Browsing Tag

taide

Tippa silmässä museossa – residenssielämää – Frankufurt (Oder)

Museopäivä. Kävin todennäköisesti kaikissa Frankfurt an der Oderin museoissa. Kuten jo aiemmissa postauksissa kerroin, täällä ei tarvitse juosta itseään puolikuolleeksi nähtävyyksien perässä vaikka olisi kuinka ahne sille annille. Hyvä! Tulee tehtyä sitä minkä takia tänne on tultu, duunia. Siitä huolimatta muutakin täytyy olla. Facebookin virrassa olleen postauksen mukaan vuorokausi kannattaa jakaa näin: yksi kolmasosa työtä, yksi kolmasosa unta (höpöhöpö, mistä löytyy mummo, joka pystyisi nukkumaan kahdeksan tuntia) ja yksikolmasosa huvia. Kyllä Face tietää varmaan tuonkin, kun se tuntuu tietävän kaiken muunkin. Nytkin ehdottelee kaikkea saksalaista.

Kävin kolmessa museossa. Täällä ne ovat pieniä, ihmisen kokoisia ja hyvin ehti iltapäivän tunteina.

Aloitin taidemuseoista, sillä ne menivät kiinni aiemmin kuin Kleist-museo.

Raatihuoneella esillä oli Ludwigshafenissa syntyneen Katia Fouquetin taidetta. Aika virkistävää. Ja berliiniläisen Oskar Manigkin synkähköjä teoksia.

Katia Fouguet – Brandenburgisches Landesmuseum für Moderne Kunst

Katia Fouquet, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Katia Fouquetin tartu aseeseen, vain naisille!

Katia Fouquet, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Katia Fouquet: Tartu aseeseen -teos, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Katia Fouquet, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Ethän assosioi! Katia Fouquet, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Katia Fouquet, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Tee minusta kuuluisa, Katia Fouquet, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Katia Fouquet, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Madonna tapaa Grzimekit, Katia Fouquet, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Oskar Manigk – Brandenburgisches Landesmuseum für Moderne Kunst

Oskar Manigk, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Dmitri ja Amy; Oskar Manigk, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Oskar Manigk, Raatihuone, Frankfurt (Oder)

Suuri suihku, Oskar Manigk

ATAKin muuttokyyhky – Museum Junge Kunst Frankfurt (Oder)

Parin sadan metrin päässä raatihuoneelta sijaitsevassa Junge Kunst und Viadrina – rakennuksessa on useita kerroksia historiallista esineistöä ja seassa tauluja. Rakennuksessa on myös erillinen modernin taiteen näyttely. Siellä meinasi tulla tippa silmään!  Esillä oli paikallisen taiteilijan, täällä Frankfurt an der Oderissa syntyneen Georg Barberin alias ATAK maalaamat Martha-muuttokyyhkyn surkeaa kohtaloa kuvaava teossarja.

Martha oli tiettävästi lajinsa viimeinen. Muuttokyyhkyt olivat yleisiä Pohjois-Amerikassa, kunnes keksittiin, että niistä saa edullista ruokaa orjille. Tämän seurauksena muuttokyyhkyt metsästettiin sukupuuttoon. Marthan viimeinen koti oli eläintarhassa, jossa se vietti häkkielämää neljäntoista vuoden ajan. Yhdessä tauluista Martha istuu yksinään häkissä, toisessa kuvataan ihmisiä sitä tuijottamassa häkin kaltereiden takaa, yhdessä taulussa Martha varmaan muistelee lapsuuttaan ja muita vapaana lenteleviä lajitovereitaan vehreässä maisemassa.

ATAK Martha-muuttokyyhky, Museum Junge Kunstt, Frankufurt (Oder)

ATAK maalaama Martha-muuttokyyhkyn surkeaa kohtaloa kuvaava teossarja alkaa tästä.

ATAK Martha-muuttokyyhky, Museo Junge Kunst Frankfurt (Oder)

ATAK Martha-muuttokyyhky, Museo Junge Kunst Frankfurt (Oder)

Heinrich von Kleist – runoilija ja romaani- ja näytelmäkirjailja syntyjään Frankfurt an der Oderista

Tämän jälkeen Kleist-museon anti jäi vähemmälle. Pääpiirteissään vilkaisin kuitenkin. Avauskuvassa olevassa labyrintissä voi kuunnella hänen tekstejään labyrinttiin asetetuilla penkeillä.

