Pyhätunturin kansallispuiston alueella vaellusreittejä löytyy mistä valita. Taidepotpuriviikon aikana kävin kerran omatoimisesti Aittakurulla, jonka esiintymislavan ympäristöä remontoitiin parhaillaan.
Siitä on jo aikaa, kun kävin täällä. Silloin ei ollut rakennustelineitä. Aittakuru/Pyhätunturi
Opastettu retki Isokuruun – Pyhä-Luoston kansallispuisto
Isokuruun teimme opastetun retken, johon osallistui reilut neljäkymmentä taideleiriläistä. Vain seitsemän eksyi porukasta. 😊 En muista koskaan, millään mantereella järjestetyistä vaelluksista olleen sellaista ryhmää, josta osa ei olisi joutunut hakoteille. Pyhän reitit ovat hyvin merkittyjä, siellä ei eksy. Toki täytyy tietää minne on menossa.
Hakoteille joutumisen kaava on aina sama. Lähtöpisteessä opas laskee laumansa pääluvun, ja kertoo että hän kulkee ensimmäisenä ja nimeää samalla jonkun vahtimaan viimeisenä. Sitten opas kertoo mihin suunnataan. Kaikki kuuntelevat, joku harva painaa reitin mieleensä. Sitten lähdetään yhdessä reippaasti matkaan. Jossain vaiheessa yksi jää ihailemaan maisemia, toinen kuvaamaan mutta kuin ihmeen kaupalla ensimmäisessä kohteessa pääluku stemmaa. Koska kaikki on hyvin, opas höllentää otettaan ja ohjeistaa porukkaa menemään ”suoraan eteenpäin”. Tässä kohtaa pitäisi olla valppaana! Suoraan eteenpäin on vaarallinen ohjeistus, sillä aina joku porukasta keksii suoraan eteenpäin menevän kinttupolun, joka ei kuitenkaan ole se, jota opas tarkoitti. Sen jälkeen lauma on hajaantunut. Lopulta kun opas on juossut hakoteillä vaeltavat ruotuun, tulee kiire. Kiireessä viimeisen vaeltajan tehtävä on jo unohtunut.
Vaikka lähtisi opastetulle vaellukselle kannattaa painaa mieleen mihin kulkuneuvo jäi ja lisäksi olennaisten pysähdyspaikkojen nimet. Koskaan en tätä unohda tehdä, ja taas unohdin 🙂 / Pyhätunturin vaelluskartta
No niinhän siinä kävi nytkin. Osa eksyi joukosta tuon ensimmäisen pysähdyksen eli Pyhänkasteenputouksen jälkeen. Minä siksi, että kameran linssinsuojus tipahti pitkospuiden rakoon. Pelastin sen sieltä ujuttamalla käteni pitkospuiden sivussa olevasta raosta ja työntämällä kepillä päältäpäin. Se vei aikaa. En olisi hommaan ryhtynyt, jos olisin tiennyt, että Pyhätunturi on oikea kyykäärmeiden paratiisi. Ympärilleen kun katsoo, ymmärtää miksi, alueelta löytyy kivenkoloja, joihin luikerrella.
Kiveltä kivelle käy vaeltajan tie. Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi
Tuntuu oudolta käyskennellä kaksi miljardia vuotta vanhoilla kivillä, joissa näkyy merkkejä siitä, että ovat olleet joskus merenpohjaa. Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi
Kun linssinsuojus oli pelastettu, sain ripeästi askellellen loppupään ryhmän kiinni. Mutta vain huomatakseni, että nämä muutamat loppupään vaeltajat olivat harhateillä. Onneksi yksi meistä harhapolkujen kulkijoista sai selville mihin ryhmä oli suunnannut. Kuukelin kartan ja puhelimen varassa löysimme muut nokipannukahvia ryystämästä Tunturiaapan läheisyydestä.
Tunturiaapan lintutornin suomaisemat lumosivat minut.
En yhtään ihmettele hillanpoimijoita. Kyllä näissä maisemissa kelpaa aikaansa viettää. Hillat olivat vielä raakileita. Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi
Jos ei koskaan eksy, ei löydä uusia polkuja
Mielisanontani reilun kymmenen vuoden takaa. ”Jos ei koskaan eksy, ei löydä uusia polkuja.” Laittaisin mielelläni sanonnan tekijän nimen tähän, mutta kun en edes kuukelilla sitä löydä. Tuo lausahdus on innostanut minua moneen. Ja aina johonkin myönteiseen.
Niin nytkin. Vietin viikon heinäkuussa saaressa ja yritin saada kuvaa kyykäärmeestä. Piti tulla Lappiin asti ennen kuin onnistuin. Tämä kyy luikerteli tiellä pian sen jälkeen, kun olin tunkenut käteni pitkospuiden alle saadakseni kameran linssisuojuksen pois sieltä. Olisin tietysti halunnut paremman kuvan, mutta sen verran luikero sihisi, etten tohtinut jäädä kyselemään poseerausta.
Ehdinpäs kuvata ennenkuin sihisevä otus luikerteli puskaan. Isokuru/Pyhän kansallispuisto, Lappi
