Viime kesän kohokohtia oli Via Kalevala-kävely. Siitä postailin heinä-elokuussa aika tiuhaan (avainsana Via Kalevala). Nyt kävelystä ilmeistyi ensimmäinen juttuni Evento-lehdessä. Se kertoo Via Kalevalan taustoista ja idean isästä Antti Holopaisesta. Käy kurkkaamassa Kirsti Sergejeff – lehtijutut
Kotimatkalle lähdimme aamuseitsemältä aamiaispusseilla varustettuna. Ponkalahdella, kun aamiaistimme, yritin kuikulla näkyisikö sitä tuloreissulta tuttua koiraystäväämme. Ei näkynyt.
Vielä yksi ohjelmanmuutos. Lounaspaikka ehti vaihtua. Emme syöneetkään keskustan ravintolassa, jossa olisi voinut tehdä viime hetken ostokset, vaan samassa Richardissa, jossa olimme syöneet jo alkumatkasta kaikki ateriamme.
Puolenpäivän aikaan tappelimme bussin liikkeelle. Turvavyöt ja ilmastoinnit saatiin kuin saatiinkin kaikkia tyydyttävälle tasolle ja auton nokka kohti Suomea.
Rajamuodollisuudet hoituivat hetkessä, jopa porukan vessareissuja nopeammin. Lienen ainoa, joka ei saanut vatsatautia. Sitä on podettu eri vaiheissa olevana koko Uhtuassa pysähtymisen ajan.
Rajan jälkeen maisema muuttuu. En heti hiffannut miksi, mutta vieressäni istuva analyyttinen lady, josta minulla on ollut paljon iloa reissun aikana, todellinen Venäjän tuntija, avasi silmäni. Puskat ovat poissa ja roskia ei makaa tien varsilla. Vienan puolella metsien puulajit, suot ja muut maisemien vaihtelut eivät näy koska tienvarsien puskia ei ole karsittu. Täytyy sukeltaa puskien läpi katsomaan ja minun tapauksessani kuvaamaan maisemia.
Tuota roskaamisilmiötä en käsitä alkuunkaan. Vienalaisille on annettu niin kaunis maa, miksi he pilaavat näkymät heittelemällä kaiken mahdollisen tien varsille.
Toisaalta, Suomen maisemien euforiasta palasin todellisuuteen Helsingissä, Pasilan asemalla kun vierestäni kuului varsin tuttu ääni. Joku selvitteli äänekkääsi kurkkuaan ja sylkäisi sisällön yhtä äänekkäästi maahan. Tuo ilmiö pysäyttää aina kun saavun muualta Suomeen. Mikä saa ihmisen näillä seuduilla, tänä aikana rykimään kuin keskiaikaisen keuhkotautisen ukon?
Uhtualla, Kalevalassa porukka otettiin vastaan juhlallisin menoin. Kunniakirjat jaettiin, puheita pidettiin ja runoja lausuttiin puolin ja toisin.
Jaksan muiden mukana ihmetellä niitä neljää, jotka aloittivat 4.6. Sammatista ja parin kuukauden päästä päättivät kävelynsä Kalevalassa, Vienan Karjalaan. Lähes tuhat kilometriä ja lukemattomia öitä matkailuvaunussa ja muissa vaihtelevanlaatuissa majoituksissa.
Itse liityin porukkaan rajalta ja siinäkin oli kokemusta kerrakseen.
Kotimatkaa varten teimme talismanit – onnen esineet. Kalevalatalolla ohjaajana toimi Ira. ”Hevonen miehelle matkaan mukaan”
Obereg on taikakalu. Sen tarkoituksena on suojella matkan vaaroilta. No joo, mieluummin ottaisin toimivat turvavyöt autossa.
Kulttuuriohjelmaa riitti koko lauantaille. Kolmen tunnin opastetun kyläkierroksen aikana kävelimme Uhtuan tai Kalevalan – kummaksi sitä nyt pitäisi kutsua – päästä päähän.
Näkymiä raitilta.
Kalevalan runoja näkyy Kalevalan raiteilla siellä täällä. Kalevala on tärkeä kalevalaisille.
Koirien Kalevala löytyy myös vienankarjalaksi museosta.
