Browsing Tag

vaellus

Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat – kirjavinkki/Espanja

Taas tuli tartuttua camino-vaelluksista kertovaan kirjaan.  Tällä kertaa luin Jean-Christophe Rufinin teoksen Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat.

Kirja vie lukijan kahdeksansadan kilometrin vaellukselle Pohjois-Espanjan pyhiinvaellusreiteille. Siis Santiagon teille, caminolle, kuka milläkin nimellä tuota vaellusta kutsuu. Itse olen vaeltanut Santiagon tiellä ja kun mainitsen asiasta, usein minulta kysytään: ”Kävelitkö koko Santiago de Compostelan reitin?”

Tosiasiassa näitä reittejä on vaikka kuinka monta. Suomen Rengostakin lähtee yksi reitti, joka johtaa tuohon kuuluisaan Santiago de Compostelan kaupunkiin ja katedraaliin, jossa apostoli Jaakobin luiden kerrotaan olevan. Rengosta on kävelty muinoin, mutta myös aivan viime vuosina. Näitä tuhannen vuoden aikana tallottuja reittejä lähtee Portugalista, Englannista, Virosta…you name it.

Yleensä kysyjä tarkoittaa kuitenkin kaikkein tunnetuinta camino-reittiä, Camino Francesia eli Ranskan reittiä ja sen loppupään osuutta, noin 800 kilometrin matkaa Ranskan puolelta Pyreneiltä Santiago de Compostelaan. Vaelsin sen syksyllä 2013, kun kämppäni oli putkirempan kourissa. Siitä reissusta löytyy kuvauksia blogissani hakusanalla ”remonttireissut”.  Rufinin vaellus sen sijaan kulki Pohjoista reittiä (Camino Norte) ja hänen aloituspaikkansa oli Hendaye. Olen  kulkenut myös tuota reititiä välillä San Sebastian Oviedo. Kuvauksia blogista hakusanalla ”camino del norte”. Loppumatka on vielä kävelemättä. Ehkä joku päivä…

Ilahduttavaa, että Rufin kuvailee kulkuaan Camino Nortella. Siitä on vähemmän kirjoitettu ja se on myös vähemmän kuljettu, mutta suosio on viime vuosina lisääntynyt Ranskan reitin ruuhkautumisen ja sen mukana tuoman kaupallistumisen myötä. Vaikka suuri osa nykyvaeltajista ei lähde caminolle uskonnollisista syistä, niin siitä huolimatta vaelluksen aikana halutaan jonkin sortin rauhaa ja rihkamakulttuurista etäällä oloa.

Avauskuvaksi oli aivan pakko kopioida Rufinin kirjasta kansiaukeaman kuva. Se on yksinkertaistettu kartta, juuri sellainen, jonka olisin halunnut nähdä ensimmäistä caminoa suunnitellessani. Kuvasta hahmottaa selvästi missä kulkee pohjoinen reitti eli Camino del Norte ja missä Ranskan reitti eli Camino Frances.

Rufin matkaa yksin ja tuntuu ainakin aluksi välttelevän ihmisiä. Hän yrittää toimia kuin pyhiinvaeltaja, matkaa askeettisesti ja vähillä rahoin. Toisaalta hän yöpyy teltassa, mutta hakeutuu myös hotellien puhtaisiin lakanoihin aina välillä. Pyhiinvaeltajien majatalot eivät ole hänen makuunsa. Kiinnitin huomiota Rufinin tapaan kuvailla majatalojen isäntiä varsin kriittisesti, etten sanoisi negatiivisesti. Itse en moista kriittisyyttä saa millään muotoa itsestäni ulos. Olen vaeltanut Santiagon teillä reilut kaksituhatta kilometriä monia eri reittejä ja yöpynyt pääasiassa majataloissa, niin kunnan, uskonnollisten yhteisöjen kuin yksityisten ylläpitämissä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta minut on otettu vastaan sydämellisesti.

Totta tietysti on, että pyhiinvaeltajat – vaikkakin hyvin vähän rahaa käyttävät – ovat tuoneet vaurautta tai ainakin mahdollistaneet elämisen monille camino-reittien varrella sijaitsevien pikkukylien asukkaille. Jopa niin kuin Rufin kirjassaan kuvaa erästä Campiellon kauppiasta.

