Browsing Tag

Venäjä

Pietari Venäjä

Pistäydyin Pietarissa

Monivaiheisen reissun jälkeen kotiuduin Pietarista. Osallistuin Committee for Tourism Development of Saint-Petersburgin kustantamalle tutustumismatkalle. Kyseessä oli junamatka, mikä käytännössä tarkoittaa perinteisen viisumin hankkimista. Viisumijärjestelyt hoidin itse. Viisumikäytännöt helpottuivat tämän kuun alussa, kun voimaan tuli mahdollisuus hakea viisumia netin kautta. Se ei kuitenkaan vielä koske junamatkoja. Jos haluaa välttyä viisumihässäkältä, kannattaa valita 72 tunnin viisumivapaa risteily laivalla. Näitä järjestää ainakin Moby St. Peter Line.

Me matkasimme mennen tullen Allegro-junalla (törkeän aikaisin). Kolme ja puolituntia se kesti. Rajamuodollisuudet tehtiin junan liikkuessa.

Ruokakulttuurin esittely – Nuorella emännällämme olisi ollut erinomainen tilaisuus kertoa meille median edustajille venäläisestä ruokakulttuurista

Yleensä näillä kansallisten matkailutoimistojen tutustumisreissuilla mottoni on:

”Syön mitä saan, juon mitä tuodaan ja kirjoitan mitä haluan”.

Niin nytkin. Ilmoittautumisvaiheessa kysyttiin erikoisruokavaliot. Ilmoitin, etten syö naudanlihaa. Kymmenen hengen porukassamme oli muitakin rajoitteita, kuten kasvisruokailijoita ja laktoosi-intoleransseja. Olisi ajatellut, että kun on kyse tällaisesta pikkuporukasta, ruokailutilanteissa kaikki intoleranssit olisi hienotunteisesti hoidettu ja jokainen olisi saanut oman annoksensa vaivihkaa. Mutta ei, rajoituksia karjuttiin (myös oma porukkamme) pöydän päästä toiseen, lautaset sekosivat, annokset päätyivät mikä mihinkin. Oli lähestulkoon mahdotonta käyttäytyä sivistyneesti, vieraanakaan.

Filosofiani mukaan söin siis mitä sain. Naudanlihaakin. Ei iso juttu. En joudu sen suurempiin hankaluuksiin kuin se, ettei naudanliha oikein tahdo sulaa elimistössäni, kun en ole sitä yli kahteenkymmeneen vuoteen syönyt kuin satunnaisesti ja maailmanmatkaajan pakon edessä. Naudanliha kuvottaa minua jälkikäteen, mutta siihen tepsii yleensä jokin hapan juoma tai reipas annos yrttilikööriä siellä missä sellaista on saatavilla. Lisäksi minusta naudanliha haisee hielle. Mielikuvitusta tai ei, mutta niin sen koen.

Join myös mitä eteen tuodaan. Tilaamani valkkarin punkkuna, vihreän teen mustana. Mitä sitä nyt niuhottamaan. Viini kuin viini, tee kuin tee.

Minun tosin kelpaa, sillä kirjoitan aika usein yleisluontoisia matkajuttuja. Etsin yleisölleni sopivia elämyksiä, mitä tahansa. Jos en löydä mitään sopivaa, en kirjoita mitään. Hankala tilanne olisi ollut, mikäli olisin luvannut jollekin lehdelle ruokajutun. Pari sellaista toimittajaa matkassa oli. Ilmeisesti kilpailutuksen kautta järjestetyn matkan aikana saimme tutustua ainoastaan yhden ketjun ravintoloihin, vaikkakin interiööriltään olivat monipuolisia.

Reissun aikana kaipasin selvästi roolinsa sisäistänyttä emäntää tai isäntää. Henkilöä, joka kertoo mitä syödään, mitä juodaan ja miten maksetaan. Lisäksi hoitaa intoleranssit keittiön kanssa ja katsoo, että annokset menevät oikeille henkilöille. Niin, että on edes jokin mahdollisuus käyttäytyä sivistyneesti.

Ravintolavalinnat eivät menneet nappiin, mutta päivisin oppaana ja matkanjohtajana toiminut Ekaterina Povalkina oli varsinainen tietopankki. Hän osasi kertoa historiasta ja nykypäivästä (vaikka Putinin syntymäkodista hän ei suostunut edes puhumaan), ja sai ravintolakäynnitkin jotakuinkin pysymään kuosissaan. Ainakin hän yritti parhaansa intoleranssi-annosten kanssa. Iltaisin on toinen meininki. Illallista emännöi toinen toistaan soreampia nuoria naisia, joiden pääasiallinen tehtävä oli varmaan dokumentointi eli ottaa kuva ruokailutilanteesta hallinnollisia tarkoituksia varten.

