Yleinen

Georgia – maa, ei osavaltio

keskiviikko, elokuu 28, 2019

Armeniasta otin suunnan kohti Tbilisiä, Georgiaa. Kysyin mun Jerevanin hotellin respalta, et miten pääsen Georgiaan, niin mun käskettiin olla aamulla respassa klo 10:30 kyytiä varten. No, mä suomalaisena olin siellä 10:20. Odotin. Kello oli 10:45 kun kysyin, et olisko kuskia mahdollisesti tulossa? Juu on, odota. Seuras pari armenian kielistä puhelua ja klo 11 respa ilmotti mulle, että nyt mennään. Respan tyttö käveli mun kanssa päätien varteen odottamaan kuskia. Sieltä kuski sit kurvaskin 8 paikkasella autolla, ja mä hyppäsin takapenkille kahden georgialaisen sedän ja koiran kanssa. Keskirivissä oli kolme armenialaista tyttöä ja etupenkillä korealainen setä. Nokka kohti Georgiaa siis! Köyhdyin tästä noin 5 tunnin matkasta 6000 dramia eli about 11 euroa.

 

Mtshketa

Jostain syystä nautin ihan suunnattomasti näistä ajeluista pikkuteillä keskellä maaseutua. Ah, sielu lepää kun kylät ja vuoristomaisemat vilisee ohi. Rajan ylitys on sinänsä simppeli proseduuri. Ulos autosta, Armenian rajalle. Passi tädille, täti kysy et mihin oon menossa (Öö…. Georgiaan?) ja iski leiman passiin. Takas autoon ja nomanlandin läpi Georgian rajalle. Kamat kantoon (siis ihan kaikki tavarat mitä sulla on mukana) ja kohti Georgian rajaa. Rajavartija kysyi peruskysymykset kenenkanssaoot, mihinmeetgeorgiassa, kauanoot, mihinmeetgeorgianjälkeen. Leima passiin ja tulliin. Todennäköisin skenarion on, että valitset vihreän linjan ja ketään ei voisi vähempää kiinnostaa sun tavarat, mutta kuten missä tahansa, satunnainen tai ”satunnainen” tarkastus voi osua kohdalle.

Georgian puolella kuski veti kaasun pohjaan ja oltiinkin melko pian Tbilisissä. Armenian marsut tulee Avlabarin metroasemalle, josta voi ottaa metron hotellille. Mullahan siis ei tässä vaiheessa ollut a)hajua missä olin, b)Georgian lareja ja c)nettiä. Menin sitten pyörimään metroasemalle, ja arpomaan mihin metroasemalle mun pitäis mennä. Siinä pyöriessäni joku poika tuli kysymään, että onko mulla lippua metroon. No ei ollut. Poika avas matkakortillaan mulle metron portit ja totes että ole hyvä. Jaahas. Arvoin sitten tsägällä metroaseman, missä mun hotelli saattais olla (meni oikein!) ja suuntasin viemään tavarat sinne.

 

Oon siitä onnekas, että mulla on kavereita eri puolilla maailmaa, niin myös Tbilisissä. Ihana Keti oli mun opiskelukaveri Tallinnassa, ja meillä olikin ihana jälleennäkeminen parin vuoden jälkeen. Keti myös reissaili mun kanssa Georgiassa, käytiin yhdessä Gorissa ja Borjomissa sekä pääsiäistä vietin Ketin luona, jonka mummo leipoi mulle gluteenitonta hatshapuria! Kuinka siistiä!

Tosiaan, Tbilisin lisäksi kävin Mtshketassa (tää on ehkä maailman hankalin paikan nimi….), Batumissa, Gorissa ja Borjomissa. Harkitsin vähän aikaan Kazbegiä, mutta se jää ensi kerralle.Tbilisistä teen ihan oman postauksensa, koska siitä on paljon kerrottavaa. Samoin Batumista tulee oma postauksensa. Tässä kerron meijän päiväretkistä Mtshketaan, Goriin ja Borjomiin.

Churchkhelaa Mtshketassa

Mtshketa on tosiaan parinkymmenen kilometrin päässä Tbilisistä oleva muinainen pääkaupunki, jossa vanhimmat rakennukset on 500-luvulta. Me mentiin Mtshketaan kaverin autolla, mutta sinne pääsee myös marsulla Diduben bussiasemalta ja taksilla. Matkall Mtshketaan pysähdyttiin Džvarin luostarissa, josta olikin upeet näkymät Mtshketan yli. Mtshketassa voi tosiaan seikkailla pikkukujilla, syödä viinijäätelöä, tklapeja ja churchkhelaa ja shoppailla vaikka mattoja.

