Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Santiago de Compostela

Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat – kirjavinkki/Espanja

Taas tuli tartuttua camino-vaelluksista kertovaan kirjaan.  Tällä kertaa luin Jean-Christophe Rufinin teoksen Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat.

Kirja vie lukijan kahdeksansadan kilometrin vaellukselle Pohjois-Espanjan pyhiinvaellusreiteille. Siis Santiagon teille, caminolle, kuka milläkin nimellä tuota vaellusta kutsuu. Itse olen vaeltanut Santiagon tiellä ja kun mainitsen asiasta, usein minulta kysytään: ”Kävelitkö koko Santiago de Compostelan reitin?”

Tosiasiassa näitä reittejä on vaikka kuinka monta. Suomen Rengostakin lähtee yksi reitti, joka johtaa tuohon kuuluisaan Santiago de Compostelan kaupunkiin ja katedraaliin, jossa apostoli Jaakobin luiden kerrotaan olevan. Rengosta on kävelty muinoin, mutta myös aivan viime vuosina. Näitä tuhannen vuoden aikana tallottuja reittejä lähtee Portugalista, Englannista, Virosta…you name it.

Yleensä kysyjä tarkoittaa kuitenkin kaikkein tunnetuinta camino-reittiä, Camino Francesia eli Ranskan reittiä ja sen loppupään osuutta, noin 800 kilometrin matkaa Ranskan puolelta Pyreneiltä Santiago de Compostelaan. Vaelsin sen syksyllä 2013, kun kämppäni oli putkirempan kourissa. Siitä reissusta löytyy kuvauksia blogissani hakusanalla ”remonttireissut”.  Rufinin vaellus sen sijaan kulki Pohjoista reittiä (Camino Norte) ja hänen aloituspaikkansa oli Hendaye. Olen  kulkenut myös tuota reititiä välillä San Sebastian Oviedo. Kuvauksia blogista hakusanalla ”camino del norte”. Loppumatka on vielä kävelemättä. Ehkä joku päivä…

Ilahduttavaa, että Rufin kuvailee kulkuaan Camino Nortella. Siitä on vähemmän kirjoitettu ja se on myös vähemmän kuljettu, mutta suosio on viime vuosina lisääntynyt Ranskan reitin ruuhkautumisen ja sen mukana tuoman kaupallistumisen myötä. Vaikka suuri osa nykyvaeltajista ei lähde caminolle uskonnollisista syistä, niin siitä huolimatta vaelluksen aikana halutaan jonkin sortin rauhaa ja rihkamakulttuurista etäällä oloa.

Avauskuvaksi oli aivan pakko kopioida Rufinin kirjasta kansiaukeaman kuva. Se on yksinkertaistettu kartta, juuri sellainen, jonka olisin halunnut nähdä ensimmäistä caminoa suunnitellessani. Kuvasta hahmottaa selvästi missä kulkee pohjoinen reitti eli Camino del Norte ja missä Ranskan reitti eli Camino Frances.

Rufin matkaa yksin ja tuntuu ainakin aluksi välttelevän ihmisiä. Hän yrittää toimia kuin pyhiinvaeltaja, matkaa askeettisesti ja vähillä rahoin. Toisaalta hän yöpyy teltassa, mutta hakeutuu myös hotellien puhtaisiin lakanoihin aina välillä. Pyhiinvaeltajien majatalot eivät ole hänen makuunsa. Kiinnitin huomiota Rufinin tapaan kuvailla majatalojen isäntiä varsin kriittisesti, etten sanoisi negatiivisesti. Itse en moista kriittisyyttä saa millään muotoa itsestäni ulos. Olen vaeltanut Santiagon teillä reilut kaksituhatta kilometriä monia eri reittejä ja yöpynyt pääasiassa majataloissa, niin kunnan, uskonnollisten yhteisöjen kuin yksityisten ylläpitämissä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta minut on otettu vastaan sydämellisesti.

Totta tietysti on, että pyhiinvaeltajat – vaikkakin hyvin vähän rahaa käyttävät – ovat tuoneet vaurautta tai ainakin mahdollistaneet elämisen monille camino-reittien varrella sijaitsevien pikkukylien asukkaille. Jopa niin kuin Rufin kirjassaan kuvaa erästä Campiellon kauppiasta.

