Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

vaellus

Vaellusta tunturissa – Taidepotpuri Pyhätunturilla

Pyhätunturin kansallispuiston alueella vaellusreittejä löytyy mistä valita. Taidepotpuriviikon aikana kävin kerran omatoimisesti Aittakurulla, jonka esiintymislavan ympäristöä remontoitiin parhaillaan.

Aittakuru, Pyhätunturi

Siitä on jo aikaa, kun kävin täällä. Silloin ei ollut rakennustelineitä. Aittakuru/Pyhätunturi

Opastettu retki Isokuruun – Pyhä-Luoston kansallispuisto

Isokuruun teimme opastetun retken, johon osallistui reilut neljäkymmentä taideleiriläistä. Vain seitsemän eksyi porukasta. 😊 En muista koskaan, millään mantereella järjestetyistä vaelluksista olleen sellaista ryhmää, josta osa ei olisi joutunut hakoteille. Pyhän reitit ovat hyvin merkittyjä, siellä ei eksy. Toki täytyy tietää minne on menossa.

Hakoteille joutumisen kaava on aina sama. Lähtöpisteessä opas laskee laumansa pääluvun, ja kertoo että hän kulkee ensimmäisenä ja nimeää samalla jonkun vahtimaan viimeisenä. Sitten opas kertoo mihin suunnataan. Kaikki kuuntelevat, joku harva painaa reitin mieleensä. Sitten lähdetään yhdessä reippaasti matkaan. Jossain vaiheessa yksi jää ihailemaan maisemia, toinen kuvaamaan mutta kuin ihmeen kaupalla ensimmäisessä kohteessa pääluku stemmaa. Koska kaikki on hyvin, opas höllentää otettaan ja ohjeistaa porukkaa menemään ”suoraan eteenpäin”.  Tässä kohtaa pitäisi olla valppaana! Suoraan eteenpäin on vaarallinen ohjeistus, sillä aina joku porukasta keksii suoraan eteenpäin menevän kinttupolun, joka ei kuitenkaan ole se, jota opas tarkoitti.  Sen jälkeen lauma on hajaantunut. Lopulta kun opas on juossut hakoteillä vaeltavat ruotuun, tulee kiire. Kiireessä viimeisen vaeltajan tehtävä on jo unohtunut.

Pyhätunturin vaelluskartta

Vaikka lähtisi opastetulle vaellukselle kannattaa painaa mieleen mihin kulkuneuvo jäi ja lisäksi olennaisten pysähdyspaikkojen nimet. Koskaan en tätä unohda tehdä, ja taas unohdin 🙂 / Pyhätunturin vaelluskartta

No niinhän siinä kävi nytkin. Osa eksyi joukosta tuon ensimmäisen pysähdyksen eli Pyhänkasteenputouksen jälkeen. Minä siksi, että kameran linssinsuojus tipahti pitkospuiden rakoon.  Pelastin sen sieltä ujuttamalla käteni pitkospuiden sivussa olevasta raosta ja työntämällä kepillä päältäpäin. Se vei aikaa. En olisi hommaan ryhtynyt, jos olisin tiennyt, että Pyhätunturi on oikea kyykäärmeiden paratiisi. Ympärilleen kun katsoo, ymmärtää miksi, alueelta löytyy kivenkoloja, joihin luikerrella.

 

Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi

Kiveltä kivelle käy vaeltajan tie. Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi

 

Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi

Tuntuu oudolta käyskennellä kaksi miljardia vuotta vanhoilla kivillä, joissa näkyy merkkejä siitä, että ovat olleet joskus merenpohjaa. Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi

 

Kun linssinsuojus oli pelastettu, sain ripeästi askellellen loppupään ryhmän kiinni. Mutta vain huomatakseni, että nämä muutamat loppupään vaeltajat olivat harhateillä. Onneksi yksi meistä harhapolkujen kulkijoista sai selville mihin ryhmä oli suunnannut. Kuukelin kartan ja puhelimen varassa löysimme muut nokipannukahvia ryystämästä Tunturiaapan läheisyydestä.

Tunturiaapan lintutornin suomaisemat lumosivat minut.