Heinrich von Kleist pokkariversioina Kleist Museum, Frankfurt (Oder)

Heinrich von Kleist pokkariversioina Kleist Museum, Frankfurt (Oder)

Heinrich von Kleist pokkariversioina Kleist Museum, Frankfurt (Oder)

Heinrich von Kleist museo, Kleist Museum, Frankfurt (Oder)

 

 

 

Outoa ja ihanaa Brysselissä

En ollut uskoa silmiäni, kun keskiviikkoaamuna astuin ulos Brysselin keskustan alueella hotelli Prestigestä. Hävityksen kauhistus odotti nurkan takana. Tässä muutamia kuvia siisteimmästä päästä.

Nämä eivät ole tanssireissuilta palanneiden kadulle hylkäämiä kenkiä vaan Brysselissä voidaan tiettyinä päivinä laittaa omat tarpeettomat tavarat kiertoon.

Brysselin keskustan alueella jätehuolto toimii näin. Pussit riviin tiettynä aamuna.

Jäteauton perässä tasapainoilevat roskakuskit keräävät jätepussit auton kyytiin. Kuljettajan ei tarvitse nousta autosta, sillä kerääjät ovat erikseen. Epäilen tämän olevan Suomessa, jos ei nyt aivan lainvastaista, niin monen ympäristöyhtiön työturvallisuussyistä kieltämää touhua. Bryssel-Belgia

Siinä olivat ne oudot – Seuraavaksi taidetta, jota Brysselissä riittää

Taidetta  löytyy kaikkialta, kun pitää silmänsä auki. Postasin erikseen metroasemista ja katukäytävistä.

Belgian kuninkaallisten taidemuseoiden, Musée Rouaux des Beaux Arts valtaviin kokoelmiin saa menemään aikaa niin kauan kuin sitä on käytettävissä, mutta René Magritte museo soveltuu pikaiseenkin ohjelmaan. Se on melko uusi, vuonna 2009 avattu. Oli kiva käydä vertailemassa museota René Magritten näyttelyyn Bio Rexissä, Helsingissä. (Jos haluat nähdä sen, pidä kiirettä)

René Magritte museo, Bryssel

René Magritte museon hissiaula, Bryssel

René Magritte museo, Bryssel

Omenat houkuttavat ostoksille René Magritte museon myymälään/ Bryssel

Tämä on minusta hauska taulu. Pidin siitä jo Helsingissä olevassa Bio Rexin näyttelyssä. Yleensä en pidä hedelmäasetelmatauluista, mutta tämä eroaa: koko taulun täyttämä omena.

Voi surku! Tämä herätti muiston! Olin noin sata vuotta sitten Malagan yliopistolla espanjan kurssilla. Siihen liittyi myös kulttuuriopintoja. Silmäni avautuivat härkätaisteluluennolla. Olin luullut että härän niskaan kiinnitetyt viuhkat olivat koristeita, jollain ihme tavalla paikallaan pysyviä. Luennolla minulle valkeni, että ne ovat terävin piikein kiinnitetty ja niiden tarkoitus on saada härkä raivostumaan. René Magritte museo, Bryssel

Simpukoita ja suu makeaksi

Edellisen kerran kun olin Brysselissä, olin raskaana. Olut ja merenelävät kuuluivat siihen aikaan raskaana olevilta kiellettyihin asioihin. Siispä katsoin vain kaihoisasti kun opiskelukaverit ryystivät olutta ja kauhoivat simpukkapannujen sisältöjä. Nyt otin vahingon takaisin. Söin kumpanakin iltana simpukoita, eri paikoissa.

Ensimmäisenä iltana söin simpukoita valkoviinissä ljublianalaisen kollegan kanssa Luxembourg-aukiolla olevassa ravintolassa, aivan Euroopan parlamentin ulkopuolella. Toisena iltana tapasin suomalaisen, yrittäjäpiireistä tutun pariskunnan ravintola La Rose Blanchessa, Grande-Place 11. Tällä kertaa valitsin simpukat kermalla tuhdinnetussa  valkoviinissä. Vaikea sanoa kumpi oli parempaa.

Lidija Petekin kanssa skoolattiin seminaaripäivän pääteeksi. Oluita Belgiassa on satamäärin, ehkä enemmänkin, tässä menee Tongerlo. Bryssel/Belgia

Ruokalistalla on myös hamppareita. , Bryssel

Kilo simpukoita on brysseliläinen vakioannos. Pienenpää ei heru.

 

Tapasin tuttujakin. Hannele ja Kari asuvat Brysselissä. Oli kiva jutella ”paikallisten kanssa” ja saada sisäpiiritietoa Brysselistä. Niin kuin senkin, että simpukoiden kanssa tulee aina belgialaisia perunoita, mikä ei heti tulisi mieleen. Leipäähän kuuluu olla! Miten muuten saisi sen ihanan simpukkaliemen suuhunsa. La Rose Blanche -ravintola Grande-Placella, Brysselin pääaukiolla.