”Pyhiinvaeltajien tie oli hänelle liiketaloudellinen mahdollisuus, ja hän käytti kaiken tarmonsa sen hyödyntämiseen. Hän oli ynnännyt etunsa: Campiello oli pyhiinvaeltajien tien varrella, ja nykyisin kaikissa opaskirjoissa mainittiin hänen liikkeensä.”

Alkusanat Vaellus -kirjaan kirjoittanut kirjailija ja vaelluksensa Ranskan reitillä tehnyt Suvi Ahola sanoo:  ”Eniten minua kuitenkin häiristi monien  vaeltajien outo halu olla ensimmäinen herääjä koko salissa.” Huomaan, että vuosia hänen vaelluksestaan on kulunut. Itse tein ensimmäisen reissuni vuonna 2008 eli vuotta aiemmin kuin Ahola. Molemmat olimme matkalla toukokuussa ja molemmat myös Ranskan reitillä.

Ensimmäisellä reissullani ei ollut ruuhkia siinä määrin kuin nykyään. Eikä varmaan Aholankaan reissulla. Viime vuosina vaeltajien määrä on kuitenkin lisääntynyt räjähdysmäisesti, erityisesti juuri Ranskan reitillä. Monet siirtyvät siitä syystä Nortelle ja viime aikoina myös Portugalin ja muille reiteille. Etenkin sesonkiaikaan Ranskan reitillä vaeltajat joutuvat kilpailemaan majatalojen sänkypaikoista. Ne jaetaan tulojärjestyksessä, käytännössä siten, että rinkka asetetaan majatalon oven eteen muodostuvaan jonoon. Kesällä aurinko saattaa olla niin paahtavan kuuma, että on paras kävellä etappinsa aamun tunteina. Ja tietysti on niitä aikaisin herääviä. Nukkumaan mennään jo iltakymmeneltä tai ainakin omaan punkkaan odottamaan unta. Aholan mainitsemaan huomionkipeyttä  ihmettelen. Jotenkin se ei istu caminon kulkijan profiiliin.

Mitä Rufinin teokseen tulee, se on virkistävän erilaista tarinaa verrattuna moneen jonkin asteisessa hurmiossa kirjoitettuun tekstiin netissä tai kirjallisuudessa. Hurmiotahan camino tuottaa parhaimmillaan. Siihen joko hurahtaa tai sitten ei. Harvoin olen kohdannut välimuotoja, mikä tietysti saattaa johtua omasta camino-kuplastani, joka sisältää lukemattomia hurahtaneita eli niitä, jotka caminoa raahustaessaan vannovat ”ei ikinä enää” ja hetken päästä miettivät mikä olisi seuraava reitti. Ne, jotka kertalaakista huomaavat, että tämä ei ole minun juttuni, harvoin ovat mukana näissä somen vaellushyttysenpiston saaneiden someryhmissä.

Kirjan viimeisillä sivuilla olevat tunnot pystyn hyvin jakamaan Rufinin kanssa. Hän miettii pyhiinvaelluksen pysyvämpiä jälkiä kuten ”mochilan filosofiaa”. Mochila tarkoittaa reppua ja repun voi myös mieltää selässä kannettavana taakkana , joka ei sisällä ainoastaan tavaraa vaan myös ”olemassaolon mochilaa”. Moni miettii  ”repun painoa ja sisältöä” kotiinpaluun jälkeen, mutta niin minulle kuin monelle tuntemalleni caminoa vaeltaneelle, Rufin mukaan lukien ”Sekin vaihe meni vähitellen ohitse”.

Kuten Rufin hyvin kuvaa caminon jälkeistä elämää: ”Kaikki katoaa muutamassa viikossa. Elämä jatkuu entisellään. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut. Tietysti joistakin merkeistä huomaa, että muutos on meneillään syvällä sisimmässä.”

Sitä jäin miettimään, että viimeisen sadan kilometrin matkalle Rufin sai matkakumppanikseen vaimonsa, mutta mystisesti hän katosi tekstistä. Rufin käveli kahdeksansataa kilometriä ja koki saman tyylisen tyhjyyden tunteen kuin minäkin saapuessaan turisteiksi muuttuneita vaeltajia kuhisevaan Santiago de Compostelaan. Rufinin vaimo käveli satakunta kilometriä. Miten hän koki perilletulon?

