Blogitauolle

sunnuntai, lokakuu 13, 2019

Blogi hiljenee toistaiseksi. Yhtenä syynä on aika, koska panostan tämän blogiajankin muille jutuille.  Toinen syy on se, että on aika vähentää niin sanotusti ajattelutaakkaa ja täyttää mieli kepeämmillä ajatuksilla. En jaksa rassaa päätä enempää kuin tarpeen vuoden pimeimpänä ajanjaksona. Kolmas syy on se, että haluan vähentää koneella ja puhelimella oloa. Vaikka some kuin ihana onkin kaikkine inspiraatioineen ja kuvineen. Ei täs nyt mitään sen kummempia syitä. Voi olla että joulua kohden tuun sitten uusin konnuuksin takas. 🙂

see ya!

Kaadutaan seitsemän kertaa, noustaan kahdeksan kertaa

torstai, lokakuu 10, 2019

        kuvat vuodelta 2016   

                             

Mietin tässä, että en ehkä kuitenkaan ihan joka viikko kirjottaisi Torstai toivoa täynnä-postaussarjaa. Kirjoittelin viime viikolla pitkästä aikaa rennompaa perushöpötystä ja se oli palautteesta päätellen tervetullutta! 🙂 Jotenki ne perushöpötykset jäi tässä hyvin pitkäksi aikaa, kun koin sen jotenkin turhaksi tai merkityksettömäksi – muodostui ajatus, että jos mie tänne jotain kirjoitan, pitäisi sen antaa vähintään uusia näkökulmia. Toisaalta on tosi kiva vaan avata tekstikenttä ja näpytellä ilman suurempaa paneutumista ja kokonaiskuvan hahmottamista. Ei siihen tarvi muuta motiivia, kuin että se on kivaa. Mutta siis, en ajatellut täysin kuopata torstain postaussarjaa, vaan kirjoittelisin sitä aina silloin kun haluan paneutua enemmän johonkin ilmiöön tai näkökulmaan. Huomasin, että viikko meni aina tosi nopeasti ja torstain lähestyessä/torstain jo ollessa ei ollut sitä tekstiä vielä luonnoksissa odottelemassa. Parempi vain, ettei mene vahingossakaan pakkopullan puolelle.

Kohta ollaan elelty pari viikkoa uudessa kodissa. Pakko myöntää, että verhoprojekti on vieläkin kesken.. Muutama laatikko tavaroitakin vielä odottaa paikalleen pääsyään. Päivät vaan vilisee ohi. Tänään ajattelin oikeasti saada loput muuttolaatikot purettua, lyhennettyä ja ripustettua verhot et cetera. Oon kyl tässä alkanu tekemään yhtä maisterikurssia, et suotakoon pieni kaaos pirtissä. Nii ja oon mie hakenu töitä ja tehny yhden videohaastattelun. Siis sellaisen, jossa rekrytoijan kysymysvideot ovat valmiina ja joihin nauhoitetaan video vastaukseksi. Toisaalta haastattelu suoralla yhteydellä saattais olla helpompi, kun ei ehdi niitä tallentamiaan videoita nauramaan tuhanteen kertaan… Siis voin sanoa, et on jotenkin outoa puhua kameralle ja samalla seurata videokuvasta itseä. Kyl mie eka ajattelin, et mitähän tästä tulee vai tuleekohan yhtään mitään. Mutta pari(kymmentä) harjoitusklippiä eikä sitä mennyt enää niin jäähän tai repeillyt.

Sain sitten soiton, että hei, mielellään esiteltäis sut yritykselle et videot oli hyviä! Kieltämättä se tuntuu hyvältä, ku aluksi joku asia vaikuttaa tuhoon tuomitulta, mutta päättää kuitenkin yrittää ja laittaa itseään likoon. Ja kun päättää, että yrittää ja vaikka sitten nauraa omalle mokailulle kuin että jättää kokonaan yrittämättä. En tiiä, onko se jotenkin suomalaistyypillinen mentaliteetti, vai universaalinen, että epäonnistuminen ja mokailu nähdään jotenkin todella välteltävänä asiana? Että kun joskus kerran, tai useamminkin epäonnistuu ja mokaa, nii oot sit loppuelämäkses tuomittu kantaan sitä leimaa. Kun lähtee epävarmoille ja uusille vesille, yleensä ollaan epätietoisia siitä, mikä lopputulema on. Kun meillä ei yksinkertaisesti voi olla tietoa tulevasta, jos ei olla kerran koettu ja nähty sitä. Se riski, että kaikki ei menekään toivomallaan tavalla, voi tuntua liian uhkaavalta. Samalla kuitenkin uusi mahdollisuus voi lipua ohitse. Ja se jos mikä on harmillista.