Grande-Place -aukiolla on aina porukkaa. Se Brysselin tunnetuin aukio. Kannattaa käydä vaikka pimeänä sateisena iltana, sillä silloin siellä on aivan erityinen tunnelma ja värimaailma, kun kulta kimeltelee kosteana.

Belgialaisia vohveleita jälkiruoaksi, jos jaksaa.

Taideteokset Brysselin metroasemilla

Brysselissä taide on levittätynyt kaikkialle. Jalkakäytäville, julkisiin rakennuksiin, talojen seinille. Jos olet aikeissa lähteä bongaamaan taideteoksia Brysseliin, niin tästä linkistä on hyvä alkaa.

Julkisista tiloista kuten metroasemien halleista, käytäviltä ja asemalaitureilta löytyy katseltavaa. Kaupungin liikennelaitoksen sivuilla on luettelo eri metroasemilta löytyvistä 80 teoksesta. Nautinnollista taidematkaa!

Kanamaista sanon minä – Koen Vanmechelenin näyttelyn avajaiset

Viime perjantaina avattiin Mäntässä Serlachius-museo Göstassa ja sitä ympäröivässä puistossa belgialaisen käsitetaiteilijan Koen Vanmechelenin näyttely. Aika mielenkiintoinen heppu.

Samoilla linjoilla liikutaan kuin muinoin. Gösta ja Ruth Serlachiuksen aikaan alue oli mallitila, jossa opetettiin talonpoikia viljelemään maata ja risteyttämään eläimiä. Nyt museolla tepastelevat Koen Vanmechelenin risteyttämät kanat ja kukot.

Näyttely avoinna koko kesän.

Serlachius-museo Gösta 19.5.–16.9.2018

 

Koen Vanmechelenin yli 20 vuotta kestänyt kanojen risteyttämisprojekti kiinnostaa kaikkialla. Esimerkiksi Kuubasta hävinnyt alkuperäislaji saatiin elvytettyä, kun Koen Vanmechelenin löysi USA:sta lajin edustajia ja palautti kannan osana Cosmopolitan Chicken Project -ohjelmaansa. Se tietysti herätti valtavasti ihailua Kuubassa. Tässä taltioidaan Mäntässä avajaispuheita.

 

Hauska tapa tarjoilla pikkupala: pyykkipoika pitää annoksen kasassa.

 

Malja taiteilijalle.

 

Horniolaiset kukot lennätettiin Belgaiaan lokakuussa. Siellä ristetyttämisen tuloksena nyt museon aitauksissa tepastelee uusi sukupolvi. Niina Leppämäki esittelee kahta ujoa kukkoa.

 

Pikku tipuja lämmittelelmässä lämpölampun alla. Nämä ovat Suomessa syntyneitä ja Mechelse Maatiaiskanan ja ns.teollisuuskanan eli Dekalb Whiten risteytyksiä.

 

Ilmakin tilattu viimeisen päälle.

 

Toistaiseksi kukot ja kanat oleilevat tässä häkissä. Evira edellyttää umpihäkkiä. Valmiina lähistöllä hauskoin tekstein varustettuja pikkuhäkkejä.

 

Cosmopolitan Chicken Projektin viimeisin vaihe. Numero 21. Horniolainen alkuperäislaji, jota kuvaillaan sitkeäksi kuin suomalainen ihminen, harvinainen suomalainen maatiaiskanalaji ja Mechelske Dansk.

 

Taideteoksia sisätiloissa – Serlachius museo Gösta

 

Mummo Koen Vanmechelenin kaa.

Eläin on vahvasti läsnä esillä taideteokissa oli ne sitten veistoksia, maalauksia tai installaatioita.

Cosmopolitan Chicken Project -risteytyshankkeessa syntynyt kanasukupolvi on osoittautunut edellistä elinvoimaisemmaksi, pitkäikäisemmäksi, vastustuskykyisemmäksi ja vähemmän aggressiiviseksi, kerrotaan museon verkkosivuilla.

Taidebläjäjys Helsingin keskustassa

Miten tuntuu kuin kävelisin  jäätyneellä perunapellolla, olen sitten Espoossa tai Helsingin sydämessä. Varmaan tuo jalkavamma saa varovaiseksi. Minusta on tullut tosimummo. Teloa nyt jalkansa järven jäällä.  Saunakaveri lohkaisi jokin aika sitten, että jos elämä ei sinulle muuta opeta, niin ainakin hiljaa kävelemään. Ja tässä sitä nyt köpötellään varovasti Kiasman ja Tennarin taidemuseon välillä.