Miten pakkaan rinkan caminolle – Suuntana Santiago de Compostela

Kevään merkkejä näkyvissä. Camino-kuumetta on selvästi ilmassa. Livenä ja somena minulta kysellään miten valmistaudun caminolle. Ilmeisesti oletetaan, että pusken ylämäki-alamäki treeniä kuukausitolkulla ennen suunniteltua lähtöä.  Tässä lauseessa on jo kaksi harhaa: treeni ja suunnittelu.

En treenaa mitenkään erityisesti caminoa varten. Tosin en kylläkään lepää laakereillani normaaliarjessa. Teen pienimuotoisen aamuvenyttelyn joka aamu. Ehdoton minimi on se, että vääntäydyn sängystä olohuoneen lattialle aamutelkkarin ääreen. Siitä liikesarjasta kiittelen itseäni. Toki yleensä lattiamakuu houkuttaa jatkamaan venyttelyliikkeisiin.  Päivittisen venyttelyn lisäksi kävelen aina kun voin ja käyn viikottaisella vatsatanssitunnilla, milloin työt sallivat. Joskus intoudun hyppimään hyppynarulla naapureiden riemuksi.

Se suunnittelu sitten. Muistan ensimmäisen caminoni Astorgasta Santiagoon. Sitä suunniteltiin varmaan vuosi. Aikataulutettiin ahdistukseen asti.  Lenkkeiltiin Helsingin puhelinyhdistyksen puhelinluettelot repussa. Nuorisolle tiedoksi: mummon nuoruuessa tällaisia luetteloja jaettiin koteihin. Niistä löytyi salaisia numeroita lukuunottamatta kaikkien puhelimen omistajien numerot. Nuo mittavat opukset painoivat kilokaupalla.

Nykyään ponkaisen matkaan kun työtilanteeni sallii. Joskus joudun tietenkin priorisoimaan: jättämään työtehtävät kakkoseksi, kun henkinen puoli vaatii irtiottoa.

Sitten on se vielä suuri kysymys. Miten on mahdollista saada kaikki tarvittava mukaan ja  kantaa kaikki selässään satojen kilometrien vaelluksella.  Viidellä caminoilla järki on kasvanut ja rinka keventynyt kerta kerralta.  Itselleni muistin tueksi ja muille caminolle lähtijöiden iloksi olen listannut muistiinpanot varusteista.  Mitä mukaan caminolle -listaa säilytän tämän blogin välilehdellä.

Ai niin, en ole tilannut mitään lippuja enkä aikeissa lähteä. Yritän vain helpottaa niitä, joita camino-kuume kouristaa.

Kutrit kuntoon – Santiago de Compostela

Aiemmissa postauksissa tuskailin dilemmaa, joka syntyy kun camino-kamppeet pitäisi yhdistää kaupunkioleiluun. Aina näyttää kummajaiselta puutarhatossuineen ja vaelluskenkineen kaupungeissa korkkareissa sipsuttavien joukossa. Santiagossa helpottaa niillä, joilla se kaupunki on  päätepisteenä.  Voi heittää reissussa rähjääntyneet varusteet ja hankkia tilalle uusia. Tämä siis siinä tapauksessa, että ei aio jatkaa vaeltamista.

Vinkki sinulle, jos haluat kutrit kuntoon. Samalla kadulla, kuin Albergue Compostela on neljä kampaamoa.  Albergue sijaitsee tavallisten ihmisten asuntoalueella, mutta sopivan kävelymatkan päässä katedraalista. Väljät oleskelutilat ja muutenkin toimiva. Hieman häiritsi hämäryys – ellei peräti pimeys – makuutiloissa.  Parasta lienee se, että voi vetäytyä katedraalin seudun peregrino-humusta halutessaan.

 

 

Alkuasetelma – lähes kuuden viikon ajan rinka ja hatut sun muut systeemit hiersivät takatukan yhdeksi mytyksi. Siihen eivät tepsineet kotikonstit.

Celman kampaaja oli myös tyytyväinen kun haaste oli ohi. Takku saatiin taltutettua. Auts, auts. Hammaslääkärissä puudutetaan, kampaajalla ei.

