Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

pyhiinvaellusreitit

Pyhän Olavin polulla – kirjavinkki vaeltajille

Taas näitä taiteellisia, joista ei ota selvää missä mennään ja mitä tapahtuu, konkreettinen minäni karjahteli, kun luin Tapani Tukiaisen Pyhän Olavin polulla -kirjan ensimmäisiä sivuja. Olin asennoitunut imemään tietoa Ruotsin ja Norjan halki Sundvallista Trondheimiin kulkevasta reitistä ja siitä soveltuisiko se minulle, mukavuudenhaluiselle pyhien polkujen tallaajalle.

Sivulla 12 olin jo valmis jättämään koko sekavaksi kokevani vaeltajajoukon, jossa vilahtelivat Juicet ja Birgitta Birgersdotterit aseenkantajineen. Selasin kirjaa hätäisesti, kuviakin oli mukana. En osannut päätellä onko kyseessä romaani, patikointimatkan unet vai mikä, kunnes luin takakannen, jossa kerrottiin Tapani Tukiaisen tavasta kirjoittaa patikointikirjojaan. Kyseessä on Tukiaisen yhdeksäs teos, ja ne jotka ovat aiempia lukeneet tai kirjailijaan tutustuneet, olisivat heti tienneet mistä on kyse. Minä onneton en ollut tehnyt kumpaakaan ja olin aivan hilkulla menettää hienon lukukokemuksen.

Onneksi jatkoin lukemista – Pyhän Olavin polulla muuttui kiehtovaksi lukukokemukseksi

Kun tajusin, että kyseessä on kirjailijan mielikuvitushenkilöt, melkein sivupersoonat, joiden avulla hän sai vaellukseensa kolmenlaista ajankuvaa.  Eri aikakaudet avautuivat niin lähihistorian Juice Leskisen kuin 1300-luvun Birgitta Birgersdottirin kuviteltujen ajatusten avulla. Heti kun osasin sijoittaa nämä jo edesmennet kertomukseen, se alkoi vetämään. Ja niin kiehtovalla tavalla, että taatusti tartun Tukiaisen muihin teoksiin.

Itse olen vaeltanut parituhatta kilometriä Santiago de Compostelaan johtavia reittejä. Yksinkin.

Koskettava ja varmaan yksinään vaeltajille yhteinen kokemus löytyy kirjan sivulta 103, jossa Tukiainen hyvästelee Larsin, elävän, satunnaisen Pyhän Olavin polulla kohtaamansa ja  hetkittäin hänen rinnallaan kulkeneen.

”Lars lähti jatkamaan aamulla taivalta, halasimme ja hyvästelimme. Minä jäin kynineni, sinisine ruutuvihkoineni, kartanoisäntä Jensiltä saatuine sikareineni. Tuntui jotenkin oudolta, yksinäiseltä. Tosin yksinhän minä olin patikoinut kaikki kuluneetkin päivät, yksin ja omissa ajatuksissani, mutta siitä huolimatta. Silti.”

Niin tuttu tunne, jonka jakaa varmaan jokainen yksinvaeltaja, kuten minäkin silloin kun vaelsin yksin 800 kilometriä Santiagon teitä. Yksinäni, mutta kuitenkin yhdessä jonkun kanssa, jolla oli sama päämäärä, vaikka häntä ei näkynyt kuin satunnaisesti majataloissa yöpyessä.

Kartta auttaa hahmottamaan Pyhän Olavin reitin loppupäätä

Kirjan alkusivuilta löytyy kartta. Siihen on merkitty paikkakunnat, joihin viitataan tarinassa. Sen verran voin sanoa juonta paljastamatta, että Trondheimissa Tukiaista odottaa yllätys.

Tukiainen, Tapani: Pyhän Olavin polulla – pyhiinvaellus Sundsvallista Trondheimiin. Valmiixi, 2019.

Ihan vaan vinkiksi: Suomestakin pääsee reitille ja tietääkseni viime vuosina Turun seudulla on satsattu reitin palveluihin. Ehkä sieltä löytyisi Mummonkantamien pituisia etäisyyksiä majapaikkojen välillä.  Täytyy käydä tutkimassa.

Pyhän Olavin reitti on kokonaisuudessaan 1200 kilometriä pitkä. Se kulkee Turusta Turun saaristoon ja sieltä Ahvenanmaan halki Norjan Trondheimiin.

Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat – kirjavinkki/Espanja

Taas tuli tartuttua camino-vaelluksista kertovaan kirjaan.  Tällä kertaa luin Jean-Christophe Rufinin teoksen Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat.

Kirja vie lukijan kahdeksansadan kilometrin vaellukselle Pohjois-Espanjan pyhiinvaellusreiteille. Siis Santiagon teille, caminolle, kuka milläkin nimellä tuota vaellusta kutsuu. Itse olen vaeltanut Santiagon tiellä ja kun mainitsen asiasta, usein minulta kysytään: ”Kävelitkö koko Santiago de Compostelan reitin?”

Tosiasiassa näitä reittejä on vaikka kuinka monta. Suomen Rengostakin lähtee yksi reitti, joka johtaa tuohon kuuluisaan Santiago de Compostelan kaupunkiin ja katedraaliin, jossa apostoli Jaakobin luiden kerrotaan olevan. Rengosta on kävelty muinoin, mutta myös aivan viime vuosina. Näitä tuhannen vuoden aikana tallottuja reittejä lähtee Portugalista, Englannista, Virosta…you name it.

Yleensä kysyjä tarkoittaa kuitenkin kaikkein tunnetuinta camino-reittiä, Camino Francesia eli Ranskan reittiä ja sen loppupään osuutta, noin 800 kilometrin matkaa Ranskan puolelta Pyreneiltä Santiago de Compostelaan. Vaelsin sen syksyllä 2013, kun kämppäni oli putkirempan kourissa. Siitä reissusta löytyy kuvauksia blogissani hakusanalla ”remonttireissut”.  Rufinin vaellus sen sijaan kulki Pohjoista reittiä (Camino Norte) ja hänen aloituspaikkansa oli Hendaye. Olen  kulkenut myös tuota reititiä välillä San Sebastian Oviedo. Kuvauksia blogista hakusanalla ”camino del norte”. Loppumatka on vielä kävelemättä. Ehkä joku päivä…

Ilahduttavaa, että Rufin kuvailee kulkuaan Camino Nortella. Siitä on vähemmän kirjoitettu ja se on myös vähemmän kuljettu, mutta suosio on viime vuosina lisääntynyt Ranskan reitin ruuhkautumisen ja sen mukana tuoman kaupallistumisen myötä. Vaikka suuri osa nykyvaeltajista ei lähde caminolle uskonnollisista syistä, niin siitä huolimatta vaelluksen aikana halutaan jonkin sortin rauhaa ja rihkamakulttuurista etäällä oloa.

Avauskuvaksi oli aivan pakko kopioida Rufinin kirjasta kansiaukeaman kuva. Se on yksinkertaistettu kartta, juuri sellainen, jonka olisin halunnut nähdä ensimmäistä caminoa suunnitellessani. Kuvasta hahmottaa selvästi missä kulkee pohjoinen reitti eli Camino del Norte ja missä Ranskan reitti eli Camino Frances.

Rufin matkaa yksin ja tuntuu ainakin aluksi välttelevän ihmisiä. Hän yrittää toimia kuin pyhiinvaeltaja, matkaa askeettisesti ja vähillä rahoin. Toisaalta hän yöpyy teltassa, mutta hakeutuu myös hotellien puhtaisiin lakanoihin aina välillä. Pyhiinvaeltajien majatalot eivät ole hänen makuunsa. Kiinnitin huomiota Rufinin tapaan kuvailla majatalojen isäntiä varsin kriittisesti, etten sanoisi negatiivisesti. Itse en moista kriittisyyttä saa millään muotoa itsestäni ulos. Olen vaeltanut Santiagon teillä reilut kaksituhatta kilometriä monia eri reittejä ja yöpynyt pääasiassa majataloissa, niin kunnan, uskonnollisten yhteisöjen kuin yksityisten ylläpitämissä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta minut on otettu vastaan sydämellisesti.

Totta tietysti on, että pyhiinvaeltajat – vaikkakin hyvin vähän rahaa käyttävät – ovat tuoneet vaurautta tai ainakin mahdollistaneet elämisen monille camino-reittien varrella sijaitsevien pikkukylien asukkaille. Jopa niin kuin Rufin kirjassaan kuvaa erästä Campiellon kauppiasta.

”Pyhiinvaeltajien tie oli hänelle liiketaloudellinen mahdollisuus, ja hän käytti kaiken tarmonsa sen hyödyntämiseen. Hän oli ynnännyt etunsa: Campiello oli pyhiinvaeltajien tien varrella, ja nykyisin kaikissa opaskirjoissa mainittiin hänen liikkeensä.”

