Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Suomi

Satulasta satulaan – läskipyörällä Virolahdella

Aiemmassa postauksessa istuin hevosen satulassa, nyt läskipyörän. Kerran aiemmin olen kokeillut fatbikeä eli läskipyörää Kotkassa Santalahden leirintäalueella, joka vuokraa niitä.  Se oli tasaista menoa, mutta nyt mentiin maastoon päämääränä Miehikkälän Salpalinja-museolta parin kilometrin päässä oleva Myllylampi. Loppumatka Sihkarin kalliolle käveltiin.

Avauskuvan otti Seikkailupyöräiljä.

Pyörät haimme Salpalinjamuseolta.

Reipas nuori  opas Atte Endwald ja pyöräilyyn erikoistunut kollegani, reipas hänkin,  vetelivät tottuneesti pitkin maita ja mantuja. Mummo yritti pysyä perässä ja nipinnapin pysyikin. Läskipyörällä ajelu maastossa ei ole vahvuuksia, tulin huomaamaan.

Nostipa kollega vielä fillarin – joka ei ollut edes kovin kevyt – päänsä yläpuolelle kallion huipulle. Minun tehtäväkseni jäi kuvata tuo tapahtuma.

Opas Atte Endwald joutui töihin. Kalliolle on päästävä pyörän kanssa.

 

Läskipyörä kalliolle ja siitä menoksi. Miehikkälä, Suomi

 

Seikkailupyöräilijä -blogin pitäjä kohottaa pyöränsä.

Paikallisia herkkuja Sihkarinkallion kodalla

Sihkarinkallion kodassa tarjolla oli kahvia ja teetä. Onneksi kahvia oli tullut juotua sen verran paljon, että valitsin teen tai oikeastaan yrttihaudukkeen. Mitä herkkua sainkaan!

Kodassa hyörivä Heli Hyypiä tarjoili  haudukkeen ja maitohorsman kukista valmistamaansa marmeladia. Mikä makuelämys!

Sihkarinkallion kodassa herkkuja tarjoilee Heli Hyypiä. Taustalla näkötorni.

 

Hämeenkylän villit herkut valmistetaan Virolahdella. www.tulirepo.fi

 

Lyhyt oli tämäkin visiitti, makupala medialle siitä mitä kaikkea voisi tehdä Salpalinjamuseossa ja sen ympäristössä. Museossa pyörii videoesitys, josta saa vartissa hyvän kuvan mikä on Salpalinja, tuo puolustuslinja, jota ei koskaan tarvittu.

Metsässä näytti pyöräilevän muitakin ja Myllylammella nautittiin veden läheisyydestä ja grillauksesta. Tämä Sihkarinkallion kota sijaitsee hieman ylempänä. Ja jos vielä ylemmäs mieli, niin siitä vaan kiipeämään näkötorniin.

Panssarivaunun estekiviä. Yksi lohkare saattaa painaan 3000 kiloa. Salpalinjan varrella kiviä on arviolta 350 000.

 

 

Ensikertalainen hevosen selässä- Virolahti

Kaikkeen sitä ryhtyykin. Syyskuun alkupäiviin sijoittui monenlaista uutta. Melonnasta jo kerroin, samoin alpakkavaelluksesta. Ne olivat  lehdistömatkan ensimmäisen päivän kohokohtia. Kakkospäivälle oli varattu aikaa ratsastamiseen ja läskipyöräilyyn.

Aamusta siis talleille Harjun Hoviin, Virolahden Ravijoelle.  Huolimattomasti luin ohjelman. Kuvittelin, että hieman kokeilemme Pikkusuokin Tallin ulkokentällä. Mutta ei, kyseessä oli hevosvaellus maastossa. Onneksi ei karautettu laukkaan kuusten seassa metsäpoluilla vaan etenimme rauhallisesti letkassa kyläteitä pitkin. Mukana oli myös hevoskärryt, joiden kyytiin minäkin hyppäsin kun huomasin, ettei takamus kestä yhtään enempää istumista.

Oli kärryjen kyytiin hyppäämiseen toinenkin syy. Koska olin ilmoittanut etukäteen, että en ole aiemmin ollut hevosen selässä, minulle valittiin leppoisa polle, Vanilja. Tässä vaiheessa olin jo autuaasti unohtanut, että olenhan minä ollut hevosen selässä Jordaniassa, Petraan mennessä. Petran kallioluoliin kun ei päässyt muutoin kuin hevosella niihin aikoihin kun olin siellä. Beduiini talutti ja minä istuin selässä.

Vanilja oli niin leppoisa, etten saanut sitä millään astelemaan eteenpäin, kun se ryhtyi syömään tien laidassa houkuttavia lehtiä. Napakimmatkaan potkuni eivät saaneet Vaniljaa hievahtamaankaan herkkujen ääreltä. Lopulta retken ohjaaja, otti suitsista kiinni ja matka jatkui.

Kun hyvästelin Vaniljan, huomasin sen pilttuuseen kiinnitetyn ohjeen:

”Illalla + aamulla kourallinen kauraa”.