Missä kaikki ovat – Santiago de Compostela – Portugalin caminon päätös

Toistamiseen sama ilmiö. Muut lähtevät, minä jään. Viipyilevää sorttia lienen. Camino-kamuni lensi eilen kotiin, minä jäin haahuilemaan tänne, kunnes tiedän mihin päin  suuntaan. Lentoni lähtöön on vielä viitisen päivää. Edellisen kerran tämä tuli eteen remonttireissulla vuonna 2013. Minulla oli sen verran enemmän aikaa, että kaikki kanssavaeltajat olivat ehtineet koteihinsa jo kauan ennen minua.

Caminoon hurahtaneiden kuvissa keskitytään katedraalin edessä camino-perheen kanssa hyvästelyihin.  Caminoon kuuluu löyhä yhteisöllisyys ja siksi on aivan eri asia olla maailman metropoleissa yksinään kuin Santiagossa.

Sydän onttona kiertelin katedraalin kulmilla josko näkyisi tuttuja. Satamäärin peregrinoja kuvaili toisiaan.  En tuntenut ketään. Toisaalta porukkaa oli niin valtavasti, että vaikka siellä joku tuttu olisi ollutkin, häntä ei olisi nähnyt.

Varsin yksinäistä oli Marian paikassa.  Sielläkään ei ollut muita, paitsi pariskunta joka tuli iltakymmeneltä.

Aamulla siirryin Albergue Compostelaan, jossa linkuttaa samiksia. Tosin en tunne heitäkään. Santiagossa porukka jakautuu niin moneen eri majapaikkaan, että kohtaaminen ilman somea on mahdotonta.

Iloinen yllätys kuitenkin odotti. Peter ja Christine saapuivat päivämatkan verran jäljessä Santigoon. Some hoiti yksinäisyyden. Meillä oli huippukiva ilta heidän ja minulle aiemmin tuntemattoman kanadalaispariskunnan kanssa.

 

Vasemmalta Peter, Christine, Tom ja Nancy.

 

Santiagon tunnelmia – Portugalin camino päättyy

Santiago ei ole entisensä. Reppuselkäinen peregrino-kansa velloo kujilla. Eräältä tarjoilijalta, joka silmät lasisina juoksi vaeltajien toivomuksia täyttämässä, kysyin asiakasmääristä.

”Tämä ei ole mitään. Heinäkuussa…elokuussa silloin vasta on väkeä”, tarjoilija sanoi ja viittoi tutun rahantuloa ilmaisevan eleen käsillään.

Eron huomaa kaikessa. Pysähtynyt katsekontakti, joka viestii sinun olevan universumin tärkein ihminen juuri sillä hetkellä, on Santiagossa vaihtunut seuraavaa asiakasta pälyileväksi katseeksi.

 

Ilmainen ateria

Vielä joitakin vuosia sitten Hostal Reyes de Catolicos tarjosi kymmenelle peregrinolle aamiaisen, lounaan ja illallisen. Näitä jonotettiin hotellin autotallin edessä, josta henkilökunta ohjasi keittiön viereiseen peregrino-huoneen. Nykyään tarjolla on aamiainen ja lounas hotellin kupeessa olevassa peregrino-ravintolassa. Voucherin saa päivän ensimmäiset compostela-jonottajat. Muutkin voivat syödä peregrino-ravintolassa reippaaseen 17 euron hintaan.

Varoitus Marioista

Aika harvoin olen matkoillani hyväksynyt kujilla majoitusta kaupittelevan henkilön tarjouksen. Nyt kuitenkin niin kävi. Kun olin matkalla albergueen Maria, mummoikäinen nainen pysäytti ja esitteli mainoksiaan lähellä Santiagon katedraalia.  Hänen hintansa oli liian korkea. Kerroin budjettini. Hän sanoi, että ”sinulle tällä hinnalla, jos olet kaksi yötä”. Väsytti. Solmimme siinä paikassa kummallisen sopimuksen, joka maksaessani kahden yön jälkeen laskua, muuttui melodraamaksi.

Lasku piti maksaa Marian hedelmäkaupassa. Kun menin maksamaan Maria oli vapaalla ja poika Ramon hoiteli Marian majoituspalveluja.