Nykytaidetta Itämeren alueelta Kiasmassa

Kiasman Meno-Paluu -näyttely sai kiirehtimään paikan päälle, sillä loppu häämöttää. Parin viikon päästä on viimeinen näyttelypäivä.

Esillä Kiasmassa on koko joukko Itämeren alueen nykytaiteilijoiden teoksia. Matkustaminen ja muutto näkyvät teoksissa. Kuin myös sisäiset matkat.
Tässä muutamia makupaloja.

Intohimoisena reissaajana matkalaukut kiinnostavat aina. Mutta tätä laukkua en haluaisi kantaa mukanani.

Gediminas Urbonas/Liettua

 

Ja voi kuinka hauskoja teoksia

Alexei Gordin/Venäjä Puhekupla yleisövessan eriöstä: ”Älä häiritse minua taideprojektissani”.

 

Toisessa Alexei Gordin/Venäjä teoksessa sama ilmiö kuin minulla joskus taidenautintojen jälkeen. Elämys jatkuu pään sisällä.

Oluttölkit matkaavat Itämerellä

Tässä teoksessa kyysätään pullopantteja Itämerellä. Kyseessä ei ole vain näyttelyteos, vaan virolaistaiteilija Karel Koplimets matkasi elokuussa 2016 Porkkalan ja Tallinnan välin tällä tyhjistä oluttölkeistä kyhätyllä lautalla. Some-postauksien avulla hän sai kerättyä tölkkimateriaalin lauttaan, jonka hän itse teki. Näin suomalaisturistien Virosta rahtaamat tölkit palautuivat takaisin lähtömaahan. Taiteilijaa kiinnostaa Suomen ja Viron väliset rahavirrat.

Virolaistaiteilija Karel Koplimetsin itse rakentama lautta. Kuinkahan monta oluttölkkiä siihen meni?

Somemaailman avulla saadaan aikaan niin hyvää kuin pahaa. Oluttöllkkipostaukset auttoivat taiteiljaa saamaan kokoon teokseen tarvittavan materiaalin.
Tässä nuori nainen on asettanut itsensä somemaailman alttarille gluteenittomine leipineen. Nykymaailman menoa ironisoi teoksella Follow Me latvialainen Daria Melnikova.

Follow Me latvialainen Daria Melnikova.

 

Sitten se pakollinen ”Missä mummo luuraa”, kuva. Tällä kertaa valitsin luurauspaikaksi puolalaistaiteilija Maria Tobołan teoksen Meripihka-kebab . Yleiseurooppalaista pikaruokaa ja puolalaisten ylpeyden aihe meripihka.

Muut Meno-Paluu -näyttelyn taiteilijat:
Tanya Akhmetgalieva, Roma Auškalnyte, Miķelis Fišers, Artor Jesus Inkerö, Alge Julija Kavaliauskaitė, Flo Kasearu, Tiina Ketara, Kris Lemsalu, Inga Meldere, Mindaugas Navakas, Katrīna Neiburga, Jüri Okas, Anna Reivilä, Jaanus Samma, Tea Tammelaan, Jaan Toomik, Gintautas Trimakas & Nomeda Urbonienė & Elena Valiukaitė,Jenni Yppärilä ja Darius Žiūra.

Tennariin jatkoille

Sitten siirryn Mannerheimin tien toiselle puolelle, ratikoita, turistibusseja ja suojatiellä vaanivia liukkaita klimppejä varoen.

Tennispalatsin HAM (joka ei siis ole kinkku, vaan lyhenne Helsinki Art Museumista)

Haa! Roska on luksusta

Tämä on hyvä tieto. Alakerrassa HAMin kulmassa on esillä Timo P. Vartiaisen näyttely Roska on luksusta. Hänen pääkaupunkiseudulta taloyhtiöiden roskiksista dyykkaamansa esineet on nostettu, jos ei nyt jalustalle, niin korokkeelle. Aika huimaa mitä kaikkea ihmiset heittävät pois.

Taiteilija dyykkaili itsenäisyytemme juhlavuonna 2017 erityisesti juhlapäivinä. Siis silloin kun mummo veteli skumppaa.

Kiirettä kannattaa pitää, jos mielii nähdä roskasammioiden aarteet. Näyttely 25.32018 asti.

 

 

Pariisiin

Toisessa kerroksessa voi heittäytyä vaikkapa Pariisin 1930-luvun tunnelmiin. Esillä ranskalaisten ja Ranskassa asuneiden suomalaisten teoksia. Air de Paris -näyttely on avoinna 12.8.2018 asti.

