Browsing Tag

Santiagon tiet

Pakanan mukana pyhiinvaelluksella

Työnteosta ei meinannut tulla alkuviikosta mitään. Onneksi nyt edessä on pääsiäispyhät. Sain käsiini Pentti Korpelan kirjan Pakana pyhiinvaelluksella.  Pentin mutkikas matka Suomesta Malagan kautta caminonsa alkuun, Pyrenneiden Ranskan puolelle, Saint Jean Pied du Portiin sai ajatukseni siirtymään vuoden 2013 remonttireissuuni. Pentti otti vauhtia aina Andalusiasta asti, minä Biarrizistä, jossa tein työkeikan ennen pitkälle vaellukselle lähtemistä. Kolmen kuukauden reissu vaati vielä lisärahoitusta.
Junamatkaa Bayonnesta Saint Jean Pied du Portiin kirjassa kuvataan kauniiksi. Minulla se on piirtynyt muistoihini väsymyksen tilana. Kantavana voimana toive siitä, että jossain Pyrenneiden pikkukylässä joku toivottaisi minut tervetulleeksi majataloonsa nukkumaan niin kauan kuin huvittaa.

1) Ylimmässä kuvassa Saint Jean Pied du Port caminolle lähtöhetken aamuvalossa. 2) Viereisessä kuvassa Pyrenneiden metsikössä auringon säteet kilpailevat hälvenevän sumun kanssa. 3) Muistomerkki puolisen vuotta ennen reissuani menehtyneelle pyhiinvaeltaja Gilbert Janertille. Ensimmäinen, monta lisää näin 800 kilsan vaelluksellani. 4) Kohti Espanjaa 5) Gilbert ei päässyt Pyrenneiden yli, mutta kuvan herran 80-vuotisia juhlittiin Pyrenneiden Espanjan puolella Roncesvallesissa. Pitää vielä mainita, että hänellä oli toisessa polvessa tekonivel.

Alkumatkan varrella, ikivanhalla viinitilalla viiniä pyhiinvaeltajille tarjoilevan viinihanan, Fuente del Vinon ohitin varmaan vahingossa. Sen verran loppasuu olen, että olisin pysähtynyt tissuttelemaan, jos olisin huomannut.

Espinalissa, pian Pyrenneiden ylityksen jälkeen, se sitten tapahtui. Nukuin lähes viikon pois väsymystäni. Päivisin tein rästihommia.  Pentti sen sijaan harppoo kirjassaan tämän minun tarkoituksiini sopivan uneliaan kylän halki kohti seuraavaa.

Tuulivoimaloiden paljous ihmetytti. Miten ylväinä ne seisoivat milloin milläkin kukkulalla. Kirjassa Pentti kertoo tuulipuistojen taustoista ja tarpeesta. Mielenkiintoista luettavaa.
Jo ennen Pamplonaa moni viisastuu. Niukkaakin niukemmasta matkatavaramäärästä löytyy vielä jätettävää. Jossain niillä main taisin luopua noin neljänsadan gramman opaskirjasta ja huomioliivistäni. Liiviä kaipasin myöhemmin pimeässä, opaskirjaa en.

 

1) Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että taulussa varotetaan villisioista. Myöhemmin sain tuta sekä villisikoja että niiden metsästäjiä. 2) Työskentelytilani Espinalissa. 3) Hassu juttu! Tämän äidin ja tyttären tapasin uudestaan neljän vuoden kuluttua vaeltamassa camino Nortella. Tyttö oli ehtinyt kasvaa kolmevuotiaasta koululaiseksi. 4) Tässäkin kohdassa joku päätti caminonsa, lopullisesti. 5) Urtegan  seudulla. En tiennytkään että rautafiguurit ovat Navarran Pyhän Jaakobin ystävien aikaansaannoksia. 6) Ohi ei meinannut päästä. Lammaslauma tässä tukkeena, vielä useammin lehmät, sen huomasin myöhemmin.

Kirjassaan Pentti mainitsee appelsiinit. C-vitamiinia. Siitä se siis johtui!