Tajuan kuitenkin sen pelon riskien ottamisesta. Etenkin jos kerta toisensa jälkeen epäonnistuu, voi yksinkertaisesti lannistua. Mutta tosiasia on myös se, että suurimmat menestyjät ovat kaatuneet seitsemän kertaa, mutta nousseet ylös kahdeksan kertaa. Ja juuri se kahdeksas kerta on voinut olla se merkittävin ja ratkaisevin askel kohti menestystä.

On helppoa jämähtää tuttuun ja turvalliseen. Jossain määrin tietty tarvitaan sitä tuttua ja turvallista ankkureiksi ja pohjaksi hyvinvoinnille. Joskus se tuttu ja turvallinen voi olla vahingollista. Vaikka uskomus itsestä, negatiivinen sellainen, voi tuntua tietyllä tapaa turvalliselta, voi se myös nakertaa tuhojaan. Kaikki pysyvä on turvallista, on se sitten positiivista tai negatiivista. Mut ois kyllä äärimmäisen tärkeää tunnistaa näitä negatiivisia uskomuksia. Se on oikeesti voinu syntyä jostain todella pienestä lauseesta, mikä sulle on sanottu. Varsinki jos oot ollu sillon tosi paskana muutenkin, niin sitä on entistä herkempi ottaa vastaan negatiivisia käsityksiä osaksi itseään. Se on saattanut olla hetken häivähdys, mutta sitä vastoin seuraukset paljon mittavammat. Haitallinen uskomus itsestä pureutuu identiteettiin, jonka muokkaaminen onkin sitten paljon vaativampi projekti.

Nyt lähti taas analysointilinjalle, mutta lähtekööt. Pointti oli se, että välillä on ihan hyvä paikantaa mistä jokin epävarmuus kumpuaa. Asiat ei todellakaan aina ole totta ja tosia, vaan oikeasti usein asiat ovat uskomuksia, mielipiteitä tai muuten hyvin relationaalisia – ei absoluuttisia totuuksia. Kannattaa olla tarkka siitä, hyväksyttääkö esimerkiksi jonkin yksittäisen ihmisen mielipiteen tai käsityksen osaksi omaa käsitystä ja ajatusmaailmaa. Ajatuksilla nimittäin on taipumus lähteä toteuttamaan itse itseään ja muotoutumaan osaksi todellisuutta.

Ootko sä aatellu mitä hyviä puolia just sussa on? Varmasti vaikka mitä. 🙂 

Syksyisiä omenakanelipullia (video)

maanantai, lokakuu 7, 2019

 

Kello on jo klo 23 pintaan, mutta ehkä mä vaan vielä tuun tänne kirjoittaa ja jakaan tän tänään tekemäni videon.

Yllättävän kauan menee kun alkaa kuvaa videota ja leipoa isoa satsia pullia. Aloin tuossa kolmen maissa tekeen pullataikinaa ja samalla säädin kamerajalustan kanssa sopivaa kuvakulmaa. Juuri sain editoitua videon ja ladattua youtubeen.

En oo pitkään aikaan tehny pullia, nyt oli aika, kun viime syksynä ostamissani omenakanelimarmeladeissa alkoi parasta ennen-päiväykset lähestyyn. Tein noit omenakanelipullia toissajouluksi, ja piti tehä niit viime joulun alla taas… No, ne jäi. Oon tehny näitä pullia tällä ohjeella: https://www.k-ruoka.fi/reseptit/omenaruusut. Tossa ohjeessa tosin ei ole tota omenakanelimarmeladia, mutta lisäilin sitä sekä tuon ohjeen mukaisesti tehtyihin omenaruusuihin, että niihin tavallisiin korvapuusteihin, joita tein puolesta taikinasta. Levitin tuon marmeladin voin ja omenakaneliseoksen tapaan siinä vaiheessa, kun taikina on levynä.

Ihan kivaa sunnuntaitouhua. Leipomisen ohessa hain puita liiteristä ja lämmitin leivinuunia. Oon oppinut jo oikein hyvin milloin mitäkin luukkuja täytyy aukoa, kun lämmittää leivinuunia, makuhuoneen takkaa tai olohuoneen avotakkaa. Tänään kuitenkin oli sähellys päällä ja ihan nopeasti ajattelin sytyttää tulen leivinuuniin, juuri ennen kuin aloin leipomaan pullia kohonneesta taikinasta. Tuli syttyi ja hetken kuluttua alkoi tupruttaan savua uunista ja palovaroitin ulvomaan… Jos musta ois otettu videota, oisin varmaan näyttänyt komedian näyttelijältä. Menin pienimuotoiseen paniikkiin, ja ajattelin: ”Häkäluukku! Häkäluukku auki! Kuolen, kuolen! Pellit auki! Kuuleekohan naapurit tätä kamalan kovaäänistä palovaroittimen ääntä, näkevätkin varmaan ikkunasta kun rouva on vähän pulassa miehen ollessa poissa.” Savupiipun alkaessa vetää myös tämä rouva sai vähän vetäistyä happea. Rauhoituttuani alkoi kyllä vähän naurattaa oma ylireagointi tilanteeseen… :’DD