Gori

Seuraavana päivänä me suunnattiin Ketin kanssa marsulla Goriin. Gori on kuuluisa (ainakin) yhdestä asiasta. Muuan Josif Vissarionovitš Džugašvili on syntynyt siellä vuonna 1878. Heppu tunnetaan ehkä hieman paremmin nimellä Josif Stalin, lienette ehkä kuullut joskus hepusta. Historiafriikkinä mun oli pakko käydä tsekkaamassa Stalinin synnyinkoti ja Stalin-museo. Goriin pääsee marsulla Diduben bussiasemalta Tbilistä ja se maksaa muutaman larin. Gori on noin 75 km päässä Tbilisistä, joten päiväretki on hyvin mahdollinen. Matkalla Goriin voi esimerkiksi vilkuttaa ”rajan” yli Etelä-Ossetiaan. Gori     a myös pommitettiin vuoden 2008 sodassa, ja osassa taloja on jälkiä näkyvissä tästä. Stalin-museon lisäksi Gorissa on Goris tsikhe -linnoitus ja muinainen Uplistsikhen kaupunki sijaitsee myös Gorin lähellä. Gori oli ihan söpö pikkukaupunki, mutta jos historia ei kiinnosta, niin en tiedä onko kaupungissa ihan kamalasti nähtävää. Fun fact: Gorissa sijaitsi Stalinin patsas vuoteen 2010, joka oli yksi harvoja Stalinin patsaita pystyssä vielä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Nykyisin tää patsas on Stalin-museossa.

Stalinin synnyinkoti Gorissa

Yks päivä me otettiin marsu Borjomiin. Borjomi on (ehkä) suomalaisillekin tuttu nimi, Borjomista on nimittäin kotoisin Borjomin kivennäisvesi. Kuulemma maailman paras krapulalääke. Me otettiin köysirata mäen päälle Borjomin keskuspuistosta, ja tultiin polkua pitkin alas vuorelta. Vuoren päällä kun kävelee parikymmentä minuuttia eteenpäin köysirata-asemalta, tulee metsän keskellä olevalle pienelle kappelille. Köysirataa ajava vanha pappa kertoo tarkemmat koordinaatit, tosin se edellyttää venäjän tai georgian kielen taitoa. Käytännössä köysirata-asemalta kävellään vartti ylöspäin, semmosten kunnon neukkukerrostalojen ohi, ja lopulta käännytään pienelle metsätielle.

Borjomi

Alasvuorelta pääsee joko köysiradalla tai kävelemällä polkua pitkin. Meillä meni noin puol tuntia tulla alas mäeltä, mutta oltiin kyllä super hitaita. Polku vuorelta tulee suoraa Borjomin lähteen luokse, jossa pääsee juomaan Borjomin vettä suoraan lähteestä. Kuuma Borjomin vesi on kyllä varsinainen makuelämys, ja ei mun mielestä mitenkään hyvässä mielessä. Maistuu lähinnä metallilta, mutta ainakin on kuulemma terveellistä…

Borjomi

Borjomissa kannattaa huomata, että viimeinen marsu Tbilisiin lähtee (kuulemma) jo viiden jälkeen. Tämän jälkeen pääsee marsulla myös, mutta se kiertää kaikki pikkukylät, joten matka kestää tuntikausia. Marsut Borjomiin lähtevät Diduben bussiasemalta Tbilisistä. Takaisin pääsee huitomalla marsun pysähtymään sen ison tien varresta Borjomissa, johon marsu sut on jättänyt. Matka maksaa muutamia lareja.

 

 

Yleinen

Siis mikä Armenia?

