Bussiraivo

Seitsemän tunnin koulupäivän jälkeen odottelen bussia Chicagon mittakaavassa sietämättömän kauan, vartin. Kun se vihdoin saapuu, näyttää se olevan tupaten täynnä. Ehei, täällä ei vain tajuta miten tiivistää. Tämän jalon taidon olen itse oppinut viimeistään yläasteen alussa koulun jälkeen Munkkivuoresta keskustaan menevässä 14 tai 18 bussissa. Bussikuski huutaa ”Tiivistäkää!” ja silloin ollaan pyrstö pyrstöä vasten.

Heti etuoven vieressä on tukkeena nainen täyteen ahdettu reppu selässä. Sitähän ei toki voi ottaa pois selästä, jotta hänen ohitsensa pääsisi. Topakka ”excuse me” saa naisen kääntymään ja huitaisemaan samalla muutamaa matkustajaa repullaan. Jatkan muutaman askeleen eteenpäin. Mitä hittoa, näen kaksi penkkiriviä tyhjillään ja ihmisiä täynnä olevan käytävän? Menkää nyt herranen aika istumaan! HALOO!! Mutta ei, kukaan ei istu alas, koska jokainen aikoo jää pois seuraavalla viidellä pysäkillä. Tällöin on turhan istua alas, koska on ”ihan juuri” lähdössä. Eihän matka sujuisikaan mukavemmin, jos bussissa seisoisi vähemmän ihmisiä..

Minä en tätä amerikkalaista logiikkaa vielä ole sisäistänyt, ja istun alas heti mahdollisuuden tullessa. Katson suomalaisen näkökulmasta täysin järjetöntä toimintaa. Bussissa on etuovi ja keskiovi, joista kummastakin saa mennä ulos. Jostain syystä matkustajat menevät mielellään etuovesta ulos, yleensä jopa kävelevät takaosasta keskioven ohi aina bussin etuosaan sitä varten. Bussissa on siis tyhjiä penkkejä, käytävä täynnä porukkaa ja muutama ihminen joka pysäkin kohdalla yrittää änkeä bussin etuosaan, ohittaa reppunaisen ja päästä ulos. Samalla muutama uusi matkustaja odottelee ulkopuolella, että jokainen Pat ja John on saanut tungettua itsensä ulos muutaman ruokakassin, mukulan ja kävelykepin kanssa.

Reppunainen on vieläkin tukkeena sisääntuleville, vaikka nyt on jo ainakin 6 paikkaa vapaana. Hänen miehensä kehottaa menemään istumaan penkille, joka on tarkoitettu liikuntarajoitteisille. ”No, it’s priority seating”. Onhan se, mutta saahan siihen nyt hyvänen aika istua jos paikalla ei ole yhtään liikuntarajoitteista. Sinä reppusi kanssa olet jo sen verran iso liikuntarajoite, että mene nyt mamma istumaan!

Kuljen bussilla noin 3 kilometriä, johon kuluu yleensä 20 minuuttia ilman ruuhkaa. Tämä pitkälti johtuu siitä, että bussipysäkkejä on naurettavan paljon. Etäisyys niiden välillä on enintään 3 korttelia, mutta se on jo hyvin harvinaista. Yleensä pysäkkejä on melkein korttelin välein. Yhdessä kohdassa on pysäkki ennen pienen yksikaistaisen risteyksen liikennevaloja ja heti sen jälkeen. Yritän taas käyttää logiikkaa, mutta keksin syyksi vain sen, että on kivempi olla ruuhkabussissa 10 metriä pidempään. Ja onhan suojatien ylittäminen aika tyhmää. Tai jotain.

Pääsen ruuhkabussista pois ja vaihdan toiseen bussiin. Ihanaa, istumapaikkoja, hiljaisuus, ei reppuja. No, seuraavalla pysäkillä kyytiin nousee hieman erikoinen pariskunta. Nainen istuutuu lähelleni ja tenttaa koko bussimatkan vastapäätä istuvaa Walmartin työntekijää siitä, millaisia piirakoita heillä on tuoreostastolla ja onko Monopolyn normaaliversiota vielä olemassa. ”Ole nyt *piip* hiljaa” näyttää olevan minun ja Walmart-mimmin yhteinen ajatus. Hänellä on pitkät tekokynnet, joilla hän vastailun lomassa kaivelee kanansiivistä lihoja ja imeskelee lihat kynsistään. Normaalisti tämä ällöttäisi minua, mutta tenttaajanaisen miehen hurmaava popcornin ja pierun yhdistelemä ominaistuoksu vie voiton. Loppumatkan mietin, miten miehen silmälasit pysyvät paikoillaan, kun häneltä puuttuu kokonaan toinen korva.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *