Moderniteetti, turismi ja juuret (ja miten tämä liittyy minuun)

Aloitetaanpa teorialla.

Jonathan Friedmanin (1992. “Narcissism, Roots and Postmodernity: The Constitution of Selfhood in the Global Crisis.” In Modernity and Identity. Eds. Scott Lash & Jonathan Friedman, pp. 331-366. Oxford, UK & Cambridge, USA: Blackwell.) mukaan modernilla (tai postmodernilla) ihmisellä elämän projektin keskiössä on hän itse, kun taas perinteisissä yhteiskunnissa tämä projekti ja sen keskus olivat henkilön ulkopuolisia sijaiten suuremmassa sosiaalisessa verkostossa ja yhteisön kosmologisissa periaatteissa. Näiden verkostojen hajoaminen ja elämän projektien irtautuminen kosmologiasta on saanut modernit ihmiset tuntemaan, että heidän identiteettinsä on hukuksissa ja he etsivätkin jotain, johon identifioitua ja jolla täyttää elämän projektinsa. Friedmanin mukaan ratkaisua tähän identiteettikriisiin haetaan kahdella eri strategialla: nämä ovat traditionalistinen strategia, joka voidaan vielä jakaa uskonnolliseen ja etniseen, ja ekologinen eli vihreä strategia.

Traditionalistisen strategian ratkaisu identiteettikriisiin on painottaa konkreettisia arvoja ja moraalia, sosiaalisia sääntöjä ja kulttuurillisiä käytäntöjä. Monet etsivät juuriaan, mutta osa etsii näitä juuria yhteisöistä, joita pidetään jotenkin historian ulkopuolelle jääneinä, arkaaisina, hengellisinä, harmonisina ja moderniteetin pilaamattomina, sekä tietysti synnynnäisesti ympäristöystävällisinä. Ja tiibetiläiset tuntuvat sopivan kaikkeen tähän.

Friedmani kirjoittaa Hawaiista, mutta pienin muutoksin hänen tekstinsä sopii myös tänne.

“This hotel fantasy land sports the added attraction of the nostalgia and tradition that, extracted from their life processes, can fill executive lives with the rich experiences of Hawaiian cowboy life, a dinner in a former royal palace, or the excitement of a live volcano. … [This is] the imaginary landscape of the historically uninformed new wealth (Friedman 1992: 344, lihavointi minun).”

Korvataan tulivuori tiibetiläisten pyhällä vuorella, hawaiilaisten cowboyden sijaan kuvitellaan komeita khampa miehiä ratsastamassa ruohotasangoilla, joilla laiduntaa karvaisia jakkeja, ja tietysti sielumme silmin nähdään nämä miehet ja naiset myös tanssimassa ja laulamassa näissä upeissa maisemissa. Ja VOILA, tässähän meillä on kasassa juuri se kuvasto, jolla Shangri-lata markkinoidaan. Tiibetiläinen ruoka ei tosin ole mikään kulinaarinen kohokohta, mutta ainahan sitä voi maistaa tsampaa ja voiteetä, ja palata lounaalle luksus hotelliin.

Ja miten tämä sitten liittyy minuun? No, ainoa ero on, että minun ratkaisuni oli pysyvämpi luonteinen. Mielestän iyhteisöllisyys on kadonnut Suomesta lähes täysin. Kansa raataa niska limassa perustoimeentulonsa eteen ja jäljelle jäävä aika käytetään lähes täysin TV:n ääressä tai sitten täytetään sitä elämän tyhjiötä tavaralla. Olen kirjoitellut, kuinka tiibetiläiset eivät vastaa mielikuviamme heistä, mutta yhteisöllisiä he kyllä ovat. Minä itse ei ole se elämän keskiö (tosin tämä taitaa olla muuttumassa aivan liian nopeasti). Pakkasin siis vähän kimpsuja ja kampsuja ja muutin tiibetiläiskylään. Asiaa tietysti edisti se, että olen Itä-Aasian tutkija jaa erikoistunut Kiinan vähemmistöihin. Muuten olisin saattanut muuttaa kimpsuineni Suomen lappiin (löytyykö sieltä yhteisöllisyyttä, en tiedä, mutta muutenhan myös Lappia markkinoidaan juuri noilla samoilla mielikuvilla).

Eli etsimme kaikki moderniteetin ryöväämää identiteettiämme ja elämän projektille täytettä, vai kuinka. Tämän voi tietysti hoitaa muutenkin kun matkustelemalla (esim. tulemalla vaikka uskoon tai omistautumalla luonnonsuojelulle). Ainakin näin väittää Jonathan Friedman.