekat silmistä ja satuloida ensimmäiset ratsut.

Juuri ennen kun aurinko löytää tiensä vuorien ja niittyjen päälle, hyppäämme satulaan ja lähdemme kiertämään laukkarataa. Ranskalainen työtoverini toimii silminä ensimmäisten ratsujen ajan sillä itse en näe pimeassä juuri mitään. Varomme kenguruita ja kuuntelemme apinoilta kuulostavia Kookaburria kun ne nauravat meidän aikaisille aamuille. Joskus laakso on niin sumuinen ettemme näe hevostemme korvia pidemmälle ja toisinaan puskissa vaanii jotain näkymättömiä kummituksia joita kaksivuotiaat ratsumme niin pelkäävät. Vihdoin auringon ensimmäiset säteet osuvat hevostemme turpiin aivan kuin kultaa sataisi taivaalta. Punaiset ja keltaiset säteet valaisevat radan ja näyttävät kaukana kohoavat vuoret. En haluaisi olla missään muualla. Laukkaamme vierekkäin ja hymy alkaa kohota molempien huulille, tältä siis tuntuu kun ei tarvitse tehdä päivääkään töitä. Hyvää huomenta.

 

Listallani on tänään 12 nuorta hevosta, suurin osa vasta kaksivuotiata tammoja ja oripoikia. Osan niistä ratsastimme sisään aikaisemmin tänä vuonna ja osa on ollut laidunlomalla jo tovin. Mielenkiintoinen aamu luvassa. Ratsastamme kaikki hevoset pareittain ja opetamme niille miten työskennellä toisten hevosten kanssa. Ravia, laukkaa ja sitten vähän nopeampaa laukkaa. Välillä treenaamme ohittamista ja toisinaan ratsastamme kolmikossa niin että jokainen nuori oppii kulkemaan myös muiden hevosten välissä tiukoissa tilanteissa. Toisinaan pienet oripojat mielummin vain leikkisivät keskenään ja nuoret tammat saattavat olla kovinkin tarkkoja siitä kenen vieressä on kiva laukata ja ketä olisi kivempi potkia tai purra.

Treenaamme myös laukkaportteja päivittäin jotta kisatilanteessa jokainen varmasti tietää etta porteista tulee hypätä ulos niin nopeasti kuin voi. Työnkuvani on erittäin yksinkertainen, ainakin paperilla. Koulutan nuoria laukkahevosia ymmärtämään mikä heidän työnsä on tulevaisuudessa. Toisinaan saamme treeniin vanhempia hevosia (3-5v) jotka tulevat meille vain kohottamaan kuntoaan tai opettelemaan käytöstapoja uudestaan.

Jokainen hevonen tulee treeniin tietyksi ajaksi riippuen missä vaiheessa sen uraa mennään. Ne joilla on paljon potentiaalia jo nuorena, treenaavat kahden vuoden ajan kovempaa kisoja varten ja ne jotka eivät ole kasvaneet tarpeeksi saavat enemman aikaa kypsyä ja vahvistua. Suurin osa hevosista tulee meille sisään- ratsastettavaksi, jonka jälkeen niillä on parin kuukauden loma. Loman jälkeen ne tulevat takaisin kolmeksi viikoksi ja lähtevät sen jälkeen isommille talleille treenaajan silmän alle ennen seuravaa lomaa. Tarkistamme jokaisen jalat huolella joka aamu, raportoimme jos joku yskii tai liikkuu yhtään normaalista poikkeavasti ja välillä vaihdamme treenin uintiin. Joskus kolme viikkoa ei riitä ja joskus taas viikko riittää. Jokainen on yksilöllinen ja jokaista pitää myös ratsastaa kovin eritavoin jotta päästään yhteisymmärrykseen.

