Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

ruoka

Mummot ulos mökkikeittiöstä – grillivallankumous

Enpä ole tätäkään aikaisemmin ajatellut: miehet ovat grillien kunkkuja. Olen vaan tyytyväisenä nautiskellut grillipihdeillä eteeni nostettuja makupaloja. Milloin lohta, milloin vihanneksia, joskus makkaraakin. Koska en ole keittiöihmisiä, tiskaaminen on langennut kontolleni luontevasti niin kotioloissa kuin mökeilläkin.

Kaveriporukan kokoontuessa lomanviettoon mökille, joskus uskaltaudun tarjoamaan apuani keittiössä, mutta keittiöimmeisten intohimoinen suhtautuminen milloin mihinkin yksityiskohtaan saa minut jättämän pilkkomisen, paseeraamisen, blanseeramisen, paysannamisen muille.

Vuokramökeillä lisää haastaa se, ettei keittiövälineillä ole omia tuttuja paikkoja. Naisväki viettää pitkiä aikoja päät kaapissa välineitä haeskellessaan milloin eivät hikoile hellan ja tiskialtaan välissä. Miesväki kokoontuu grillin ympärille. Virvokkeiden voimin säädetään grillin lämpötilat, pihvien punerrusaste ja ihaillaan auringonsäteiden tanssia vaahteroissa. Tuttua, eikö.

Näinhän se usein on mennyt ainakin porukoissa, joissa olen pyörinyt. Kannattaisi kokeilla roolien vaihtamista aina välillä. Mummot tehkää grillivallankumous! Grillaaminen ulkoilmassa on hauskaa ja taatusti vähemmän hikistä kesätouhua kuin sisällä keittiössä.

Koska perheemme savustusmestari on siirtynyt taivaallisten grillien ääreen, olen päättänyt opetella kalan savustamisen taidon. Se kuului vielä viikko sitten ”asioita, joita en ole koskaan tehdyt” -listalle. Siellä odottelee tällä hetkellä vielä saaristo-olosuhteissa soutaminen, joka poistunee listalta tämän kesän aikana, mikäli korona suo.

Kutsuin tuttavapariskunnan savukalalounaalle taloyhtiömme yhteisgrillille. Sitä ennen hieman kuivaharjoittelua vävyn opeissa ja vaihe vaiheelta otetut kuvat kännykkään tukemaan tositoimia. Ei voi olla vaikeaa, sillä olihan seurannut toimitusta vuosikymmenten aikana vaikka kuinka monta kertaa.

Omatuntoni kolkutti ostaessani Norjan lohta, mutta tässä koronatilanteessa en ryhtynyt haeskelemaan muuta.

Lohen savustaminen. Näin se menee:

Lohen savustaminen

Kaasuletku auki / Lohen savustaminen

 

Lohen savustaminen

Ensin kipinää sitten vipstaakit oikeaan asentoon. /Lohen savustaminen

 

Lohen savustaminen - perunat

Uudet perunat kiehumaan. Hyvää lohen kanssa. / Lohen savustaminen

Lohen savustaminen

Tämän voi tehdä etukäteen jo valmiiksi. Pari desia leppapuruja pohjalle. / Lohen savustaminen

 

Lohen savustaminen

Muutama sokeripala väriä antamaan.  / Lohen savustaminen

Lohen savustaminen

Jotkut suolaavat jälkikäteen, jotkut samalla kun laittavat savustimeen, Mummo suolaa puolisen tuntia etukäteen karkealla merisuolalla. / Lohen savustaminen

 

Mutta, se penteleen kaasupullo! Tuttavapariskunnan kanssa kolmeen pirkkaan kääntelimme, mutta liitin ei kaiketi mennyt paikalleen. Tai emme tienneet oliko kaasuhana auki vai ei, sillä kirkkaassa päivänvalossa ei näe tuleeko kaasua. Perheen sisäinen puhelinpalvelu neuvoi tarkistamaan, onko pullossa kaasua. No miten. Nostamalla pulloa! Painaa enemmän, jos on kaasua. Enemmän kuin mikä?

Onneksi naapurin mies yritti hiipiä rantaan ja sain hänet kiinni. Mies hölskytteli kaasupulloa, käänteli vipstaakeja ja avot kohta pääsimme savustamaan.