Tunturiaapa /Pyhän kansallispuisto, Lappi

En yhtään ihmettele hillanpoimijoita. Kyllä näissä maisemissa kelpaa aikaansa viettää. Hillat olivat vielä raakileita. Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi

Jos ei koskaan eksy, ei löydä uusia polkuja

Mielisanontani reilun kymmenen vuoden takaa. ”Jos ei koskaan eksy, ei löydä uusia polkuja.”  Laittaisin  mielelläni sanonnan tekijän nimen tähän, mutta kun en edes kuukelilla sitä löydä. Tuo lausahdus on innostanut minua moneen. Ja aina johonkin myönteiseen.

Niin nytkin. Vietin viikon heinäkuussa saaressa ja yritin saada kuvaa kyykäärmeestä. Piti tulla Lappiin asti ennen kuin onnistuin. Tämä kyy luikerteli tiellä pian sen jälkeen, kun olin tunkenut käteni pitkospuiden alle saadakseni kameran linssisuojuksen pois sieltä. Olisin tietysti halunnut paremman kuvan, mutta sen verran luikero  sihisi, etten tohtinut jäädä kyselemään poseerausta.

 

Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi

Ehdinpäs kuvata ennenkuin sihisevä otus luikerteli puskaan. Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi

 

Juhannus – mieli tekee veden äärelle /Glimsinjoen luontopolku

Juhannusvinkkejä haette kuumeisesti, huomaan. Näin kertoo kuukelin analytiikka, joka seuraa Mummon blogiyleisön määrää ja eri postausten klikkauksia. Voi kun voisinkin vinkata itseni ja te muut jonnekin veden äärellä sijaitsevaan kivaan tanssipaikkaan juhannuksen viettoon, mutta ikävä kyllä ne ovat vähissä tänä juhannuksena.

Kotikonsteja kyllä löytyy. Voit kokeilla rivitanssia tai karaokea netissä. Tai lähteä luontoon.

Aivan ihana kolmen kilometrin pätkä Espoon luontopolkutarjontaa löytyy Glimsinjoen varrelta. Kartta ja kohteista kertova opas ladattavissa

Pro Espoonjoki ry:n sivuilta.

Ota evästä mukaan ja sukella Träskändan puiston luonnontammimetsään Auroran kappelia vastapäätä olevasta  portista. Reitti kulkee mukavasti vehreiden lehtien varjostamia polkuja, käväisee pellon laitamalla ja päättyy Jorvin sairaalan tietämille. Sieltä voi jatkaa kaffille Glimsin talomuseoon  tai suurempaa nälkää tyydyttämään Bembölen kahvituvalle. Tarkista toki miten palvelut ovat avoinna juhannuksen aikaan. Bussilla pääsee Auroran kappelille ja takaisin voi lähteä Turuntien pysäkeiltä ellei sitten halua kävellä takaisin.

Muualla asuvat Mummon seuraajat, tarkkailkaa lähipolkuja. Saatatte yllättyä kuten minä. Lähes koko ikäni olen asunut Glimsinjoen lähistöillä tietämättä tästäkään luontopolusta. Vinkin sain Viherlaaksolaiset ry:n facebook-ryhmän sivuilta. Pro Espoonjoki ry järjesti opastetun kävelyn viime viikolla. Osallistuin ja ihastuin.

Oppaana toimi Erkki Lindell, joka näkyy avauskuvassa.

”Pro Espoonjoki ry rakastaa Espoonjokea ja pyrkii saamaan muutkin tekemään samoin”, kiteytti Erkki Lindell yhdistyksen toimintaa.

Muutamia kuvia polun varrelta.

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Veden solinaa. Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

 

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Tämän kohdalla tarkkana! Löysimme sieltä laatikon josta sai ottaa raparpereja, ehkä niitä on vielä. Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

 

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

 

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Matkan varrella voi nyhtää vieraslajeja. Monimuotoinen luontomme kiittää kun saa kasvutilaa.  Kuvassa Terttu Nurmi työn touhussa. Viherlaakslaiset ry. Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

 

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

 

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Valkopajuangervo on yksi vieraslajeista. Sitä on aikoinaan istutettu Träskändan kartanon puutarhaan ja lähtenyt leviämään holtittomasti. Kaunishan tuo kasvi on, erityisen kaunis kukkiessaan. Mutta valtaa elintilaa muilta kasveilta ja puilta. Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat – kirjavinkki/Espanja

Taas tuli tartuttua camino-vaelluksista kertovaan kirjaan.  Tällä kertaa luin Jean-Christophe Rufinin teoksen Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat.