Kourallinen kauraa! Vanilja oli laitettu dieetille. Ei ihme jos on nälkä. Kourallisella kauraa ei pysyisi Mummo pystyssä kovin kauaa, saati monta sataa kiloa painavampi hevonen. Nuorikin vielä, vuonna 2013 syntynyt.

Mitä uutta opin hevosesta:

Se on aika iso!
Nyt ymmärrän, miksi ratsastushousuja käytetään. Saumat hankaavat farkuissa.
Puolitoista tuntia on aika pitkä aika tottumattomalle.

Vanilja-polle vaihtui kärrykyytiin puolessa matkassa. Tulihan kokeiltua, mutta ei Mummosta tule hevosmummoa.

Alpakan intensiivinen katse – Merikeinun Alpakat – Hamina

Eläinten kanssa puuhastelu on rentouttavaa, terapeuttistakin. Haminasta seitsemän kilometrin päässä sijaitsevalla Merikeinun alpakkatilalla alpakat asustavat pihatossa. Tämä on Mummolle uusi termi, pyhätöistä olen kuullut, mutta nyt puhutaan pihatoista. Tilan emäntä, Sari kertoi, että pihatto tarkoittaa eläinsuojaa, josta pääsee ulos, aidatulle pihamaalle. Alpakat itse sukeltautuvat muoviverhon läpi, milloin mieli tekee.

Ovatpa hellyttäviä!

Tuijotamme toisiamme Carlos ja minä, mutta katseesta en ota selvää pitääkö se siitä mitä teen vai ei. Katse muistuttaa marsun katsetta: tumma, intensiivinen, mitään kertomaton.

Pressiryhmämme vei lenkille Carloksen, Camillon ja Sulon, orialpakoita kaikki. Komean Sulon kanssa yritin ottaa selfien. Sulo ei selvästikään ole someori, vaikka ulkomuoto olisi peitonnut monet Instagramissa ylävartalo kiiltävänä pullistelevat ihmisuroot. Sulo tuntuu olevan perinteinen alpakka, se luottaa ammattitaitoon, perinteiseen valokuvaukseen oikein kuvaajan kanssa. Selfieistä tuli puolikkaita mutta kollega sai ikuistettua tilanteen. (Avauskuva: Taina Renkonen)

Lenkki eteni alpakkojen tahdissa. Matkalla polun vieren puskat houkuttivat. Niistä oli hamuiltava pureskeltavaa, koko ajan. Siinä ei hoputtaminen auttanut.

Niin kuin jo edellisessä postauksessa totesin, lomailijat tekevät aktiviteetit leppoisammassa tahdissa, meille medialaisille esitellään pikaisesti alueen makupaloja. Tämä alpakkavaellus oli yksi makupaloista. Olisin viihtynyt pidempäänkin.

Mitkä pusuhuulet! Merikeinun Alpakat, Hamina, Suomi

 

Ruoka-aika /Merikeinun Alpakat, Hamina, Suomi

 

Katsoo, katsoo. Ei sylkäissyt, jota kuulemma tapahtuu joskus (harvoin, alpakkatilan pehtoorin Jussin mielestä) Merikeinun Alpakat, Hamina, Suomi

 

Voiko olla söpömpää! Kaisla ja Febe pusi, pusi. /Merikeinun Alpakat, Hamina, Suomi

 

Nyt mennään maastossa Portimon polkua pitkin /Merikeinun Alpakat, Hamina, Suomi

 

Merikeinun alpakat lenkillä./Hamina, Suomi

 

Aina ei voi olla samaa mieltä. Merikeinun Alpakat. /Alpakkavaellus, Hamina, Suomi (Kuva: Taina Renkonen)

 

Loviisan henki hakusessa

Koulussa hoettiin aikoinaan rimpsua ”Porvoo, Loviisa, Kotka, Hamina” samalla tavalla kuin ”hauki on kala”. Arvaat varmaan, että yksityiskohtia ei jäänyt mieleen. Langinkoskelle teimme luokkaretken, sen muistan. Myöhemmin olen kyllä matkustellut Itäisen Suomenlahden rannikkokaupungeissa, mutta Loviisa on jäänyt jotenkin varjoon.

Kaikista muista kaupungeista tulee jotain mieleen: Porvoosta väriliiturasia, jonka kannessa Porvoon kirkko; Kotkasta öljysatama, jolle kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksosen on antanut uudenlaisen kaupunkipuiston hengen; Haminakin on muuntautunut kielikuvaksi ”pää on kuin Haminan kaupunki” sen ympyräasemakaavan vuoksi; mutta Loviisa?