Lohi oli kerrassaan herkullista. Juuri sellaista kuin sen pitääkin. Sopivasti savun makuista ja mehukasta. Väriä arvioidessani ehdin säikähtää kalan tummuutta, kunnes huomasin ottaa pois aurinkolasit.

Siinä ateriaa lopetellessamme toinen naapuri, mies hänkin tuli grillaamaan ja päätin selvittää itselleni vielä kertaalleen, miten kaasupullon liittimen saa helpoiten paikoilleen. Vatsa täynnä ja tyytyväisenä oppi toivottavasti menee perille ja pysyy muistissa seuraavaan kertaan.

”Helpommalla pääset, kun etsit tontilta jonkun miehen sytyttämään grillin”.

Miesten kukkoilua vai tahaton sammakko?Hyvä, että tuttavapariskunnan miespuolisella oli omanarvontunto kohdillaan, muutoin olisi tuosta kommentista  saattaneet pallit murentua.

Parsaostoksille Puolaan – residenssielämää Frankfurt an der Oderissa

Keski-Euroopassa parsa-aika lienee  meneillään. Normaalisti juhlia järjestettäisiin siellä sun täällä, mutta tässä ajassa kausiherkut ovat vajonneet näkymättömiin uutisvirrassa. Toki parsaa voi lautaselleen lisukkeeksi laittaa, mutta kyllä parsa vaatii juhlansa ja viininsä. Vuosi sitten satuin olemaan parsa-aikaan residenssissä Saksassa, vain sillan päässä Puolasta. Jo hyvissä ajoin sovimme kämppiksen kanssa, että pidämme residenssissä parsajuhlat. Kämppis tuntui olevan oikea parsa-asiantuntija. Nyt voin vain muistella kaiholla tuota aikaa.

Ote päiväkirjastani Frankfurt an der Oder/Slubice:

”Puolan puolella sillan kupeessa on myyty parsaa jo viikon ajan. Alkuviikosta myyjiä on tullut aina vain lisää. Tiistaina heidän myyntipöytänsä levittäytyivät jo katujen varsille. Nyt on parsa-aika parhaimmillaan. Juhlimme siis perjantaina.

Parsan kuuluu olla tuoretta, mielellään samana päivänä maasta kerättyä, kämppis tähdensi. Lupauduin hankkiutumaan parsaostoksille torstaina. Kämppis puolestaan lupasi hommata voit, viinit ja muut tykötarpeet.

Suuntasin siis torstaina Puolaan.

Parsapa päätti yllättää. Kun hamuilin katseellani alkuviikosta bongaamani parsakauppiaitten keskittymää, kauppiaat olivat kadonneet. Olin jo ehtinyt kävellä itseni tainnoksiin helteisessä Slubicessa, kuvannut Puolan puolelta käsin residenssiä ja rantamaisemia. Mieli teki takaisin kämpille. Hiki virtasi.

Paikalliset kohottelivat olkapäitään, kun kyselin mihin kauppiaat olivat kadonneet. Joku tiesi, että bazarissa parsaa pitäisi vielä olla. Bazar osoittautui sijaitsevan parin kilometrin päässä – alueella jolla olin juuri kamerani kanssa hyörinyt.

En oikein tiennyt minkälaista paikka minun tulisi etsiä. Miltä näyttää bazar. Onko se kivijalkakauppa, katettu itämainen basaari vai mikä. Lopulta löysin. Kyse oli katetusta torialueesta. Näin vastaavanlaisen kojuryhmittymän, kun tallustelin Jaakobintiellä jokunen päivä sitten. En vain osannut mieltää silloin peltiseinin suljettuja torikojuja ruokakaupoiksi. Olin aiemmin ihmetellyt Slubicen ruokakauppojen vähäisyyttä. Ainoastaan Netto ja Lidl näkyvät katukuvassa, nekin hieman syrjemmällä ydinkeskustasta. Paikalliset näyttävät ostavan kaiken bazar-alueelta. Ainakin tässä bazarissa, jossa tein parsaostoksia myydään kaikkea kampaamopalveluista kristalleihin.