Kirja vie lukijan kahdeksansadan kilometrin vaellukselle Pohjois-Espanjan pyhiinvaellusreiteille. Siis Santiagon teille, caminolle, kuka milläkin nimellä tuota vaellusta kutsuu. Itse olen vaeltanut Santiagon tiellä ja kun mainitsen asiasta, usein minulta kysytään: ”Kävelitkö koko Santiago de Compostelan reitin?”

Tosiasiassa näitä reittejä on vaikka kuinka monta. Suomen Rengostakin lähtee yksi reitti, joka johtaa tuohon kuuluisaan Santiago de Compostelan kaupunkiin ja katedraaliin, jossa apostoli Jaakobin luiden kerrotaan olevan. Rengosta on kävelty muinoin, mutta myös aivan viime vuosina. Näitä tuhannen vuoden aikana tallottuja reittejä lähtee Portugalista, Englannista, Virosta…you name it.

Yleensä kysyjä tarkoittaa kuitenkin kaikkein tunnetuinta camino-reittiä, Camino Francesia eli Ranskan reittiä ja sen loppupään osuutta, noin 800 kilometrin matkaa Ranskan puolelta Pyreneiltä Santiago de Compostelaan. Vaelsin sen syksyllä 2013, kun kämppäni oli putkirempan kourissa. Siitä reissusta löytyy kuvauksia blogissani hakusanalla ”remonttireissut”.  Rufinin vaellus sen sijaan kulki Pohjoista reittiä (Camino Norte) ja hänen aloituspaikkansa oli Hendaye. Olen  kulkenut myös tuota reititiä välillä San Sebastian Oviedo. Kuvauksia blogista hakusanalla ”camino del norte”. Loppumatka on vielä kävelemättä. Ehkä joku päivä…

Ilahduttavaa, että Rufin kuvailee kulkuaan Camino Nortella. Siitä on vähemmän kirjoitettu ja se on myös vähemmän kuljettu, mutta suosio on viime vuosina lisääntynyt Ranskan reitin ruuhkautumisen ja sen mukana tuoman kaupallistumisen myötä. Vaikka suuri osa nykyvaeltajista ei lähde caminolle uskonnollisista syistä, niin siitä huolimatta vaelluksen aikana halutaan jonkin sortin rauhaa ja rihkamakulttuurista etäällä oloa.

Avauskuvaksi oli aivan pakko kopioida Rufinin kirjasta kansiaukeaman kuva. Se on yksinkertaistettu kartta, juuri sellainen, jonka olisin halunnut nähdä ensimmäistä caminoa suunnitellessani. Kuvasta hahmottaa selvästi missä kulkee pohjoinen reitti eli Camino del Norte ja missä Ranskan reitti eli Camino Frances.

Rufin matkaa yksin ja tuntuu ainakin aluksi välttelevän ihmisiä. Hän yrittää toimia kuin pyhiinvaeltaja, matkaa askeettisesti ja vähillä rahoin. Toisaalta hän yöpyy teltassa, mutta hakeutuu myös hotellien puhtaisiin lakanoihin aina välillä. Pyhiinvaeltajien majatalot eivät ole hänen makuunsa. Kiinnitin huomiota Rufinin tapaan kuvailla majatalojen isäntiä varsin kriittisesti, etten sanoisi negatiivisesti. Itse en moista kriittisyyttä saa millään muotoa itsestäni ulos. Olen vaeltanut Santiagon teillä reilut kaksituhatta kilometriä monia eri reittejä ja yöpynyt pääasiassa majataloissa, niin kunnan, uskonnollisten yhteisöjen kuin yksityisten ylläpitämissä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta minut on otettu vastaan sydämellisesti.

Totta tietysti on, että pyhiinvaeltajat – vaikkakin hyvin vähän rahaa käyttävät – ovat tuoneet vaurautta tai ainakin mahdollistaneet elämisen monille camino-reittien varrella sijaitsevien pikkukylien asukkaille. Jopa niin kuin Rufin kirjassaan kuvaa erästä Campiellon kauppiasta.