Alkusanat Vaellus -kirjaan kirjoittanut kirjailija ja vaelluksensa Ranskan reitillä tehnyt Suvi Ahola sanoo:  ”Eniten minua kuitenkin häiristi monien  vaeltajien outo halu olla ensimmäinen herääjä koko salissa.” Huomaan, että vuosia hänen vaelluksestaan on kulunut. Itse tein ensimmäisen reissuni vuonna 2008 eli vuotta aiemmin kuin Ahola. Molemmat olimme matkalla toukokuussa ja molemmat myös Ranskan reitillä.

Ensimmäisellä reissullani ei ollut ruuhkia siinä määrin kuin nykyään. Eikä varmaan Aholankaan reissulla. Viime vuosina vaeltajien määrä on kuitenkin lisääntynyt räjähdysmäisesti, erityisesti juuri Ranskan reitillä. Monet siirtyvät siitä syystä Nortelle ja viime aikoina myös Portugalin ja muille reiteille. Etenkin sesonkiaikaan Ranskan reitillä vaeltajat joutuvat kilpailemaan majatalojen sänkypaikoista. Ne jaetaan tulojärjestyksessä, käytännössä siten, että rinkka asetetaan majatalon oven eteen muodostuvaan jonoon. Kesällä aurinko saattaa olla niin paahtavan kuuma, että on paras kävellä etappinsa aamun tunteina. Ja tietysti on niitä aikaisin herääviä. Nukkumaan mennään jo iltakymmeneltä tai ainakin omaan punkkaan odottamaan unta. Aholan mainitsemaan huomionkipeyttä  ihmettelen. Jotenkin se ei istu caminon kulkijan profiiliin.

Mitä Rufinin teokseen tulee, se on virkistävän erilaista tarinaa verrattuna moneen jonkin asteisessa hurmiossa kirjoitettuun tekstiin netissä tai kirjallisuudessa. Hurmiotahan camino tuottaa parhaimmillaan. Siihen joko hurahtaa tai sitten ei. Harvoin olen kohdannut välimuotoja, mikä tietysti saattaa johtua omasta camino-kuplastani, joka sisältää lukemattomia hurahtaneita eli niitä, jotka caminoa raahustaessaan vannovat ”ei ikinä enää” ja hetken päästä miettivät mikä olisi seuraava reitti. Ne, jotka kertalaakista huomaavat, että tämä ei ole minun juttuni, harvoin ovat mukana näissä somen vaellushyttysenpiston saaneiden someryhmissä.

Kirjan viimeisillä sivuilla olevat tunnot pystyn hyvin jakamaan Rufinin kanssa. Hän miettii pyhiinvaelluksen pysyvämpiä jälkiä kuten ”mochilan filosofiaa”. Mochila tarkoittaa reppua ja repun voi myös mieltää selässä kannettavana taakkana , joka ei sisällä ainoastaan tavaraa vaan myös ”olemassaolon mochilaa”. Moni miettii  ”repun painoa ja sisältöä” kotiinpaluun jälkeen, mutta niin minulle kuin monelle tuntemalleni caminoa vaeltaneelle, Rufin mukaan lukien ”Sekin vaihe meni vähitellen ohitse”.

Kuten Rufin hyvin kuvaa caminon jälkeistä elämää: ”Kaikki katoaa muutamassa viikossa. Elämä jatkuu entisellään. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut. Tietysti joistakin merkeistä huomaa, että muutos on meneillään syvällä sisimmässä.”

Sitä jäin miettimään, että viimeisen sadan kilometrin matkalle Rufin sai matkakumppanikseen vaimonsa, mutta mystisesti hän katosi tekstistä. Rufin käveli kahdeksansataa kilometriä ja koki saman tyylisen tyhjyyden tunteen kuin minäkin saapuessaan turisteiksi muuttuneita vaeltajia kuhisevaan Santiago de Compostelaan. Rufinin vaimo käveli satakunta kilometriä. Miten hän koki perilletulon?

Perillä Santiago de Compostelassa – yksin yhdessä

”Santiago de Compostelaan tulo oli kaikkea muuta kuin olin kuvitellut”. Niin totta! Tuo lausahduksen olen kuullut monta monituista kertaa. Nyt se on edessäni painettuna Penti Korpelan kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella.  Kuva onnellisista pyhiinvaeltajista, jotka halaavat toisiaan pitkän vaelluksen jälkeen, vaihtui hänellä yksinäisyyteen. Niin minullakin.