Niin siinä käy, että yksi johtaa toiseen. Parsaa hakiessa tuli hiki. Hiestä tuli jano. En ollut varustatunut kuumuuteen. Aurinkorasvakin jäi kämpille. Pubi kun sattui kohdalle, niin kyllä olut maistui. Paikallinen happo tuli maksamaan velkaansa baarinpitäjälle (puhuivat saksaa, joten ymmärsin) ja hemmo olisi halunnut tarjota minulle oluen, siis jo toisen. Yksi johtaa toiseen, sen tiesin. Tässä tapauksessa happo olisi istunut seuraani. Nein Danke!

 

Frankfurt an der Order

Frankfurt an der Order / Särön Oder residessi on punainen rakennus kuvan oikeassa laidassa valkoisen takana. Näkymä Slubicesta Puolan puolelta.

 

Nostalgia-reissu / Vetyjä ja Atomeita – Lappeenranta

Tansseista ei palata puistojen kautta! Tuo ikiaikainen ja nuorena naisena mummoilta kuultu ohje nakutti päässäni, kun edellisen kerran vierailin Lappeenrannassa. Tansseista palasin – en puiston vaan hautausmaan poikki. Hotellini sijaitsi Sankarihautausmaan itäpuolella ja tanssipaikka länsipuolella. Lyhyin matka oli hautausmaan poikki.

”Niin täällä tehdään”, vakuuttivat hotellin vastaanottovirkailijat. Ja niin tekivätkin, sen huomasin, kun sipsuttelin tanssikenkäpussukka heilahdellen aamuyön tunteina takaisin hotellille. Hautausmaalla oli paljon kulkijoita.

Sankarihautausmaa, Lappeenranta, Finland

Kesähelteellä hautakukatkin janoavat vettä. Sankarihautausmaa, Lappeenranta, Finland

Tuosta tanssi-illasta on jo kulunut jokunen vuosi. Tällä nostalgiareissulla ei tanssittu, sillä yöpymispaikkamme Vanha Koulu Hostel sijaitsi lähes kahdenkymmenen kilometrin päässä, keskellä ei mitään. Sen sijaan Sankarihautausmaan läpi kävelimme, kuten muutkin. Se on jotenkin määräävässä asemassa Lappeenrannassa. Sitä ei voi ohittaa, sivuuttaa, olla huomaamatta.

Kesäaikaan Lappeenrannan keskusta näyttää siirtyvän Matkustajasataman seutuville, ainakin turistin näkökulmasta.  Kauppakatua pitkin kun pudottelee, onkin jo pian Matkustajasataman murkinakojujen äärellä.

Murkinaa masuun – Lappeenrannassa se on Atomi tai Vety

Lappeenrannassa pakollinen pikaruoka on Atomi tai sen tuhdimpi kaveri Vety. Näille tuunatuille lihapiirakoille on haettu jopa tavaramerkkisuojaa ja melkein saatukin se. Hakemuksen valitusaikana tavaramerkkisuojasta kuitenkin tehtiin valitus ja suoja vedettiin takaisin, mikä tietenkin harmittaa lappeenrantalaisia.

Miten Atomit ja Vetyt sitten päätyivät Lappeenrannan nakkareille – nakkareiksi näitä Street Food -kioskeja mummon nuoruudessa nimitettiin – siitä on monta tarinaa, toinen toistaan todempia tietenkin.

Munalla täytettyjä lihapiirakoita myytiin jo 1960-luvulla Lappeenrannan torilla. Atomipommit olivat tuona aikana yleinen puheenaihe Suomessa ja muuallakin. Erään tarinan mukaan Saimaan kanavavan peruskorjauksen aikaan kanavan autonkuljettajat alkoivat kutsua näitä piirakoita Atomeiksi. Myöhemmin muna-lihapiirakka sai seurakseen vielä kinkkua ja siitä syntyi Vety.

Satama-Sanni, Lappeenranta, Finland

Vitosella vatsa täyteen. Vety tai Atomi. Satama-Sanni, Lappeenranta, Finland

Satama-Sanni, Lappeenranta, Finland

Vety kaikilla mausteilla. Se sisältää lihapiirakan, munan ja kinkun sekä mausteena sinapin, ketsupin, kurkkusalaatin, tuoreen sipulin ja Satama Sannin oman valkosipulisen majoneesin.. Satama-Sanni, Lappeenranta, Finland

Missä kaikki ovat – Lappeenranta linnoituksen vallit

Lappeenrannan linnoituksen alueella vaellellessa ei voi kuin ihmetellä miten paljon tilaa meillä Suomessa on. Ei ruuhkaa missään, ei jonoja nähtävyyksiin vaikka on huippusesonki, heinäkuu.