Iltapäivällä ajoimme Haikolaan Mihaelin ja Olgan luokse. Kirjailija Ortjo Stepanov oli Mihaelin isä ja Mihael on perustanut hänelle museon.
Haikolan kylässä asuttiin ympärivuotisesti ennen kuin perspektiivittömien kylien tyhjennysohjelma alkoi.Kirjailijaisä kuitenkin sinnikkääsi jatkoi kylän säilyttämistä.
Sain kaksi tiiliskiven kokoista kirjaa, jotka kertovat alueen historiasta. Mihael arveli, että niistä voisi olla minulle hyötyä omien juurieni ymmärtämisessä.
Mihail esittelee museon kokoelmia.
Haikolassa Mihaelin luona työskenteli neljä petroskoilaista vapaaehtoista yliopisto-opiskelijaa luetteloimassa museon esineitä. Luettelot tarvitaan museon virallistamista varten. Talon Mihael sai kirjattua omistukseensa Neuvostoliiton hajottua, mutta museo jäi, ja on yhä ei-kenenkään-omistamalla maalla.
Uhtua 6.8.2015
Nyt alkaa olla jo menemisen meininki. Kaksi hyvää kävelypäivää peräkkäin. Ikävä kyllä olemme jo loppusuoralla. Vuonnisista jatkoimme matkaa bussilla Kis-Kis -kukkuloille, josta matkaa Uhtuna majapaikkaan oli parisenkymmentä kilometriä. Sieltä oli useimmille sopiva kävelymatka. Autokyytiä tarjottiin kolmen kilometrin välein.
Jatkosodan taistelutanner. Muistomerkit ovat matkailukohde nykyään.
Sodissa 1939-45 kaatuneiden muistolle.
Mahtuiko tuosta raosta todella joku maanalaiseen bunkkeriin?
Neuvostoarmeijan muistomerkiki
Roman arveli – näytti vakavalta kertoessaan – että nämä olisivat pikkukarhun jäljet. Nalle näytti hypänneen ojan yli metsään. Huh, hän sanoi, emon on täytynyt olla lähistöllä.
Nämä Roman tunnisti ihmisen jäljiksi. Ei kyllä tiennyt, että Antti tässä oli astellut. Jos tuon nallejutun olisin tiennyt, en olisi jäänyt muista jälkeen kuvailemaan. No tulipa ikuistettua Via Kalevalan ”isän” jalanjäljet, ennenkuin saavuimme asvaltoidulle osuudelle ennen Kalevalaa (Uhtuaa).
Siitä se alkaa, Antin urakan loppu, ja Uhtuan asvalttitie.
5.8.2016 perjantai Vuonninen – Uhtua
Aamu valkeni liian kuumana, liian ukkosta enteilevänä tai monenlaisena liikana, minä kullekin osallistujalle. Kävelyn määrästä tuli taasen kovaäänistä keskustelua. Teimme jonkinlaisen kompromissin. Koska piti palata takaisin päätielle, ja vaikka tieosuus oli Vienan reissun kauneimmasta päästä, emme kuitenkaan halunneet kävellä samaa tietä, jota olimme jo pari päivää sitten tulleet. Ajoimme siis autolla Ponkalahdelle. Osa jatkoi kävellen Vuonnisiin, osa matkusti autossa. Tämä tietenkin aiheutti automatkaajille odotusta ja kävelijöille kiirettä. Yhteiselle lounaalle piti ehtiä.
Avauskuvassa autoilija pysähtyy kuvaamaan Via Kalevala -kävelijöitä.
Lounas odotti meitä keskellä peltoa. Ja mikä olikaan kunniapaikalla? Samovaari.
Vaassilan kiveä katsomaan mentiin soutuveneellä.
Kunkahan mones tsasouna tämä on? Vuonninen Chapel
Jos oli vaikea löytää lounaspaikkaan keskelle peltoa, niin kyllä oli yömajaammekin.
Päivällä etsimme ja etsimme. Muuta osoitetta meillä ei ollut, kuin ”sijaitsee tsasounan vieressä” ja että, ”menette pellon läpi ja laitaa ja mitä liekään ja sitten näkyy tsasouna”. Viisi ryhmästämme lähti autolla, kolme jäi kävelemään. Kukaan meistä kolmesta kävelijästä ei tiennyt minkä näköistä paikkaa haemme: ravintolaa, mökkiä vai mitä. Kävimme vieraissa pihoissa, kyselimme. Eihän se tsasouna tielle näkynyt. Onneksi yksi meistä osasi venäjää.