Loviisan Laivasillan alueella olevassa Cafe Saltbodanissa ravintoloitsija Timo Kühn esittelee mediaryhmällemme ravintolaa ja sen historiaa. Syystä tai toisesta minulle on muodostunut kuva, että näissä Itäisen Suomenlahden rannikkoreitin varrelle sijoittuvissa kaupungeissa tuli on riehunut lukuisia kertoja. Kirkkoja on palanut, asuntoja tuhoutunut ja kaupunkikaavoja pantu uusiksi tulipalon vuoksi ja mitä lie. Saattaahan olla, että kyse ei ole niin suurimittaista kuin mielikuvani, mutta en yllättynyt, kun Timo Kühn kertoi remontista, joka Cafe Saltbodanin tiloissa on tehty ja tullaan vielä tekemään parin vuoden takaisen tulipalon jälkeen. Miten palo alkoi, sitä ei tiedetä. Ravintola on nykyään käytössä ja aivan kelpo antimia saimme maistella.

Toki keskustelimme myös Loviisan alueen matkailusta ja markkinoinnista yleisemminkin. Kysymykseeni, mitä sellaista Loviisassa on, mitä ei olisi kolmessa muussa kouluaikaisen ritirampsun kaupungissa, Kühn vastasi hetken mietittyään: ”Täällä saa kävellä rauhassa, kukaan ei tule tyrkyttämään tavaroita.”

Mummo saa kyllä kävellä rauhassa melkein missä vaan, mutta erityisesti Suomessa. Mutta Kühn ymmärtääkseni viittasi kaupallisuuteen. Totesi vielä jotakin siihen suuntaan, että loviisalaiset eivät halua massoittain matkailijoita kaupunkiinsa, vaan maltillisesti, niin että kaikilla on viihtyisää.

Satuimme kaupunkiin Loviisan päivänä, jolloin kaupunki tarjoaa kansalaisille perinteiset munkkikahvit. Tapahtuman valmistelu oli meneillään torilla.

Mikä on se Loviisan vetovoima? Pikkuruinen viehättävä kaupunki, Loviisan Wanhat talot -tapahtuma, monia kauniita rakennuksia, puinen Seurahuone, torin laitoja reunustavat vinopäätyiset talot, joiden ovi osoittaa torille, mitä kaikkea sitä onkaan. Joku näistä tai ihan joku muu? Ehkä Timo Kühnin mainitsemat kaupunkilaiset? Loviisan kaupungin henki? Kuka keksii? Katso mitä kaikkea löytyy Loviisasta.

 

Cafe Saltbodan, suola-aitta, Loviisan Laivasillan alueella.

 

Merihenkistä koristelua tietenkin. Cafe Saltbodan, Loviisa.

 

Cafe Saltbodanin ravintoloitsija Timo Kühn havainnollistaa miltä Laivasilta ennen vanhaan näytti. Loviisa, Suomi

Hiiren jäljillä – Loviisan kaupungin museo

Voi kun Mummon nuoruudessa olisi houkuteltu lapsia museoon. Ei houkuteltu, museoon vaan joutui. Onneksi ajat ovat muuttuneet.

Loviisan kaupungin museossa piileksii hiiriä siellä sun täällä. Lapset ja lapsenmieliset mummot siitä ihastuvat.

 

Loviisassa on paljon keltaista, museorakennuskin. /Loviisan kaupungin museo

 

 

Loviisa on ollut kylpyläkaupunki.

Löytyi museohiiri. Lapset keräävät hiirihavaintoja  lappuun ja lähtiessä saa palkinnon. /Loviisan kaupunginmuseo

Sitten ihanasti narisevia rappusia myöten kohti muita Loviisan nähtävyyksiä. / Loviisan kaupunginmuseo

 

Asuntomessut on Loviisassa 2023.

Melontaretki Pyhäjoella – Taidepotpuri

Taidepotpurin viimeisenä päivänä lähdimme melomaan Pyhäjoelle. Viis siitä, että muutaman tunnin ehti nukkua yövaelluksen jälkeen. Illalla koitti kotiinlähtö, yöjunassa ehtii nukkua.

Tämän aina yhtä ihanan luontokokemuksen ekstran tarjoili Saana. Miten lie teinin silmät tavoittivat joen pohjasta jotain outoa. Kun Saana sitten melan ja pikkuveljensä hienoisella avulla sai nostettua oudon möykyn ylös, sieltä ilmaantuikin jonkun eläimen kallo. Mikä eläin oli kyseessä, jäi arvailun varaan. Poroa epäiltiin.

Muutoin kanootti solui maltillisesti virtaavassa vedessä. Vain pari pikkukoskea vauhditti menoa. Kolmisen tuntia melomiseen meni, tunti ensin, sitten evästauko ja kaksi tuntia lopuksi. Muita melojia ei juuri näkynyt, paitsi taukopaikalla, sillä meidät lähetettiin matkaan erissä. Tuntui ihmeelliseltä meloa joen hiljaisuudessa, aivan kuin olisi kahden kaverinsa kanssa ollut matkalla. Mummoa huojentaa, että joessa ei pääse eksymään. Siksakkia sitä kyllä mentiin, kun emme ole kovin harjaantuneita melojia. Taisi olla toinen kerta elämässäni. Viime kesän Taidepotpurissa oli ensimmäinen.