maanantai, elokuu 26, 2019

Moskovasta jatkoin matkaani lentäen kohti Armenian pääkaupunkia Jerevania. Domodedovon kentältä lento kohti Jerevania lähti käytännöllisesti keskellä yötä, ja saapui aamuvarhaisella Jerevaniin. Passintarkastus pois Venäjältä oli oma seikkailunsa. Domodedovossa oli kolme linjaa passintarkastukseen, 1. Venäjän kansalaiset, 2. Valko-Venäjän, Kirgisian, Kazakstanin ja Armenian kansalaiset ja 3. muut. Ei siis muuta kuin nokka kohti jonoa numero kolme. Täytyy myöntää, että hieman outo olo, kun kyseisessä jonossa oli noin 50 käsi- ja jalkaraudoissa olevaa (ilmeisesti) afgaania, jolla kaikilla oli poliisi vieressä. Ei muuta kuin jonon jatkoksi. Siitähän poliisit innostu kun minä reppuineni liityttiin jonoon. En yleensä kiusaannu ihmisten tuijotuksesta (enää) mutta kymmenien venäläispoliisin tuijotus kyllä kuumotti. Kun pääsin tiskille niin täti kysyi, että mihin olen matkalla ja kerroin olevani matkalla Armenian ja Georgian kautta Azerbaidzhaniin. Täti totesi vaan venäjäksi vieressä olevalle kolleegalleen ”Niin vaalea, niin tyhmä” ja näytti mun passia kolleegalleen. Öö selvä?

 

 

Lensin S7-lentoyhtiöllä, jota voinee pitää Aeroflotin lisäksi suht luotettavana venäläisenä lentoyhtiönä. Itselläni ei ainakaan ole mitään valitettavaa lennosta, paitsi ehkä hieman ikävä kellonaika.

Jerevaniin saavuin aikaisin aamulla. Koska kello oli vasta vähän, päätin syödä aamiaisen lentokentällä. Sinänsä hyvä idea, että sain rikottua nostamani Armenian dramit pienemmiksi seteleiksi. Noin seitsemän aikaan otin marshrutkan eli marsun eli pikkubussin kaupunkiin. Hintaa noin parinkymmenen minuutin kyydillä on 300 dramia eli reilut 50 senttiä. Marsusta hyppäsin pois Jerevanin oopperatalolla, jonka olin katsonut sijaitsevan lähellä hotelliani Elysium Gallery Hotelia, jonka sijainti Jerevanin keskustassa oli loistava, henkilökunta puhui sujuvaa englantia ja oli todella avuliasta. Olin hotellilla aikaisin, mutta pääsin kuitenkin huoneeseen nukkumaan samantien ja otinkin parin tunnin power napit, sillä koko yön matkustaminen vaati veronsa. Pienten nokosten jälkeen suuntasin tutkimaan Jerevania.

 

On kaupunkeja, joissa tietää mitkä ovat ne ns. pakolliset nähtävyydet. Jerevanin kohdalla kuitenkin löi ihan tyhjää. Ei muuta kun google laulamaan. Googlen opastuksella suuntasin ensimmäisenä Cascades-patsaspuistoon, joka on siis valtava portaikko Jerevanin keskustassa. Kiipesin ihan huipulle asti, josta olikin hienot näkymät yli kaupungin. Porrastreenin jälkeen kävin lounaalla Jerevanin oopperatalon puistossa, jossa on lukuisia ravintoloita. Ruoka Armeniassa on herkullista, esimerkiksi viininlehtikääryleet ja täytetyt vihannekset olivat tosi herkullisia!

 

Lounasbreikin jälkeen suuntasin kohti Tasavallan aukiota, jonka laidalla on mm. Armenian historiasta kertova museo, Armenian kansallisgalleria sekä lukuisia valtion hallintorakennuksia. Tykkään käydä aina paikallisesta historiasta kertovassa museossa, niin myös Jerevanissa. Armenialla on pitkä, ja ei-niin-kovin-iloinen historia. Tiesittekö, että Armenia on ensimmäinen valtio, jossa kristinuskosta tuli valtion uskonto? Ja että Turkin puolelle jäävä, mutta Jerevanin siluetissa näkyvälle Ararat-vuorelle Nooan arkki rantautui Raamatun kertomuksen mukaan?

 

Armenialaiset on todella ylpeitä pitkästä historiastaan, ja uskonto on todella vahvasti läsnä. Olin Armeniassa juuri pääsiäisen aikaan, ja lukuisat kirkot oli koristeltu pääsiäistä varten. Itse pääsiäispäivää en päässyt seuraamaan, koska olin silloin matkalla Georgiaan, jossa pääsiäinen oli vasta seuraavana viikonloppuna. Mutta matka Georgiaan on jo oma tarinansa.