”Pyhiinvaeltajien tie oli hänelle liiketaloudellinen mahdollisuus, ja hän käytti kaiken tarmonsa sen hyödyntämiseen. Hän oli ynnännyt etunsa: Campiello oli pyhiinvaeltajien tien varrella, ja nykyisin kaikissa opaskirjoissa mainittiin hänen liikkeensä.”

Alkusanat Vaellus -kirjaan kirjoittanut kirjailija ja vaelluksensa Ranskan reitillä tehnyt Suvi Ahola sanoo:  ”Eniten minua kuitenkin häiristi monien  vaeltajien outo halu olla ensimmäinen herääjä koko salissa.” Huomaan, että vuosia hänen vaelluksestaan on kulunut. Itse tein ensimmäisen reissuni vuonna 2008 eli vuotta aiemmin kuin Ahola. Molemmat olimme matkalla toukokuussa ja molemmat myös Ranskan reitillä.

Ensimmäisellä reissullani ei ollut ruuhkia siinä määrin kuin nykyään. Eikä varmaan Aholankaan reissulla. Viime vuosina vaeltajien määrä on kuitenkin lisääntynyt räjähdysmäisesti, erityisesti juuri Ranskan reitillä. Monet siirtyvät siitä syystä Nortelle ja viime aikoina myös Portugalin ja muille reiteille. Etenkin sesonkiaikaan Ranskan reitillä vaeltajat joutuvat kilpailemaan majatalojen sänkypaikoista. Ne jaetaan tulojärjestyksessä, käytännössä siten, että rinkka asetetaan majatalon oven eteen muodostuvaan jonoon. Kesällä aurinko saattaa olla niin paahtavan kuuma, että on paras kävellä etappinsa aamun tunteina. Ja tietysti on niitä aikaisin herääviä. Nukkumaan mennään jo iltakymmeneltä tai ainakin omaan punkkaan odottamaan unta. Aholan mainitsemaan huomionkipeyttä  ihmettelen. Jotenkin se ei istu caminon kulkijan profiiliin.

Mitä Rufinin teokseen tulee, se on virkistävän erilaista tarinaa verrattuna moneen jonkin asteisessa hurmiossa kirjoitettuun tekstiin netissä tai kirjallisuudessa. Hurmiotahan camino tuottaa parhaimmillaan. Siihen joko hurahtaa tai sitten ei. Harvoin olen kohdannut välimuotoja, mikä tietysti saattaa johtua omasta camino-kuplastani, joka sisältää lukemattomia hurahtaneita eli niitä, jotka caminoa raahustaessaan vannovat ”ei ikinä enää” ja hetken päästä miettivät mikä olisi seuraava reitti. Ne, jotka kertalaakista huomaavat, että tämä ei ole minun juttuni, harvoin ovat mukana näissä somen vaellushyttysenpiston saaneiden someryhmissä.

Kirjan viimeisillä sivuilla olevat tunnot pystyn hyvin jakamaan Rufinin kanssa. Hän miettii pyhiinvaelluksen pysyvämpiä jälkiä kuten ”mochilan filosofiaa”. Mochila tarkoittaa reppua ja repun voi myös mieltää selässä kannettavana taakkana , joka ei sisällä ainoastaan tavaraa vaan myös ”olemassaolon mochilaa”. Moni miettii  ”repun painoa ja sisältöä” kotiinpaluun jälkeen, mutta niin minulle kuin monelle tuntemalleni caminoa vaeltaneelle, Rufin mukaan lukien ”Sekin vaihe meni vähitellen ohitse”.

Kuten Rufin hyvin kuvaa caminon jälkeistä elämää: ”Kaikki katoaa muutamassa viikossa. Elämä jatkuu entisellään. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut. Tietysti joistakin merkeistä huomaa, että muutos on meneillään syvällä sisimmässä.”

Sitä jäin miettimään, että viimeisen sadan kilometrin matkalle Rufin sai matkakumppanikseen vaimonsa, mutta mystisesti hän katosi tekstistä. Rufin käveli kahdeksansataa kilometriä ja koki saman tyylisen tyhjyyden tunteen kuin minäkin saapuessaan turisteiksi muuttuneita vaeltajia kuhisevaan Santiago de Compostelaan. Rufinin vaimo käveli satakunta kilometriä. Miten hän koki perilletulon?