Hiljaa virtaa vielä. Melontaretki Pyhäjoella, Lappi, Suomi

 

Vesikasveja. Nimi hakusessa, pitäisi konsultoida jotain kasvientunnistus sovellusta. Mutta kauniita olivat ja näitä kukki kaikkialla/ Melontaretki Pyhäjoella, Lappi, Suomi (3)

 

Saanan ”onkeen” tarttui tällainen kallo. Melontaretki Pyhäjoella, Lappi, Suomi (3)

 

Pyhäjoella meloimme 6.8.2021

Lettukestien jälkeen tunturia valloittamaan – Pyhätunturi

Pyhä-Luoston kansallispuistossa kun ollaan, niin ympäröivät maisemat houkuttavat. Viikon mittaiseen taideleirinohjelmaan kuului vaellusta ja tunturien valloittamista tai huiputtamista, kuten jotkut tunturin laelle kapuamista kutsuvat. Kaiken kaikkiaan kolmella tunturilla kävimme. Kultakerolla illansuussa, Ukonhatussa kokopäiväretkellä ja Ukko-Luostossa yöllä. Kaikki reissut hienoja, kukin omalla tavallaan.

Kultakerolle porukalla

Kultakeron valloittaminen lienee Taidepotpuri-ohjelman vakio. Sinne kapusimme porukalla heti toisena leiripäivänä. Lettukahvila oli suljettu ja muutenkin alueella näyttivät remonttiröllit riehuvan.

Taidepotpurilaiset matkalla kohti Kultakeron huippua. Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Puolimatkassa mennään. Pyhäjärvi jäi taakse. Kultakero, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Kultakerolla tehdään uudistuksia. Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Kultakeron huipulta näkymät moneen suuntaan. Tässä Pyhäjärvelle päin.  Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

Ukonhatun herkistävät maisemat

Taidepotpurin kokopäivävaellus suuntautui Ukonhattu-tunturin laelle. Matka oli kivinen, mutta kannatti tehdä. Maisemat suorastaan herkistivät.
Tästä herkistymisestä olen saanut useista uusia kokemuksia. En kyllä muista milloin itse olisin pillahtanut itkuun, kun olen päässyt kokemaan jotain ihanaa, mutta kanssamatkaajani ovat. Yksi liikuttuu maisemasta, toinen taas musiikkikappaleesta. Marokon-matkalla eräs seurueemme jäsen purskahti itkuun saatuaan hyvää ruokaa. Toki annos oli silmiä hivelevä ja makuhermoja riemastuttava, mutta kyllä pöytäseurue hämmentyi, kun hän ryhtyi kaivelemaan nenäliinaa.

Ensin tutkitaan reitti. Ukonhatun vaellus. Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Lemmikkejäkin on ajateltu. Ei jää tassut rautoihin kun kulkee puita pitkin. Pyhä-Luoston kansallispuisto. Ukonhatun vaellus. Lappi Suomi

 

Kivistä maastoa. Ukonhattu, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Kauniita yksityiskohtia näkee kun silmät maahan luotuina kulkee. Ukonhattu, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Kaverit ehti ensin. Ukonhattu, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Suo häämöttää kaukana. Ukonhattu, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Vaelluskengät päättivät että viidentoistavuoden työ on nyt takana. Loppumatkaa varten ensiapulaukusta löytyi sidettä toiseen ja koiranomistajalta saatiin remmin jatko-osa lainaksi toiseen. Niillä sitten kohti Kairosmajaa, Ukonhattu, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

Lettukestien kruunaus – yövaellus Ukko-Luostolle

Taidepotpuri-viikon aikana tehdään myös yksi yövaellus. Kummallakin kerralla kun olen ollut mukana leirillä, se on sijoittunut leiriviikon viimeiseen iltaan. Lähtö lipuu väistämättä lähemmäs puolta yötä, sillä ensin ohjelmassa on päätösjuhlakonsertti ja sen jälkeen lettukestit (tällä ei ole mitään tekemistä urbaanisanakirjan lettukestien kanssa). Edelliskesästä viisastuneena söin vain puolikkaan letun ja paistoin yöpalaksi yhden. Vein sen majapaikkaani odottamaan aamuyön hetkeä, jolloin palaisimme yövaellukselta.

Tällä kertaa yövaellus suuntautui Ukko-Luostolle. Aivan huikea juttu! Kiipesimme tunturin laelle, sääpallolle ja tulimme rappusia alas. Ylhäältä nämä rappuset näyttivät loputtoman pitkiltä, ja pitkät ne olivatkin. Kuin Kiinanmuuria olisi avaruudesta päin katsellut.

