Käsityksiä tiibetiläisistä, osa 2

Kirjoitinkin jo aiemmin, kuinka pidämme Tiibetiä eristyneenä yhteisönä, jota johtavat rauhaa rakastavat lamat. Jamyang Norbu on kirjoittanut: ”It is this dreamlike, ”Shangri-la” quality of Tibet, most observed in the medieval flavor of its society and culture and in its strange, esoteric religion, that Westerners find most attractive. From tourists to academics, this is the feature of Tibet that is focused on, to the exclusion of other aspects of Tibetan life or culture, no matter how important they may be to the Tibetans themselves.” (Jamyang Norbu: Behind the lost horizon: Demystifying Tibet.)

Seurauksena tämän kaltaisista käsityksistä on, että nämä “muuttumattomat” yhteisöt halutaan säilyttää sellaisinaan (muita esimerkkejä ovat esim. Amazonin intiaanit) ja suojella niitä varsinkin politiikalta, kaupallistumiselta ja teknologialta. Kehitys on sallittua, mutta vain jos se on ei-sotilaallista, ei-teollista ja ympäristöystävällistä. Ei noissa vaatimuksissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kuten Norbu huomauttaa, ne jättävät huomiotta yhteisön muuttuvan historian, sen tarpeet ja jopa ihmisten omat toiveet. Monet tiibetiläiset eivät suinkaan vastusta kehitystä. Vaikkakin tämä Shangri-la kuva on länkkäreitten luomus, Tiibetin pakolaishallitus on innolla omaksunut sen. He markkinoivat kuvaa Tiibetistä ennen vuotta 1959 rauhan, harmonian ja hengellisyyden valtakuntana ja tämä on valitettavasti johtanut myös historian uudelleen kirjoittamiseen (mm. sissisota kiinalaisia vastaan on poistettu Tiibetin historiasta). Täten tietyt ihmiset ja heidän panoksensa on poistettu historiasta. Tämä mielikuva myös vie tiibetiläisiltä itseltään toimijuuden, sillä nämä käsityksethän ilmentävät meidän mielikuviamme ja tarpeitamme ja vaativat toisia mukautumaan niihin. Jos kohtaamme tiibetiläisiä, jotka eivät pukeudu perinteisesti ja ole syvästi uskonnollisia, emme pidä heitä ”aitoina”. On tosin myös argumentoitu, että pakolaishallitus on aktiivinen toimija Tiibet-kysymyksessä markkinoidessaan näitä mielikuvia lännelle tuen toivossa. Onhan se niinkin, mutta kuka kuuntelee paikallistason ihmisiä?

Koska Xidang on kommunistinen maanviljely-yhteisö, jossa harvat enää pukeutuvat perinteisesti eikä vanhuksia lukuun ottamatta kenelläkään ole aikaa käyttää päiviään temppelillä rukoillen, he eivät edes itse koe itseään ”aidoiksi” tiibetiläisiksi. Kaiken lisäksi he puhuvat ”väärää” kieltä, paikallista tiibetiä eikä lhasaa. Tästä äidin toteamus: ”Emme ole han-kiinalaisia, mutta emme oikeita tiibetiläisiäkään. Emme oikein tiedä, mitä olemme.” Jos kulttuurin toivotaan säilyvän, ei tunnu järin hyvältä strategialta saada ihmiset tuntemaan, etteivät he kuulu enää omaan kulttuuriinsa, että he ovat epäaitoja, koska he eivät vastaa meidän mielikuviamme siitä, millaisia heidän tulisi olla.

Kuinka määritellä tiibetiläisyys, osa 2

No nyt sen keksin. Tai en minä sitä varsinaisesti keksinyt, vaan tiibetiläiset itse. Tiibetiläisyys voidaan määritellä sen perusteella, ketkä syövät tsampaa eli ohrajauhoa perinteisesti perusravintona, koska juuri mikään muu etninen ryhmä ei sitä tee. Tiibetiläiset ovat siis tsampan syöjiä. Siihen voisi lisätä myös voiteen juonnin. Yu Changjiang kuvaa artikkelissaan ”Life in Lara Village, Tibet”, kuinka jopa perinteinen tapa sekoittaa tsampa teehen on muuttunut kulttuurilliseksi identiteetin merkitsijäksi. Täälläpäin tsampa vaan yleensä viskataan suuhun ja hörpätään teetä päälle. Yun mukaan vieraiden tsampan syömishalukkuutta voidaan myös pitää merkkinä heidän halukkuudestaan ymmärtää tiibetiläistä kulttuuria ja kyvystään sulautua siihen. Ja voiteetä ja tsampaa tarjotaan aina vieraille. Joten neuvon sana, älkää kieltäytykö tarjotusta teestä ja tsampasta.

Kuinka määritellä tiibetiläisyys?