Miten pakkaan rinkan caminolle – Suuntana Santiago de Compostela

Kevään merkkejä näkyvissä. Camino-kuumetta on selvästi ilmassa. Livenä ja somena minulta kysellään miten valmistaudun caminolle. Ilmeisesti oletetaan, että pusken ylämäki-alamäki treeniä kuukausitolkulla ennen suunniteltua lähtöä.  Tässä lauseessa on jo kaksi harhaa: treeni ja suunnittelu.

En treenaa mitenkään erityisesti caminoa varten. Tosin en kylläkään lepää laakereillani normaaliarjessa. Teen pienimuotoisen aamuvenyttelyn joka aamu. Ehdoton minimi on se, että vääntäydyn sängystä olohuoneen lattialle aamutelkkarin ääreen. Siitä liikesarjasta kiittelen itseäni. Toki yleensä lattiamakuu houkuttaa jatkamaan venyttelyliikkeisiin.  Päivittisen venyttelyn lisäksi kävelen aina kun voin ja käyn viikottaisella vatsatanssitunnilla, milloin työt sallivat. Joskus intoudun hyppimään hyppynarulla naapureiden riemuksi.

Se suunnittelu sitten. Muistan ensimmäisen caminoni Astorgasta Santiagoon. Sitä suunniteltiin varmaan vuosi. Aikataulutettiin ahdistukseen asti.  Lenkkeiltiin Helsingin puhelinyhdistyksen puhelinluettelot repussa. Nuorisolle tiedoksi: mummon nuoruuessa tällaisia luetteloja jaettiin koteihin. Niistä löytyi salaisia numeroita lukuunottamatta kaikkien puhelimen omistajien numerot. Nuo mittavat opukset painoivat kilokaupalla.

Nykyään ponkaisen matkaan kun työtilanteeni sallii. Joskus joudun tietenkin priorisoimaan: jättämään työtehtävät kakkoseksi, kun henkinen puoli vaatii irtiottoa.

Sitten on se vielä suuri kysymys. Miten on mahdollista saada kaikki tarvittava mukaan ja  kantaa kaikki selässään satojen kilometrien vaelluksella.  Viidellä caminoilla järki on kasvanut ja rinka keventynyt kerta kerralta.  Itselleni muistin tueksi ja muille caminolle lähtijöiden iloksi olen listannut muistiinpanot varusteista.  Mitä mukaan caminolle -listaa säilytän tämän blogin välilehdellä.

Ai niin, en ole tilannut mitään lippuja enkä aikeissa lähteä. Yritän vain helpottaa niitä, joita camino-kuume kouristaa.

Huippujuttu – Cotopaxi, Ecuador

Tämä retki Cotopaxin tulivuorelle oli aivan huippujuttu. Olimme tosin tietokatkoksen vuoksi vähällä jäädä kyydistä. Vaihtoimme hostellihuoneen rauhallisempaan eikä respan iltavuorolainen sitä ollut huomannut, vaan vei viestin aikaisesta lähtöajasta väärään huoneeseen.

Aurinko nousee Quiton alueella hieman kuuden jälkeen. Matkaan lähdimme jo klo 7. Voisi kuvitella että tuohon aikaan kaupunki vielä nuokkuisi, mutta ei,  täysi härdelli oli päällä. Hostellin lähistöllä metroasemaa rakentaa kolkutettiin, baarit täyttyivät kana-riisi -aamiaisen syöjistä ja autot suhasivat kuin viimeistä päivää.

Hieman kauempan kaupungista La Murcan tienviitan jälkeen Ilinizan tulivuori kiilteli kilvan aamuauringon kanssa.

Cotopaxin ilmaantuminen näköpiiriin  sai pikkubussin matkustajat huokaisemaan ihastuksesta. Tutkin sen muotoa, kun muistin kuinka hotellissamme asuva ecuadorilainen Carlos harmitteli, että tulivuorenpurkaus joitakin vuosia sitten muutti Cotopaxin muodon.

”Ennen se oli täydellinen muodoltaan, nyt se on melkein täydellinen.”

Totta. Kyllä siinä oli painauma, kun oikein tarkkaan katseli.

 

Luonnonpuistossa vaihdoimme autoa. Auton sisätiloihin mahtui kuljettaja-oppaan lisäksi vain neljä matkustajaa. Muut matkasivat lavalla.