Täytyy vain ihailla espanjalaisten tunneskaalaa, vaikka ei se minullakaan vallan huono ole. Siinä käytiin läpi sääli, yrittäjän vaikeudet ”ainoa vapaapäivä kuukauteen, on tyttären juhlissa, haluatko että hän tulee taksilla selvittämään asian”, oletettu ylemmyydentunto  ”pidät meitä tyhminä”, itku lähellä (oli muuten mummollakin, ellei olisi alkanut kiinnostaa käyttäytymistieteiden kannalta), viha, raivo, syyllistäminen ”kaikki huoneet varattuja ja jouduimme käännyttämään pois asiakkaita, jotka olisivat maksaneet täyden hinnan”…

Puhelin kävi kuumana. Väillä minä, välillä Maria, välillä kuviteltu assistentti, jolla oli Marian ääni, keskustelimme (ei muuten olisi tarvinnut mitään linjaa välissä, ikkuna vaan auki siellä missä Maria ikinä olikaan, niin hänen äänensä olisi kuulunut Granadaan asti). Tilanne alkoi tuntua niin epäreilulta, että sanoin odottavani poliisia paikalle.

Vaikea sanoa, miten pääsimme lopputulemaan, että maksoin mitä oli alunperin sovittu. En jäänyt enää kolmanneksi yöksi. Ramonin kanssa löimme kättä päälle ja jopa innostuimme kuvaamaan kaupassa.

Väärinkäsityksellä lienee mahdollisuus tässäkin asiassa, mutta ainakin se oli valhe, että huoneet oli varattuja. Vain viereisessä huoneessa oli vieraita. Epäilen myös, että majoitustilat eivät olleet rekisteröityjä. Osoite oli eri kuin Marian esitteessä, huoneet olivat tavallisessa kerrostalossa, ilman mitään majoituskylttejä, ja ilmeisesti poliisin asiaan sekoittaminen sai Marian muuttamaan mielensä.

Taas kokemusta rikkaampana. Mitä opin? Kaikki tarjoukset kirjallisena. Ja jos olisin ollut väärässä tässä asiassa, niin toivottavasti Mariakin oppi olemaan huolellisempi tarjouksissaan. Hänellähän tässä tapauksessa on suurempi vastuu. Hän on yrittäjä, minä taas kuluttaja.

Kuva kadulle Marian majoituspaikasta.

Santiagon katedraalin sisäänkäynti on remontin vuoksi muutettu.

Aikainen lintu peregrino-menun syö. Nämä olivat jonossa jo 7.30 aikoihin ja saivat voucherit.

Myös maksaville vieraille löytyy tilaa.

Hostal Reyes Catolicos kuppessa on nykyään Perrgrino-ravintola.

Tässä voucherin saaneiden pöytä. Aikaa ruokailuun on kolme varttia. Klo 13 lounas. Pöytä käytössä 13.45 asti..

Tällaisen voucherin saa kymmenen päivän ensimmäisen compostela-todistuksen saanutta.

Santiagon katedraalissa kaikki kulkee kuten ennenkin remontista huolimatta. Oli jo 2013 remontissa kun kävin.

Peregrinot kohtaavat rappusilla ennen messua.

Perillä Santiago de Compostelassa – yksin yhdessä

”Santiago de Compostelaan tulo oli kaikkea muuta kuin olin kuvitellut”. Niin totta! Tuo lausahduksen olen kuullut monta monituista kertaa. Nyt se on edessäni painettuna Penti Korpelan kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella.  Kuva onnellisista pyhiinvaeltajista, jotka halaavat toisiaan pitkän vaelluksen jälkeen, vaihtui hänellä yksinäisyyteen. Niin minullakin.

Mihin kaikki hävisivät!? Söin jopa yksinäni lounaan Hotel de los Reyes Catolicosissa, siinä viiden tähden hotellissa, jonka perinteisiin kuuluu tarjota joka päivä kymmenelle ensimmäiselle hotelliin saapuvalle pyhiinvaeltajalle ateriat. Tavallisesti sinne on jono, mutta marraskuussa ei ollut.

Monelle kotiintulo on myös yllätys. 800 kilometrin kävelyä ja mitä kaikkea siihen liittyy. Olotilaa ei ole helppo ymmärtää ellei ole caminoa kokenut.