Kansanmurhan muistomerkki

Tokana päivänä otin pienen aamukävelyn Armenian kansanmurhan muistomerkille. Ihan vaan tiedoksi, mäen päälle voi kävellä (allekirjoittanut käveli ylös ja tuli autolla alas…) mutta taksi maksaa 600-1000 dramia, vähän riippuen kuskista, päivästä, säästä, tähtien asennosta jne jne. Kävelyyn meni ehkä tunti keskustasta, ja se on pääasiassa ylämäkeen kävelyä. Muistomerkillä on tosi mielenkiintoinen kansanmurhan museo, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. Sisäänpääsy on ilmainen. Postasin muistomerkiltä storyn instagramiin, ja sain mun turkkilaiselta kaverilta läksytyksen siitä miten kansanmurhaa ei oo tapahtunut. Oh well, historia ja sen tulkinnat. Joka tapauksessa Armeniassa kuoli silloin paljon ihmisiä, kutsui sitä sitten millä tahansa nimellä.

Jerevan itsessään on nähty noin päivässä tai puolessatoista. Sen takia tokana päivänä varasin reissun Viatorin kautta Hyur Servicen Echmiadzinin ja Zvartnotsin kierrokselle. Toisena päivänä varasin Yerani Travelin Sevan -järven (Sevanavank), Dilijanin, Goshavank ja Haghartsinin luostareiden kierroksen. Näistä kahdesta kyllä suosittelen enemmän Yerani travelia, Hyur servicellä kaikki oli sekä englanniksi että venäjäksi, ja usein paljon laajemmin venäjäksi, kun taas Yeranilla opas puhui pelkästään englantia. Yeranin reissu tehtiin lisäksi pikkubussilla, kun taas Hyur Servicellä oli iso bussi. Yeranin asiakkaat olivat pääasiassa reppureissaajia ympäri maailmaa, kun taas Hyur Servicellä oli 95% matkustajista venäläisiä eläkeläisiä. Ei sillä, kumpikin reissu oli ihan mielenkiintosia.

Tolla ekalla reissulla siis kiersin Echmiadzinin, Zvartnostin, Pyhän Gayanen ja Pyhän Hripsimen kirkot. Joo, Armeniassa on paljon kirkkoja. Vanhimmat noista kirkoista oli 600-luvulta, eli siis semi-vanhoja. Sinänsä mitään arkkitehtuurin helmiä noi armenian ortodoksisen kirkon kirkot ei oo, ne on kaikki todella pelkistettyjä kivikirkkoja, mutta melko hyvän kuvan Armenian historiasta ja kulttuurista sekä uskonnon vaikutuksesta kulttuuriin tolla kierroksella sai.

Lake Sevan

Toi toinen reissu oli vähän monipuolisempi, ja koostui muustakin kun kirkoista. Nimittäin myös luostareita oli lisätty kierrokseen. Käytiin myös Sevan-järvellä ja Dilijanin kylässä. Meillä kävi harvinaisen huono tuuri ton Sevan-järven kanssa, sillä oli aivan jäätävä lumisade (jep huhtikuussa…) ja näkyvyys oli ehkä metrin. Kiivettiin mäen päälle ihailemaan maisemia, mutta ainut mitä näkyi oli sumu. Oh well, aina ei mee niinku instagramissa.

Armeniassa pärjää suht hyvin englannilla, mutta venäjästä on apua varsinkin Jerevanin ulkopuolella. Mun blondin olemuksen takia ihmiset lähtökohtaisesti oletti mun olevan venäläinen ja puhuin sen takia pääasiassa venäjää, mutta mikäli itse aloitin keskustelun niin sen tein aina englanniksi. Turisteista, joihin törmäsin suurin osa oli venäläisiä, joten tämänkin vuoksi paljon turisteille suunnattuja palveluita on venäjäksi.

Armenia on varmaan aliarvostetuin matkakohde, missä oon koskaan käynyt. Ruoka oli herkullista, ihmiset todella ystävällisiä, maisemat on hienoja ja jos olisin varannut enemmän aikaa vielä Jerevanin ulkopuolelle, niin olisin aivan varmasti nähnyt vielä monia siistejä paikkoja. Hintataso on erittäin hyvä näin suomalaisen näkökulmasta, lämpimän aterian sai ravintolassa muutamall eurolla. Luottokortti käy useissa ravintoloissa, mutta kannattaa se aina kuitenkin varmistaa. Armenian drameja ei saa vaihdettua maan ulkopuolella, joten itse nostin käteistä Jerevanin lentokentällä.   