Lappeenranta, Finland

Lappeenranta, Linnoitus

 

Lappeenranta, Finland

Lappeenrannan linnoituksen valleilla voi nautiskella eväitä ellei sitten sortunut matkustajasataman vetyihin ja atomeihin. Lappeenranta, Finland

 

Lappeenranta, Finland

Linnoituksen korkeuksia halkoo Kristiinankatu. Heinäkuussakin tilaa liikkua niin ettei edes suomalainen valita tungosta, kuten kuvasta näkyy. Lappeenranta, Finland

 

Lappeenranta, Finland

Kehruutyttö, Pertti Kuorttinen, 2017 Lappeenranta, Finland

Museoihin myydään yhteislippua. Kävinkin yhdessä, Lappeenrannan Taidemuseossa. Siellä on esillä Väinö Raution maalauksia vielä marraskuulle asti. Aika synkkiä ovat vaikka olivathan nuo synkkiä aikoja, nuo sodanjälkeiset vuodet. Muutamia värikkäämpiä teoksia löytyy näyttelyn loppupuolelta. Rautio syntyi Viipurissa 1894 ja kuoli Lappeenrannassa 1974.

 

 

Hiekkalinna – 16-vuotinen perinne Lappeenrannassa

Linnoitusniemen Hiekkalinna on rakennettu Lappeenrannssa jo 16. kerran. Teemat vaihtelevat. Tänä vuonna 370-vuotiaan Lappeenrannan historia näkyy hiekkaveistoksissa: tervanpolttoa, rakuunoita, keisareita.

Linnoitusniemen Hiekkalinna, Lappeenranta, Finland

Kolme tonnia hiekkaa muuntuu taideteoksiksi Lappeenrannassa. Linnoitusniemen Hiekkalinna, Lappeenranta, Finland

Ei mikään teatteri – vai onko? Hiekkalinna, Lappeenranta

Kapppelissa kuultua. Joku oli ilmeisesti sanonut noin kymmenvuotiaalle tytölle, että kyseessä olisi teatteri.
”Ei tää oo mikään teatteri”, tyttö sanoo.
”Kappeli,” vastaa isäksi ajattelemani mies ja hetken mietittyään. ”No, teatteri tavallaan”.
Niinhän se on, tarinoita kummassakin.

Linnoitusniemen Hiekkalinna, Lappeenranta, Finland

Linnoitusniemen Hiekkalinnan Kappeli, Lappeenranta, Finland

 

Outoa ja ihanaa Brysselissä

En ollut uskoa silmiäni, kun keskiviikkoaamuna astuin ulos Brysselin keskustan alueella hotelli Prestigestä. Hävityksen kauhistus odotti nurkan takana. Tässä muutamia kuvia siisteimmästä päästä.

Nämä eivät ole tanssireissuilta palanneiden kadulle hylkäämiä kenkiä vaan Brysselissä voidaan tiettyinä päivinä laittaa omat tarpeettomat tavarat kiertoon.

Brysselin keskustan alueella jätehuolto toimii näin. Pussit riviin tiettynä aamuna.

Jäteauton perässä tasapainoilevat roskakuskit keräävät jätepussit auton kyytiin. Kuljettajan ei tarvitse nousta autosta, sillä kerääjät ovat erikseen. Epäilen tämän olevan Suomessa, jos ei nyt aivan lainvastaista, niin monen ympäristöyhtiön työturvallisuussyistä kieltämää touhua. Bryssel-Belgia

Siinä olivat ne oudot – Seuraavaksi taidetta, jota Brysselissä riittää

Taidetta  löytyy kaikkialta, kun pitää silmänsä auki. Postasin erikseen metroasemista ja katukäytävistä.

