Browsing Tag

Santiagon tiet

Miten pakkaan rinkan caminolle – Suuntana Santiago de Compostela

Kevään merkkejä näkyvissä. Camino-kuumetta on selvästi ilmassa. Livenä ja somena minulta kysellään miten valmistaudun caminolle. Ilmeisesti oletetaan, että pusken ylämäki-alamäki treeniä kuukausitolkulla ennen suunniteltua lähtöä.  Tässä lauseessa on jo kaksi harhaa: treeni ja suunnittelu.

En treenaa mitenkään erityisesti caminoa varten. Tosin en kylläkään lepää laakereillani normaaliarjessa. Teen pienimuotoisen aamuvenyttelyn joka aamu. Ehdoton minimi on se, että vääntäydyn sängystä olohuoneen lattialle aamutelkkarin ääreen. Siitä liikesarjasta kiittelen itseäni. Toki yleensä lattiamakuu houkuttaa jatkamaan venyttelyliikkeisiin.  Päivittisen venyttelyn lisäksi kävelen aina kun voin ja käyn viikottaisella vatsatanssitunnilla, milloin työt sallivat. Joskus intoudun hyppimään hyppynarulla naapureiden riemuksi.

Se suunnittelu sitten. Muistan ensimmäisen caminoni Astorgasta Santiagoon. Sitä suunniteltiin varmaan vuosi. Aikataulutettiin ahdistukseen asti.  Lenkkeiltiin Helsingin puhelinyhdistyksen puhelinluettelot repussa. Nuorisolle tiedoksi: mummon nuoruuessa tällaisia luetteloja jaettiin koteihin. Niistä löytyi salaisia numeroita lukuunottamatta kaikkien puhelimen omistajien numerot. Nuo mittavat opukset painoivat kilokaupalla.

Nykyään ponkaisen matkaan kun työtilanteeni sallii. Joskus joudun tietenkin priorisoimaan: jättämään työtehtävät kakkoseksi, kun henkinen puoli vaatii irtiottoa.

Sitten on se vielä suuri kysymys. Miten on mahdollista saada kaikki tarvittava mukaan ja  kantaa kaikki selässään satojen kilometrien vaelluksella.  Viidellä caminoilla järki on kasvanut ja rinka keventynyt kerta kerralta.  Itselleni muistin tueksi ja muille caminolle lähtijöiden iloksi olen listannut muistiinpanot varusteista.  Mitä mukaan caminolle -listaa säilytän tämän blogin välilehdellä.

Ai niin, en ole tilannut mitään lippuja enkä aikeissa lähteä. Yritän vain helpottaa niitä, joita camino-kuume kouristaa.

Missä siellä nukutaan? Portugalin reitti – camino

Voi miten monta kertaa minulta on kysytty, miten ja missä Santiagon teillä nukutaan.  Selvää on, että vaihtelevasti ja monenlaisissa olosuhteissa. Kuuteensataan kilometriin Lissabonista Santiagoon mahtuu vaikka mitä majapaikkaa. Jouduimmepa muutaman kerran paloasemillekin. Se on Portugalin reitin erikoisuus, sillä kaikkialla ei ole albergueja mutta kaikki tarvitsevat rahaa, myös palomiehet.

Julkiset alberguet – pyhiinvaeltajien majatalot – majoittavat yhden yön kerrallaan (tekevät joskus kyllä poikkeuksia). Pyhiinvaelluspassi tarvitaan. Reittien varrella löytyy kyllä muitakin majoitusmuotoja kuten hotelleja, hostelleja, yksityisiä albergueja, farmimajoitusta ja casa rural -paikkoja.

Pyhiinvaeltajien majatalojen – olivat ne sitten julkisia tai yksityisiä – etuja ovat:

  • Kaikki ovat vaeltajia, usein rättiväsyneistä ja keskittyvät lepäämiseen.
  • Hiljaisuus laskeutuu yleensä iltakymmeneltä.
  • Harvoin tapaa niitä, jotka örveltävät tai mekastavat bailaavat kuten saattaa törmätä kaikille avoimissa suurten kaupunkien albergueissa.
  • Majataloissa voi pestä ja kuivattaa pyykkiä. Joissain on jopa pesukone ja kuivausrumpu.
  • Yleensä lähettyviltä löytyy ravintola, joka tarjoilee edullisia peregrino-menuja ellei halua itse valmistaa ruokaa.
  • Hospitaleroilta, majatalon hoitajilta, ja muilta vaeltajilta saa tietoa seuraavasta etapista ja seuraavasta majapaikasta.
  • Toki se rassaa, kun koko ajan on ympärillä paljon ihmisiä pienessä tilassa, mutta siinä huomaamattaan solahtaa yhteisöön.
  • Kaikki tsemppaavat toisiaan.

