Torstai toivoa täynnä: Kasvua vai täydellistä suoriutumista

torstai, syyskuu 12, 2019

Torstai on täällä ja vihdoin pääsen luonnoksissa olevaa tekstiä jatkamaan. Mun oli tarkoitus kirjoittaa tämä teksti jo aikaisemmin viikolla, mutta tässä sattui kannettavan tietokoneen kanssa pieni kömmähdys… Kaadoin vesilasin jämät parille näppäimelle, joten ei muuta kuin tietokone väärinpäin kuivumaan. Mies sai aika makeat (vahingoniloiset) naurut, kun sille olen aina huomauttanut (naputtanut) tietokoneen lähellä olevista juomalaseista… Ei siinä, eilen sitten yritin käynnistellä konetta ja ei tehnyt elettäkään käynnistyäkseen. Voi jumalauta että otti pannuun, manasin itseni jo pahimpaan idioottihelvettiin. Siinä juuri ennen nukkumaanmenoa kuitenkin kokeilin vielä käynnistää konetta ja HUH, sehän käynnistyi kuin käynnistyikin ja näppäimetkin toimivat kuin ennenkin. 🙂

Tämän viikon aiheena haluan tuoda esiin näkökulmia suoritusyhteiskunnan ja henkilökohtaisen kasvun ristiriidasta. Ensinnäkin haluan sanoa, että tällainen vastakkainasettelu voi olla aika mustavalkoinen, sillä nämä asiat eivät sinänsä pois sulje toisiaan. Suomen kaltaisessa maassa meillä on todella hyvät mahdollisuudet vaikka minkälaiseen elämänpolkuun. Täällä on ihmisen hyvä kasvaa ja elää. En näe suorittamisen mentaliteettia läpeensä huonona asiana, vaan myös hyödyllisenä ja oleellisena osana yhteiskunnan toimivuutta. En ajattele, että jokaisen tulisi jäädä odottamaan sitä maailman pehmeintä ja mielekkäintä polkua elämässään, vaan elämään kuuluu myös epämukavuutta ja sopeutumista. Itse asiassa inhimillinen kasvu yleensä tapahtuu näissä epämukavuuden tiloissa.

Mikä on sitten sopiva määrä epämukavuutta? Kasvua tapahtuu, kun uskaltaa poistua mukavuusalueeltaan – uskaltaa olla utelias ja kehittää itseään pois totutusta boksistaan. Epämukavuuden kääntyessä sietämättömyydeksi voidaan alkaa soittamaan hälytyskelloja. Onko mikään sen arvoista, että menettää hyvinvointinsa ja elämänilonsa? Tämä on mielestäni se raja, missä voi tulla vaaranpaikkoja eläessämme suoritusyhteiskunnan mentaliteetin mukaisesti. Suomalainen mentaliteetti on, että valittaa ei saa. Ei ne meidän isoisoisätkään valittaneet. Ennen on varmasti ollut niukkaa monissa suomalaisperheissä, en pysty kuvittelemaan sen enempää, mutta mieleeni on tullut pakosti eräänlainen ajatus entisajasta ja nykyajasta. Entisaikaan maatalousyhteiskunnassa yhteisöt olivat omavaraisempia ja elämä yksinkertaisempaa. Nykyään ollaan kaukana sieltä viljapelloilta, mutta ehkä sellainen kaipuu jää. Nykyään merkityksellisyyden tunnetta pitää rakentaa erilaisista lähtökohdista. Nykyään elämä on toisaalta helppoa ja yltäkylläistä, toisaalta merkityksellisyyden ja täyttymyksen tunnetta voi olla vaikeampaa löytää. Viljaa ei tarvitse itsellä niittää, mutta jotain on silti tehtävä ansaitakseen leipänsä.

Nykyään meillä on paljon mahdollisuuksia tehdä erilaisia valintoja. Toisaalta meille on myös muodostunut tietynlainen yleisesti ihannoitu elämisen malli. Mikä pahinta, me itse saatetaan lähteä toteuttamaan näitä yleisiä odotuksia huolimatta sisimmistä toiveistamme. Jos emme tunne itseämme tarpeeksi hyvin, tällainen mallikansalaisen roolin suorittaminen voi olla ainoa tapamme elää. Voi olla, että emme näe sitä vaihtoehtoista polkua, jos pyrimme vain näyttämään mahdollisimman hyvältä toisten silmissä. Voimme olla kuitenkin intohimoisia elämäämme kohtaan niin monin eri tavoin. Miten voisin selittää asian niin, ettei sanomistani käsitetä väärin? En tarkoita, että muiden silmissä ihanne-elämää elävän ihmisen elämä olisi feikkiä tai väärin – tällainen ihminen voi olla hyvin tyytyväinen elämäänsä. Mutta on myös se mahdollisuus, että huolimatta kaikista ulkoisista tekijöistä tämä ihminen saattaa olla myös hyvin onneton, jos hän on tehnyt valinnat muita miellyttääkseen ja rakentaessaan elämäänsä ainoastaan ulkoisiin tekijöihin nojaten. Ulkoiset puitteet eivät välttämättä kerro ihmisen sisäisen elämän tilanteesta. On eri asia pyrkiä johonkin sen takia, että se tuntuu itselle merkitykselliseltä ja mielekkäältä, kuin että pyrkii siihen ainoastaan sen statusarvon takia. Vai onko jopa niin, että nykyihminen kokee merkitykselliseksi tähdätä mahdollisimman korkeaan statusarvoon, senkin uhalla, että tukahduttaa ne kaikkein inhimillisimmät toiveet sisällään?