Belgian kuninkaallisten taidemuseoiden, Musée Rouaux des Beaux Arts valtaviin kokoelmiin saa menemään aikaa niin kauan kuin sitä on käytettävissä, mutta René Magritte museo soveltuu pikaiseenkin ohjelmaan. Se on melko uusi, vuonna 2009 avattu. Oli kiva käydä vertailemassa museota René Magritten näyttelyyn Bio Rexissä, Helsingissä. (Jos haluat nähdä sen, pidä kiirettä)

René Magritte museo, Bryssel

René Magritte museon hissiaula, Bryssel

René Magritte museo, Bryssel

Omenat houkuttavat ostoksille René Magritte museon myymälään/ Bryssel

Tämä on minusta hauska taulu. Pidin siitä jo Helsingissä olevassa Bio Rexin näyttelyssä. Yleensä en pidä hedelmäasetelmatauluista, mutta tämä eroaa: koko taulun täyttämä omena.

Voi surku! Tämä herätti muiston! Olin noin sata vuotta sitten Malagan yliopistolla espanjan kurssilla. Siihen liittyi myös kulttuuriopintoja. Silmäni avautuivat härkätaisteluluennolla. Olin luullut että härän niskaan kiinnitetyt viuhkat olivat koristeita, jollain ihme tavalla paikallaan pysyviä. Luennolla minulle valkeni, että ne ovat terävin piikein kiinnitetty ja niiden tarkoitus on saada härkä raivostumaan. René Magritte museo, Bryssel

Simpukoita ja suu makeaksi

Edellisen kerran kun olin Brysselissä, olin raskaana. Olut ja merenelävät kuuluivat siihen aikaan raskaana olevilta kiellettyihin asioihin. Siispä katsoin vain kaihoisasti kun opiskelukaverit ryystivät olutta ja kauhoivat simpukkapannujen sisältöjä. Nyt otin vahingon takaisin. Söin kumpanakin iltana simpukoita, eri paikoissa.

Ensimmäisenä iltana söin simpukoita valkoviinissä ljublianalaisen kollegan kanssa Luxembourg-aukiolla olevassa ravintolassa, aivan Euroopan parlamentin ulkopuolella. Toisena iltana tapasin suomalaisen, yrittäjäpiireistä tutun pariskunnan ravintola La Rose Blanchessa, Grande-Place 11. Tällä kertaa valitsin simpukat kermalla tuhdinnetussa  valkoviinissä. Vaikea sanoa kumpi oli parempaa.

Lidija Petekin kanssa skoolattiin seminaaripäivän pääteeksi. Oluita Belgiassa on satamäärin, ehkä enemmänkin, tässä menee Tongerlo. Bryssel/Belgia

Ruokalistalla on myös hamppareita. , Bryssel

Kilo simpukoita on brysseliläinen vakioannos. Pienenpää ei heru.

 

Tapasin tuttujakin. Hannele ja Kari asuvat Brysselissä. Oli kiva jutella ”paikallisten kanssa” ja saada sisäpiiritietoa Brysselistä. Niin kuin senkin, että simpukoiden kanssa tulee aina belgialaisia perunoita, mikä ei heti tulisi mieleen. Leipäähän kuuluu olla! Miten muuten saisi sen ihanan simpukkaliemen suuhunsa. La Rose Blanche -ravintola Grande-Placella, Brysselin pääaukiolla.

Grande-Place -aukiolla on aina porukkaa. Se Brysselin tunnetuin aukio. Kannattaa käydä vaikka pimeänä sateisena iltana, sillä silloin siellä on aivan erityinen tunnelma ja värimaailma, kun kulta kimeltelee kosteana.

Belgialaisia vohveleita jälkiruoaksi, jos jaksaa.

Voiko omenavauvoja syödä? Övfergårds Ahvenanmaalta keksi miten

Tällaisia keksintöjä lisää! Ruokahävikistä puhutaan paljon, mutta tämä ei ehkä ole varsinaista ruokahävikkiä, sillä omenavauvat eivät ole ehtineet lautaselle asti. Ne kasvavat puussa ja hylätään puun alle tai jäteastioihin, jotta lajitoverit voisivat kasvaa pulleaposkisiksi yksilöiksi. Kyse on siis raakileharvennuksesta.

”Keskikesällä noukimme noin kolmasosan raakileista antamaan tilaa muiden kasvulle”, ahvenanmaalaisen Öfvergårdsin omenatilan yrittäjä Anna Alm kertoo.