Tässä yksi lista majataloista jotka sijoittuvat  Portugalin keskireitille. Se on yksityishenkilön pitämä ja oli suureksi avuksi kun yritimme hahmottaa vaellustamme. Siinä ei varmaan ole kuitenkaan kaikki.

Toinen lista Associação de Peregrinos Via Lusitana

Kutrit kuntoon – Santiago de Compostela

Aiemmissa postauksissa tuskailin dilemmaa, joka syntyy kun camino-kamppeet pitäisi yhdistää kaupunkioleiluun. Aina näyttää kummajaiselta puutarhatossuineen ja vaelluskenkineen kaupungeissa korkkareissa sipsuttavien joukossa. Santiagossa helpottaa niillä, joilla se kaupunki on  päätepisteenä.  Voi heittää reissussa rähjääntyneet varusteet ja hankkia tilalle uusia. Tämä siis siinä tapauksessa, että ei aio jatkaa vaeltamista.

Vinkki sinulle, jos haluat kutrit kuntoon. Samalla kadulla, kuin Albergue Compostela on neljä kampaamoa.  Albergue sijaitsee tavallisten ihmisten asuntoalueella, mutta sopivan kävelymatkan päässä katedraalista. Väljät oleskelutilat ja muutenkin toimiva. Hieman häiritsi hämäryys – ellei peräti pimeys – makuutiloissa.  Parasta lienee se, että voi vetäytyä katedraalin seudun peregrino-humusta halutessaan.

 

 

Alkuasetelma – lähes kuuden viikon ajan rinka ja hatut sun muut systeemit hiersivät takatukan yhdeksi mytyksi. Siihen eivät tepsineet kotikonstit.

Celman kampaaja oli myös tyytyväinen kun haaste oli ohi. Takku saatiin taltutettua. Auts, auts. Hammaslääkärissä puudutetaan, kampaajalla ei.

Barcelosista Ponte de Limaan – Portugalin camino

Täällä Lima-joen rannalla. Kuuma päivä. Albergue näyttää jalkasairaalalta. Päivän etappi oli 34 kilsaa. Mummojen järki sanoi, että käytä nykykulkuneuvoja. Kävelimme reilut kymmenen kilsaa. Mittari lähenteli 30 astetta. Erään vihreän talon kohdalla pysäytimme bussin – ei ollut pysäkkejä – ja katselimme maisemat istuen.  Emme edes tienneet että istumme Brierleyn oppaassa olevan säkkipillin soittajan kyydissä. Mikä sattuma. Jos olisimme itsepäisesti jatkaneet kävellen, olisimme jääneet paitsi tätäkin kohtaamista (ja ehkä muitakin jos olisimme tuupertuneet matkan varrelle).

Kuvia päivän varrelta. Lisään tekstiä myöhemmin

Mies etualalla oli kuljettajamme. En tullut ottaneeksi hänestä kuvaa ratin takana.

Ponte de Lima – roomalaissilta.

Hauska tien nimi S. Tiago – camino Santiagon varrella.

Umpirakastunut pariskunta. Voi miten söpöä!

Aamun kuvia kun vielä olimme Barcelosissa. Kukkoja ja hassuja patsaita.

Barcelos – kukkotarina elää täällä – Espanjassa Domingo de Calzadassa kerrotaan samaa tarinaa.

Aamunäkymä Barselosin alberguesta.

Näin pakkaan Portugalin camino-vaellukselle – Santiagon tiet

Tolun tuoksu tulvahti, kun kaivoin esiin vintiltä minulle neljän caminon aikana niin rakkaaksi tulleen rinkan. Säilytän sitä mustassa jätesäkissä perusteellisesti pestynä edellisen reissun jäljiltä. Samassa säkissä ovat myös makuupussi, vedenkestävät vaatepussit ja remmit sun mut härpäkkeet.