Tällä porukalla (+kolme sisällä autossa istuvaa naista) lähdimme valloittamaan Cotopaxia.  4864 metrin korkeudessa olevalle refugiolle oli matkaa kilometrin verran. Ensin yritimme autolla parkkipaikan lähistölle mutta tien olivat tukkineet sellaiset autoilijat, jotka eivät tajunneet miten vaikeaa tulivuoren rinnettä oli päästä autolla.

 

En tiedä miten Suomessa moinen asia olisi järjestetty, jos lavamatkaaminen ylipäätään olisi mahdollista, mutta latinomaassa kun oltiin, niin naiset saivat sisätilat. Olen yleisesti aika sitkeää sorttia, mutta jossain raja menee. Luuni eivät olisi kestäneet tulivuoren rinteiden rytkytystä, eivätkä varsinkaan takaisin tullessa yllättänyttä raekuuron kylmyyttä. Vaatetta oli muutenkin liian vähän. Päästyäni 4864 metriin ostin lämmikkeeksi ainoan saatavissa olevan vaatekappaleen: Cotopaxi teepaidan. Hampaat kalisten ja hytisten laskeuduin alhaalla odottavalle autolle.

Opas Tomás Valladores

 

Tomás Valladares kertoi syövänsä valeriaana, eikä koskaan sairasta. Suklaa – mokka tuoksuu näissä pensaissa.

Fillarillakin voi lasketella Cotopaxin rinteitä.

Yhä ylös yrittää – Cotopaxi

Siellä se häämöttää – tähän refugioon asti pääsee Cotopaxilla kävelemään. Korkeus merenpinnasta 4864 metriä. Viimeiset rinteet huohotin  kymmenen metriä kerrallaan, sen jälkeen eteneminen vaati istuskelua. Vain  kolme retkueemme kahdeksasta pääsi refugioon asti.

 

Mate de cola – vuoristotaudin hoitoon.

Vuoden huippukohtia

Ihanaa saada viestejä muilta camino-vaeltajilta. Juuri äsken sain yhden Kanadasta Amelialta. Jaoimme pienen hetken, pienen pienessä Camino Norten varrella olevassa kylässä, jonka nimeä en edes muista.  Mutta Amelia jäi mieleen. Hän on tyttäreni ikäinen nuori nainen, joka vaelsi valtava reppu selässä telttoineen ja soittimineen, olemattomalla budjetilla kuukausia.

Majatalon makuusalissa hän soitti aamulla ennen kuin jatkoi matkaansa tämän kuuluisan camino-kappaleen.

Amelia playing

 

Kaupunkikävelyllä

Eilen kävelimme Viherlaaksosta  Kartanonkoskelle. Perillä odotti notkuvat pitopöydät. Ja kyllä anti maistui. 17 km ja reilut neljä tuntia  raitista ilmaa tekivät tehtävänsä.

Helppo uskoa, että 70 % Suomen pinta-alasta on metsää.  Sitä se oli enimmäkseen tämän reittimme varrella.

Reitti kulki Viherlaakso – Laaksolahdentie – Rajatorpantie -Vaskipellon läpi – Kuninkaantammentie – Pitkäkosken ulkoilumaja – Haltialan aarnialue – Niskala arboretum – Haltialan kotieläintila – Laamannintie – Vantaanjoen yli silta Tammistoon

2017-01-01 11.04.05

Laaksolahdentien alkupäässä tiellä makasi hiiri. Jonkun pienen pähkinänkuoresta tekemä. Laitoin voimalinjakeskuksen tiilien suojaan odottamaan josko omistaja löytäisi.

2017-01-01 11.03.16

Kohti Myyrmäkeä

2017-01-01 11.02.13

Myyrmäen kuntokeskukuksessa kävellään modernisti juoskumatolla. Voi kun tietäisivät miten mukavaa täällä ulkona on tepastella. + 7 astetta ja tyyntä. Uudenvuoden aattona.

2017-01-01 11.01.56

Siippa kahden vaiheilla. Toinen Vantaa, toinen Helsinki. Matkaan lähdimme Espoosta.

 

2017-01-01 11.01.31

Martinlaakso. Neme ja Elvis (takki päällä ) lenkillä.