Iso Lama (kuten ystäväni Peter sanoi: “nimi kryptattuna, mutta ei viittaa Suomen taantumaan”) puhuu usein Suur-Tiibetistä, alueesta, johon kuuluisi nykyisen Tiibetin itsehallintoalueen lisäksi alueita myös suuria osia Yunnanin, Sichuanin, Gansun ja Qinghain provinsseista. Koko tälle alueelle hän haluaisi itsehallinnon. Mutta nämä alueet eivät ole pelkästään tiibetiläisten kansoittamia. Jos jätetään keskustelusta jo aluksi pois enemmistö eli han-kiinalaiset, jää jäljelle vielä kymmeniä muitakin vähemmistöjä, joista monilla on paikallistason itsehallinto, esim. täällä Weixi on lisujen autonominen piirikunta. Olen myös pohtinut, kuinka määritellä tiibetiläisyys. Lähtökohtanahan on tietysti ryhmän itsemäärittely, mutta se ei vielä riitä. Myös muiden tulee tunnustaa ryhmän olemassa olo, ja Kiinassa tämä on tehty virallisesti valtion taholta. Kiinan hallitus pyrki vuonna 1949 luokittelemaan etniset vähemmistöt tieteellisesti eri ryhmiin. Tässä jaossa kriteereiksi katsottiin yhteinen kieli, alue, talousmuoto, kulttuuri, historia ja ennen kaikkea ryhmien itse-identifiointi.

Jos aloitetaan kielestä, niin tiibet koostuu useasta eri ”murteesta”, jotka eivät ole keskenään ymmärrettäviä. Kielitieteellisesti katsoen voitaisiin siis puhua eri kielistä, mutta ne on luokiteltu murteiksi, koska niitä puhuvat tiibetiläiset. Esimerkiksi täällä puhuttu tiibet eroaa täysin Lhasan murteesta, tervehdyksen ”tashi dele” (en tiedä, kuinka tämä oikeaoppisesti tulisi kirjoittaa) ollessa lähes ainoa samaa tarkoittava ilmaisu. Meillä on käynyt muutamia ulkomaalaisia, jotka osasivat tiibetiä, mutta perhe ei tietenkään ymmärtänyt heidän puhettaan. Monille tiibetiläisille yhteinen kieli onkin kiina, muista vähemmistöistä puhumattakaan. Tiibetiläisillä on myös oma kirjoitusjärjestelmänsä, ja eri autonomisilla alueilla mm. katukyltit on kirjoitettu tiibetiksi. Valitettavasti täälläpäin juuri kukaan ei osaa lukea tiibetiä.

Alueesta tuossa jo kirjoitinkin, joten siirrytäänpä talousmuotoon. Tiibetiläisiä on aina ollut sekä nomadeja että maanviljelijöitä, jotka täydensivät toistensa elinkeinoja. Lisäksi on tietysti ollut aina myös muita ammatteja ainakin suurimmissa keskuksissa, jotka eivät olleet omavaraisia. Mutta talousmuotokaan ei toimi yhteisenä nimittäjänä.

Historiallisesti Tiibet ei myöskään ole ollut järin yhtenäinen alue. Varsinkin monet kham-alueet ovat taistelleet keskusvaltoja vastaan, olivat nämä sitten kiinalaisia tai tiibetiläisiä. Aiemmin myös Tiibetin buddhalaisuuden eri sektit taistelivat vallasta, niin maallisesta kuin uskonnollisestakin.

Joten jäljelle on jäänyt kulttuuri. Kulttuurin katsonkin olevan se yhteinen nimittäjä. Mutta kulttuuriin lasketaan myös uskonto, joka tiibetiläisten ollessa kyseessä, tuntuu olevan se suurin yhteinen tekijä. Ja siitä haluankin kirjoittaa vähän lisää. Lamaismi eli Tiibetin buddhalaisuus koostuu neljästä eri sektistä, joista Gelugpa eli keltahatut on suurin. Kaikki Tiibetin buddhalaisuutta harjoittavat eivät kuitenkaan ole tiibetiläisiä, mm. mosot (virallisesti naxeja) ja ennen kaikkea mongolit ovat harjoittavat myös lamalaisuutta. Eivätkä kaikki tiibetiläiset ole suinkaan buddhalaisia. Heitä on myös kristittyjä, muslimeita ja vanhan animistisen bön-uskonnon harjoittajia. Tosin etnisesti tiibetiläiset, jotka ovat muslimeja, katsovat olevansa hui-vähemmistöä, eivät virallisesti tiibetiläisiä. Huit ovat ainoita Kiinan vähemmistöistä, jotka on luokiteltu ainoastaan uskonnon perusteella. He ovat muslimeja. Virallinen luokittelu ei kuitenkaan pakota etnisesti tiibetiläisiä määrittämään itseään huiksi, mutta uskonnon perusteella he samaistuvat tähän ryhmään. Me katsomme heidän olevan tiibetiläisiä.

Kulttuuriin kuuluu tietysti paljon muutakin kuin uskonto, mutta asuinmuodot, puvut yms. vaihtelevat paljon alueittain. Kuitenkin jokin ”tiibetiläisyys” niitä tuntuu yhdistävän. Jos kuitenkin ajetaan joidenkin alueiden yhdistämistä uskonnollisin ja etnisin perustein, tulee muistaa, että näillä alueilla asuu myös muita ryhmiä ja harjoitetaan muita uskontoja.

Syy siihen, miksi tätä edes pohdin, on keskusteluni varsin tiibetiläisen äitini kanssa. Hän on varmaan sataan kertaan sanonut, että he eivät ole ”oikeita” tiibetiläisiä. He eivät puhu ”oikeata” kieltä, pukeudu ”oikein”, kaikki eivät osaa laulaa ja tanssia (kiinalainen käsitys vähemmistöistä, mm. tiibetiläisistä) jne. He eivät siis ole oikeita tiibetiläisiä, eivät han-kiinalaisia, eikä hän oikein tiedä, mitä he ovat. Miten siis määritellä tiibetiläisyys ja kenellä on siihen oikeus?