Muistan tilanteen, mutta en sitä missä vaiheessa caminoa se tapahtui. Sitruunan himo iski ja ravintolassa olin vähällä napata naapuripöydän naiselta sitruunan lautaselta.  Kroppa kertoi siis tarvitsevansa c-vitamiinia. Saadakseni tuota himottua sitruunaa, ryhdyin sen jälkeen tilaamaan menu pregrinon kalavaihtoehdolla ja ennen tilaustani varmistin vielä , että kalan kanssa saa sitruunaa.  Sittemmin olen caminoilla aloittanut aamuni zumo de narajalla- tuorepuristetulla appelsiinituoremehulla. Saatavuuden voi varmistaa, kun vilkaisee baarin välineistöä tai vitriiniä. Näkyykö puristinkonetta ja appelsiineja.

Tridad de Arre on jäänyt mieleeni paikkana, jonka läheisessä kylässä jouduin hankaluuksiin tytärtänikin nuoremman pojanklopin kanssa. Vonkakloppi! Silloin mielessäni kävi olisiko sittenkin parempi vaeltaa caminolla jonkun muun kanssa. Toisaalta Ranskan reitillä kulkee aina ihmisiä, muita peregrinoja.

1) Makoisia maisemia Puente la Reinan seutuvilla. 2) Tiettävästi caminon ainoa Osborne -härkä. Ja ehkä ainoa kuva, joka on otettu takapuolelta. Kävelemään caminolle on tultu, mutta ei kuitenkaan liiottelemaan. Kuinkahan monta kilometriä kävelyä lisää olisi vaatinut fasadikuvan nappaaminen. 3) Tätä sorttia – bocadillo eli täytetty patonginpätkä – sai reissulla riittämiin. Ei vieläkään oikein maistu, jos muuta on tarjolla.

Kohta siirrymme Mesetalle, tasaiselle ylänköalueelle. Näin ne pääsiäispyhät kuluvat sängyssä vaellellen.

Palautusjuomana punaviini

Menneellä viikolla tapasin nuoren kuntosalia ahkerasti käyttävän miehen. Hän tuntui tietävän kaiken lisäravinteista ja sen sellaisesta. ”Mitä palautusjuomaa käytät tuollaisen kävelyurakan jälkeen”, nuori mies kysyi kun kuuli, että vaelsin vastikään kolmisen sataa kilometriä Espanjan pohjoisosassa.

”Punaviiniä”, vastasi vaellustarinoitani monasti aiemminkin kuullut kollega. Nuoren miehen silmät pälyilivät itään ja länteen. Ei tainnut ihan uskoa.

Mutta totta se on. Palautusmömmöittä matkani caminolla taittuvat. Joskus terästyn ja pakkaan mukaan magnesiumia. Sen sanotaan auttavan lihasten vetreyden vai oliko kramppien kanssa. Viimeiselläkin reissulla magnesium-tabletit matkasivat rinkkan ylälokerossa lähes lentokentälle asti. Olin ostanut pikkupurkin lähtiessä ja muistanut syödä muutaman. Pitkällä caminolla –  800 kilsaa pari vuotta sitten – porukat pelästyttivät minut apteekkiin asti ostamaan kaliumia. Sydäri tulisi ennen seuraavaa huippua ilman kaliumia. Söin kiltisti purkillisen ja unohdin sitten loppumatkaksi.

Niin se punaviini. Se kuuluu pyhiinvaeltajan illalliseen yhtä varmasti kuin kalaruokana bacalao, turska, jota en syö enää ikinä vapaaehtoisesti kaikkien näiden neljän, yhteensä reilun 1500 kilometrin, camino-reissun jälkeen.

Kuvassa vaeltajat ovat kokoontuneet majatalon ruokailutilaan yhteiselle illalliselle.  Se on yksi tapa ravita itseään kävelyn jälkeen, mutta vaatii  ruoan valmistamiseen osallistumista. Joskus hospitalerot hankkivat raaka-aineet etukäteen ja maksavat ne edellisen illan donativoilla, lahjoituksilla. Toisinaan taas jokainen tuo jotakin yhteiseen pöytään.