Laukkabusiness on monimutkaista työtä johon osallistuu niin monta eri osapuolta että ihan sekaisin menee. Yksi kouluttaa, toinen maksaa, toinen katsoo ja kuvaa ja kolmas maksaa lisää. Sitten putsataan ja puunataan jotta se ruminkin näyttäisi edes hieman edustavalta ja taas on joku maksamassa miljoonia. Yksivuotis huutokauppoja, ready to run huutokauppoja ja vaikka mitä. Lähes jokaiselle hevoselle löydetään ostaja ja siitä alkaa ura joka joskus voi loppua kovinkin lyhyeen. Laukkaaminen lajina on glamouria, hienoja hattuja ja rikkaita miehiä puvuissa.

Päivästä toiseen herään aikasin aamulla, näen auringonnousun laukkaavan hevosen selasta, saan ihailla noita kauniita eläimiä ja vain kuvitella kuinka paljon rahaa kaikki tämä vaatii. Myös kunnioitukseni nelijalkaisia kohden on lisääntynyt tämän työn myötä varsinkin jos istuu miljoonan dollarin päällä ja laukkaa tuultakin nopeammin. Toisinaan on myos hetkiä jolloin tiedän olevani vain pieni tyttö voimakkaan eläimen selässä jolla ei ole minkäänlaista aikomustakaan kuunnella minua. On myös hetkiä jolloin luulen olevani rodeossa. Pukkilaukkaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei minun viikostani puutu.

Ainakin olen oppinut pitämään tiukasti kiinni ja kertomaan äidille että “ne on kaikki tosi kilttejä”.

Vieläkään en ole ihan varma että miten ja miksi päädyin rakastamaan työtä nuorten hevosten ja juuri laukkahevosten kanssa, mutta sen tiedän että työnä tämä on erittäin palkitsevaa ja sen että ei ole parempaa tunnetta kuin nähdä yksi noista villeistä kaistapäista voittamassa laukkakisoja. Tämä työ vaatii kovaa kuntoa, hyvää tasapainoa, viileitä hermoja ja paljon kärsivällisyyttä, onhan tärkein työni nimenomaan opettaa hevosille mikä on oikein ja mikä väärin. Parasta tässä kaikessa on hiljaiset aamut jolloin voin kuunnella hevosen kavioiden kopsetta, tuntea sen sykkeen kohoavan ja tuntea olevani ihan kokonaan elossa.

Yleinen

14 000 kilometrin etäisyys

sunnuntai, heinäkuu 28, 2019

Herään sunnuntaiaamuna ja pitkästä aikaa tiedän että tänään ei ole minkäänlaista aikataulua. Ei kerrassaan mitään mitä olisi ihan pakko tehdä. Olen mestari laatimaan tehtävälistoja ja joskus vapaapäivätkin täyttyvät niistä huomaamatta. Vaikka ihan mukavilla asioilla. Sellaisella kaikella johon arjessa ei tunnu olevan aikaa.

Suomen yli käy lämpöaalto. Tepastelen pihalle hakemaan viinimarjoja aamujogurtin sekaan ja istahdan varjoisalle terassille vaikka heti huomiselle on povattu viileitä ilmamassoja. Täällä on tänään yhtä kuuma kuin Australiassa vaikka siellä vietetään talvea. Täällä hikoillaan ja siellä pukeudutaan pitkähihaiseen. Nautin kahvista ja löydän lehdestä mielenkiintoisen vaikka monimutkaisen filosofian kirjoituksen johon jostain syystä uppoudun syvemmin kuin olisin uskonutkaan. Onko tämä sitä mitä luulen sen olevan? Olenko matkan varrella oppinut katsomaan asioita laajemmin kuin musta-valkoisessa nuoruudessa?  Vai onnistunko vain tavallista paremmin pysähtymään paikoilleen. Kokemaan tämän pitkään odotetun, hitaan ja nautinnollisen, ohjelmasta vapaan sunnuntain.

Luen lehden sivu kerrallaan ja santsaan kahvia. Vaikka olen jo sarjakuvissa mieltäni jää vaivaamaan filosofi Kantin ajatukset tasa-arvosta ja universaalista ihmiskäsityksestä, elämästämme kuplassa. On vaikea uskoa että miehen ajatukset ovat syntyneet jo 1700-luvulla ja mitä ihmeellisintä, hänen kerrotaan pysytelleen Preussin kuningaskunnassa poistumatta sieltä koskaan. Kuulostaa äkkiseltään aika suppealta elinpiiriltä.