Semmosia sähellyksiä tälle sunnuntaille. Näköjään juuri vaihtui päivä maanantain puolelle… heipsan, zzz

Torstai toivoa täynnä: Freestyle-kuulumiset

torstai, lokakuu 3, 2019

Yleisön (=yhden ihanaisen) pyynnöstä väliin päämäärätöntä perushöpötystä, ilman punaista lankaa. Sehän sopii. Aihekirjoitukset vaatii aina tietynlaista paneutumista ja keskittyneisyyttä, jota nyt ei tunnu ihan hirveästi olevan. Tässä on lyhyen ajan sisällä tullut sen verran muutosta elämään ja kokoajan nytkin olen pohtimassa tulevia uusia kuvioita, että aivokapasiteetti on muutenkin ihan tarpeeksi kovalla käytöllä. Sitä paitsi, ehkä nyt tästä tavallisesta tosielämästä voisin jotain saada irtikin, eikä tarvitse siirtyä teoreettiselle ja idealistiselle tasolle pohtimaan.

Ja tiiättekö. Nyt on sellainen olo että kaipaan sellaista kepeyttä. Pidän tosi paljon sellaisesta syvälle menevästä kriittisesta pohdiskelusta ja olen utelias oppimaan enemmän kuin miltä asiat pinnallisilta puolin vaikuttavat. Mutta pidän myös paljon elämän hitaudesta, yksinkertaisista arkisista asioista ja hassuista turhanpäiväisistä jutuista. Sellaisista asioista, jotka vetävät välillä pois kaivon pimeydestä tai galaksisesta seikkailusta. Sellasista, jotka tiputtavat ihmettelemään tätä päivää ja sen pieniä asioita, nauramaan ihan tyhmille jutuille ja oleen off-tilassa – pois kaikesta suuremmasta.

Kuukausi sitten ei ollut vielä tietoa mistä sitä itsensä tänä päivänä löytää. Miehen kans oli tosin ollut puheissa jo muutto tänne pohjoisemmaksi 150km Rovaniemeltä Kittilään. Melkein vuoden reissuleskenä ollessani muutto kyllä alkoi tuntua entistä todennäköisemmältä ja parhaimmalta vaihtoehdolta. Suurin osa opintojen läsnäoloista on kuitenkin takana päin ja kanditutkinnon rippeistä ja maisterivaiheesta selviytyy etänäkin ihan hyvin – oli tietoinen päätös että ajelen sitten tuota väliä tarvittaessa ja onneksi onnibussi-yhteyskin toimii hyvin. Ja ei mulla tosiasiassa ole kiire valmistua. Teen kyllä mielelläni muitakin töitä tässä, virkauralla ehdin olla vielä vuosikymmeniä.

Tosiaan, siitä on noin kolme viikkoa kun yhden keskustelun aikana muutto alkoi ihan tosissaan tuntumaan hyvältä ratkaisulta. Pohdin, onko tässä nyt mitään oikeaa estettä, vai onko ne vain järjestelykysymyksiä. Alettiin vähän vilkuilemaan asuntotarjontaa ja kun aivan ihana ja mieleinen vuokraomakotitalo joen rannalla tuli netissä vastaan, niin kyllä se sitä muuttopäätöksen tekemistä vauhditti. Puhelu, tutustumiskäynti ja soppareiden allekirjoitus sitten sinetöi asian. Sen jälkeen muuttohärdellit ja viime viikonloppuna tavarat tänne uuteen kotiin.

Maalle muutto ja omakotitalossa asuminen ovat olleet kyllä haavelistalla. Tavallaan tää paikka on kylän lähiö, mutta kyl tää on jo aika maalla asumista, koska naapurissa asustaa hevonen! Ja mitä kävin tuolla jo kerran kävelemässä, niin näkyi paljon vanhoja rakennuksia, lisää hevosia, laajoja peltoja ja traktoreita. Tuntuu vähän hassulta että ihan todella lyhyessä ajassa ilman suurempaa suunnittelua nämä asiat sitten toteutuivat.

Nyt kyllä tuntuu siltä että vois keittää kahvia ja jatkaa tuota verho-operaatiota = verhojen lyhentäminen, silittäminen ja ripustaminen. Aika lyhyt postaus tuli nyt, mutta ehkä voisi ottaa tavaksi tehdä useammin näitä höpöttelypostauksia! Näistä tulee aina nostalginenkin fiilis, kun näitä tuli ennen vanhaan tehtyä tänne blogiin. Ehkä jotenkin ajattelin, että jaksaako kukaan lukea arkihöpinöitä tai sellaisia tekstejä joissa ei nyt välttämättä ole isompaa pointtia. Mutta ehkä se on juuri se blogin suola… se, jota ei saa uutisia lukemalla tai naisten lehtiä selailemalla.

Toivottavasti siellä toisella puolen ruutua on lähtenyt lokakuu hyvin käyntiin. 🙂