Revontulien bongausta varten lasimajoja. Ukko-Luosto, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Siellä me kiipeämme kuuden hengen voimin yön pimeydessä. Ukko-Luosto, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Sääpallo häämöttää. Ukko-Luosto, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Mummo ja sääpallo, löytyykö yhtäläisyyttä?  Ukko-Luosto, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Portaita riitti ja riitti. Alaspäin mentiin. Ukko-Luosto, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

Parin tunnin pyrähdys Tammion kesäidylliin – Haminan seutu

Kolmas saarikohde tällä Visit Kotka-Haminan järjestämällä pressireissulla on Tammio, jonne siirrymme moottoriveneellä Ulko-Tammiosta. Luvassa on saaren kotiseutuyhdistyksen edustajan Anne Mattssonin ohjaama kävelykierros.

Kun saavumme Tammioon, pelastusharjoitus on juuri päättynyt.  Tammion saari sijaitsee noin 25 kilometrin päässä Haminasta ja kun näinkin etäällä mantereesta ollaan, on tärkeää että saarelaiset osaavat käyttää saarelle sijoitettuja palo- ja muita pelastuslaitteita.

Alunperin Tammiossa asui ruotsinkielistä väestöä mutta se tyhjeni asukkaista 1500-luvun loppupuolen sotien aikoihin. Muutamien vuosikymmenten tauon jälkeen  saarelle muutti suomenkielistä väestöä. Nimen Tammio arvellaan olevan kotoisin ruotsin kielen sanasta Stamö.

Saarella harjoitettiin aikoinaan kalastusta. Rahtia vietiin Viroon ja Pietariin. Nykyään turistit ihailevat Pietarissa kivitaloja, jotka on tehty Tammion ja koko saariston ja rannikoilta louhitusta graniitista. On jopa pikkukiviä kerätty Tammion saarelta ja lähisaarilta vientiin.

Kerrotaan, että muinaisina aikoina saarelaiset keräsivät haaksirikkoituneiden laivojen hylyistä tavaraa. Siitä on monenlaista tarinaa. Siitä kirjavinkki: Rantarosvojen saaristo : itäinen Suomenlahti 1700-luvulla / Yrjö Kaukiainen

Tammion idylliä halutaan suojella

Nykyään saaren asuttavat kesäaikaan mökkiläiset. Mökkiä Tammiosta ei niin vain saa, vaan tavallisesti täytyy olla jokin sukuyhteys saareen. Yksi ympärivuotinen asukaskin on: kahdeksankymppinen entinen sukeltaja.

Kun astuin satamalaiturilta Tammioon tuli mieleeni Helsingin Villinki. Ensimmäisenä silmiini osuivat tavarankujettamiseen tarkoitetut kärryt. Saaressahan joutuu kuljettamaan kaikenlaista olemiseen ja elämiseen tarvittavaa ensin mantereelta saaren laiturille ja sieltä edelleen omalle mökilleen.  Saariyhteisöissä – sijaitsi saari sitten Helsingin edustalla  tai itäisellä Suomenlahdella kuten Tammio – on paljon samankaltaisia saarielämään liittyviä piirteitä. Yksin ei selviä, vaan yhdessä muiden saarelaisten kanssa ratkottava asioita ja välinetarpeita.

Tammiossa ei ole matkailijoille suunnattuja palveluja. Ei kahvioita, ei majoitusta, ei ravintolaa. Rannatkin ovat yksityisomistuksessa.

”Ei ole tarkoitus lisätä matkailijoiden määrää, sillä idylli halutaan säilyttää. Vikla-aluksen tuomat turistit pitävät veneliikennettä yllä. Vikla tulee satamaan ja aikaa saareen tutustumiseen on pari tuntia. Vierailusta nauttivat niin  kävijät kuin monet kyläläiset. Toivomme että Viklalla riittää asiakkaita, koska alus on elämänlankamme ja tärkeä yhteys mantereelle”, Anne sanoo.

Kylän keskustan rakennukset on suojeltu, kauempana voi rakentaa vapaammin. Asukkaiden tarvitsema sähkö on aurinkosähköä ja tuulivoimalla tuotettua. ”Niillä pärjätään”, Anne vakuuttaa.

Vettä pumpataan porakaivoista. Kuivina aikoina juomavesi käydään ostamassa mantereelta.

”Suomenlahden ja sitä myötä Tammion edustan merivesi on murtovettä ja sitä käyteään kasvimaiden kasteluun. Vain harvat kasvit pahastuvat siitä”, Anne  kertoo.

 

Sotaevakot rakensivat aikoinaan aallonmurtajan Tammion kalastajakylän suojaksi. Tässä aallonmurtajan kivetystä käytetään apuna rantautumisessa.

 

Tammion satamassa on veneilijöiden käyttöön tarkoitettu kirjahylly, josta voi ottaa lukemista ja jättää jo luetut kirjat muiden iloksi.

 

Anne Mattsson Tammion vanhan kalamajan edustalla. Rakennuksesta löytyy saariston esineistöä ja elämää esittelevä kotiseutumuseo.

 

Ilmoitustaulu kertoo mitä Tammiossa tapahtuu.

 

Tammion vanhaa rakennuskantaa.

 

Jokaisella talolla tuntuu olevan kiehtova tarina. Vihreä, Joosen talo on ehkä saaren vanhin talo. Monesti näkee talon, josta on purettu puoli taloa, jonka hirret on siiretty uuteen taloon.