Yleinen

Moskova – Naapurin tuntematon pääkaupunki

perjantai, elokuu 23, 2019

Käsi ylös, kenen top3 matkakohteiden listalla on Moskova? Niinpä. Mitä ihmettä siellä tekisi? Viisumikin pitäisi hankkia. Eikä siellä edes puhuta englantia. Siellähän on vaarallista ja kamalat ruuhkat. Kallistakin siellä on. Wrong, wrong, wrong! Nojoo, viisumi tarvitaan toistaiseksi ja englanti ei oo pääasiallinen asiointikieli, mutta muuten metsään menee. Viisumistakin saatetaan parin vuoden sisällä päästä eroon. Kaliningradin osalta viisumia ei enää tarvita, Pietarin alueelle viisumipakko poistuu  lokakuussa 2019 ja muuallekkin Venäjälle vuonna 2021. saa nähdä, mutta mikäli näin käy, niin suosittelen lähtemään tutustumaan itä-naapuriimme! Oon käynyt Pietarissa kaksi kertaa, mutta keväällä kun etsin lentoja Armeniaan, totesin, että Moskovan kautta lentäminen on paras vaihtoehto, joten miksen viettäisi muutamaa päivää Moskovassa samalla?

Reissun suunniteluhan alkaa viisumin hankkimisesta. Viisumia hain itse Rustravelin kautta. Prosessin vaikein osuus on raahautua Tehtaankadulle viemään passi toimistolle. Rustravelin sivulla on selkeät ohjeet viisumihakemuksen täyttämiseksi. Toimistolle viedään passi, passikuva, matkavakuutustodistus ja maksu. Noin viikon päästä hakemuksen viemisestä tuli tekstiviesti, että viisumi on noudettavissa toimistolta. Viisumi kustantaa 79€, johon sisältyy kutsukirje. Toki jos saa kutsukirjeen joltain taholta Venäjältä, niin pääsee halvemmalla – ei välttämättä helpommalla.

Sen jälkeen kun viisumi on passissa, niin ei muuta kuin nokka kohti Moskovaa. Jos aikataulut sallii, niin hyppäisin junaan, mutta jos vuosilomapäivien tehokas käyttö halutaan maksimoida, niin Moskovaan pääsee nopeasti lentämällä. Finnair lentää Sheremetyevoon, josta pääsee helposti Aeroexpress junalla Belorusskyn asemalle Moskovan keskustaan. Kannattaa ostaa menopaluu lippu Aeroexpressiin, mikäli haluaa säästää muutama ruplan ja viipyy Moskovassa alle 30 päivää. Mun lento Armeniaan oli Domodedovosta, joten menopaluulipulla pääsi myös sinne. Mikäli lento on Vnukovosta, niin Aeroexpressin lippu kelpaa myös sinne mennessä. Kannattaa tosiaan tarkistaa miltä kentältä lento lähtee. Mä nimittäin luulin vielä lähtöpäivän aamuna, että mun lento olisi Vnukovosta, mutta onneksi huomasin ajoissa sen olevankin Domodedovosta.

Moskovassa yövyin Citycomfort on Novokuznetskayassa, joka oli sijainniltaan erinomainen, mutta muuten vähän mjääh. Perus siisti joo, mutta henkilökunta puhuu vain venäjää (itse puhun ok venäjää, joten sinänsä asia ei haitannut, mutta venäjää osaamattomille voi olla haastavaa).

Mitkä sitten on Moskovan must see kohteet? Punainen tori ja Kreml, GUM -tavaratalo, Bolshoi teatteri, monta kirkkoa ja metro. Mä olin Moskovassa kaksi yötä ja käytännössä kolme päivää, koska mun Armenian lento oli klo 1:30 kolmantena yönä. Kaksi ekaa päivää pyörin Moskovassa, näin kaveria ja yleisesti vaan vaeltelin. Vikana päivänä mulla oli reppu mukana, joten otin suosiolla päivän hop-on hop-off bussin lipun, joka oli itseasiassa todella hyvä ratkaisu! Ei tarvinut vaellella painavan repun kanssa ja bussin yläkerrasta näki muuallakin kuin keskustassa olevia kohteita.

Yhden päivän käytin – Neuvostoliittohistoriafriikki kun olen – Yleisvenäläisessä näyttelykeskuksessa eli VDNKh -puistossa ja sen yhteydessä olevassa museossa. Itse puistossa oli isoja remontteja, joten kuvat jäivät vähäiseksi. Alueella on jokaista Neuvostotasavaltaa esittelevä pavilijonki, mutta ainakin huhtikuussa suurin osa niistä oli suljettu. Aikaa sain kulumaan venäläisen historian museossa ”Исторический парк «Россия-Моя история»” mutta museota ei kannata kielitaidottomana mennä katsomaan, koska kaikki on ainoastaan venäjäksi. Sinänsä museo oli kiinnostava katsaus Venäjän historiaan.