Helpoin tapa on bongata lähistöltä ravintola, jossa menu peregrinon, pyhiinvaeltajan illallisen saa reilulla kympillä. Ateria on arpapeliä. Joskus gourmet-tasoa, toisinaan taas mättöä, mutta aina on viiniä.

 

Asturialaiset crocsit

Rosanan tapasin sattumalta Oviedossa. Hän pesi ikkunoita ja tyypilliseen paikalliseen tapaan antautui mielellään pieneen juttutuokioon.

Olin aiemmin nähnyt kuvan kenkiä myytävän kaupoissa ja toreilla, mutta en vaan pystynyt kuvittelemaan, että niillä käveltäisiin. Luulin koristeiksi. Mutta siinä Rosana oli edessäni, kengät jalassa ja kurkotteli pesuvälineillään ikkunan yläpokia. Hän kehui kenkiä käteviksi. Varvasosan tapin päällä voi vaikka seistä. Kosteutta pitävät myös. Voi vaikka tanssia, niin hän vakuutteli.

 

2016-11-10 11.31.26

Asturialaiset perinnekengät. Sisälle mahtuvat villasukat ja hieman suomalaisia reinoja muistuttavat tossut.

2016-11-17 14.40.50

Rosana kertoo kengistään.

2016-11-10 11.32.24

Luteiden torjuntaa

Kotiinpaluun merkki: parvekkeella rivissä pussia ja pussukkaa. Rinkka yhdessä jätesäkissä, sadesuojat ja kummarit toisessa. Käsittelyä odottavat pikkupussit rivissä ohjeteipillä varustettuna: 40 astetta, 60 astetta, suoraan pakastimeen ja tekniikka.  Pussinsuut tiukasti kiinni. Varmuuden vuoksi pussukoihin on suihkutettu Baygon-aerosolia. Sen pitäisi lannistaa luteet, vaikka muutakin kerrotaan.. Luteet kuulemma ovat sitkistyneet ja sietävät myrkkyjämme. Parempia keinoja nykytiedon mukaan ovat sauna, pakastaminen ja pesu yli 60 asteessa. 60-asteisen pesun pitäisi riittää, mutta varmuuden vuoksi laitan kaiken vielä pakastimeen. Vyölaukku passeineen ja kuitteineen on ollut siellä jo suositellut kolme päivää.

Kotiinpaluuta helpottaa, mikäli laittaa jo ennen caminolle lähtöä valmiiksi ovensuuhun tarvittavat välineet.

Tässä yhteydessä tulee muistaa, että  luteet ovat maailmanlaajuinen, ei siis ainoastaan caminon vaiva. Niitä löytyy niin viiden tähden hotelleista kuin vaatimattomista majataloista.  Netistä löytyy sivustoja, joihin on listattu ludehavaintoja hotelleissa (bed bugs). En laita vinkkiä sivuista, kun en ehdi tutkimaan sivustojen taustoja.

Meillä on tapana:

  • tyhjentää pakastimesta pari laatikkoa, joihin on helppo sujauttaa pussitetut tavarat
  • hankkia jätesäkkejä ja -pusseja riittävä määrä
    • yhteen jätesäkkiin rinkka ja jalkineet
    • toiseen säkkiin sadesuojat yms.
      • + ludemyrkkyä (pestään viikkojen päästä, lude pärjää ilman ruokaa viikkoja)
    • laittaa valmiiksi teipit, joilla voi merkitä säkit ja pussit (niin ettei niitä tarvitse availla)
      • 40-asteen pesu
      • 60-asteen pesu
      • kuitit ja dokumentit yms. pesua kestämätön ja suoraan pakastimeen jatkava aines
      • tekniikka (känny, tietokone yms) putsataan käsin
      • käsin tai tiskikoneessa pestävät kuten ruokailuvälineet, kipot, kupit yms.