 

Tammiossa kuljetusvälineitten tulee selvitä kapeillakin poluilla. Satamassa on  käsikärryjä,  joilla tavaraa voi siirtää mökilleen. Nadi-koira on kulkenut seurueen perässä satamasta lähtien.

 

Tammion kirjaston ovi on kutsuvasti avoinna.

 

Kirjasto toimii itsepalveluna: nimi lainauskirjaan ja pariksi viikoksi kotiin.

 

Uutta ohjelmaa matkailijoille Kotkassa – pressimatkalla koettua

Viime viikolla Cursor järjesti pressimatkan Loviisan ja Kotkan seudulle.  Joskus minulta on kysytty, miten pressimatkat oikein toimivat. Usein on kyseessä jonkin alueen matkailutoimi, joka kokoaa lehdistölle esiteltäväksi alueensa helmiä. Tahti pressimatkoilla tuppaa olemaan rivakka. Niinpä naurua riitti, kun erään reissun jälkeen toimitsijat kyselivät palautetta ja kerroin olevani tyytyväinen matkan antiin ja siihen, että vaatteet ehti vaihtaa ennen illallista ja vessaan pääsi aika ajoin.

On niitäkin kertoja, jolloin illallispöytään on siirrytty lähes saunan lauteilta. Tai aikataulujen pettäessä, lounaan jälkeen on siirrytty muutaman kilometrin päähän illalliselle, kuten eräällä ruokaretkellä, maata en muista.

Töitä näillä reissuilla tehdään ja kaikilla osallistujilla on omat tarpeensa. Järjestäjille haastavin yhdistelmä lienee monikansallinen pressireissu, jossa on mukana toimittajia, valokuvaajia ja bloggareita (tai nykyään heitä kutsuntaan vaikuttajiksi). Bloggarit naputtelevat hermostuneena sormiaan ”eikö tästä nyt päästä eteenpäin” kun toimittajat kaivelevat tietoa ja valokuvaajat säätelevät linssejään.

Mummon kannalta taas haastavin on bloggariryhmä. Aamusta pitää jo olla ihmisen näköinen, kun ei tiedä milloin osuu linssin eteen ja singahtaa bloggarien tuhatpäisten seuraajien töllisteltäväksi. Journalistien ryhmissä ei yleensä kuvata kollegoja. Paitsi se viimeisen päivän kuva, jolloin reissusta ryytyneenä istutaan illallisella ja joku muistaa, ettei ole otettu yhteiskuvaa.

Yleensä kohteet on valittu huolella ja varmaan kohteiden henkilökuntaa valmennettu. Harvoin jää muuta kuin mukavia muistoja, vaikka toki  parannusehdotuksiakin löytyy. Vaikka pressiporukka hakee uutta kerrottavaa yleisölleen, se katsoo matkailupalveluja hieman eri silmin kuin lomamatkalla oleva. Parannusehdotukset tietenkin laitetaan jakoon, sillä sehän on kaikkien etu.

Samankaltaisia kiertomatkoja matkantoimistot järjestävät myös lomamatkailijoille. Erona vain se, että nämä pressimatkat tehdään pikavauhdilla. Yksi kultainen sääntö on olemassa. Oli sitten loma- tai pressimatka, jotain suuhunpantavaa tulee tarjoilla kolmen, viimeistään neljän tunnin välein. Ei paljon, pienikin määrä riittää. Muuten tulee mummot, ukit ja kuka tahansa iästä riippumatta kärttyisiksi. Ja vettä tulee olla saatavilla.

Uutuuksia Kotkassa

Viime viikon Visit Kotka-Hamina matkailutoimen järjestämä linnoitusteemainen ohjelma oli kaksipäiväinen.

Ensimmäisenä aamuna kahvit Tuhannen tuskan kahvilassa, jonka jälkeen kiertelimme jalan Loviisan alakaupungissa. Lounastimme ravintola Localessa 
Iltapäivällä vene kuljetti meidät Svartholman linnoitukseen, jossa saimme kuulla linnoituksen historiaa.
Ennen illallista käväisimme tuoksuttamassa yrttejä Redutti-Kotkan yrttipuutarhassa.
Illallista söimme keisarillisessa seurassa. Kyseessä oli ensi-ilta. Paikalliset teatterilaiset olivat rakentaneet esityksen Serkkuillallinen Ravintola Meriniemeen.

Serkkuillallisesta postaan myöhemmin. Se on tulossa Itku ja Nauru -tuotannon ohjelmaan kesällä 2021.

Kakkospäivänä kävimme Merikeskus Vellamossa ja Suomen puuvenekeskuksessa

Merikeskus Vellamon vetonaula on Kohtalona Ruotsinsalmi! -näyttely ja teemaan liittyen Seilori Jepsu vei meidät veneellä Ruotsinsalmen taistelupaikoille. Tämäkin on uutta tarjontaa matkailijoille.