Turistirekvisiittaa vai?
Lounaan jälkeen lähdimme kämppikseni kanssa kävelemään kohti Vuonnisen mökkiä. Muut halusivat kyydin.
Taas kerran, mikä ohjeistus! ”Parin kilometrin päässä on punainen portti”. No joo, parin kilometrin päässä oli punainen puomi, mutta ei pitänytkään mennä siitä vaan jatkaa….Oppaalta menee suomen kielen sanat näköjään sekaisin.
Kulkijoita ei ollut, ei edes kovin montaa autoa. Yksi maasturi, täynnä miehiä ajoi vastaan mutta kysymykseni kilpistyi kämppksen ihmettelyyn ”mitä me kysytään”. Totta, eihän meillä ollut mitään muuta tietoa kuin että mökkiä etsimme. Reitinhän piti olla niin selvä.
Hetki ennen luovuttamista ilmestyi Antti näköpiiriin. Hän oli havainnut saman kuin me. Ei sitä mökkiä saamillamme ohjeilla olisi löytänyt.
Punaista porttia etsimässä.
Vuonniseen päästessä taas oli vastassa huono ranta, savinen ja matala. Majoitimme mökissä, yläkerrassa punkka punkan vieressä. Yksi valitsi saunan.
Punkkani oli ikkunan vieressä ja sain nostettua varpaani viileään. Se helpotti jomotusta.
Illan hämärtyessä odottaa palkinto.
Lepopäivän ratoksi käymme kalmistossa ja shamaanikierroksella. Huomenna jatkamme matkaa, mutta tämä päivä kuluu Santerin tarinoiden parissa.
Santeri saa historian eläväksi kuvaamalla tapahtumia Lesosen suvun ja Venehjärven kylän tapahtumien kautta. Hän kertoo, että Lesosia menehtyi satakunta Neuvostoarmeijan ja Suomen armeijan palveluksessa.
Sodan jälkeen muutaman kymmenen venehjärveläisen joukko palasi kotikonnuilleen. Kylää alettiin elvyttää, mutta 1960-luvulla kylä joutui ”perspektiivittömien kylien” listalle ja sitä myötä väki kaikkosi.
Neuvostoliiton hajottua Santeri palasi kotitilalleen viljelemään maata. Agendalle kuului myös kansallispuiston perustaminen. Taisi tuo Santeri olla aikamoinen tulisielu taistellessaan eri instanssien kanssa kansallispuistoa perustaessaan.
Nykyään Santeri toimii kansallispuiston oppaana ja pyörittää pienimuotoista matkailuyritystä vaimonsa Niinan kanssa.
Niina Lesosen ruoka maistuu ja tuoksuu.
Sudet, karhut ja muut villieläimet vilahtelevat jutuissa. Ne eivät häntä tunnu pelottavan vaikka lähes pihapiirissä hiiviskelevät. Perheen Ukko-koirakin lähti muutamia vuosia sitten naarassuden matkaan ja eli muutamia päiviä susilauman jäsenenä.
Kalmistossa, pihapiiristä erottuvalla järveä myötäilevällä hiekkaharjulla asustaa kalman kansa. Kalmistoa lähestytään kalmalaisten perinteitä kunnioittaen. Polulta ei astuta sivuun. Marjoja tai muuta elävää ei poimita, ne ovat kalman kansan omaisuutta. Kädet pestään järvessä kun kalman kansaa on käyty tervehtimässä. Tervehtimässä tulee käydä ennen puolta päivää.
Saamelaisia asusti aikoinaan kylän alueella. Santeri tutustuttaa meidät kattavalla kansallispuistokierroksellaan saamelaisten pyyntikulttuuriin ja uskomuksiin.
Santeri Lesonen tuntee myös luonnon lääkitsevän voiman.
Lesosten pihapiirin tsasouna on rakennettu jo kolmasti samaan paikkaan. Yksi aiemmista ehti toimia punapirttinä Neuvostoaikaan.
Ponkalahdelta peräämme lähti mustavalkoinen koira. Vaelsimme Kalevalan kansallispuistoa halkovaa hiekkatietä myöten Venehjärvelle auto persuksissa kiinni. Sellaiset oli ohjeet, että yhdessä ryhmässä tuli pysyä.