”Oliko hyvät ilmat?” Miten siihen voi vastata, kun matkaan on mahtunut ilmaltaan vaikka minkälaisia päiviä, erilaisia kuten elämässäkin. Pohdit kuunteliko kysyjä sinua ollenkaan.

Jotkut vaeltajista kokevat muuttuneensa reissun aikaan. Sitten he jysähtävät kotimaahan ja todellisuuteen, jossa kaikki pyörii kuten ennenkin.

Kehuskelee suorituksellaan. Tämä vetää hiljaiseksi. Synnytysvalmennuksessa tähdennettiin , että synnytys ei ole suoritus. Caminossa on jotain samaa. Sitä ei voi suorittaa, se täytyy elää kukin omalla tavallaan. Kävellen, pyörällä, aasilla, hevosella, lastenrattaita työntäen, juosten, miten vaan.  Miten tahansa caminon kulkeekin, olosuhteista johtuen hihoihin tarttuu nöyryyttä, joka saa häkeltymään kaikenlaisen nosteen edessä.

Nyt kirja-caminoni lähestyy loppuaan. Vilkaisen vielä miten Pentti koki Finisterran. Se jäi kaivelemaan, kun en tohtinut hyytävän ilman vuoksi jatkaa remonttireissullani 2013 meren rantaan asti. Olisi tullut liian pitkät päivämatkat, sillä osa majataloista oli jo sulkenut ovensa. Mutta jotain täytyy olla vetämässä. Sinne joku päivä vielä, vaeltaen.

Pakana pyhiinvaelluksella -kirjassa oli paljon hyödyllistä tietoa. Nautin erityisesti tietopuolisista taustoittavista tarinoista.

Peregrinot, vaeltajat syövät Hotel de los Reyes Catolicosissa heitä varten varatussa ruokailutilassa, joka sijaitsee keittiökerroksessa.

Vaatimatonta mutta ravitsevaa

Ainoana peregrinona sain oman opastajan.

Meillä kaikilla on päivämme – niin vaeltajilla kuin paikallisilla

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella Pentti kuvaa kohtaamiaan ihmisiä. Paikallisia, kulkijoita, tarjoilijoita, hospitaleroja ja muita palveluntarjoajia. Mukaan mahtui mukavia, mukiinmeneviä mutta muitakin. Ylimielisyyden hän mainitsi useaan kertaan.

Kaikki eivät suinkaan jaksa ilahtua kulkijoista, erityisesti Ranskan reitillä. Mieti, jos oman ikkunasi alta kulkisi 260 000 vaeltajaa kuten viime vuonna oli Santiagoon johtavalla loppuosuudella.  Tai reppukansa tukkisi aamu toisensa jälkeen jalkakäytävän kun yrität ehtiä työpaikallesi. Joissain kaupungeissa on onneksi jo alettu ohjata vaeltajat vaihtoehtoisia reittejä.

Minua on kohdeltu hyvin kaikilla kolmella reissullani. Kerran pamplonalainen työhön kiirehtivä lähti näyttämään minulle tietä, kun en heti ymmärtänyt, mistä pääsen polulle. Yksi katukahvilassa istunut rouva Asturiassa jätti jopa kahvinsa kesken, kun halusi ohjata minut ja caminokamuni camino-polulle. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Ylimielisyys on outo käsite ja luulen sen johtuvan erilaisesta tavasta kommunikoida. Suomalainen ja espanjalainen lienevät ääripäitä, noin karrikoidusti. Vähäeleinen, hillittypuheinen suomalainen ja melodramaattisesti asiansa esittävä espanjalainen – no huh, siitä saa monta tarinaa.

Ne muutamat kerrat, jolloin sain ilkeää kohtelua ovat jääneet mieleen. Majatalon hoitaja Foncebadonissa. En tiedä miksi, mutta ilkeä oli. Saavuin majatalon tiskille erään irlantilaisvaeltajan kanssa, joka kääntyi kannoiltaan muutaman minuutin jälkeen ja meni seuraavaan majataloon. Itse päädyin jäämään, sillä minua kutkutti juuri saamani kirja, jota halusin lukea rauhassa. Olin ainoa majatalon vieras. Ja toiveikas siitä, että sen  hoitaja muuttaisi käytöstään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hän oli johdonmukainen: ilkeä alusta loppuun.