Rinkan perin tyttäreltäni. Se oli hänen partiovarusteensa noin kahdeksan vuotiaana. Caminolle lähtiessä se on juuri sopivan kokoinen lentoyhtiöiden käsimatkatavara määrityksiin.

Tällä kertaa lennän Portugalin TAP -lentoyhtiöllä. Käsimatkatavarasäännöt löytyvät tästä.

Kahdeksan kiloa siis rinkkaan ja kaksi kiloa käsilaukkuna toimivaan päiväreppuun. Enempäähän sitä ei jaksaisi tämän kokoinen mummo kantaa. Tuossakin on liikaa.

Varustelistani löytyy etusivun valikosta. Se on nyt päivitetty Portugalin huhtikuuta ajatellen.  Mahdoinko unohtaa jotain?

Tässä linkki.

Tähän pitäisi saada mahtumaan 650 kilometrin aikana tarvittavat varusteet.

Tästä rinkkassani roikkuvasta härpäkkeestä on tykätty. Sillä on mukava havainnollistaa Suomen mittasuhteet, missä asun ja missä on Lappi. Niin ja auttaahan se myös vetoketjun avaamisessa.

 

 

 

Meillä kaikilla on päivämme – niin vaeltajilla kuin paikallisilla

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella Pentti kuvaa kohtaamiaan ihmisiä. Paikallisia, kulkijoita, tarjoilijoita, hospitaleroja ja muita palveluntarjoajia. Mukaan mahtui mukavia, mukiinmeneviä mutta muitakin. Ylimielisyyden hän mainitsi useaan kertaan.

Kaikki eivät suinkaan jaksa ilahtua kulkijoista, erityisesti Ranskan reitillä. Mieti, jos oman ikkunasi alta kulkisi 260 000 vaeltajaa kuten viime vuonna oli Santiagoon johtavalla loppuosuudella.  Tai reppukansa tukkisi aamu toisensa jälkeen jalkakäytävän kun yrität ehtiä työpaikallesi. Joissain kaupungeissa on onneksi jo alettu ohjata vaeltajat vaihtoehtoisia reittejä.

Minua on kohdeltu hyvin kaikilla kolmella reissullani. Kerran pamplonalainen työhön kiirehtivä lähti näyttämään minulle tietä, kun en heti ymmärtänyt, mistä pääsen polulle. Yksi katukahvilassa istunut rouva Asturiassa jätti jopa kahvinsa kesken, kun halusi ohjata minut ja caminokamuni camino-polulle. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Ylimielisyys on outo käsite ja luulen sen johtuvan erilaisesta tavasta kommunikoida. Suomalainen ja espanjalainen lienevät ääripäitä, noin karrikoidusti. Vähäeleinen, hillittypuheinen suomalainen ja melodramaattisesti asiansa esittävä espanjalainen – no huh, siitä saa monta tarinaa.

Ne muutamat kerrat, jolloin sain ilkeää kohtelua ovat jääneet mieleen. Majatalon hoitaja Foncebadonissa. En tiedä miksi, mutta ilkeä oli. Saavuin majatalon tiskille erään irlantilaisvaeltajan kanssa, joka kääntyi kannoiltaan muutaman minuutin jälkeen ja meni seuraavaan majataloon. Itse päädyin jäämään, sillä minua kutkutti juuri saamani kirja, jota halusin lukea rauhassa. Olin ainoa majatalon vieras. Ja toiveikas siitä, että sen  hoitaja muuttaisi käytöstään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hän oli johdonmukainen: ilkeä alusta loppuun.

Toinen oli Cantabriassa, Norten varrella. Vähä samanlainen tapaus, äksy ämmä hospitalerona. Mutta nämä ovat olleet poikkeuksia.

Meillä kaikilla on päivämme, niin vaeltajilla kuin heidän tarpeistaan huolehtivilla.

Kuvassa yksi herttaisista majatalon pitäjistä, hospitaleroista.