Koira juoksenteli kanssamme koko 12 kilometrin matkan ja jäi Niina ja Santeri Lesosen vieraaksi kuten mekin. Santeri soitti koiran omistajalle, Ponkalahden leirintäalueen hoitajalle, ja kertoi mistä musti löytyy. Omistaja oli asioimassa Kostamuksessa. Liekö koiran aika tullut pitkäksi, kun leirintäalueella ei ollut ketään, ei edes asiakkaita.
Koira toimi porukkamme vartijana. Se jopa saattoi minut takaisin majapaikkaan, kun kävin iltamyöhään täyttämässä vesipulloja päätalon lähteellä. Kyllä oli turvallinen olo, eivät karhut pelottaneet, vaikka hortoilin illan hämärissä yksikseni talojen välisellä metsätiellä.
Venehjärven kylä tunnetaan laulajistaan, tietäjistään ja karhunkaatajistaan, ja Santeri perinteitä arvostavana toimen miehenä.
Lesosen tila sijaitsee Kalevalan kansallispuistossa. Siellä voisi vaikka lomailla. Ensimmäinen siisti, matkailijoiden kannalta toimiva ympäristö sitten Kostamuksen. Sisävessa, ”toimii-ei toimi-toimii kun kaataa vettä ämpärillä” -mallia, mutta sisävessa kuitenkin. Saunalta on 30 metriä rantaan. Santerin mukaan lähemmäksi ei saa rakentaa, koska tila sijaitsee luonnonsuojelualueen keskellä.
Niina-vaimo ja Santeri pitävät kesäsiirtolaa lapsenlapsilleen. Heidän kolmesta lapsestaan kaksi asuu Suomessa. Kuudelle lapsenlapselle maatila on mitä mainioin paikka viettää kesälomaa. Yksi heistä, Anna on nytkin paikalla.
Kaikesta aistii, että muutakin kuin Vienaa on nähty ja mallia otettu. Päätalossa surraa generaattori, sähköä siis on.
Vieraille tarkoitetussa majatalossa ei ole vielä sähköä, mutta suunnitteilla on. Tilavan vierastalon alakerrassa majoittuu muutama meistä. Minä vetäydyn yhteen yläkerran pilttuumaisista makuualkoveista. Kyllä uni maistuin, suorastaan nukuin kilpaa kattoparrujen kanssa.
Majoitustiloja löytyy 20 hengelle, mutta Lesoset ottavat vastaan vieraita harkiten. Santeri osoittautuu melkoiseksi tarinaniskijäksi. Hän järjestää myös opastettuja kierroksia. Kylän rauhaa pidetään tärkeänä ja siksi pienet ”tutut” enintään kymmenen hengen porukat tervetulleita.
Lesosen tilan vierasmajan portailla istuskelee mielellään.
Vierastalon portailta voi katsella Hökkälän taloa, jossa muun muassa I.K.Inha yöpyi kuvausreissuillaan.
Inhan huone.
Juhlat on juhlittu ja nyt pääsemme asiaan, kävelemään. Matkaa ei ole pitkästi seuraavaan kohteeseemme Ponkalahteen, vain noin 12 kilometriä.
EU:n tukemaa leveää hiekkatietä myöten tallustellessamme suomalaisbussi pysähtyy kohdallemme. Vuokkiniemi seura ry:n ympäri Suomea keräämä porukka on matkalla kohti Uhtuaa. Sopiva hetki pienelle markkinointipläjäykselle. Antti Holopainen kertoo matkalaisille Via Kalevalasta. Osalle tuttu juttu, sillä sitähän esiteltiin jo Iljan päivän juhlallisuuksissa varsin monisanaisesti.
Tienviitat ovat Vienassa vähissä, mutta luovuus kukoistaa. Eipä siitä ole montaakaan päivää, kun Vuokkiniemen Vuoran isäntä viitoitti polun uimarannalle parittomilla sukilla. Nyt sellaisilla on taas käyttöä, sillä miten muuten tietäisimme, mistä kääntyä Ponkalahden mökille.