”Pyhiinvaeltajien tie oli hänelle liiketaloudellinen mahdollisuus, ja hän käytti kaiken tarmonsa sen hyödyntämiseen. Hän oli ynnännyt etunsa: Campiello oli pyhiinvaeltajien tien varrella, ja nykyisin kaikissa opaskirjoissa mainittiin hänen liikkeensä.”

Alkusanat Vaellus -kirjaan kirjoittanut kirjailija ja vaelluksensa Ranskan reitillä tehnyt Suvi Ahola sanoo:  ”Eniten minua kuitenkin häiristi monien  vaeltajien outo halu olla ensimmäinen herääjä koko salissa.” Huomaan, että vuosia hänen vaelluksestaan on kulunut. Itse tein ensimmäisen reissuni vuonna 2008 eli vuotta aiemmin kuin Ahola. Molemmat olimme matkalla toukokuussa ja molemmat myös Ranskan reitillä.

Ensimmäisellä reissullani ei ollut ruuhkia siinä määrin kuin nykyään. Eikä varmaan Aholankaan reissulla. Viime vuosina vaeltajien määrä on kuitenkin lisääntynyt räjähdysmäisesti, erityisesti juuri Ranskan reitillä. Monet siirtyvät siitä syystä Nortelle ja viime aikoina myös Portugalin ja muille reiteille. Etenkin sesonkiaikaan Ranskan reitillä vaeltajat joutuvat kilpailemaan majatalojen sänkypaikoista. Ne jaetaan tulojärjestyksessä, käytännössä siten, että rinkka asetetaan majatalon oven eteen muodostuvaan jonoon. Kesällä aurinko saattaa olla niin paahtavan kuuma, että on paras kävellä etappinsa aamun tunteina. Ja tietysti on niitä aikaisin herääviä. Nukkumaan mennään jo iltakymmeneltä tai ainakin omaan punkkaan odottamaan unta. Aholan mainitsemaan huomionkipeyttä  ihmettelen. Jotenkin se ei istu caminon kulkijan profiiliin.

Mitä Rufinin teokseen tulee, se on virkistävän erilaista tarinaa verrattuna moneen jonkin asteisessa hurmiossa kirjoitettuun tekstiin netissä tai kirjallisuudessa. Hurmiotahan camino tuottaa parhaimmillaan. Siihen joko hurahtaa tai sitten ei. Harvoin olen kohdannut välimuotoja, mikä tietysti saattaa johtua omasta camino-kuplastani, joka sisältää lukemattomia hurahtaneita eli niitä, jotka caminoa raahustaessaan vannovat ”ei ikinä enää” ja hetken päästä miettivät mikä olisi seuraava reitti. Ne, jotka kertalaakista huomaavat, että tämä ei ole minun juttuni, harvoin ovat mukana näissä somen vaellushyttysenpiston saaneiden someryhmissä.

Kirjan viimeisillä sivuilla olevat tunnot pystyn hyvin jakamaan Rufinin kanssa. Hän miettii pyhiinvaelluksen pysyvämpiä jälkiä kuten ”mochilan filosofiaa”. Mochila tarkoittaa reppua ja repun voi myös mieltää selässä kannettavana taakkana , joka ei sisällä ainoastaan tavaraa vaan myös ”olemassaolon mochilaa”. Moni miettii  ”repun painoa ja sisältöä” kotiinpaluun jälkeen, mutta niin minulle kuin monelle tuntemalleni caminoa vaeltaneelle, Rufin mukaan lukien ”Sekin vaihe meni vähitellen ohitse”.

Kuten Rufin hyvin kuvaa caminon jälkeistä elämää: ”Kaikki katoaa muutamassa viikossa. Elämä jatkuu entisellään. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut. Tietysti joistakin merkeistä huomaa, että muutos on meneillään syvällä sisimmässä.”

Sitä jäin miettimään, että viimeisen sadan kilometrin matkalle Rufin sai matkakumppanikseen vaimonsa, mutta mystisesti hän katosi tekstistä. Rufin käveli kahdeksansataa kilometriä ja koki saman tyylisen tyhjyyden tunteen kuin minäkin saapuessaan turisteiksi muuttuneita vaeltajia kuhisevaan Santiago de Compostelaan. Rufinin vaimo käveli satakunta kilometriä. Miten hän koki perilletulon?