Mihin kaikki hävisivät!? Söin jopa yksinäni lounaan Hotel de los Reyes Catolicosissa, siinä viiden tähden hotellissa, jonka perinteisiin kuuluu tarjota joka päivä kymmenelle ensimmäiselle hotelliin saapuvalle pyhiinvaeltajalle ateriat. Tavallisesti sinne on jono, mutta marraskuussa ei ollut.

Monelle kotiintulo on myös yllätys. 800 kilometrin kävelyä ja mitä kaikkea siihen liittyy. Olotilaa ei ole helppo ymmärtää ellei ole caminoa kokenut.

”Oliko hyvät ilmat?” Miten siihen voi vastata, kun matkaan on mahtunut ilmaltaan vaikka minkälaisia päiviä, erilaisia kuten elämässäkin. Pohdit kuunteliko kysyjä sinua ollenkaan.

Jotkut vaeltajista kokevat muuttuneensa reissun aikaan. Sitten he jysähtävät kotimaahan ja todellisuuteen, jossa kaikki pyörii kuten ennenkin.

Kehuskelee suorituksellaan. Tämä vetää hiljaiseksi. Synnytysvalmennuksessa tähdennettiin , että synnytys ei ole suoritus. Caminossa on jotain samaa. Sitä ei voi suorittaa, se täytyy elää kukin omalla tavallaan. Kävellen, pyörällä, aasilla, hevosella, lastenrattaita työntäen, juosten, miten vaan.  Miten tahansa caminon kulkeekin, olosuhteista johtuen hihoihin tarttuu nöyryyttä, joka saa häkeltymään kaikenlaisen nosteen edessä.

Nyt kirja-caminoni lähestyy loppuaan. Vilkaisen vielä miten Pentti koki Finisterran. Se jäi kaivelemaan, kun en tohtinut hyytävän ilman vuoksi jatkaa remonttireissullani 2013 meren rantaan asti. Olisi tullut liian pitkät päivämatkat, sillä osa majataloista oli jo sulkenut ovensa. Mutta jotain täytyy olla vetämässä. Sinne joku päivä vielä, vaeltaen.

Pakana pyhiinvaelluksella -kirjassa oli paljon hyödyllistä tietoa. Nautin erityisesti tietopuolisista taustoittavista tarinoista.

Peregrinot, vaeltajat syövät Hotel de los Reyes Catolicosissa heitä varten varatussa ruokailutilassa, joka sijaitsee keittiökerroksessa.

Vaatimatonta mutta ravitsevaa

Ainoana peregrinona sain oman opastajan.

Meillä kaikilla on päivämme – niin vaeltajilla kuin paikallisilla

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella Pentti kuvaa kohtaamiaan ihmisiä. Paikallisia, kulkijoita, tarjoilijoita, hospitaleroja ja muita palveluntarjoajia. Mukaan mahtui mukavia, mukiinmeneviä mutta muitakin. Ylimielisyyden hän mainitsi useaan kertaan.

Kaikki eivät suinkaan jaksa ilahtua kulkijoista, erityisesti Ranskan reitillä. Mieti, jos oman ikkunasi alta kulkisi 260 000 vaeltajaa kuten viime vuonna oli Santiagoon johtavalla loppuosuudella.  Tai reppukansa tukkisi aamu toisensa jälkeen jalkakäytävän kun yrität ehtiä työpaikallesi. Joissain kaupungeissa on onneksi jo alettu ohjata vaeltajat vaihtoehtoisia reittejä.

Minua on kohdeltu hyvin kaikilla kolmella reissullani. Kerran pamplonalainen työhön kiirehtivä lähti näyttämään minulle tietä, kun en heti ymmärtänyt, mistä pääsen polulle. Yksi katukahvilassa istunut rouva Asturiassa jätti jopa kahvinsa kesken, kun halusi ohjata minut ja caminokamuni camino-polulle. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Ylimielisyys on outo käsite ja luulen sen johtuvan erilaisesta tavasta kommunikoida. Suomalainen ja espanjalainen lienevät ääripäitä, noin karrikoidusti. Vähäeleinen, hillittypuheinen suomalainen ja melodramaattisesti asiansa esittävä espanjalainen – no huh, siitä saa monta tarinaa.