Lounaan söimme Varissaaressa ravintola Vaakussa  ja siellä yllätysnumerona Kotka Steam Breweryn olutinfo, jossa kerrottiin Captain Marshall oluesta ja Suomen ensimmäisestä olutjäätelöstä.  Uutuusolut on nimetty Ruotsinsalmen taisteluissa hukkuneen brittiupseeri Samuel Marshallin mukaan.  Olutjäätelöä emme ehtineet maistamaan, mutta sitä saa kuulemma kauppakeskus Pasaatin pienpanimomyymälästä.

Kaikkea sitä onkin!

Et ole ideoinesi yksin – pressimatkalla

Suoelämysiä Valkmusan kansallispuistossa

Valkmusan kansallispuistossa olen vieraillut aiemminkin, vieläpä saman Kirsi-oppaan kanssa. Viimeksi oli syksy, nyt on kevät,  mutta suolla kävely on aina yhtä hieno kokemus. Se antaa iloa kaikille aisteille. Makuaisti jäi tällä reissulla vähemmälle, sillä suomuuraimet olivat vasta kukassaan. Suopursut kyllä tuoksuivat, mutta tässä vaiheessa vielä varsin vienosti. Kesä on vasta tuloillaan.  Silmäni ahmivat suomaisemia samalla kun pitkospuut tärähtelivät viiden hengen pressiretkueemme alla. Lintutornilla yritin epätoivoisesti kiikaroida lintuja. Se on aika haastavaa, ellei ole omat tutut kiikarit tai kaukoputki mukana. Säätäminen tuntuu työläältä, varsinkin kun on niin paljon katseltavaa. Viitseliäimmät näkivat kaukoputkesta kalasääsken pesän.

Eväitä on suolla syöneet muutkin kuin matkailijat

Valkmusan alueella on reilut kolmekymmentä suotyyppiä. Niitähän ei tavankävijä taida tunnistaa. Pitkään silmäni hakivat metsäsaarekkeita, joilla Kirsi-oppaan mukaan on mukava käydä eväiden kimppuun. Näin keväällä taitaa saman eväspaketin kimppuun käydä aika suuri porukka, kun hyttyset ovat valloillaan. Aina kun harmittelee hyttysiä tai  sääskiä kannattaa pitää mielessä, että ne ovat linnunpoikasten herkkua. Se herkku tipusille suotakoon.

Sodan aikaan viereisellä Munasuolla olevat pesäkivet toimivat piilopaikkoina, jonne kyläläiset veivät piileksijöille ruokaa.

Kaikenlaisia hassuja nimiä löytyy, kuten Ämmänkainalo. Mistähän sekin on saanut nimensä?

Liiku pesimäaikaan merkityillä reiteillä

Valkmusa sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Pyhtäältä. Kotkaan on pidempi matka. Julkista liikennettä ei ole. Ahkera polkija voi vuokrata pyörän Kotkasta ja polkea Valkmusaan. Muutoin auto on paras vaihtoehto. Parkkipaikat ovat tiukassa ja siksi Kirsi suositteli suolla käyntiä aikaisin aamusta tai myöhään illalla ja välttelemään viikonloppuja. Syksyllä iltakävijät saatetaan palkita kurkien syystanssiesityksellä.  Lintujen pesimäaikaan pitäisi pitäytyä merkityillä reiteillä.

Olen kuvitellut, että suolla kannattaa käydä lumettomana aikana. Nyt kävi ilmi, että Kirsi vetää hiihtoretkiä Valkumusalla. Voisi olla kokemus sekin.

Toinen oppi tuli pitkospuilta kasvistoa tihrutessa. Vaivaiskoivu ei olekaan se, jonka olen Lapissa nähnyt ja vaivaiskoivuksi mieltänyt. Se onkin tunturikoivu. Vaivaiskoivu sen sijaan on pikkuruinen koivunnäköinen oksa, jonka hädintuskin erotin maasta suomuurainen joukosta.

Kiersimme 2,5 kilometrin pituisen pitkospuulenkin. Suunnilleen sen puolessa välissä on lintutorni.

#sponsored by visitkotkahamina

Kohta mennään lintutornille. Se on puolessa välissä pitkospuulenkkiä. Pitää pysytellä pitkoksella ettei plutaa.

 

Mummo on nyt laskettu. Tämä tolppa näyttää linnunpöntöltä mutta sen sisällä on laskuri (ehkä myös pesiviä lintuja). Ihmisten tilastoiminen on vaikeaa, kun kaikki eivät kulje pitkospuilla. Jotkut sitten kulkevat edestakaisin kuten Mummo, joka aiheutti varmaan tilastopiikin edestakaisin trampatessa kun piti hakea oikaa kuvakulmaa .  Valkmusan kansallispuisto, Pyhtää, Suomi

 

Pressiretkue Kirsi-oppaan johdolla /Valkmusan kansallispuisto, Pyhtää, Suomi

 

Monenlaista maisemaa jo 2,5 kilometrin matkalla.  Metsäkirvinen sirkutti ahkeraan. / Valkmusan kansallispuisto, Pyhtää, Suomi