Miten pakkaan rinkan caminolle – Suuntana Santiago de Compostela

Kevään merkkejä näkyvissä. Camino-kuumetta on selvästi ilmassa. Livenä ja somena minulta kysellään miten valmistaudun caminolle. Ilmeisesti oletetaan, että pusken ylämäki-alamäki treeniä kuukausitolkulla ennen suunniteltua lähtöä.  Tässä lauseessa on jo kaksi harhaa: treeni ja suunnittelu.

En treenaa mitenkään erityisesti caminoa varten. Tosin en kylläkään lepää laakereillani normaaliarjessa. Teen pienimuotoisen aamuvenyttelyn joka aamu. Ehdoton minimi on se, että vääntäydyn sängystä olohuoneen lattialle aamutelkkarin ääreen. Siitä liikesarjasta kiittelen itseäni. Toki yleensä lattiamakuu houkuttaa jatkamaan venyttelyliikkeisiin.  Päivittisen venyttelyn lisäksi kävelen aina kun voin ja käyn viikottaisella vatsatanssitunnilla, milloin työt sallivat. Joskus intoudun hyppimään hyppynarulla naapureiden riemuksi.

Se suunnittelu sitten. Muistan ensimmäisen caminoni Astorgasta Santiagoon. Sitä suunniteltiin varmaan vuosi. Aikataulutettiin ahdistukseen asti.  Lenkkeiltiin Helsingin puhelinyhdistyksen puhelinluettelot repussa. Nuorisolle tiedoksi: mummon nuoruuessa tällaisia luetteloja jaettiin koteihin. Niistä löytyi salaisia numeroita lukuunottamatta kaikkien puhelimen omistajien numerot. Nuo mittavat opukset painoivat kilokaupalla.

Nykyään ponkaisen matkaan kun työtilanteeni sallii. Joskus joudun tietenkin priorisoimaan: jättämään työtehtävät kakkoseksi, kun henkinen puoli vaatii irtiottoa.

Sitten on se vielä suuri kysymys. Miten on mahdollista saada kaikki tarvittava mukaan ja  kantaa kaikki selässään satojen kilometrien vaelluksella.  Viidellä caminoilla järki on kasvanut ja rinka keventynyt kerta kerralta.  Itselleni muistin tueksi ja muille caminolle lähtijöiden iloksi olen listannut muistiinpanot varusteista.  Mitä mukaan caminolle -listaa säilytän tämän blogin välilehdellä.

Ai niin, en ole tilannut mitään lippuja enkä aikeissa lähteä. Yritän vain helpottaa niitä, joita camino-kuume kouristaa.

Huippujuttu – Cotopaxi, Ecuador

Tämä retki Cotopaxin tulivuorelle oli aivan huippujuttu. Olimme tosin tietokatkoksen vuoksi vähällä jäädä kyydistä. Vaihtoimme hostellihuoneen rauhallisempaan eikä respan iltavuorolainen sitä ollut huomannut, vaan vei viestin aikaisesta lähtöajasta väärään huoneeseen.

Aurinko nousee Quiton alueella hieman kuuden jälkeen. Matkaan lähdimme jo klo 7. Voisi kuvitella että tuohon aikaan kaupunki vielä nuokkuisi, mutta ei,  täysi härdelli oli päällä. Hostellin lähistöllä metroasemaa rakentaa kolkutettiin, baarit täyttyivät kana-riisi -aamiaisen syöjistä ja autot suhasivat kuin viimeistä päivää.

Hieman kauempan kaupungista La Murcan tienviitan jälkeen Ilinizan tulivuori kiilteli kilvan aamuauringon kanssa.

Cotopaxin ilmaantuminen näköpiiriin  sai pikkubussin matkustajat huokaisemaan ihastuksesta. Tutkin sen muotoa, kun muistin kuinka hotellissamme asuva ecuadorilainen Carlos harmitteli, että tulivuorenpurkaus joitakin vuosia sitten muutti Cotopaxin muodon.

”Ennen se oli täydellinen muodoltaan, nyt se on melkein täydellinen.”

Totta. Kyllä siinä oli painauma, kun oikein tarkkaan katseli.