”Aiemmin raakileet heitettiin pois, mutta pari vuotta sitten kokeilimme säilöä eri lajin raakileita omenaviinietikkaan. Itsekriittisinä melkein luovutimme, mutta testimaistajat ihastelivat tuotetta. Syksyllä 2017 tuote voitti Artesaaniruuan SM-kilpailussa parhaan innovaation palkinnon.”

Onneksi olkoon yrittäjät Anna ja Jan Alm ja Smakverkin innovaattorit.

 

Herkkuinnovaatio Ahvenanmaalta Anna Alm Öfvergårdsin omenatilalta esitteli Jaspi-omenaraakilepikkelsiä Matka2019 -messuilla.

 

Falafelia Malmössä

Aiemmassa postauksessa jo mainitsinkin falafelin, tuon tuhdin pikaruoan, jota myytiin hotellin nurkan takana olevassa katukeittiössä, mutta hotellin respassa ei sitä tiedetty. Eipä falafelia mainittu toimittajan infopaketissakaan, vaikka siitä löytyi kiitettävä kokoelma ravintoloita, kahviloita ja ”fika” -paikkoja. ”Fika” on jotain niin ruotsalaista, että ihmettelen jos se ei tartu korviin jo ensimmäisenä Ruotsissa vierailupäivänä.  Ehkä sen voisi kääntää kahvitteluksi. Kahvia tai teetä ja jotain syötävää – pullaa tai suolapalaa – ilmestyi eteen kun ”fikattiin”.

Falafelista en olisi tiennyt ellen olisi jutellut paikallisten kanssa. Falafel on must Malmössä. Niin minulle vakuutettiin useammasta suusta. Se ei ole varsinaista ruotsalaista perinneruokaa, vaan maahanmuuttajien mukana tullut ruokalaji, jota löytyy niin katukeittiöstä kuin ravintoloistakin.

Kävinpä siis kokeilemassa. Katukeittiö löytyi puiston kupeesta Regementsgatanilta.

 

Malmö: Super Falafel -katukeittiössä valmistuu tuhti pitaleipä-falafel. Olemukseltaan falafelini muistutti jättiporilaista. Paahtoleivät oli vain korvattu pitaleivällä ja makkara kikherneistä ja muusta kasvisperäisestä valmistetuilla pyöryköillä. Minun falafelissani sujautettin pitaleivän väliin sipulia ja muuta lisuketta valintani mukaan.

 

Malmö: Super Falafel -katukeittiö. Pitaleipä-falafel käärittiin voipaperiin ja muovipussiin. Monet näyttivät vievän paketin mukanaan, sen sijaan että olisivat syöneet paikan päällä.

 

Malmö: Super Falafel -katukeittiön valikoimaa.

Taisin jossain Malmö-postauksessani mainita hinnoista sen, että olivat ällistyttävän edullisia. Esimerkiksi Burger Kingissä kokonainen kala-ateria maksoi 39 kruunua eli 3,80 euroa. Falafelini hinta oli 35 kruunua.

Lounaskin irtosi useimmissa paikoissa alle kympillä.

 

Sirkkalassa – Tammelan Riihivalkama

Ruokatiedon viimeviikkoisen lehdistömatkan anteihin kuului käynti hyönteistilalla. Enpä ole aiemmin käynyt. Uuttera yrittäjäpariskunta Kirsi ja Jouko Siikonen on luopunut sikojen kasvattamisesta ja muuttanut sikalan sirkkalaksi. Työtä riittää jo senkin takia, että hyöteistalous on Suomessa uutta. Sirkat luokiteltiin elintarvikkeiksi vasta vajaa vuosi sitten.

Siikosen hyönteistilalla sirkkoja asustaa munakennokodeissa kolmessa niitä varten rakennetussa huoneessa. Lämpötila kuin tämän kesän Suomen kodeissa, helteisen oloista. Haju. No joo, se tulee sirkkojen ruoasta, sirkkarehusta, joka vaikuttaa sirkkojen makuun suussamme.

Sirkkojen reilun kuukauden mittainen elämä päättyy pakastamiseen.

”Se on vaihtolämpöiselle hyönteiselle luonnollinen tapa kuolla. 15 minuutissa ne vaipuvat horrokseen ja muutamassa tunnissa elintoiminnot lakkaavat”, kerrotaan EntoCube Oy:n , hyönteistaloutta Suomessa edistävän yrityksen esitteessä.