Työläinen ja kolhoosinainen – neuvostotaiteen klassikko

VDNKh:n lähellä on myös ”kuuluisa” Työläinen ja kolhoosinainen -patsas sekä kosmonautiikan museo, jonka skippasin hurjan jonon vuoksi. Myös Ostankinon tv-torni on alueella. Helpoiten alueelle pääsee metrolla, asema on VDNKh eli ВДНХ.

Puistoja Moskovassa riittää muutenkin Gorky Park on kiva iso puisto Moskovan keskustassa, samoin Zaryadye puisto eli Парк Зарядье Punaisen torin kupeessa on näkemisen arvoinen! Zaryadye puistosta aukeavat hienot näkymät myös joelle! Lisäksi Moskovan keskustan kiertää kehän muotoinen puisto, joten jos haluat kiertää koko keskustan, niin aloita vaikka Arbatskaya (Арбатская) asemalta ja kävele koko keskustan ympäri aina takaisin Moskva -joelle ja Zaryadye puistolle. Kilometrejä kertyy, mutta koko keskusta tulee kierrettyä.

Punaisella torilla voi Kremlin lisäksi ihailla Leninin mausoleumia, Pyhän Vasilin kirkkoa ja GUM-tavarataloa. Shoppailuun GUM:issa mun budjetti ei venynyt, mutta kiersin pikaisesti Okhotnyi Rjad (Охотный Ряд) -tavaratalon ihan Kremlin vieressä, Охотный Ряд-metroaseman vieressä. Matkamuistoja voi shoppailla Arbat -kadulla. Mikäli haluat syödä halvalla venäläistä ruokaa, niin suosittelen erilaisia Столовая eli stolovaja ruokaloita, joissa ruoka noukitaan linjastolta ja maksetaan linjan päässä olevalla babushkalle. Ainakin Кафе «МУ-МУ» (Kafe Mu-mu) on ok paikka, ja niitä löytyy ympäri kaupunkia, esim. Okhotnyi Rjadista ja Arbatilta. Myös jostain käsittämättömästä syystä sushi on Moskovassa herkullista ja sushipaikkoja löytyy monelta kulmalta.

Yhtenä iltana kaveri ajelutti mua ympäri Moskovaa ja päädyttiin lopulta Moskva Cityyn tiirailemaan pilvenpiirtäjiä. Kontrasti neuvostoarkkitehtuuriin on melkoinen!

Niinku sanoin, oon aiemmin käynyt kaksi kertaa Pietarissa, ja mun on myönnettävä, että Pietari on kaupunkina kivempi, mutta tietysti Moskovassa on paljon nähtävää. Mua jäi eniten harmittamaan, etten saanut mistään kohtuuhintaisia lippuja balettiin, mutta muuten koen että sain kolmessa päivässä melko paljon irti kaupungista.

Kreml

Mun lento Armeniaan siis lähti keskellä yötä Domodemodovosta, joten hilasin itseni lentokentälle vasta illalla. Tosin, itsesuojeluvaisto tuli sen verran väliin, että totesin olevan parasta suunnata lentokentälle jo illalla. En nimittäin välttämättä halua harhailla miljoonakaupungissa myöhään illalla repun kanssa. Siispä otin Aeroexpressin Domodemovoon. Domodemovosta täytyy todeta se, että turvatarkastuksen jälkeen ei oo enää ihan hirveesti mitään, joten jos joudut viettämään paljon aikaa tuolla, niin turvatarkastukseen ei kannata mennä kovin aikaisin. Toki sen verran aikaa kannattaa varata, että passintarkastuksessa ehtii olla syynättävänä. Tää passintarkastus onkin taas jo ihan oma tarinansa.

 

Yleinen

Lombok ja Gili T

tiistai, elokuu 13, 2019

Jaksatteko vielä yhden Indonesia postauksen? Lupaan,että tän jälkeen siirryn seuraavaan kohteeseen! Vielä Lombok ja Gili T käsittelemättä niistä paikoista, joissa kävin Indonesiassa. Mua harmittaa, että mulla jäi monta paikkaa käymättä, kuten Sulawesi ja Raja Ampat, mut ehkä jonain päivänä!