 

Luonnonpuistossa vaihdoimme autoa. Auton sisätiloihin mahtui kuljettaja-oppaan lisäksi vain neljä matkustajaa. Muut matkasivat lavalla.

Tällä porukalla (+kolme sisällä autossa istuvaa naista) lähdimme valloittamaan Cotopaxia.  4864 metrin korkeudessa olevalle refugiolle oli matkaa kilometrin verran. Ensin yritimme autolla parkkipaikan lähistölle mutta tien olivat tukkineet sellaiset autoilijat, jotka eivät tajunneet miten vaikeaa tulivuoren rinnettä oli päästä autolla.

 

En tiedä miten Suomessa moinen asia olisi järjestetty, jos lavamatkaaminen ylipäätään olisi mahdollista, mutta latinomaassa kun oltiin, niin naiset saivat sisätilat. Olen yleisesti aika sitkeää sorttia, mutta jossain raja menee. Luuni eivät olisi kestäneet tulivuoren rinteiden rytkytystä, eivätkä varsinkaan takaisin tullessa yllättänyttä raekuuron kylmyyttä. Vaatetta oli muutenkin liian vähän. Päästyäni 4864 metriin ostin lämmikkeeksi ainoan saatavissa olevan vaatekappaleen: Cotopaxi teepaidan. Hampaat kalisten ja hytisten laskeuduin alhaalla odottavalle autolle.

Opas Tomás Valladores

 

Tomás Valladares kertoi syövänsä valeriaana, eikä koskaan sairasta. Suklaa – mokka tuoksuu näissä pensaissa.

Fillarillakin voi lasketella Cotopaxin rinteitä.

Yhä ylös yrittää – Cotopaxi

Siellä se häämöttää – tähän refugioon asti pääsee Cotopaxilla kävelemään. Korkeus merenpinnasta 4864 metriä. Viimeiset rinteet huohotin  kymmenen metriä kerrallaan, sen jälkeen eteneminen vaati istuskelua. Vain  kolme retkueemme kahdeksasta pääsi refugioon asti.

 

Mate de cola – vuoristotaudin hoitoon.

Vuoden huippukohtia

Ihanaa saada viestejä muilta camino-vaeltajilta. Juuri äsken sain yhden Kanadasta Amelialta. Jaoimme pienen hetken, pienen pienessä Camino Norten varrella olevassa kylässä, jonka nimeä en edes muista.  Mutta Amelia jäi mieleen. Hän on tyttäreni ikäinen nuori nainen, joka vaelsi valtava reppu selässä telttoineen ja soittimineen, olemattomalla budjetilla kuukausia.

Majatalon makuusalissa hän soitti aamulla ennen kuin jatkoi matkaansa tämän kuuluisan camino-kappaleen.

Amelia playing

 

Kaupunkikävelyllä

Eilen kävelimme Viherlaaksosta  Kartanonkoskelle. Perillä odotti notkuvat pitopöydät. Ja kyllä anti maistui. 17 km ja reilut neljä tuntia  raitista ilmaa tekivät tehtävänsä.

Helppo uskoa, että 70 % Suomen pinta-alasta on metsää.  Sitä se oli enimmäkseen tämän reittimme varrella.

Reitti kulki Viherlaakso – Laaksolahdentie – Rajatorpantie -Vaskipellon läpi – Kuninkaantammentie – Pitkäkosken ulkoilumaja – Haltialan aarnialue – Niskala arboretum – Haltialan kotieläintila – Laamannintie – Vantaanjoen yli silta Tammistoon

2017-01-01 11.04.05

Laaksolahdentien alkupäässä tiellä makasi hiiri. Jonkun pienen pähkinänkuoresta tekemä. Laitoin voimalinjakeskuksen tiilien suojaan odottamaan josko omistaja löytäisi.

2017-01-01 11.03.16

Kohti Myyrmäkeä

2017-01-01 11.02.13

Myyrmäen kuntokeskukuksessa kävellään modernisti juoskumatolla. Voi kun tietäisivät miten mukavaa täällä ulkona on tepastella. + 7 astetta ja tyyntä. Uudenvuoden aattona.

2017-01-01 11.01.56

Siippa kahden vaiheilla. Toinen Vantaa, toinen Helsinki. Matkaan lähdimme Espoosta.