 

 

Tommy Hellsten on kommentoinut Maiju Palinin artikkelissa näin:

” — ihminen ei tiedosta itseään kovin syvällisesti. Selviytyy vain hengissä mutta ei uskalla mennä syvemmälle ja kysyä kuka minä olen, mitä haluan, mitä tarvitsen, mihin pystyn, mitkä on unelmani ja mitkä on syvimmät arvoni. Usein tapahtuu niin, että tarvitaan jotain vaikeuksia, joku kärsimys. Ihminen ikään kuin suistetaan raiteilleen. Tavallaan ihminen kammetaan silloin irti siitä oman hallinnan illuusiosta. Sehän on aina illuusio, että me hallittaisiin jotain. Ei me hallita mitään. Jos me uskalletaan siihen kontrollin menettämiseen, hallinnan menettämiseen niin sitten rupeaa syntymään uutta. Siellä on meidän intuitiivisuus, innovatiivisuus, luovuus ja rohkeus. Kaikki ne mitkä on ikään kuin odottaneet meitä ja sitä kun me suostutaan astumaan tyhjän päälle.”

 

Meillä on perustavanlaatuinen tarve turvallisuuden tunteeseen. Se, että kyseenalaistamme oman elämämme saa meidät tuntemaan itsemme turvattomiksi, puhumattakaan siitä, että ulkomaailma kyseenalaistaa meidät. On pelottavaa käsitellä omaa epävarmuutta ja seisoa yksin myrskyssä. Ihmismieli vastustaa luonnostaan muutosta. Lisäämällä kontrollia pyrimme hallitsemaan elämäämme ja pelkojamme, vaikka vähentämällä kontrolliamme ja antamalla tilaa pelkojen ja epävarmuuksien käsittelylle voisimme kasvaa henkisesti vahvemmiksi. Pelkojen kontrollointi ei ole oleellista, vaan se, että kohtaa ja voittaa ne.

Henkisen kasvun tielle lähteminen saattaa tarkoittaa naamion riisumista. Ego on jossain määrin tarpeellinen suojaus, mutta kuinka paljon sillä sitten peittää autenttista minuuttaan? Antaako muut tuoda aitoa itseäsi esille ja annatko myös itse muiden näyttää aidot kasvonsa?

En tarkoita, että alkaisimme repimään itseämme auki ja vuotamaan verta. En tarkoita, että meidän tarvisi laskea suojauksemme ja antaa inhimillisyyden repiä meitä kappaleiksi kuin villipeto. Mutta mieluummin valitsen sisäisesti rikkaan elämän kuin sisäisesti onton elämän, jossa ainoana tavoitteena on elää niin, että näyttää ulkoisesti hyvältä, jotta kulissit pysyvät pystyssä. Tässäkin haluan painottaa, etten tarkoita sitä, että ulkoisesti hyvältä näyttävä elämä tarkoittaisi köyhää sisäistä elämää, mutta jos pyrkii rakentamaan elämänsä ainoastaan täyttääkseen ulkoapäin tulevia odotuksia, kuinka täyttymyksellistä sellainen elämä on? Elämäänsä voi toteuttaa yhteiskuntakelpoisesti monin eri tavoin. Monesti vain sellainen yleinen arvolatautuneisuus saa meidät ohjautumaan ulkoapäin.

Mikä tänään on tuntunut merkitykselliseltä? Miten niitä merkityksellisiä asioita saisi virtaamaan enemmän omaan elämään? Miten omia arvoja kykenisi toteuttamaan täysimääräisemmin?

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Mikki perjantai, syyskuu 13, 2019 at 00:25

    Huh. Huikea kirjoitus.

    • Reply nolibre perjantai, syyskuu 13, 2019 at 13:14

      Kiitos paljon!

    Leave a Reply