Kaiken kaikkiaan antoisa reissu kuitenkin. Ruuhkia, hässäkkää, kiirettä, palatseja, historiaa taidetta….

Hässäkkää aavisteli jo etukäteen se, että matkaliput saimme vasta matkaa edeltävänä päivänä ja tarkennetun ohjelman toiseksi viimeisenä matkapäivänä.

Kirjoittamiseeni tulee nyt henkilökohtaisen elämäni käänteiden vuoksi tauko, mutta luvassa on myöhemmin Pietari-postauksia.

Muutama syksyinen kuva Pietarista

Pietarin ruskaa, Venäjä

Lenin yliopiston edessä on juhlittu. Sunnuntaiaamuna sampanjapullo (venäläinen erikoisuus, kuohari jota kuulemma saa kutsua sampanjaksi) hylättynä tyhjän penkin edessä. Ja puu, mitkä värit!

Pietarhovi, Pietari, Venäjä

Pietarhovin maisema syksyn tullen.

Kirjavinkki - Venäjä

Kun aate viedään – Kirjavinkki /Venäjä

Valmistautuessani Pietarin matkaan luin Svetlana Aleksijevitšin kirjan Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia. Toiveissani oli oppia ymmärtämään edes hieman venäläisiä, heidän ajattelutapaansa, kulttuuriaan ja yhteiskunnan toimintoja. Vaikeata se yhä on, sen huomasin viiden päivän reissullani, joka tällä kertaa keskittyi Pietariin.

Neuvostoihmisen loppu on suuri kirja, suuresta maasta. Kokonsa puolesta se ei sovi matkakirjaksi, ellei sitten matkusta peräkärryn kanssa. Teos on painava ja painava on sisältökin. Ei kannata ottaa mukaan sänkyyn illalla unta houkuttelemaan.

Seitsemäänsataan sivuun mahtuu valtava määrä kauheuksia naapurimaamme Venäjän ja sen edeltäjän Neuvostoliiton viimeiseltä sadalta vuodelta. Neuvostoihmisen loppu kertoo käsittämättömistä julmuuksista, sokeasta uskosta aatteeseen, alituisesta pelosta, ihmisistä ja siitä kun kaikki, johon on joskus uskonut, häviää markkinatalouteen siirtymisen myötä.

Kertojina ovat neuvostokansalaiset ja heidän jälkeläisensä. Uhrit kertovat. Pyövelit kertovat. Uhri ja pyöveli voi löytyä samasta ihmisestä, läheisestäkin. Äänessä on myös nuoria aikuisia, jotka eivät ole eläneet neuvostokansalaisena ja siksi heidän katsantokantansa eroaa jyrkästi.

Guzel Jahina

Suleika avaa silmänsä – Kirjavinkki Venäjä/Tatarstan

Miten lie tämä viisisataasivuinen Suleika avaa silmänsä -opus päätyi yöpöydälleni, ja vielä ruotsiksi. Ehkä selitys on se, että jokunen aika sitten olin aikeissa lähteä Tatarstanin pääkaupunkiin Kazaniin, koska olin kuullut, että Finnair lentää sinne suoraan Helsingistä. Yleensä matkaa suunnitellessani varaan kohteena olevan alueen kirjoja Helmetistä ja kirjoja tippuu järjestelmästä milloin tippuu. Reissu jäi tekemättä mutta Suleika (Zulejcha) vaati päästä maailmaani värittämään.

Missään nimessä tätä 700 gramman opusta ei voi sanoa matkalukemiseksi, sen enempää painonsa kuin sisältönsä puolesta. Se täytyy lukea rauhassa, keskittyen jo pelkästään teoksessa vilahtavien nimien vuoksi. Venäläiset nimittelevät toisiaan monin eri tavoin: etunimellä, isännimellä tai lempinimellä riippuen henkilöiden välisestä suhteesta tai jopa vallalla olevasta tunnetilasta. Tässäkin opuksessa Ivan Ignatov muuttui Vanjaksi ja päinvastoin jopa saman kappaleen sisällä, sitä mukaa kun ystävyys ja viha vaihtelivat keskustelun kulussa.