 

2017-01-01 11.01.31

Martinlaakso. Neme ja Elvis (takki päällä ) lenkillä.

2017-01-01 11.01.16

Värikästä hoitoa tarjolla.

2017-01-01 11.00.44

Symppis VPK-Talo Palotiellä tottakai.

2017-01-01 11.00.27

Oikealle houkutteli  kaiken kävelyn jälkeen , vasemmalla menimme .

Luteiden torjuntaa

Kotiinpaluun merkki: parvekkeella rivissä pussia ja pussukkaa. Rinkka yhdessä jätesäkissä, sadesuojat ja kummarit toisessa. Käsittelyä odottavat pikkupussit rivissä ohjeteipillä varustettuna: 40 astetta, 60 astetta, suoraan pakastimeen ja tekniikka.  Pussinsuut tiukasti kiinni. Varmuuden vuoksi pussukoihin on suihkutettu Baygon-aerosolia. Sen pitäisi lannistaa luteet, vaikka muutakin kerrotaan.. Luteet kuulemma ovat sitkistyneet ja sietävät myrkkyjämme. Parempia keinoja nykytiedon mukaan ovat sauna, pakastaminen ja pesu yli 60 asteessa. 60-asteisen pesun pitäisi riittää, mutta varmuuden vuoksi laitan kaiken vielä pakastimeen. Vyölaukku passeineen ja kuitteineen on ollut siellä jo suositellut kolme päivää.

Kotiinpaluuta helpottaa, mikäli laittaa jo ennen caminolle lähtöä valmiiksi ovensuuhun tarvittavat välineet.

Tässä yhteydessä tulee muistaa, että  luteet ovat maailmanlaajuinen, ei siis ainoastaan caminon vaiva. Niitä löytyy niin viiden tähden hotelleista kuin vaatimattomista majataloista.  Netistä löytyy sivustoja, joihin on listattu ludehavaintoja hotelleissa (bed bugs). En laita vinkkiä sivuista, kun en ehdi tutkimaan sivustojen taustoja.

Meillä on tapana:

  • tyhjentää pakastimesta pari laatikkoa, joihin on helppo sujauttaa pussitetut tavarat
  • hankkia jätesäkkejä ja -pusseja riittävä määrä
    • yhteen jätesäkkiin rinkka ja jalkineet
    • toiseen säkkiin sadesuojat yms.
      • + ludemyrkkyä (pestään viikkojen päästä, lude pärjää ilman ruokaa viikkoja)
    • laittaa valmiiksi teipit, joilla voi merkitä säkit ja pussit (niin ettei niitä tarvitse availla)
      • 40-asteen pesu
      • 60-asteen pesu
      • kuitit ja dokumentit yms. pesua kestämätön ja suoraan pakastimeen jatkava aines
      • tekniikka (känny, tietokone yms) putsataan käsin
      • käsin tai tiskikoneessa pestävät kuten ruokailuvälineet, kipot, kupit yms.

Tämä saattaa joistakin vaikuttaa neuroottiselta, mutta teen sen varmuuuden ja mielenrauhan vuoksi. Helppo homma! Helpompi ja halvempi kuin luteiden hävittäminen huushollista, jos niin onnettomasti kävisi, että niitä toisi matkoiltaan tuliaisina.

Netistä löytyy kosolti tietoa. Tässä yksi sivusto, joka tarjoaa tietoa luteista .

Kohtaamisia lentokentällä – mennen tullen

Alussa meitä oli kolme, lopussa myös kolme. Välillä vain kaksi, minä ja Camino-kamuni, sillä kolmas lähtijöistä, Hanna meni omia polveilevia polkujaan.

Minulla on onni tavata reissuillani monenmoisia ihmisiä. Hanna on yksi mieleenpainuvimmista.  Hän on jo eläkkeellä, mutta moninaisesti tekemisissä maatilan hoidon kanssa. Camino-piireissä hänet tunnetaan, sillä hän on vaeltanut useaan kertaa ja useilla camino-reiteillä.