Tämä saattaa joistakin vaikuttaa neuroottiselta, mutta teen sen varmuuuden ja mielenrauhan vuoksi. Helppo homma! Helpompi ja halvempi kuin luteiden hävittäminen huushollista, jos niin onnettomasti kävisi, että niitä toisi matkoiltaan tuliaisina.

Netistä löytyy kosolti tietoa. Tässä yksi sivusto, joka tarjoaa tietoa luteista .

Kohtaamisia lentokentällä – mennen tullen

Alussa meitä oli kolme, lopussa myös kolme. Välillä vain kaksi, minä ja Camino-kamuni, sillä kolmas lähtijöistä, Hanna meni omia polveilevia polkujaan.

Minulla on onni tavata reissuillani monenmoisia ihmisiä. Hanna on yksi mieleenpainuvimmista.  Hän on jo eläkkeellä, mutta moninaisesti tekemisissä maatilan hoidon kanssa. Camino-piireissä hänet tunnetaan, sillä hän on vaeltanut useaan kertaa ja useilla camino-reiteillä.

”Jos en ole laskuissani seonnut, niin 13 kertaa ja lisäksi tämä taidereissu. Varsinainen camino oli se pitkä Roncesvallesista Santiago de Compostelaan”, Hanna viittaa  vuoden 2013 caminoon, jolla minäkin tapasin hänet ensi kertaa. Olin rankkasadetta pitämässä majatalossa ennen jyrkkää vuoristo-osuutta, sillä rinteeseen en tohtinut sateiden vuoksi. Minulle oli muutamia päiviä sitä ennen kerrottu sitkeästä suomalaisnaisesta, joka vaeltaa selkäviastaan huolimatta.

Kuinka ollakaan, tämä nainen- Hanna – ilmestyi samaan majataloon.

Jotenkin juutuin Hannan ja hänen vaelluskaverinsa kimppaan. Halusin kai nähdä miten siinä oikein käy, jaksaako Hanna Santiagoon asti. Kyllä jaksoi, kaikki 790 kilometriä. Pikku-caminoja hän on vaeltanut ennen ja jälkeen tuon hänen varsinaiseksi caminoksi kutsumansa.

Kun kolmisen viikkoa sitten lähdimme matkaan Helsingistä, Hanna suuntasi samalla lennolla Madridiin. Paluulento oli myös sama kuin meillä.

Me jatkoimme Camino-kamuni kanssa Nortelle, mutta Hannan camino polveili siellä sun täällä. Sen käänteistä saimme kuulla lentokentällä paluuta odottaessamme.

Sen jälkeen kun viimeksi näimme, hän oli suunnannut ensin Trujilloon, jossa hän tutustui kylään, maisemiin ja historiaan. Sitten hän palasi Madridiin ja ajeli siellä sightseeing bussilla päivän verran.

Remonttireiskat tarvitsivat ohjeistusta maatilalla kotipuolessa Savossa. Reissu keskeytyi.

Hanna lensi Tukholmaan, jatkoi laivalla Helsinkiin, josta bussilla kotiin. Muutama viikko kului reiskoja ohjeistaessa.

Kun remppahommat olivat hallussa, yöbussi kuljetti Hannan Helsinki-Vantaalle ja Norweigian Madridiin.

Madridissa hän vietti taidenautinnoissa nelisen päivää.  Pradot ja kuninkaanlinnat vilisevät puheissa, kun hän kertaa kokemuksiaan paluulentoa odotellessa.

Eka postaus yläilmoista


Pakko kokeilla. Tulomatkalla päivittelin Facebookia. Se toimi hyvin. Nyt kokeilen miten blogin päivittäminen sujuu.

Hieno lentosää.

Haikea olo, tässäkö tämä sitten oli. Nopeasti kului kolme viikkoa. Niin kiva reissu takana, mutta toisaalta talvi tuli Asturiaan ja sen myötä kylmyys, kosteus, viimat ja yhä harvenevat majapaikat. Lumessa emme sentään päässeet kahlaamaan. Sitä kyllä näytettiin telkkarissa ja paikat olivat lähistöllä, mutta varmaan korkeammalla.