Kun aloitin lukemisen, ensimmäinen ajatukseni oli, että miten joku – edes kirjallisuuden hahmo – voi olla niin nöyrä. Mummoa suivaannutti sekä Suleikan aviomies että anoppi. No, molemmat kuolivat heti alussa tai oikeastaan anopista ei varmuudella kerrottu, muuta kuin se, miten anoppi kummitteli myöhemmin Suleikan tiukimmissa tilanteissa Siperiassa, jonne Suleika pakkosiirrettiin Stalinin aikaan.

Kirja kuvaa vuosia 1930-46 tataarinaisen näkökulmasta.

Kirjan kirjoittanut Guzel Jahina (s. 1977) on itsekin tataari. Suleika avaa silmänsä on hänen esikoisteoksensa.

Hidasta viestintää

Meitä suomalaisia on usein moitittu hitaiksi sähköposteihin vastaajiksi, mutta vienankarjalaiset panevat paremmaksi. Onneton menin heinäkuisella reissullani Vienan Vuokkiniemellä lupaamaan eräälle yli 80-vuotiaalle naiselle ottaa selvää onko hänen sukulaistensa täällä Sammatissa oleva hauta kunnossa. Naisella ei ollut sähköpostia, jonka vuoksi sovimme, että paikallisen matkatoimiston johtaja välittää viestini hänelle, tuttuja kun olivat.  Homma nyökyteltiin valmiiksi ja käyntikortit vaihdetiin.

Haudan kohtalo selvisi helposti. Viestiä seurakuntaan, josta tuli hetimmiten vastaus: kunnossa on.  Tyytyväisenä laittelin viestiä Vienaan. Jotenkin odotin matkatoimiston johtajan vahvistavan saaneensa viestin, ehkä kiittävänkin vanhan rouvan puolesta. Ei mitään vähään aikaan, ei pitkään aikaan, ei tähän mennessä. Totta puhuen olin jo asian unohtanut, mutta nyt kun kirjoitan juttua Via Kalevalasta, kolme vastausta odottavaa viestiä pullahti vastaan. Olisihan se kiva tietää, saiko rouva tiedon. Se kun tuntui olevan hänelle niin tärkeä asia.

Ehdin jo epäillä, että matkatoimiston johtaja on suuttunut minulle, kun kritisoin niin usein turvajärjestelyjä. Mutta ei kaiketi niin ole, ainakin sen mukaan mitä muut toimijat viestittävät, kun yritän saada tuplatsekattua juttuuni tulevia yksityiskohtia. Viesteihin ei reagoida, kun soittaa perään, aina on vuodenvaihe, naistenpäivä tai muu touhu, joka viivyttää tiedon saantia.

Joitakin vuosia tehdessäni Petroskoita käsittelevää matkajuttua Aamulehteen opin, että pitää olla kontakti. Tuskailin tsekkausten kanssa täällä Suomessa ja paikalla sattui olemaan muutama Suomessa asuva venäläinen. Keskustelu kulki jotakuinkin näin:

”Kävelit siis sisään ja kyselit”, ihmetteli Veruska.

”Niiiin, turisti-infoon Petroskoissa”, ihmettelin puolestani kysymystä.

”Ja nyt ajattelet, että he vastaisivat.”

”Niiiin…sain heiltä yhteystiedotkin.”

”Oliko sinulla jokin paikallinen mukana infossa?”

”Turisti-infossa?”

”Viimeistään siinä vaiheessa kun laitoit sähköpostilla lisäkysymyksesi, olisi pitänyt aloittaa viittaamalla johonkin paikalliseen henkilöön”.

Kontaktien hierarkia Veruskan mukaan: tuttu, sukulainen, perheenjäsen.

En muista miten sain asiani eteenpäin, mutta juttu tuli hikoiltua.   Aamulehti 11.10.2010: Petroskoi/Ei sittenkään mikään Siperia löytyy tästä linkistä Aamulehti_petroskoi

 

Työn raskaan raatajat

Olisipa Vienan reissulla ollut tämä sanakirja käytössä. Veikeää tuo karjalan kieli. Se on kuulemma oikein oma kielensä, ei pelkästään murre.

Vienan Karjalassa vierähti viikko ennenkuin tajusin, että ruataminen (kirjoitusasu vaihtelee mutta kuulostaa lausuttuna raatamiselta) tarkoittaa mitä tahansa työntekoa – ei siis raatamista eli työntekoa niska limassa kuten minä sen ymmärsin.

