Lasten päivä

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä eli siis eilen vietettiin Kiinassa lasten päivää. Ainakin Shangri-lassa tämän huomaa siitä, että ravintolat ovat tupaten täynnä lapsia perheineen. Lastenpäivän kunniaksi Nixin kyläkoulun oppilaat järjestivät keskiviikkona kyläkeskuksen silmäätekeville tanssiesityksen, jonka kenraaliharjoituksissa kävin tiistaina. Kysseessä ei ole kyläkoulu siinä merkityksessä kuin me suomalaiset sen miellämme. Koulussa on monta sataa oppilasta, koska kyseessä on asuntolakoulu. Nixiä ei kuitenkaan voi parhaalla tahdollakaan kutsua kaupungiksi vaan koulu sijaitsee Nixin hallintoalueen keskukseksi valitussa kylässä, jossa sijaitsevat koulun lisäksi pieni sairaala ja poliisiasema. Oppilaat tulevat kouluun alueen muista kylistä. Koska jo kymmenen kilometrin matkan taittamiseen menee kävellen monta tuntia, useimmat oppilaista asuvat viikot koulun asuntolassa. Koulu on ala-aste eli luokat 1.-6. Jotkut oppilaista näyttivät kyllä huomattavasti vanhemmilta, mutta ehkä he ovat aloittaneet koulun myöhemmin.

Saavuimme Nixiin jo yhdeksän maissa aamulla. Koulun portilla oli joukoittain lapsia vanhempiaan odottelemassa. Minä tietenkin herätin suurta huomiota sekä lasten että vanhempien keskuudessa. Ensimmäinen tunti kului lasten ja vanhempien vaihtaessa kuulumisia ja lasten penkoessa sukulaisten tuomia tuliaisia (lähinnä herkkuja ja uusia vaatteita lasten päivän kunniaksi). Tiibettiläislapset nukkuvat yleensä äidin vieressä siihen asti kun lähtevät kotoonta eli yleensä kouluikäisinä. Tästä syystä äidit (ja joissain tapauksissa isoäidit) ja lapset ovat hyvin läheisiä. Ei edes kuudesluokkalaisia poikia hävettänyt istua äidin sylissä. Lopulta opettajat kutsuivat lapset kokoon ja pidettiin jotain puheita. Ja sitten alkoivat harjoitukset. Kaikki pukeutuivat ”koulupukuihin”, joka on verryttelyasu punaisella huivilla varustettuna. Lapset kerääntyivät luokittain ryhmiin ja marssivat Kiinan lipun ja soittokunnan tahdittamina kentälle.

Ensin marssittiin kierros kentän ympäri ja sitten luokat järjestäytyivät ryhmiin lipun ja soittokunnan taakse laulamaan kansallislaulun ja kuuntelemaan puheita. Tämän jälkeen koko koulullinen lapsia tanssi yhdessä, minkä jälkeen kaikki marssivat pois kentältä.

Tässä kuvassa marssii kaksi Haran kylän poikaa. Erotatteko?

Katsotaan lähempää.

Toinen hymyilee kameralle ja toinen vinkkaa silmää. Silmän vilkuttaja kääntyi vielä marssirivistössä ympäri ja vinkkasi minulle uudestaan. Sitten osa lapsista esitti toisen tanssin, muiden rynnätessä vaatteiden vaihtoon.

Näin muuten puetaan tiibetiläinen miesten takki. Takki vedetään pään päälle ja solmitaa vyötäisiltä kiinni kudotulla vyöllä. Vyö tupsuineen jätetään taakse roikkumaan. Sitten hihat solmitaan edestä yhteen.

Tyttöjä pukeutumassa. Keskellä puusta roikkuu muuten koulun ”kello” eli rautainen vanne ja sorkkarauta. Opettajat aina lähettivät jonkun oppilaista hakkaamaan vannetta sorkkaraudalla.