Lentokoneessa vieressäni istuu nuori mies, joka säikähti kapteenin kuulutusta. Helsingissä -13 astetta!? Mahdoimmeko kuulla oikein?

– 13 marraskuun alussa.

Toisaalta kaverit ovat postailleet lumikuvia pitkin viikkoa. Nuori mies esitteli paitaansa myöten asunsa, joita hänellä on päällään. Oli pitkähihainen aluspaita, toinen paita, fleece ja takki. Jalassa stydit kengät ja paksut sukat. On kuulemma ensi kertaa menossa Suomeen, eikä osaa edes kuvitella mitä – 13 tarkoittaa. Rauhoittelin, että kyllä hän hengissä selviää kun pitää jalat lämpöisinä.

Suomessa kylmyys on kuivempaa kuin siellä missä nyt vietimme aikaa ja talot aina lämpimiä. Kukaan ei tosissaan puhu 17 asteen sisälämpötiloista. Kosteuteen on vaikea tottua. Samoin huopiin, joilla jalat hirtetään liikkumattomiksi paketeiksi yön ajaksi. Huovat saavat nenäni tukkoon, vaikka en ole edes allerginen.

Yövyimme viimeisen yöt lentokentän lähellä olevassa hotellissa, Los Coronalesissa. Siellä oli oikeat täkit. Myös lentokenttäkuljetukset toimivat hyvin.

Samikset caminolla

En tuntenut Camino-kamuani ennen lähtöä vaan löysimme toisemme netistä. Hän osoittautui herttaiseksi ihmiseksi.

Mieltymyksemme ja kävelytahtimme olivat samanlaisia. Erityisen mukavaa oli, että hän käytteli somen tarjoamia palveluja varsin sujuvasti. Kartat ja kilometrit olivat pitkälti hänen ansiotaan. Tämä on ensimmäinen caminoni, jolloin olen kirjannut blogipostaukseen kuljetut kilometrit. Ne ovat kotoisin hänen aparaatistaan.

Emme voineet olla nauramatta, kun ensimmäisessä majapaikassa purimme rinkoistamme samanlaiset – vieläpä saman väriset – suihkutossut. Hammastahnatuubitkin olivat samankokoiset ja –merkkiset.

Helsinki-Vantaa lähestyy

Talorivit näyttävät valkoisilta lego-palikoilta.

Kohta pääsen  saunaan.

Tämä tulee sittenkin jälkikäteen. En ehtinyt päivittää, kun laskeuduimme yllättäen. Piti olla vielä tunti aikaa, mutta niin lentoemäntä kuin minäkin sekosimme ajasta.

Joka tapauksessa wifi on minulle sopiva lisäpalvelu, aika kuluu rattoisasti kun voi surffailla netissä.

Onkohan Finnairilla tämä mahdollista. Norjalaisella on.

2016-11-13 07.44.42

 

Sekaisin siideristä

Siideri ei ole tämän mummon juttu! Kokeilimme kerran, enkä oikein ymmärtänyt miten sen saa soveltumaan ruoan kanssa. Tarjoilijan näyttävän esityksen myötä lorahtaa tilkka siideriä tuopin pohjalle ja se sitten pitäisi kulauttaa kerralla. Näin meitä tultiin ohjeistamaan naapuripöydästä eräässä ravintolassa muutamia päiviä sitten.

Siiderin juomiseen tarvitaan tarjoilijan apua. Miten toimia, odottaako vai pyytääkö. Mutta minä kun olen tottunut siemailemaan vähän väliä palan painiketta, niin eihän se tarjoilijaraukka ehdi alvariinsa meidän pöytäämme palvelemaan, vaikka vikkeliä täällä päin ovatkin.

Tässä kuvassa Sideria Estebanin (Avenida Santader, rautatieasemaa vastapäätä) tarjoilija Antonio  kaatelee siideriä. Me joimme kuitenkin viiniä ja söimme ”maailman parasta Fabada Asturiaa”, jota suosittelivat caminolla tapaamamme koilumbialainen ja madridilainen mies.