Uhtualla tapaamaltani matkailuyrittäjältä kysäisin mihin aikaan hänen työpäivänsä alkaa. Aloitamme rauatamisen aamukahdeksalta ja lopetamme ilta- oliko neljältä vai viideltä, en muista, mutta vaikutuksen se teki. Ajatella, että jaksavat.

Näin espoolaisen matkailuyrittäjän näkökulmasta raataminen kuulosti oikealta ilmaisulta, kun   jyskyttelimme kuoppaisilla teillä toimii-ei-toimi-toimii -viestintävälineillä varustettuna. Itse sain koko reissun aikana ponnisteltua vain muutaman postauksen. Energia loppui sekä bloggarilta että paikallisista laitteista, milloin toimi netti milloin sähkönjakelu, kumpikin vain harvoin yhtä aikaa.

Ehkei – ja toivottavasti – heillä ei ole aina samanlaista. Tiet tuskin muuttavat muotoaan kovin nopeasti mutta ehkä sähkönjakeluun vaikutti elokuun ukkoset.

Päätösjuhla Lönnrotin männyn juurella

Uhtualla, Kalevalassa porukka otettiin vastaan juhlallisin menoin. Kunniakirjat jaettiin, puheita pidettiin ja runoja lausuttiin puolin ja toisin.

Jaksan muiden mukana ihmetellä niitä neljää, jotka aloittivat 4.6. Sammatista ja parin kuukauden päästä päättivät kävelynsä Kalevalassa, Vienan Karjalaan. Lähes tuhat kilometriä ja lukemattomia öitä matkailuvaunussa ja muissa vaihtelevanlaatuissa majoituksissa.

Itse liityin porukkaan rajalta ja siinäkin oli kokemusta kerrakseen.

_MG_8787 Vienan Karjala, Uhtua

FB_IMG_1470578284222 Vienan Karjala, Uhtua

Onnenkalu vai turvavyöt?

Kotimatkaa varten teimme talismanit – onnen esineet. Kalevalatalolla ohjaajana toimi Ira. ”Hevonen miehelle matkaan mukaan”

Obereg on taikakalu. Sen tarkoituksena on suojella matkan vaaroilta. No joo, mieluummin ottaisin toimivat turvavyöt autossa.

 20160807_121834 Vienan Karjala, Uhtua

20160807_125510 Vienan Karjala, Uhtua

 

Kalevalaa Kalevalassa

Kulttuuriohjelmaa riitti  koko lauantaille. Kolmen tunnin opastetun kyläkierroksen aikana kävelimme Uhtuan tai Kalevalan – kummaksi sitä nyt pitäisi kutsua – päästä päähän.

Näkymiä raitilta.

_MG_8752 Vienan Karjala, Uhtua _MG_8733 Vienan Karjala, Uhtua _MG_8725 Vienan Karjala, Uhtua

_MG_8701 Vienan Karjala, Uhtua

Kalevalan runoja näkyy Kalevalan raiteilla siellä täällä. Kalevala on tärkeä kalevalaisille.

20160806_130203

Koirien Kalevala löytyy myös vienankarjalaksi museosta.

Haikola

Iltapäivällä ajoimme Haikolaan Mihaelin ja Olgan luokse. Kirjailija Ortjo Stepanov oli Mihaelin isä ja Mihael on perustanut hänelle museon.

Haikolan kylässä asuttiin ympärivuotisesti ennen kuin perspektiivittömien kylien tyhjennysohjelma alkoi.Kirjailijaisä kuitenkin sinnikkääsi jatkoi kylän säilyttämistä.

Sain kaksi tiiliskiven kokoista kirjaa, jotka kertovat alueen historiasta. Mihael arveli, että niistä voisi olla minulle hyötyä omien juurieni ymmärtämisessä.

20160806_170731 Vienan Karjala, Uhtua

Mihail esittelee museon kokoelmia.

Haikolassa Mihaelin luona työskenteli neljä petroskoilaista vapaaehtoista yliopisto-opiskelijaa luetteloimassa museon esineitä. Luettelot tarvitaan museon virallistamista varten. Talon Mihael sai kirjattua omistukseensa Neuvostoliiton hajottua, mutta museo jäi,  ja on yhä ei-kenenkään-omistamalla maalla.