HS:n (28.7) filosofi Immanuel Kantia käsittelevä artikkeli aloittaa kysymyksellä

  • “Elääkö naapurini samassa maailmassa kuin minä? “

Hetken mietittyäni voisin kuvitella että aika pitkälle kyllä. Jaamme yhteisen orapihlaja-aidan, hetket kahvikupposen äärellä ja onhan meillä saman verran lapsiakin. Lähes sama osoite, kieli ja synnyinmaa. Meillä kummallakin on kuitenkin oma kokemuksemme ja maailmamme esim. pikku-kaupungissa elämisestä tai vaikkapa ihmissuhteista. Ja se on ihan okei. Nykymaailmassa ja aina ennenkin, ongelmaksi voi muodostua se että ihmiset eivät osaa kunnioittaa toistensa tapaa kokea maailmaa jos se on kovin erilainen kuin heidän omansa. Meillä on oma naapurikupla.

Aamupalan ja Kantin ajatusten jälkeen tunnen oloni niin rentoutuneeksi että päätän poiketa aikaisemmasta suunnitelmasta olla tekemättä mitään. Kannan viherkasvit ulos ja annan niille reippaan suihkun suoraan puutarhaletkusta. En tiedä kuuluuko orkideojen saada tällaista kohtelua mutta uskon niiden nauttivan tästä yllätyksellisestä hoitomuodosta. Jynssään kylpyhuoneen lavuaarin ja asetan ulkomailta ostetun, ylellisen tuoksuisen saippuan hanan viereen. Kannan petivaatteet aurinkoon ja kiskon pesukoneen sisältä toistensa ympärille rullautuneet märät lakanat suoraan Ikean siniseen pusssiin. Miten onnelliseksi tulen kun saan ripustaa ne ulos pyykkinarulle. Heilumaan ja leijumaan ohuen keveässä tuulen vireessä.

Istahdan alas ja otan yhteyden niin kauas kuin täältä pääsee, Brisbaneen. Ihana, rakas tyttäreni ilmestyy puhelimeni näytölle ja olemme välittömästi meidän omassa kuplassamme. Lapseni hymyilevänä ja täynnä energiaa, hiukset märkänä heti suihkun jälkeen. Puhumme tutuista jutuista ja nauramme samoille asioille. Olemme hetkessä  samanlaisia kuin olemme aina tottuneet olemaan. Käymme äidin ja tyttären välistä keskustelua maan ja taivaan välillä, enkä välty miettimästä kuinka hänen maailma ja kokemukset ovat erilaisia kuin omani silloin aikoinaan 23-vuotiaana. Silti hyvin pitkälle myös samoja.

Hänen maitopurkissa on erilainen etiketti mutta silti täynnä maitoa kuten meidän pöydällä koti Suomessa.

Monesti saan vastata kysymykseen että miten kestän tämän välimatkan.

En kovin hyvin. Itsekkäästi ikävöin ja kaipaan lastani joka päivä.

Mutta olen onnellinen siitä että hän on onnellinen ja se on tärkeämpää kuin minun kykyni sietää ikävää.

Pidämme huolta toisistamme ja suunnittelemme yhteisiä asioita. Jaamme ilot ja murheet välimatkasta huolimatta. Minun ja tyttäreni oma kupla on meidän kokemuksemme siitä miten jaamme ja elämme tätä eloa yhdessä. Välimatkasta huolimatta.

Filosofi Kantin mukaan maailma on siis sama meille kaikille mutta se muokkautuu erilaiseksi kokemustemme kautta. Tätä muokkautumista voi tapahtua vaikka joka aamu mieheni kanssa Viivin ja Wagnerin tarinoita tulkitessamme. Ehkä Kant on oikeassa. Maailma ei luo kokemuksiamme vaan kokemuksemme luo maailman.

Tällaista se vapaapäivä tuottaa. Huomenna taas takaisin töihin.

-Nina