Ja sitten harjoiteltiin tansseja. Kuvasin näistä useita videoita, mutten saa niitä siirrettyä YuoTubeen tai muihin vataaviin, joten kuvat saavat riittää.

Ryhmät vaihtuivat ja välillä opettaja karjui ”wei,hei,hei!!” ja oikoi rivejä ja nyki tanssijoita järjestykseen. Kaiken kaikkiaan tässä osuudessa kului muutamia tunteja. Aurinko paistoi täydeltä terältä eikä ketällä ollut varjon varjoa. Ja tiibetiläiset tanssit ovat välillä aika vauhdikkaita. Varsinkin pojat tulivat hiki valuen kentältä hypittyää tekoturkeissaan ja villalangat päässään puolisen tuntia. Perinteisesti khampa miehillä oli pitkä tukka, johon letitettiin punaisia nauhoja ja sitten letti kierrettiin pään ympärille. Nykyisin pienillä pojilla on lyhyt tukka (monet isommista kasvattavat sen pitkäksi), joten perinteistä lettiä edustavat pään ympärille kiedotut mustat ja punaiset villalangat.

Yhden jälkeen opettajat olivat viimein tyytyväisiä esitykseen ja lapset pääsivät lounaalle. Perheet siirtyivät myös kylälle syömään. Kun kaikki olivat ravinneet itsensä, palasimme koululle ja seurasi lasten tukan pesu. En oikein ymmärrä, mistä tässä oli kyse. Lapset menivät kai pesemään tukkansa ja vanhemmat menivät heitä auttamaan. Olisiko ideana se, että perinteisesti tiibetiläiset eivät juuri peseytyneet ja näin juhlan kunniaksi se tehtiin. Vanhemmat valvovat, että lapset noudattavat peseytymiskäskyä. En tiedä. Minä istuin vahtimassa meidän kylän tavaroita tämän vaiheen aikana.

Sitten vedettiin taas puvut päälle ja oli viimeisten harjoitusten aika. Joka välissä oppilaat kantoivat kentälle pulpetteja ja siirtelivät niitä paikasta toiseen. Näiden tuli kai olla merkkeinä siitä, mitä kautta kuljetaan ja mihin järjestäydytään. Viimeinen vaihe kestikin sitten todella kauan, kun eräs opettajista juoksutti lapsia edes takaisin. Tarkoitus oli kai, että lapset järjestäytyvät jonoihin kentän laidoille juosten pulpettien tatakautta. No, monet lapsista tietysti pinkoivat suoraan kentän poikki. ”Wei, hei, hei!” vain raikui kun opettaja käännytti lapsia takaisin ja käski juosta oikeaa reittiä. Yksi pikkutyyttö alkoi itkeä. Viimein oli saatu kaikki juoksutettua oikeaa reittiä oikealle paikalle, mutta silti mitään ei tapahtunut. Jonot seisoivat kentän laidoilla varmaan puoli tuntia. Viimein ne lähtivät liikkeelle, mutta kun kun kaikki olivat päässeet kentälle, musiikki lakkasi. ”Wei, hei, hei!” Opettaja kulki kentällä nykien lapsia oikeaan paikkaan. Alkoi sataa ja lapset seisoivat kentällä. Opettajat kulkivat rivejä suoristellen. Nyt ei ollut varmaan enää kuuma kellään, varsinkaan tytöillä ohuissa paidoissaan. Pienimmät kyykkivät väsyneinä. Varmaan puoli tuntia kului, ja sitten jonot ajettiin takaisin kentän laidoille. Odotusta… Oli kulunut varmaan puolitoista tuntia harjoituksen alusta kun jonot taas viimein liikkuivat takaisin kentälle oppilaiden hyräillessä (tai karjuessa) tanssin sävelmää. Onkelmana oli ilmeisesti, että stereot olivat hajonneet ja niitä oli yritetty korjata. Itse itseään säestäen tanssi koko koulullinen lapsia viimeisen numeron ja sitten oli ohjelma harjoiteltu loppuun. Jopa meille katselijoille päivä oli ollut pitkä; en voi kuvitellakkaan, kuinka väsyneitä lapset olivat.