20160806_173656

Uhtua 6.8.2015

Loppu häämöttää Vuonninen – Kalevala noin 20 km

Nyt alkaa olla jo menemisen meininki. Kaksi hyvää kävelypäivää peräkkäin. Ikävä kyllä olemme jo loppusuoralla. Vuonnisista jatkoimme matkaa bussilla Kis-Kis -kukkuloille, josta matkaa Uhtuna majapaikkaan oli parisenkymmentä kilometriä. Sieltä oli useimmille sopiva kävelymatka. Autokyytiä tarjottiin kolmen kilometrin välein.

Kis-Kis -kukkulat

Jatkosodan taistelutanner. Muistomerkit ovat matkailukohde nykyään.

20160805_094707 Vienan Karjala, Vuonninen

Sodissa 1939-45 kaatuneiden muistolle.

20160805_094930 Vienan Karjala, Vuonninen

Mahtuiko tuosta raosta todella joku maanalaiseen bunkkeriin?

20160805_095737 Vienan Karjala, Vuonninen

Neuvostoarmeijan muistomerkiki

Jälkiä hiekassa

20160805_114936 Vienan Karjala, Vuonninen

Roman arveli – näytti vakavalta kertoessaan – että nämä olisivat pikkukarhun jäljet. Nalle näytti hypänneen ojan yli metsään. Huh, hän sanoi, emon on täytynyt olla lähistöllä.

 

20160805_120137 Vienan Karjala, Vuonninen

Nämä Roman tunnisti ihmisen jäljiksi. Ei kyllä tiennyt, että Antti tässä oli astellut. Jos tuon nallejutun olisin tiennyt, en olisi jäänyt muista jälkeen kuvailemaan. No tulipa ikuistettua Via Kalevalan ”isän” jalanjäljet, ennenkuin saavuimme asvaltoidulle osuudelle ennen Kalevalaa (Uhtuaa).

 

20160805_135753 Vienan Karjala, Vuonninen

Siitä se alkaa, Antin urakan loppu, ja Uhtuan asvalttitie.

 

5.8.2016 perjantai Vuonninen – Uhtua

Venehjärveltä Vuonniseen – noin 20 km

Aamu valkeni liian kuumana, liian ukkosta enteilevänä tai monenlaisena liikana, minä kullekin osallistujalle. Kävelyn määrästä tuli taasen kovaäänistä keskustelua. Teimme jonkinlaisen kompromissin. Koska piti palata takaisin päätielle, ja vaikka tieosuus oli Vienan reissun kauneimmasta päästä, emme kuitenkaan halunneet kävellä samaa tietä, jota olimme jo pari päivää sitten tulleet. Ajoimme siis autolla Ponkalahdelle. Osa jatkoi kävellen Vuonnisiin, osa matkusti autossa. Tämä tietenkin aiheutti automatkaajille odotusta ja kävelijöille kiirettä. Yhteiselle lounaalle piti ehtiä.

Avauskuvassa autoilija pysähtyy kuvaamaan Via Kalevala -kävelijöitä.

_MG_8627 Vienan Karjala, Vuonninen

Lounas odotti meitä keskellä peltoa. Ja mikä olikaan kunniapaikalla? Samovaari.

_MG_8628 Vienan Karjala, Vuonninen

 

 

_MG_8630 Vienan Karjala, Vuonninen

Vaassilan kiveä katsomaan mentiin soutuveneellä.

_MG_8631 Vienan Karjala, Vuonninen

_MG_8632 Vienan Karjala, Vuonninen

Kunkahan mones tsasouna tämä on? Vuonninen Chapel

Matka jatkuu kahdestaan kävellen majapaikkaan

Jos oli vaikea löytää lounaspaikkaan keskelle peltoa, niin kyllä oli yömajaammekin.

Päivällä etsimme ja etsimme. Muuta osoitetta meillä ei ollut, kuin ”sijaitsee tsasounan vieressä” ja että, ”menette pellon läpi ja laitaa ja mitä liekään ja sitten näkyy tsasouna”. Viisi ryhmästämme lähti autolla, kolme jäi kävelemään. Kukaan meistä kolmesta kävelijästä ei tiennyt minkä näköistä paikkaa haemme: ravintolaa, mökkiä vai mitä. Kävimme vieraissa pihoissa, kyselimme. Eihän se tsasouna tielle näkynyt. Onneksi yksi meistä osasi venäjää.

20160804_182635 Vienan Karjala, Vuonninen

Turistirekvisiittaa vai?

Lounaan jälkeen lähdimme kämppikseni kanssa kävelemään kohti Vuonnisen mökkiä. Muut halusivat kyydin.