Mökkitien päässä järkytykset jatkuvat. Vessa! Puucee tai jotain sinnepäin. Totta puhuen, en tiedä miksi sitä rakennelmaa kutsuisi. Eikä sen puoleen, miten siellä toimitaan. Istutaanko vai seistäänkö? Yhdestä aiemmasta otin kuvan, mutta tästä en ota. Niin kauaa en halua olla sisällä.
Nyt ollaan oikeissa mökkiolosuhteissa. Käytössämme on pieni tupa-keittiö-makuusali -yhdistelmä. Paikka kaipaisi pahasti mäntysuopaa ja juuriharjaa. Savusauna on rannassa. Onneksi järvivesi näyttää puhtaalta. Siellä voi peseytyä.
Pari meistä yöpyy teltassa.
Hyttysiä tai vielä pahempaa: savuava hyttyskarkoitin. Polttavat hyttyskierukkaa tuvassa ja luulevat, että hyttyset kuolevat. Mieletön ajatus yrittää tappaa hyttyset savukierukalla, sehän vain karkottaa ne savun läheltä.
Lähistöltä löytyy myös karhunkatselukoppi. Karhusafareista varmaan halutaan uutta toimintaa alueelle. Pari porukastamme tutki liian innokkaana ja omatoimisena ympäristöä. Moitteita tuli.
Tekisi mieleni arvuutella mihin tarkoitukseen nämä talon seinällä roikkuvat vesipullojen puolikkaat ovat?
Purkki kaulaan ja marjapensaaseen keräämään herkut talteen.
Meille tarjottiin mahdollisuutta palata Vuokkiniemeen ja yöpyä vielä yksi yö Vuorassa. Yksi meistä sinne lähtikin, mutta onneksi jäin (vaikka mietin pitkään sitä vessaa ja savukierukoita), sillä tämä upea ilta olisi jäänyt näkemättä.
Vuokkiniemen kyläjuhliin, prasniekkoihin saapuu bussilasteittain suomalaisia. Monet heistä ovat Vuokkiniemi Seura ry:n kokoamia ja sukujuuriensa kautta alueesta kiinnostuneita.
Iljan päivän juhlallisuudet jakautuivat useaan kohteeseen: kylätalolla olivat avoimet ovet, kyykkäkilpailu järjestettiin läheisen koulun pihalla ja varsinainen ohjelma juhlalavalla.
Ilja saapuu. Iljan päivää juhlittiin ennen vanhaan sadonkorjuuaikaan. Myöhemmin se sai myös kirkollisia merkityksiä. Neuvostoaikaan juhla korvattiin Lietosaaren kesäjuhlalla. Nyt Iljaa juhlitaan taas Vuokkiniemen keskustassa.
Rajan läheisyys on tuonut paljon vaikutteita Suomen puolelta. Vienassa puhuttu karjalan kielikin avautuu ymmärrettävänä suomalaisille. Monet ilmaisuista herättävät jopa hilpeyttä. Esimerkiksi Via Kalevala -kävelijät matkasivat koko reissun astumalla.
Kylätalon näyttelyssä kerrotaan Vuokkiniemen historiasta.
Vuosina 1941-45 ”suuri tuatonmuallini sota” eli suuri isänmaallinen sota.
Kylätalolla on museon ja kokoustilojen lisäksi myös hallintovirkamiesten työtilat.
Kyykkä näyttää hieman samalta kuin kotoinen mölkkymme, mutta maila vaatii enemmän voimia. Sen tieltä kannattaa myös pysyä poissa.
Iljan päivän juhlallisuudet avasi Aleksander Koktomov, joka yllätti Via Kalevalan isän Antti Holopaisen ojentamalla kunniakirjan ja toivottamalla onnea Via Kalevala -hankkeelle. Neljän hengen ydinjoukko, joka oli vaeltanut jalkaisin yli 800 kilometriä halki Suomen päätyen Vienan Vuokkiniemelle ja aikoi vielä jatkaa matkaa Uhtualle, herätti hämmästystä.
Lisää tuttuja Kormilosta. Isoäiti Vorobyeva, Viktorin äiti.
Avauskuvassa viininpunaisessa asussa tanssiva Hilma täytti juuri 80 vuotta. Häneen ehdimme jo tutustua vastaanottojuhlassa Kostamuksessa. Samoin vaaleanpunais-valkeassa asussa pyörivään Ludmilaan.
On mistä valita.