Kirjailijan vaellus päättyi Ponferradassa

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella Pentti kertoo, ettei löytänyt Jouko Tyyrin muistolaattaa.  Se on Ponferradan kunnallisen majatalon edustalla. Jouko Tyyri, kirjailija, journalisti, poliitikko, menehtyi vain parisataa kilometriä ennen määränpäätään, Santiago de Compostelaa. Hän ehti kuitenkin vaeltaa parisataa kilometriä kauniissa maisemissa ennen uuvahtamistaan.

 

 

Vapunviettoa caminolla

Mieleen painuneita vappupäiviä.

Vuosi 2007:  Vaeltamassa Ranskan reitillä Santiagon teillä. Ensimmäisellä caminollani satuin vappupäivänä Foncebadonin alueelle.

Kaverit juhlivat Ulliksella. Viestien mukaan helteessä,  tiedä häntä kannattaako uskoa. Kavereiden kuvat kyllä näyttivät aurinkoisilta. Minä talsin nilkkoja myöten lehmänlannalla maustetussa sohjossa. Tässä kuvia siivoimmasta päästä kävelyäni. Ja kauneimmasta.

 

 

Donativo – maksa mitä jaksat

Santiagon teillä vaeltaessa saattaa törmätä keskellä ei mitään polun viereen pystytettyyn ”kahvilaan”. Joku paikallinen tarjoaa kulkijoille miehittämättömän välipalapöydän ”maksa mitä jaksat” -periaatteella. Myös monet majatalot, erityisesti uskonnollismieliset toimivat lahjoituksilla.  Yöpyjät laittavat lippaaseen vitosen, jotkut jopa enemmän, jotkut taas eivät mitään.

Vaikea uskoa, että donativo-paikat kukoistaisivat taloudellisesti. Kaikki maksaa: vessapaperit, aamiaistarpeet (joskus majataloa pyörittävä hospitalero laittaa jopa aamiaisen kulkijoille), siivousvälineet, vesi, lämmitys jne. Hospitalerot ovat yleensä vapaaehtoisia, palkattomia työntekijöitä. Veroja ei kuulemma tarvitse maksaa, mikäli toimii lahjoituksilla. Näin minulle perusteltiin se, että esimerkiksi Ranskan puolella on niin paljon donativo-paikkoja.

Hyväksikäyttäjien joukko kasvaa sitä mukaa kun vaeltajamäärät kasvavat. Joukkoon mahtuu monenmoista elämäntapavaeltajaa, jotkut ovat tien päällä vuosikausia, ehkä loppuelämänsä. Eräässä luostarissa nunnat kertoivat, että heidän oli ollut pakko siirtyä kiinteään hinnoitteluun. Koville kuulemma otti, sillä kiinteän maksun kulttuuri ei kuulu filosofiaan, mutta pakko oli sillä yöpyjien lahjoitukset eivät riittäneet edes luostarin makuusalien lämmitykseen.

Luku-urakka jatkuu. Pakana pyhiinvaelluksella, Pentti Korpelan opus loppusuoralla.

 

Tässä on tehty selväksi lahjoitusperiaate. Rahattomalle on annettu kuitenkin mahdollisuus.

 

 

Niin paha mieli

Pääsiäspyhät livahtivat Pakana pyhiinvaelluksella -kirjaa lukiessa ja omia camion-kuvia katsellessa. No, eilen oli pakko lähteä liikkeelle. Kävelimme lounaalle camino-päivämatkan päähän (3,5 tuntia). Tänään sänky-caminoni taas jatkui.

Kuvissani olen päässyt jo Galician hallintoalueelle.  Mietteissäni vaikka mihin.

Camino edustaa minulle vapautta. ”Omaisuus” matkaa selässä. Pää on usein  pilvissä, mutta jalat aina maassa. Juuri tuo vapaus jäi kaivelemaan. Tuli niin paha olla, kun näin kuvan hevosesta ketjut jaloissa.

Miksi?

Pyhiinvaeltajien facebook-ryhmässä arveltiin, että ketjut estävät hevosen karkaamisen. Eikö tuota eläinpoloa olisi voinut saada pysymään laitumella muilla keinoin? Miksi me caminolaiset saamme nauttia vapaudesta, mutta hevosen vapaus riistetään jopa haassa.

Peregrino nauttii vapaudestaan, hevonen ei.