Taas kerran, mikä ohjeistus! ”Parin kilometrin päässä on punainen portti”. No joo, parin kilometrin päässä oli punainen puomi, mutta ei pitänytkään mennä siitä vaan jatkaa….Oppaalta menee suomen kielen sanat näköjään sekaisin.

Kulkijoita ei ollut, ei edes kovin montaa autoa. Yksi maasturi, täynnä miehiä ajoi vastaan mutta kysymykseni kilpistyi kämppksen ihmettelyyn ”mitä me kysytään”. Totta, eihän meillä ollut mitään muuta tietoa kuin että mökkiä etsimme. Reitinhän piti olla niin selvä.

Hetki ennen luovuttamista ilmestyi Antti näköpiiriin. Hän oli havainnut saman kuin me. Ei sitä mökkiä saamillamme ohjeilla olisi löytänyt.

 

_MG_8633 Vienan Karjala, Vuonninen

Punaista porttia etsimässä.

Vuonniseen päästessä taas oli vastassa huono ranta, savinen ja matala. Majoitimme mökissä, yläkerrassa punkka punkan vieressä. Yksi valitsi saunan.

Punkkani oli ikkunan vieressä ja sain nostettua varpaani viileään. Se helpotti jomotusta.

_MG_8641 Vienan Karjala, Vuonninen

Illan hämärtyessä odottaa palkinto.

 

Kalmistoja ja shamaanikierroksia – Venehjärvi

Lepopäivän ratoksi käymme kalmistossa ja shamaanikierroksella. Huomenna jatkamme matkaa, mutta tämä päivä kuluu Santerin tarinoiden parissa.

Santeri saa historian eläväksi kuvaamalla tapahtumia Lesosen suvun ja Venehjärven kylän tapahtumien kautta. Hän kertoo, että Lesosia menehtyi satakunta Neuvostoarmeijan ja Suomen armeijan palveluksessa.

Sodan jälkeen muutaman kymmenen venehjärveläisen joukko palasi kotikonnuilleen. Kylää alettiin elvyttää, mutta 1960-luvulla kylä joutui ”perspektiivittömien kylien” listalle ja sitä myötä väki kaikkosi.

Neuvostoliiton hajottua Santeri palasi kotitilalleen viljelemään maata. Agendalle kuului myös kansallispuiston perustaminen. Taisi tuo Santeri olla aikamoinen tulisielu taistellessaan eri instanssien kanssa kansallispuistoa perustaessaan.

Nykyään Santeri toimii kansallispuiston oppaana ja pyörittää pienimuotoista matkailuyritystä vaimonsa Niinan kanssa.

_MG_8622 Vienan Karjala, Vuonninen

Niina Lesosen ruoka maistuu ja tuoksuu.

Sudet, karhut ja muut villieläimet vilahtelevat jutuissa. Ne eivät häntä tunnu pelottavan vaikka lähes pihapiirissä hiiviskelevät. Perheen Ukko-koirakin lähti muutamia vuosia sitten naarassuden matkaan ja eli muutamia päiviä susilauman jäsenenä.

Kalman kansa

Kalmistossa, pihapiiristä erottuvalla järveä myötäilevällä hiekkaharjulla asustaa kalman kansa. Kalmistoa lähestytään kalmalaisten perinteitä kunnioittaen. Polulta ei astuta sivuun. Marjoja tai muuta elävää ei poimita, ne ovat kalman kansan omaisuutta. Kädet pestään järvessä kun kalman kansaa on käyty tervehtimässä. Tervehtimässä tulee käydä ennen puolta päivää.

_MG_8560 Vienan Karjala, Venehjärvi

Shamaanien polku Kalevalan kansallispuistossa

Saamelaisia asusti aikoinaan kylän alueella. Santeri tutustuttaa meidät kattavalla kansallispuistokierroksellaan saamelaisten pyyntikulttuuriin ja uskomuksiin.

_MG_8590 Vienan Karjala, Venehjärvi

Santeri Lesonen tuntee myös luonnon lääkitsevän voiman.

_MG_8596 Vienan Karjala, Venehjärvi

Tsasouna – ortodoksien pyhättö

Lesosten pihapiirin tsasouna on rakennettu jo kolmasti samaan paikkaan. Yksi aiemmista ehti toimia punapirttinä Neuvostoaikaan.

20160803_125956 Vienan Karjala, Venehjärvi