2017-01-01 11.01.16

Värikästä hoitoa tarjolla.

2017-01-01 11.00.44

Symppis VPK-Talo Palotiellä tottakai.

2017-01-01 11.00.27

Oikealle houkutteli  kaiken kävelyn jälkeen , vasemmalla menimme .

Asturialaiset crocsit / Camino del Norte, Espanja

Rosanan tapasin sattumalta Oviedossa. Hän pesi ikkunoita ja tyypilliseen paikalliseen tapaan antautui mielellään pieneen juttutuokioon.

Olin aiemmin nähnyt kuvan kenkiä myytävän kaupoissa ja toreilla, mutta en vaan pystynyt kuvittelemaan, että niillä käveltäisiin. Luulin koristeiksi. Mutta siinä Rosana oli edessäni, kengät jalassa ja kurkotteli pesuvälineillään ikkunan yläpokia. Hän kehui kenkiä käteviksi. Varvasosan tapin päällä voi vaikka seistä. Kosteutta pitävät myös. Voi vaikka tanssia, niin hän vakuutteli.

 

2016-11-10 11.31.26

Asturialaiset perinnekengät. Sisälle mahtuvat villasukat ja hieman suomalaisia reinoja muistuttavat tossut.

2016-11-17 14.40.50

Rosana kertoo kengistään.

2016-11-10 11.32.24

Luteiden torjuntaa

Kotiinpaluun merkki: parvekkeella rivissä pussia ja pussukkaa. Rinkka yhdessä jätesäkissä, sadesuojat ja kummarit toisessa. Käsittelyä odottavat pikkupussit rivissä ohjeteipillä varustettuna: 40 astetta, 60 astetta, suoraan pakastimeen ja tekniikka.  Pussinsuut tiukasti kiinni. Varmuuden vuoksi pussukoihin on suihkutettu Baygon-aerosolia. Sen pitäisi lannistaa luteet, vaikka muutakin kerrotaan.. Luteet kuulemma ovat sitkistyneet ja sietävät myrkkyjämme. Parempia keinoja nykytiedon mukaan ovat sauna, pakastaminen ja pesu yli 60 asteessa. 60-asteisen pesun pitäisi riittää, mutta varmuuden vuoksi laitan kaiken vielä pakastimeen. Vyölaukku passeineen ja kuitteineen on ollut siellä jo suositellut kolme päivää.

Kotiinpaluuta helpottaa, mikäli laittaa jo ennen caminolle lähtöä valmiiksi ovensuuhun tarvittavat välineet.

Tässä yhteydessä tulee muistaa, että  luteet ovat maailmanlaajuinen, ei siis ainoastaan caminon vaiva. Niitä löytyy niin viiden tähden hotelleista kuin vaatimattomista majataloista.  Netistä löytyy sivustoja, joihin on listattu ludehavaintoja hotelleissa (bed bugs). En laita vinkkiä sivuista, kun en ehdi tutkimaan sivustojen taustoja.

Meillä on tapana:

  • tyhjentää pakastimesta pari laatikkoa, joihin on helppo sujauttaa pussitetut tavarat
  • hankkia jätesäkkejä ja -pusseja riittävä määrä
    • yhteen jätesäkkiin rinkka ja jalkineet
    • toiseen säkkiin sadesuojat yms.
      • + ludemyrkkyä (pestään viikkojen päästä, lude pärjää ilman ruokaa viikkoja)
    • laittaa valmiiksi teipit, joilla voi merkitä säkit ja pussit (niin ettei niitä tarvitse availla)
      • 40-asteen pesu
      • 60-asteen pesu
      • kuitit ja dokumentit yms. pesua kestämätön ja suoraan pakastimeen jatkava aines
      • tekniikka (känny, tietokone yms) putsataan käsin
      • käsin tai tiskikoneessa pestävät kuten ruokailuvälineet, kipot, kupit yms.

Tämä saattaa joistakin vaikuttaa neuroottiselta, mutta teen sen varmuuuden ja mielenrauhan vuoksi. Helppo homma! Helpompi ja halvempi kuin luteiden hävittäminen huushollista, jos niin onnettomasti kävisi, että niitä toisi matkoiltaan tuliaisina.

Netistä löytyy kosolti tietoa. Tässä yksi sivusto, joka tarjoaa tietoa luteista .