Huuda nyt viel vähän kovempaa!

Kiinalaiset rakastavat meteliä. Esimerkiksi kännyköiden käyttöohjeisiin kannattaisi mielestäni täällä liittää huomautus, että puhelin välittää äänesi kuulijalle, joten täysin keuhkoin huutaminen ei ole välttämätöntä. Kaikki myös rakastavat lempimusiikkinsa kuuntelemista kännyköistä, joten baareissa huutavat ensin popit täysillä ja sitten jokainen vielä soittaa lempibiisejään kännykällä (tietenkin täysillä). Taattu kakofonia.

Kas, ovi!

Mitenhän sen kanssa pitäisi toimia? Sen verran on jo selvinnyt, että se pitää ensin avata, mutta se ei ole vielä mennyt jakeluun, että se tulisi myös sulkea perässään. Monet ravintolat käyttävät omaisuuksia täällä lämmittämiseen. Keskuslämmitystä ei ole,  joten he ovat ostaneet kiinteistöihinsä puulämmitteisiä kaminoita. Puu ei ole mitenkään halpaa täällä. Mutta ovet ovat ongelma. Lähes jokainen jättää sen perässään sepposen selälleen sisään tullessaan ja ulos mennessään. Hyvässä lykyssä sama henkilö vielä ravaa ulos puhumaan puhelimeen, tulle takaisin sisään ja taas ryntää ulos. Ja joka kerta se ovi jätetään auki. Ja sitten valitetaan, että on kylmä! On se ovi monimutkainen keksintö.

Auringosta tulee flunssa

Tämä kuuluu kiinalaisiin uskomuksiin. Näin talvella öisin on jo pakkasta (välillä oikein kunnolla), mutta päivällä aurinkoisessa ja tuulettomassa paikassa voi olla ihan T-paita keli. Minä tietysti onnellisena lämmittelen auringossa kun paikalliset nurisevat liiasta kuumuudesta. Ei auringossa saa istua tai saa flunssan. Tämä varmaan päteekin heidän tapauksessaan, koska yksikään paikallinnen ei riisu edes kaulahuivia auringossa, joten hikoavat varmaan märiksi paahteessa. Varjossa sitten taas on kylmä, ja auringon laskiessa tulee tosi kylmä, eli jos vaatteet on märät, iskee flunssa takulla.

Jos flunssa sitten sattuu iskemään, tulee mennä lääkäriin piikille. Varsinaisesti tämä ei ole pelkkä pistos vaan lääkkeet annetaan tiputuksena. Piikille mennään myös, jos ampiainen pistää, yskittää, on ripuli tai ihan mikä tauti tahansa ehkä päänsärkyä lukuunottamatta.  Syynä tähän ehkä on, ettei maaseudulla ainakaan ole aikaa sairastaa.Työt on tehtävä oli kuinka paha olo tahansa. Joten ei kun siis piikille heti kun vähänkin heikottaa. Lisäksi kiinalaiset särkylääkkeet vastaavat suurin piirtein vahvuudeltaan meillä vauvojen disperiiniä. Niitä saa vetäistä purkillisen, jos haluaa pienenkin kolotuksen katoavan.

Kerrankin tiibetiläinen äitini makasi päähuoneen penkillä voivotellen ja valittaen, kun joka paikkaan koski. Hän oli ollut kokopäivän pellolla tuulessa ja sateessa pelkissä kangaskengissä. No, kipeäksihän siitä tulee. Annoin sitten ensiapuna 600 mg särkylääkkeitä ja neuvoin ottamaan yhden illalla ja toisen vielä aamulla, jos on kovin paha olo. Seuraavana päivänä äiti meni taas reippaana pellolle. Ihmelääkkeitä! Tiibetiläinen isäni taas ei suostu länsimaalaisia lääkkeitä ottamaan. Hän kärsii kunnes on niin kipeä, että on pakko mennä piikille. Ja kuvittelee piikin lääkkeiden olevan tiibetiläistä lääketiedettä, koska piikin pistää tiibetiläinen lääkäri.