”Jos en ole laskuissani seonnut, niin 13 kertaa ja lisäksi tämä taidereissu. Varsinainen camino oli se pitkä Roncesvallesista Santiago de Compostelaan”, Hanna viittaa  vuoden 2013 caminoon, jolla minäkin tapasin hänet ensi kertaa. Olin rankkasadetta pitämässä majatalossa ennen jyrkkää vuoristo-osuutta, sillä rinteeseen en tohtinut sateiden vuoksi. Minulle oli muutamia päiviä sitä ennen kerrottu sitkeästä suomalaisnaisesta, joka vaeltaa selkäviastaan huolimatta.

Kuinka ollakaan, tämä nainen- Hanna – ilmestyi samaan majataloon.

Jotenkin juutuin Hannan ja hänen vaelluskaverinsa kimppaan. Halusin kai nähdä miten siinä oikein käy, jaksaako Hanna Santiagoon asti. Kyllä jaksoi, kaikki 790 kilometriä. Pikku-caminoja hän on vaeltanut ennen ja jälkeen tuon hänen varsinaiseksi caminoksi kutsumansa.

Kun kolmisen viikkoa sitten lähdimme matkaan Helsingistä, Hanna suuntasi samalla lennolla Madridiin. Paluulento oli myös sama kuin meillä.

Me jatkoimme Camino-kamuni kanssa Nortelle, mutta Hannan camino polveili siellä sun täällä. Sen käänteistä saimme kuulla lentokentällä paluuta odottaessamme.

Sen jälkeen kun viimeksi näimme, hän oli suunnannut ensin Trujilloon, jossa hän tutustui kylään, maisemiin ja historiaan. Sitten hän palasi Madridiin ja ajeli siellä sightseeing bussilla päivän verran.

Remonttireiskat tarvitsivat ohjeistusta maatilalla kotipuolessa Savossa. Reissu keskeytyi.

Hanna lensi Tukholmaan, jatkoi laivalla Helsinkiin, josta bussilla kotiin. Muutama viikko kului reiskoja ohjeistaessa.

Kun remppahommat olivat hallussa, yöbussi kuljetti Hannan Helsinki-Vantaalle ja Norweigian Madridiin.

Madridissa hän vietti taidenautinnoissa nelisen päivää.  Pradot ja kuninkaanlinnat vilisevät puheissa, kun hän kertaa kokemuksiaan paluulentoa odotellessa.

Sekaisin siideristä

Siideri ei ole tämän mummon juttu! Kokeilimme kerran, enkä oikein ymmärtänyt miten sen saa soveltumaan ruoan kanssa. Tarjoilijan näyttävän esityksen myötä lorahtaa tilkka siideriä tuopin pohjalle ja se sitten pitäisi kulauttaa kerralla. Näin meitä tultiin ohjeistamaan naapuripöydästä eräässä ravintolassa muutamia päiviä sitten.

Siiderin juomiseen tarvitaan tarjoilijan apua. Miten toimia, odottaako vai pyytääkö. Mutta minä kun olen tottunut siemailemaan vähän väliä palan painiketta, niin eihän se tarjoilijaraukka ehdi alvariinsa meidän pöytäämme palvelemaan, vaikka vikkeliä täällä päin ovatkin.

Tässä kuvassa Sideria Estebanin (Avenida Santader, rautatieasemaa vastapäätä) tarjoilija Antonio  kaatelee siideriä. Me joimme kuitenkin viiniä ja söimme ”maailman parasta Fabada Asturiaa”, jota suosittelivat caminolla tapaamamme koilumbialainen ja madridilainen mies.

 

Salas – Oviedo, 45 kilometriä, klo 13.30 – 14.30

Tuollako me vastikään kävelimme?! Aina yhtä yhtä epätodellinen ajatus, kun palaa samaa reittiä bussilla takaisin lähtöpaikkaan tai ajelee vaellusreittien ohi.

Lähdimme jotain päiviä sitten Oviedosta vaeltamaan camino Primitivoa pitkin kohti  Santiagoa. Koska lennämme Suomeen perjantaina Madridista,   ehdimme vain Salasiin asti ja nyt on aika palata Oviedoon, levähtää päivä ja jatkaa sitten lentokentälle.  Barahas T4:n on Alsan bussilla suora yhteys Ovideosta.

Vettä, vettä…taivaan  täydeltä kolme viimeistä päivää. En valita, sillä saimme nauttia yli kaksi viikkoa poutasäistä.

2016-11-08 20.07.14