Toinen oli Cantabriassa, Norten varrella. Vähä samanlainen tapaus, äksy ämmä hospitalerona. Mutta nämä ovat olleet poikkeuksia.

Meillä kaikilla on päivämme, niin vaeltajilla kuin heidän tarpeistaan huolehtivilla.

Kuvassa yksi herttaisista majatalon pitäjistä, hospitaleroista.

Pyhiinvaeltajan illallinen – karmeeta ja gurmeeta

Olen nöyrä vaeltaja. Vaikea sanoa, miten minusta sellainen kehkeytyy Santiagon teillä, mutta niin siinä käy.  Kun reppu selässä riuhtoo pitkin maita ja mantuja, edessä siintävä majatalo saa onnen tunteen hulahtamaan sisuksissa. Jos vielä majatalon lähellä on paikka, josta saa ruokaa, lähestyy jo vaeltajan taivasta. Olen suorastaan otettu paikallisten halusta pitää (pyhiin)vaeltajat ruoissa jopa pikkuruisissa kyläpahasissa, joissa on vaikea edes hyvällä mielikuvituksella keksiä, mistä siellä elantonsa muuten saa kuin ruokkimallla kulkijoita.

Kokkaamaan ryhdyn reissuillani ainoastaan pakon edessä. Yleensä suuntaan ravintolaan, mikäli kylässä on sellainen. Siellä syön mitä saan ja maksan mitä siitä pyydetään. En valita.  Camino-reittien varrella paikalliset ravintolayrittäjät ovat rakentaneet menun (menu peregrino)  niin että siihen kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka ja juomina vesi tai viini. Suomessa yritystä pyörittävänä ihmisenä jaksan aina ihmetellä miten he sen tekevät asiakkaalle kympillä.

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella kuvattiin tilannetta, jossa Colacao-juomasta laskutettiin erikseen. Minusta se on itsestään selvää, että jos haluaa jotain muuta kuin mitä illallismenu sisältää, se maksaa lisää. Ravintoloitsija on rakentanut menun, joka tuolla kympillä syntyy ja mahdollisimman yksinkertaisin toimenpitein asiakkaan eteen kannetaan. Muutenhan hinnoittelu ei toimisi. Aina voi tietysti kysyä etukäteen, voiko viinin vaihtaa vaikka colaan tai mineraaliveteen. Usein se myös onnistuu, sillä espanjalaiset ovat aika joustavia. Mutta täytyy muistaa, että noilla nurkilla viini on lähes ilmaista, toisin kuin Suomessa.

Satakunta kertaa tuon pyhiinvaeltajien illallisen syöneenä voin vain todeta, että taso vaihtelee. Ylihinnoiteltu menu peregrino ei ole milloinkaan. Joskus on vain yksi vaihtoehto kussakin ruokalajissa, toisinaan niin monta ettei laskea kerkiä. Joskus karmeeta, joskus gurmeeta. Mutta kuten Pentti kirjassaan totesi, nälkä on paras mauste.

 

Kirjailijan vaellus päättyi Ponferradassa

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella Pentti kertoo, ettei löytänyt Jouko Tyyrin muistolaattaa.  Se on Ponferradan kunnallisen majatalon edustalla. Jouko Tyyri, kirjailija, journalisti, poliitikko, menehtyi vain parisataa kilometriä ennen määränpäätään, Santiago de Compostelaa. Hän ehti kuitenkin vaeltaa parisataa kilometriä kauniissa maisemissa ennen uuvahtamistaan.

 

 

Vapunviettoa caminolla

Mieleen painuneita vappupäiviä.

Vuosi 2007:  Vaeltamassa Ranskan reitillä Santiagon teillä. Ensimmäisellä caminollani satuin vappupäivänä Foncebadonin alueelle.

Kaverit juhlivat Ulliksella. Viestien mukaan helteessä,  tiedä häntä kannattaako uskoa. Kavereiden kuvat kyllä näyttivät aurinkoisilta. Minä talsin nilkkoja myöten lehmänlannalla maustetussa sohjossa. Tässä kuvia siivoimmasta päästä kävelyäni. Ja kauneimmasta.