Ikärasismia naapurilähiössä

Edellisessä postauksessa taisin jo todeta, että kauas ei tarvitse lähteä kokeakseen jotain uutta. Tänään, ilma kun oli niin ihana, päätin tehdä kauppareissusta tavallista pidemmän. Kävelin silmiähivelevän värikästä metsätietä Viherlaaksosta naapurilähiöömme, Karakallioon. Olen kyllä kuullut maahamme leviävistä muraaleista, mutta ohi korvien on päässyt se, että niitä hommaillaan kotinurkillamme.

Siellä Karakalliossa sain muraalimestarin kiinni lähes itseteosta. Syömään oli kaverinsa kanssa suunnistamassa eikä halunnut enää kiivetä korkeuksiin kuvattavaksi. Sen sijaan hän kaivoi esiin mallin, jonka mukaan hän maalaa muraalia.

Muraalitaiteilija Teemu Mäenpää maalaa Karakalliossa kerrostalon seinään muraalin. Teoksen aihe on karakalliolaiset itse. Suunnitteluvaiheessa hän tutustui lähiön elämään ja asukkaisiin viikon ajan. Maalattavaksi valikoitui talossa yli 50 vuotta asuneen pariskunnan kuva.

Valtavan seinän maalaaminen kestää viikon verran. Mäenpää aloitti maanantaina ja tulevana sunnuntaina työn pitäisi olla valmiina.

Paikalle pysähtyi kanssaihmettelijöitä. Yksi pahoitteli sitä, että muraali maalataan ”Karakallion huonokuntoisimpaan taloon, joka varmaan puretaan pian”.

Yhdessä taiteilijan ja hänen syömäkaverinsa kanssa rauhoittelimme, että kyllä taloja nykyään kai korjataan ennemminkin kuin puretaan.  Toisaalta minä ainakaan en ole asiasta aivan varma. Kyllähän kerrostaloja on maan tasalle pantu täällä pääkaupunkiseudullakin. Ehkä se on järkevää. Mieleen tulee, että sadan asunnon kerrostalon putkiremppaamiseen käytettävällä viidellä millillä ja siihen kuuluvalla hammaskaluston kiristyksellä saisi varmaan aikaiseksi jo aika monta kerrosta.

Pian paikalle sauvoo Mummoakin vanhempi pariskunta. Pahoittelen, jos erehdyin. Iän arvioiminen puolin ja toisin on vaikeaa.  Peilini ovat putsaamatta, rillit ysäriltä ja omat ikävuoteni tuppaavat häipyä mielestä.

”Kaikki täällä köpöttelee rollaattoreilla ja vielä seinillekin pitää maalata vanhoja ihmisiä”, rouva tuskailee.

Totta on, että näin päiväsaikaan silmäiltynä Karakallion ostarin liepeillä väki vaikuttaa olevan niinsanotusti kuudenkympin ja kuoleman väliltä. Nuoremmat ovat toivoakseni töissä.

Ikärasismi työelämässä puhututtaa mediassa, mutta en voinut olla yllättymättä, että söpö iäkäs pariskunta muraalissakin saattaa ärsyttää.

Ritva ja Esko ovat asuneet talossa yli viisikymmentä vuotta. He olivat taloyhtiön ensimmäiset asukkaat. Heidän kuvaansa ikuistetaan talon julkisivuun. Ritva on valmiimpi, Eskoa viimeistellään vielä.

Ikuistaminen on ehkä huono sana. Maalitehtailija on luvannut, että muraalissa käytetty maali pysyy seinällä kymmenen-viisitoista vuotta. Entisissä itäblokin maissa matkanneet kuitenkin muistavat ianaikaisia muraaleja talojen seinissä, jotkut ehkä kunnostettuja, toiset taas  ajan patinoimia.

Karakallion muraali on yksi UPEA17 taidetapahtuman teoksista. Se on julkisen tilan taidetapahtuma, jonka teoksia voi nähdä 13 suomalaiskaupungissa. Espoossa myös Matinkylässä ja Kivenlahdessa.

Esko, toinen muraalimalleista sattui tulemaan kalasaaliineen parkkipaikalle, juuri kun palasin kaupasta.

Voihan perjantai!

Kiasmaan ilmaiseksi kuukauden ensimmäisenä perjantaina. Tiesitkö? Satuin tänään paikalle (kotona siivouspäivä 😉 ). Ihmeteltävää riittää.

Matkan voi kaiketi tehdä noinkin.