Annoin sitten muuten äidille minulle hieman pienet goretex-vaelluskengät, ettei tarvi olla jalat märkinä pellolla, mutta eihän hän suostu käyttämään uusia, hienoja kenkiään pellolla. Ne pannaan jalkaan vain kaupunkireissulle tai juhlapäivinä.

Tottelevaiset kiinalaiset

Tuli tässä taas eräässä keskustelussa esiin, kuinka länkkärit ajattelevat Kiinan olevan totalitaristinen valtio, jossa kansalaiset tekevät mukisematta, mitä hallitus käskee. HAH! Monet meillä nitisemättä (tai ehkä vähän jurputtaen) läpi menneet päätökset eivät ikinä menisi läpi Kiinassa. Otetaan esimerkiksi tupakointikielto ravintoloissa. Oikeastaan tupakointi on Kiinassa kielletty julkisissa tiloissa, mutta eipä siitä kiellosta juuri kukaan piittaa. Olen monesti bussissa nähnyt pää punaisena karjuvia turisteja huutamassa röökääville paikallisille, jotka vain ihmetellen katsovat raivokohtauksen saanutta länkkäriä. Niin kuin aiemmin kirjoitin, Deqinissä jopa sairaalassa tupakoitiin. Noh, jos bussissa on paljon itärannikon turisteja, myös he protestoivat paikallisten sivistymättömiä tapoja. Ja jos tupakointi kiellettäisiin ravintoloissa, ei niihin menisi enää kukaan.

Välillä tämä kuviteltu totalitarianismi (oikeammin post-totalitarianismi) toimii myös odottamattomilla tavoilla. Poliittiset päätökset ja käskyt tehdään niin ympäripyöreiksi, että niitä voi tulkita lähes miten tahtoo. Poliittinen ilmapiirihän saattaa muuttua ylättäen, eikä kukaan halua joutua vastuuseen kulloisenkin politiikan vastaisista päätöksistä. Korkein johto antaa siis linjauksia, joita paikallistaso tulkitsee tarpeidensa mukaisesti. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka se kuuluisa yhden lapsen politiikka. Tämä sääntöhän koskee enemmistökiinalaisia ja suuria vähemmistöjä, jotka asuvat kaupungeissa. Maaseudulla hekin voivat tehdä toisen lapsen, jos ensimmäinen on tyttö. Tietyt vähemmistöt saavat tehdä useampia lapsia lukumäärän ollessa asuinpaikasta riippuvainen. Esim. Xidangissa tiibetiläiset saavat tehdä kaksi lasta sukupuolesta riippumatta. Joillain alueilla lukumäärä on kolme ja Tiibetin autonomisella alueella lapsilukua ei ole rajoitettu lainkaan, tietysti valtion virkamiehiä lukuun ottamatta, joille suositellaan yhtä. Täten myös eräät Sichuanin tiibetiläisalueet soveltavat autonomista aluetta koskevaa sääntöä, toisten alueiden rajoittaessa lapsilukua kahteen tai kolmeen. Ja yleensäkin tämän kaltaiset säännöt koskevat vain niitä, joilla ei ole varaa maksaa sakkoja. Jos on varaa, sen kun lisääntyy.

Ajattelemme myös esim. mielenosoitusten olevan Kiinassa laittomia. Todellisuudessa suurissa kaupungeissa on päivittäin pieniä mielenosoituksia. Kielletyn ja sallitun välinen raja riippuu mielenilmaisun aiheesta. Ja mielenosoitukseen täytyy hankkia virallinen lupa.