Ne muutamat kerrat, jolloin sain ilkeää kohtelua ovat jääneet mieleen. Majatalon hoitaja Foncebadonissa. En tiedä miksi, mutta ilkeä oli. Saavuin majatalon tiskille erään irlantilaisvaeltajan kanssa, joka kääntyi kannoiltaan muutaman minuutin jälkeen ja meni seuraavaan majataloon. Itse päädyin jäämään, sillä minua kutkutti juuri saamani kirja, jota halusin lukea rauhassa. Olin ainoa majatalon vieras. Ja toiveikas siitä, että sen  hoitaja muuttaisi käytöstään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hän oli johdonmukainen: ilkeä alusta loppuun.

Toinen oli Cantabriassa, Norten varrella. Vähä samanlainen tapaus, äksy ämmä hospitalerona. Mutta nämä ovat olleet poikkeuksia.

Meillä kaikilla on päivämme, niin vaeltajilla kuin heidän tarpeistaan huolehtivilla.

Kuvassa yksi herttaisista majatalon pitäjistä, hospitaleroista.

Pyhiinvaeltajan illallinen – karmeeta ja gurmeeta

Olen nöyrä vaeltaja. Vaikea sanoa, miten minusta sellainen kehkeytyy Santiagon teillä, mutta niin siinä käy.  Kun reppu selässä riuhtoo pitkin maita ja mantuja, edessä siintävä majatalo saa onnen tunteen hulahtamaan sisuksissa. Jos vielä majatalon lähellä on paikka, josta saa ruokaa, lähestyy jo vaeltajan taivasta. Olen suorastaan otettu paikallisten halusta pitää (pyhiin)vaeltajat ruoissa jopa pikkuruisissa kyläpahasissa, joissa on vaikea edes hyvällä mielikuvituksella keksiä, mistä siellä elantonsa muuten saa kuin ruokkimallla kulkijoita.

Kokkaamaan ryhdyn reissuillani ainoastaan pakon edessä. Yleensä suuntaan ravintolaan, mikäli kylässä on sellainen. Siellä syön mitä saan ja maksan mitä siitä pyydetään. En valita.  Camino-reittien varrella paikalliset ravintolayrittäjät ovat rakentaneet menun (menu peregrino)  niin että siihen kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka ja juomina vesi tai viini. Suomessa yritystä pyörittävänä ihmisenä jaksan aina ihmetellä miten he sen tekevät asiakkaalle kympillä.

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella kuvattiin tilannetta, jossa Colacao-juomasta laskutettiin erikseen. Minusta se on itsestään selvää, että jos haluaa jotain muuta kuin mitä illallismenu sisältää, se maksaa lisää. Ravintoloitsija on rakentanut menun, joka tuolla kympillä syntyy ja mahdollisimman yksinkertaisin toimenpitein asiakkaan eteen kannetaan. Muutenhan hinnoittelu ei toimisi. Aina voi tietysti kysyä etukäteen, voiko viinin vaihtaa vaikka colaan tai mineraaliveteen. Usein se myös onnistuu, sillä espanjalaiset ovat aika joustavia. Mutta täytyy muistaa, että noilla nurkilla viini on lähes ilmaista, toisin kuin Suomessa.

Satakunta kertaa tuon pyhiinvaeltajien illallisen syöneenä voin vain todeta, että taso vaihtelee. Ylihinnoiteltu menu peregrino ei ole milloinkaan. Joskus on vain yksi vaihtoehto kussakin ruokalajissa, toisinaan niin monta ettei laskea kerkiä. Joskus karmeeta, joskus gurmeeta. Mutta kuten Pentti kirjassaan totesi, nälkä on paras mauste.

 

Kirjailijan vaellus päättyi Ponferradassa

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella Pentti kertoo, ettei löytänyt Jouko Tyyrin muistolaattaa.  Se on Ponferradan kunnallisen majatalon edustalla. Jouko Tyyri, kirjailija, journalisti, poliitikko, menehtyi vain parisataa kilometriä ennen määränpäätään, Santiago de Compostelaa. Hän ehti kuitenkin vaeltaa parisataa kilometriä kauniissa maisemissa ennen uuvahtamistaan.

 

 

Vapunviettoa caminolla

Mieleen painuneita vappupäiviä.

Vuosi 2007:  Vaeltamassa Ranskan reitillä Santiagon teillä. Ensimmäisellä caminollani satuin vappupäivänä Foncebadonin alueelle.