 

Suokukkia, Valkmusan kansallispuisto, Pyhtää, Suomi

Bunkkereita, luontopolkuja ja rautaesiripun maisemia – Virolahti

Joskus on hyvä joutua paikkoihin, joihin ei olisi omatoimisesti hakeutunut. Se, jos mikä avartaa. Niin kävi vastikään pressireissulla, jonka ohjemaan kuului Virolahden Bunkkerimuseossa käynti. Vierailua sävytti aluksi epäilys, että mahtaako löytyä kiinnostavaa asiaa, mutta lähtiessä Mummo jo kyseli bunkkerimajoituksen hintoja ja käytäntöjä.  Kahdellakymmenelläviidellä egellä olisi saanut yöpyä avauskuvan pallobunkkerissa. Siellä näkyi olevan kahden hengen sänky.  Sodan kokeneet varmaan huomauttavat, että sänky vetää moninkertaisen määrän nukkujia. Vessaan ja suihkuun on harpottava pihapiirin museorakennukseen, mutta olisihan se kokemus.

Museokäynnillä kierrettiin juoksuhautoja ja maanalaisia rakennelmia. Pyssyjen yksityiskohdat valahtivat muistista, mutta oli mielenkiintoista kuulla Salpalinjan linnoitusketjun historia. Lähes 1200 kilometriä pitkä Salpalinja rakennettiin sodan aikana itärajan puolustuslinjaksi, mutta sitä ei koskaan kuitenkaan käytetty sotimisessa. Lotta Lunkreeni sai oman roolinsa tarinoissa. Tämä Eldankajärven jää -laulun lotta on ollut olemassa. Hänen oikea nimensä oli Elsa Vanhala. Lähes satavuotiaaksi eläneellä Vanhalalla on täytynyt olla suojelusenkeli matkassa muonittaessaan joukkoja Sortavalssa talvisodan tiimellyksessä.

Rautaesiripun maisemat uusiokäytössä Virolahdella

Virolahden Bunkkerimuseon viereen on noussut kirkkomainen puurakennus. Silläkin on mielenkiintoinen tausta. Rakennus toimii Green Belt -keskuksena, joka avautuu yleisölle tänä kesänä (kun korona suo).  Green Belt on tuhansia kilometrejä pitkä entistä rautaesirippua mukaileva alue.  Jossain vaiheessa huomattiin, että idän ja lännen rajalle muodostui poikkeava luontotyyppi. Luonto muuttui merkittävästi, kun  rautaesiripun aikana alueella ei ollut asutusta.  Alueen matkailijoille näkyväksi tekemään ja kansaillispuistojen sekä muiden luontokohteiden yhdistämistä tukemaan perustettiin vuonna 2014 Green Belt -katto-organisaatio. Virolahden keskus on yksi Green Belt Connecting People – hankkeen pisteistä.

Luontopolkuja samoamaan Bunkkerimuseolta

Kuin Mummon vaellusvietin väpättämiä jalkoja varten olisi suunniteltu vielä pari luontopolkua. Ehdimme kävelemään osan neljän kilometrin mittaista Erämaan polkua ja hieman Salpapolkua.  Erämaan Polun varrelta löytyy Lotta Lunkreenin tarina.  Salpapolkua riittää himokävelijällekin, kaikkiaan noin 43 kilometriä. Tuntematon Sotilas -elokuvan maisemiin pääsee vajaan viiden kilometrin mittaisella Tuntemattoman Polulla. Maisemat muistuttavat Tuntemattoman maisemia, vaikkakin elokuva on kuvattu kahdeksan kilometrin päässä Bunkkerimuseosta.

 

Bunkkerimuseo

Bunkkerimuseolla oppaana toimi luonto-ohjaaja Erkki Rikkola. Virolahti, Suomi

 

Näin sijoittuu Salpalinja Suomen kartalle, Bunkkerimuseo, Virolahti, Suomi

 

Hakaristi on vanha onnen symboli ja Lotta Svärdin tunnus. Myös Suomen armeija käytti sitä aikoinaan. Bunkkerimuseo,Virolahti, Suomi

 

Lotta Lunkreeni kuvattuna. Bunkkerimuseo, Virolahti, Suomi

 

Tässä voisi vaikka palaveerata. Bunkkerimuseo, Virolahti, Suomi

 

Luontopolulle

Tiia Kimmo opastaa luontopolulla, Virolahden Bunkkerimuseo, Suomi

 

Valinnan paikka! Virolahden Bunkkerimuseo, Suomi

 

Opastaulut kertomuksineen auttavat omatoimikävelijää. Virolahden Bunkkerimuseo, Suomi

 

Metsän siimeksessä Virolahden Bunkkerimuseo, Suomi

 

Pyyn muna löytyi Salpalinjan polulta, Virolahden Bunkkerimuseo, Suomi

 

Uutukainen Green Belt -keskus. Virolahden Bunkkerimuseo, Suomi