Miksi sirkkoja pitäisi syödä?

”Ne ovat varsinaista superfoodia. Proteiiniarvot vastaavat naudanlihan arvoja, mutta sirkkojen kasvatus kuluttaa huomattavasti vähemmän luonnonvaroja. Tarvitsevat vähänlaisesti vettä, rehua ja tilaa. Kasvaessaan tuottavat hyvin vähän kasvihuonepäästöjä”, summaa reissulla mukana ollut EntoCuben CMO Jonas Aaltio.

No miltä ne sitten maistuvat?

Rapeita olivat, ei kovin kummallinen maku. Jotkut löytävät pähkinän vivahteita maussa. Tässä vaiheessa oli vaikea analysoida vivahteita, hyvä kun sai muutaman pureskeltua ja äkkiä nielaistua. Olut olisi ollut poikaa niiden painikkeena.

Kirsi ja Jouko Siikonen esittelevät sirkkojen kotia. Muovilaatikoihin laitetaan reiällisiä munakennoja. Niissä sirkkojen on mukava sukkeloida.

Siikosen hyönteistila. Sirkkoja ruokakupilla.

Kirsi Siitosen sirkkaresepti.

Tuli syötyä Samua

Pakko psyykata itseään tämän snack-tarjottimen edessä.

Toisaalta onhan sitä tullut syötyä mitä kummallisempia ruokia maailmalla matkatessa. Kaikensaksiset äyriäiset käyvät herkuista. Libanonissa meze-pöydässä vasikan selkäydin sulahti vatsaan, kun luulin sitä majoneesiksi. Samassa meze-pöydässä tuli syötyä epähuomiossa vasikanaivoja. Varmaan koiraakin joskus Kiinassa. Mitä kaikkea muuta.

Marsuista minua varoitettiin ennen Ecuadorin matkaa. Pidättäydyin. Mutta kyllä oli kauheaa nähdä meidän Einsteinia (Einstein on minusta ainoa oikea marsun nimi) muistuttava olio grillivartaassa ravintolan ulkopuolella.

Kotimaassa tulee ihan tietäen syötyä possun takalistoakin, miksei siis sirkkoja.

 

Verkkosivuilla Suomen johtavaksi hyönteisfarmiksi luonnehtivan EntoCube  Oy:n CMO Jonas Aaltio aloitti kevyesti maistattamalla sirkkaleipää.  Rousk, rousk. Ei juuri eronnut aamiasleivästäni. Leivän jälkeen maistelin sirkka-pähkinäsekoitusta. Kyllä sekin menisi tuhdin oluttuopin kera.

Näitä syödään Ecuadorissa

Riisiä ja kanaa. Kanaa ja riisiä. Maissia eri muodoissa. Se on perusruokaa Ecuadorissa. Popcornia kaikissa väleissä, jopa lounaalla alkupalaksi. Munia kaksin kappalein heti aamutuimaan.

Tässä joitakin ruokia. Päivitän lisää kun löydän kuvia.

Muutaman päivän Quitossa kävelyn jälkeen alkoi kuvottamaan rasvakeitinten haju. Se tulvahti jokaisesta ravintolasta ja katukeittiöstä.

Katukeittiön tarjontaa. Ecuador

Kanaa aamiaiseksi

Monet näyttivät syövän aamiaiseksi kanaa, mikä tuntuu kummalliselta.

Opettaja Adrianan selitys: ”Kana-riisiannos (arroz con pollo tai seco de pollo, jälkimmäinen tomaattikastikkeessa) maksaa 3,50 USD annokselta. Kun tilaa sen aamiaiseksi, loput voi ottaa lounaaksi. Näin säästyy rahaa.”

Ensimmäisinä päivinä, kun näin quitolaisten kävelevän mustat pussit kädessä ihaillen ajattelin, että hienoa kun keräävät koirien jätteet.  Sitten koitti aika,  jolloin en ravintolassa jaksanut syödä kaikkea ja asia valkeni kun minulle pakattiin dogibagi. Eivät ne mitään koirankakkapusseja olleetkaan, vaan eväspusseja. Ne ovat saman näköisiä kuin kotilähiömme koirankakkapussit.