Kaverit juhlivat Ulliksella. Viestien mukaan helteessä,  tiedä häntä kannattaako uskoa. Kavereiden kuvat kyllä näyttivät aurinkoisilta. Minä talsin nilkkoja myöten lehmänlannalla maustetussa sohjossa. Tässä kuvia siivoimmasta päästä kävelyäni. Ja kauneimmasta.

 

 

Donativo – maksa mitä jaksat

Santiagon teillä vaeltaessa saattaa törmätä keskellä ei mitään polun viereen pystytettyyn ”kahvilaan”. Joku paikallinen tarjoaa kulkijoille miehittämättömän välipalapöydän ”maksa mitä jaksat” -periaatteella. Myös monet majatalot, erityisesti uskonnollismieliset toimivat lahjoituksilla.  Yöpyjät laittavat lippaaseen vitosen, jotkut jopa enemmän, jotkut taas eivät mitään.

Vaikea uskoa, että donativo-paikat kukoistaisivat taloudellisesti. Kaikki maksaa: vessapaperit, aamiaistarpeet (joskus majataloa pyörittävä hospitalero laittaa jopa aamiaisen kulkijoille), siivousvälineet, vesi, lämmitys jne. Hospitalerot ovat yleensä vapaaehtoisia, palkattomia työntekijöitä. Veroja ei kuulemma tarvitse maksaa, mikäli toimii lahjoituksilla. Näin minulle perusteltiin se, että esimerkiksi Ranskan puolella on niin paljon donativo-paikkoja.

Hyväksikäyttäjien joukko kasvaa sitä mukaa kun vaeltajamäärät kasvavat. Joukkoon mahtuu monenmoista elämäntapavaeltajaa, jotkut ovat tien päällä vuosikausia, ehkä loppuelämänsä. Eräässä luostarissa nunnat kertoivat, että heidän oli ollut pakko siirtyä kiinteään hinnoitteluun. Koville kuulemma otti, sillä kiinteän maksun kulttuuri ei kuulu filosofiaan, mutta pakko oli sillä yöpyjien lahjoitukset eivät riittäneet edes luostarin makuusalien lämmitykseen.

Luku-urakka jatkuu. Pakana pyhiinvaelluksella, Pentti Korpelan opus loppusuoralla.

 

Tässä on tehty selväksi lahjoitusperiaate. Rahattomalle on annettu kuitenkin mahdollisuus.

 

 

Niin paha mieli

Pääsiäspyhät livahtivat Pakana pyhiinvaelluksella -kirjaa lukiessa ja omia camion-kuvia katsellessa. No, eilen oli pakko lähteä liikkeelle. Kävelimme lounaalle camino-päivämatkan päähän (3,5 tuntia). Tänään sänky-caminoni taas jatkui.

Kuvissani olen päässyt jo Galician hallintoalueelle.  Mietteissäni vaikka mihin.

Camino edustaa minulle vapautta. ”Omaisuus” matkaa selässä. Pää on usein  pilvissä, mutta jalat aina maassa. Juuri tuo vapaus jäi kaivelemaan. Tuli niin paha olla, kun näin kuvan hevosesta ketjut jaloissa.

Miksi?

Pyhiinvaeltajien facebook-ryhmässä arveltiin, että ketjut estävät hevosen karkaamisen. Eikö tuota eläinpoloa olisi voinut saada pysymään laitumella muilla keinoin? Miksi me caminolaiset saamme nauttia vapaudesta, mutta hevosen vapaus riistetään jopa haassa.

Peregrino nauttii vapaudestaan, hevonen ei.

Astorgasta eteenpäin

Kolmatta kertaa menossa tällä osuudella. Ensimmäisen camino-reissuni v. 2007 aloitin täältä. Remonttireissu v. 2013 kulki loppupäässä näissä maisemissa. Ja nyt vielä tämä ”sänky-camino”.

Pentin kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella kerrottiin Astorgasta ja suklaasta. Käväisin minäkin suklaamuseossa. Sanovat, että suklaa rantautui tänne ensimmäisenä Euroopassa, mutta niin minulle kerrottiin Biarrizissäkin.

 

Muutamia sattumalta tapaamiani suomalaisia Vegan kauniissa maisemissa.

 

 

Rautaristi

Rautaristille  on tuotu kiviä ja muistoja menehtyneistä rakkaista ympäri maailmaa. Täällä toivotaan, rukoillaan ja muistellaan.