Tosiaan, meillä oli vähän pidemmät vapaat, kun Ramadanin loppuminen sattui juhannusviikolle, joten oli viikko vapaata ja päätettiin suunnata Lombokille ja Gilille viikoksi. Meidän alkuperäinen suunnitelma oli kiivetä Mt. Rinjani vuorelle, mutta laiskuus voitti ja skipattiin vuori. Oltiin viikkoa ennen oltu Ijenillä ja Bromolla ja sitä edeltävänä viikonloppuna Sumatralla, joten olo oli ihan väsynyt. Ensimmäiseksi suunnattiin muutamaksi päiväksi Kutalle. Kyllä, se Balilla että Lombokilla on Kuta, mutta nää kaks kohdetta ei vois enää yhtään erilaisempia olla! Lombokin Kutalla ei nimittäin ollut yhden yhtä turistia kesäkuussa:

Sehän ei meitä haitannut, päin vastoin. Kutalla yövyttiin Family House Lombok hotellissa, jossa on sairaan kiva uima-allas ja sijainti erinomainen.

Kutalta otettiin suunta kohti Pantai Pink -rantaa. Todettiin, että totuus on joskus instagramia ihmeellisempää. Nimittäin, tämän rannan piti olla pinkkihiekkaista:

Joo ei ollut ei. Kysyttiin joku sata kertaa, et ollaanko oikeessa paikassa, mutta sekä kuski että muut paikalliset totes paikan olevan oikea. Oh well. Mitä tästä opittiin, älä luota aina instagramiin. No, saatiinpahan hauska roadtrip. Matkalla Pantai Pinkiltä takaisin Kutaan, poikettiin matkalla Sasak -heimon kylään. Sasakit ovat siis heimo, joka asuu pääasiassa Lombokilla ja joiden kieli on sukua balin kielelle, ja muutenkin heimot ovat sukulaiskansoja. Tosin balilaiset ovat pääasiassa hinduja kun taas sasakit ovat pääasiassa muslimeita.

Oon useamman kerran kuullut kysymyksiä siitä, että voiko Lombokilla mennä rannalle tai käyttää shortseja, kun se on muslimienemmistöinen saari. Bali on ihan oma lukunsa Indonesiassa ton uskonnon osalta, mutta Lombok on, kuten moni muukin saari Indonesiassa, pääasiassa islamin uskoinen. Me oltiin Lombokilla Ramadanin vikalla viikolla ja Eid al fitr -juhlan aikaan. En suosittele kulkemaan kaduilla pelkissä bikineissä (en kyllä suosittele tätä ylipäätään missään….) mutta esim shortsit ei ollut missään ongelma. Alkoholia sai hotelleista ja ravintoloista ja ravintolat oli auki Ramadanin aikanakin. Lombok kuitenkin elää turismista, joten siellä on jo (sekä hyvässä että pahassa) totuttu turisteihin. Lombokia markkinoidaan jonkun verran Lähi-idässä halal-lomakohteena, ja esim. Senggigissä ja Gileillä törmättiin jonkun verran Lähi-idästä kotoisin oleviin turisteihin, jotka oli uima-altaalla kotoisasti burkini päällä.

Indonesiassa ylipäätään ollaan ainakin tähän asti suhtauduttu uskontoon melko liberaalisti. Meitä tuijotettiin Jaavan maaseudulla, kun käytiin bensa-asemalla vessatauolla shortseissa ja huppareissa, mutta se oli ehkä enemmän uteliasta länsimaalaisten tuijotusta, kuin paheksuvia katseita. Ainut paikka, johon oikeasti kannattaa suhtautua varauksella pukeutumisen suhteen on Aceh Sumatralla. Acehissa sovelletaan sharia-lakia, ja siellä esimerkiksi esiaviolliset suhteet ei ole sallittuja, puhumattakaan seksuaalivähemmistöistä. Aiemmin turisteihin suhtauduttiin sielläkin suopeammin, mutta viime aikoina on asenteet turisteja kohtaankin kiristyneet, ja sharia-poliisi valvoo myös (ainakin jonkun verran) turisteja. Mutta siis, all in all, Lombok on melko chilli ja turisti voi suht vapaasti olla no, turisti.

Mutta takaisin meijän reissuun. Kutalla oltiin pari päivää, josta jatkettiin matkaa kohti Pemenangia. Koitin googlata meijän Pemenangin hostellia, mutta ilmeisesti viime vuoden Lombokin maanjäristyksessä hostelli on tuhoutunut niin, ettei sitä enää ole ainakaan samalla nimellä. Ei sillä, en ois voinut suositella sitä kuitenkaan. Henkilökunta oli super töykeää, sijainti huono ja hostelli epäsiisti. Oh well. Pemenangissa parasta oli auringonlaskut. Osa meidän porukasta suuntasi täältä vaeltamaan Rinjanille, mutta me otettiin rennommin. Vietettiin yks päivä Senggigissä, joka on Lombokin suurin turistikeskittymä. Vietettiin päivää spassa hieronnassa ja manikyyreissä sekä rannalla ihailemassa auringonlaskua. Senggigissä on kivannäköisiä hotelleja, ja muutenkin enemmän menoa kuin Pemenangissa, joten suosittelen ehkä yöpymään siellä, mikäli kaipaa tekemistä hotellin lähistöllä.