Aamiaisella. Ecuador, Alausi

Ecuadorilaiset keitot ovat herkullisia

Keittoja: caldos, sopas paksumpi keitto, locros kermainen keitto
Locro de papa – perunaa, avocadoa, juustoa

Encebollado – mereneläväkeitto

Mereneläviä – sanastoa

Pescado – kala
Concha – simpukka
Camarones – katkarapu
Calamares – mustekala
Ceviche – mereneläviä – tosi herkku mutta  tarkista, että on kuumennettu – koleravaara

Vihreä banaani juustokuorrutus . Ecuador

Niitä näitä

Morocho – riisinpuuron kaltainen mutta tehdään riisin sijaan maissista
Quinoa – kvinoa, yhdenlainen viljakasvi, jota käytetään riisin tapaan. Keliaakikot ilahtuvat, sillä kasvi on gluteeniton.
Chifles – banaanilastut – välipala kotoisten perunalastujen  tapaan.

Humitas – jauhetusta maissista tehntyjä kääröjä. Sisältävät sipulia, valkosipulia, juustoa, munia ja kermaa.  Sisältö varmaan vaihtelee.

Cuy – marsu –  ihan totta, syövät marsuja!

Caldo de tronquit –härän penis, hurjan näköisiä toripuodeissa roikkuvia puolenmetrin mittaisia klönttejä, usein seurana kiveksiä.

Näitä juodaan Ecuadorissa

Hedelmämehua – ihan joka paikassa ja aina

Coca-colaa – yleensä kaikki tuontitavara on järjettömän kallista mutta kas kokis ei, varmaan valmistavat sitä lisenssillä tai jotain

Olutta – omaa valmistusta

Mate de cola – vuoristotaudin hoitoon lämmin juoma

Batido – hedelmäpirtelö

Vesi 14,50 dollaria, kahvi 1,50 dollaria. Hah! HaH! Printtivirhe, kertoi tarjoiija.

Canelazo – kuuma toti
Vino Herido – viiniglögi

Canelazo – kuuma toti /Ecuador

 

Ecuadorissakin ollaan huolissaan porukan pulskistumisesta. Elintarvikkeisiin on lisätty rasvan, suolan ja sokerin määrät asteikolla: korkea, keskinkertainen, matala

Marsu hyppäsi jääkaapista – jalka poikki

Tästä en kyllä selviä! Marsua lounaaksi. Valmistaudun Etelä-Amerikan matkaan ja eilen iltalukemisena oli Olympian matkatoimistosta saamani kirja  ”Olympian Latinalainen Amerikka”, jonka tekijöinä Irmeli Repo ja Harri Markkula. Sivulla 14 kerrotaan, että Perussa marsuja on kasvatettu ruokapöydän herkuksi jo 5000 vuotta.

Meillä taas on ollut marsuja lemmikkeinä. Ensin Elvis – miestäni aina tilaisuuden tullen purrut vanhapoika, rodultaan Englannin crest. Kun Elvis kuoli, lohdutukseksi hankittiin kaksi: maatiaismarsu Einstein ja sukupuun omaava, teddymarsu Pumba. Siinä meni lastenhuone uusiksi, kun piti saada sopimaan huoneeseen lisähäkki.

Einstein kuoli kuten lemmikkimarsut usein, nelivuotiaana. Mutta sitkeä sissi, Pumba selvisi reilun kahdeksan vuoden ikään. Lääkärissä tosin käytettiin useammin kuin mummoa. Alkuvuodesta Pumba kuoli, tuhkattiiin ja odottelee nyt uurnassa seuraavaa vaihetta.

Pumba ehti jo muuttaakin tyttäreni mukana ja olla osa kuuden marsun yhteisöä. Tyttäreni (aikuinen) pitää  munkanmarsufarmia ihan vaan huvikseen- ei siis toimi kasvattajana. Farmin ainoa poikamarsu pääsi palleistaan parin kuukauden ikäisenä, varmuuden vuoksi.

Nyt marsuja on enää viisi. Niitä voi seurata livenä instagramissa #munkanmarsufarmi  ja facebookissa @munkanmarsufarmi.

Meni suorastaan uniin tuo Perun marsujuttu. Ei pitäisi lukea iltamyöhään mokomia. Yöllä näin unta, jossa jääkaapin oven avattuani ulos hyppäsi marsu. Se katkaisi jalkansa pudotessaan lattialle.