 

Yhtenä päivänä siis otettiin kuski, ja suunnattiin Senaruun Sendang Gile ja Tiu Kelep vesiputouksille. Tää päivä oli varmaan yks mun suosikkipäiviä Lombokin reissulla, ja vaikka ei Rinjanin vaellusta lähtisi tekemään, kannattaa käydä Rinjanin kansallispuistossa tsekkaamassa nää vesiputoukset. Vähän saa kävellä, että pääsee putouksille, mutta se kannattaa! Kannattaa myös varautua uimapuvulla, sillä tuolla vesiputoksilla voi uida.

Tiu Kelep Senaru

Pemenangista otettiin public ferry Gili Trawanganille. Toi public ferry maksaa about 20.000IDR ja jos haluaa niin oman kyydin saa maksamalla lisää. Nii ne Gilit. Mä olin tosiaan saksalaisten kanssa reissussa, joten jouduin tekemään kompromissejä. Gilejä on tosiaan kolme tossa Lombokin edustalla; Trawangan, Meno ja Air. Trawangan on isoin ja menevin kaikista, ja me siis suunnattiin jostain syystä sinne. Itse olisin ehkä valinnut Menon tai Airin, mutta aina ei voi voittaa. Tästä syystä pidän soolomatkustuksesta; ei tarvii tehdä kompromissejä. No joka tapauksessa, Trawanganille päädyttiin. Yövyttiin La Boheme Hostellissa, joka oli ihan ok. Kävelymatkaa rannalle oli aika paljon, ja Gileillä ei tosiaan oo autoja tai muitakaan moottorikulkupelejä. Plussaa siitä, että koska meitä oli viis, niin me saatiin ilmaseksi oma huone, vaikka oltiin varattu dormista paikat.

Mun matkaseurahan siis halus vaan makoilla rannalla, mut mun semi-adhd luonne ei kestä tommosta paikallaan makoilua paria tuntia kauempaa, joten vaeltelin saarella jonkun verran yksikseni. Ihan hirveesti tuolta en saanut irti. Mikäli tykkää sukeltaa niin varmaan hieno kohde, mut mä en mun ahtaanpaikankammon kanssa voi mennä kovin syvälle veteen panikoimatta, joten tyydyin snorklaukseen. Gili T:lle iso peukku monista tosi kivoista ravintoloista, ja beach clubeista (jos tykkää rannalla makoilusta). Mulle henkilökohtaisesti muutama päivä rantalomaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta huvinsa kullakin.

Me varattiin puolikas päivä siis snorklausretkelle, ja käytiinkin varmaan viidessä eri paikassa snorklailemassa eri Gilien ympärillä. En oo ihan varma miten suhtaudun tähän, koska musta oli lähinnä surullista nähdä miten pahasti korallit oli tuhoutunut. Nähtiin joo merikilpikonnia ja värikkäitä kaloja, mutta oikeesti… Indonesia ja kierrätys ei oo kaks sanaa jotka sopii yhteen lauseeseen. Surullista. Gilit (ja viereiset Bali ja Lombok) elää turismista, joten kaikki roskat meressä saa mut miettimään, et eikö tommonen roskaaminen vähän ammu omaan nilkkaansa? Tosin, Gili T:llä oli ainakin monessa ravintolassa luovuttu pilleistä, josta iso peukku!

All in all, puol vuotta Indonesiassa meni tosi nopeesti, ja vaikka välillä hajoilin Jakartaan, ruuhkiin, tuijotukseen, saasteisiin ja roskiin, niin tälleen jälkikäteen katsottuna toi puol vuotta oli ihan huippuaikaa! Mun ehdoton suosikkireissu oli Sumatran vaellus, mutta Ijen ja Bromo tulee kyllä hyvänä kakkosena. Bali, Lombok ja Gilit oli jees nähdä, mutta en voi sanoa kokevani mitään palavaa halua mennä takaisin noille saarille. Jos vielä joskus palaan Indonesiaan, niin haluisin ehdottomasti Raja Ampatiin, Komodoon ja Sulawesille.