Browsing Tag

Portugalin reitti

Portviiniä Portossa – camino

Välihuikan paikka. Tuntui melkein ylelliseltä majoittua Porton albergueen kuuden hengen yhteismajoitukseen kaikkien paloasemien jälkeen. Tosin olimme siellä kahden.

Peregrinan ilot koostuu pienistä jutuista. Puhtaat ja kuivat vaatteet. Hyvä illallinen lähiravintolassa ja lasillinen portviiniä jälkiruoaksi.

Muutamia kuvia kauniista Portosta.

Porto Se katedraali

Porto Se katedraali

Porto kujilla

Porto näköalatasanteelta

Hyvä, siisti, toimiva ja mukavat hospitalerot. Voin suositella.

Oliveira de Azemeisista Lourosaan

Tätä voisi sanoa pohjanoteeraukseksi, jollei päivä olisi ollut muuten hieno. Aamu alkoi tuopillisella maitokahvia. Hyvin heräsi.

Ilmat suosivat, mutta taas pitkä majoituspaikkojen väli.

Reilut parikymmentä kilometriä kun olimme kävelleet, bombeiros majoituskin alkoi kelvata. Illallinen paloaseman vieressä Mäkkärissä.  Pidemmälle eivät jalat suostuneet.

Samaan paikkaan päätyi myös kolme linkkaavaa puolalaista, jotka olivat kävelleet 39 kilsaa. ”Aika loppuu”. Ilmeisesti heidän lentonsa oli bookattu etukäteen.

Lourosan paloasemalla avataan bombeiros-museo tässä kuussa.

Matkalla meidät kutsuttiin esikouluun. 3-7 -vuotiaat esittäytyivät ja lauloivat meille.

Mitkä värit!

Näitä pystypylväitä ihmettelimme. Niitä näkee aika ajoin.

Surulliseksi tekevä näky.

Pakollinen roskiskuva.

Mäkkärissä syötiin. Sai oluttakin.

Aguedasta Albergaria-a-Velhaan – Portugalin camino

Eilen illallisella ihmettelimme ”camino-perheen” kanssa kun kukaan ei muista mitään. Kroppa on sen verran kovalla koetuksella, että se vie aivoista voimat. Edellisen paikan nimi unohtuu samalla kun laittaa vaelluskengät aamulla jalkaan. Seuraavan kohteen muistamisessakin on tekemistä. Yleisestikin kaikki häviää mielestä, satoiko, paistoiko, oliko hankala reitti…

Nukkumaan mennään aikaisin. Yhdeksältä illalla ensimmäiset harjaavat jo hampaitaan. Ennätys lienee ranskalaispariskunnalla, joka nukahti iltaseitsemältä.  Kilometrit vaativat veronsa.

Albergue Rainha d Teresa on tilava uudelta näyttävä majatalo. Väljä ja mukava. Hospitalero Joaquim rekisteröi avauskuvassa.

Muutamia kuvia matkan varrelta.

 

Täällä kylissä on kylttejä, joissa kerrotaan rakennusprojektien rahoituksesta. Paljonko mistä ja paljonko EU-rahoitusta. Tässäkin melkein puoli miljoonaa tulee EU:lta.

Camino-koira on asettunut poikkiteloin. Tänne ei kannata lähteä, camino jaktuu oikealle.

Roomalaisten siltarakenne varmaan. Niitä näkee aika ajoin.

Tarkoin vartioitu talo: leijonat, kullanväriset kiipeilyesteet ja vielä hälytysjärjestelmäkin.

Kummat on mummon kengät?

Nuori nainen ja kengät. Oli minullakin tuollaiset tuossa iässä, vaikka ei muistaakseni noin muhkeat.

On hepoilla ihmettelimistä

Mealhadasta Aquedaan – Portugalin camino

Kiva reitti pikkukylien läpi. Tienvartta mentiin, mutta ei juuri liikennettä. Taas tuli pitkä päivä, noin 25 kilometriä, mutta perille saavuimme jo viiden maissa.

Uinuvia kyliä ja sunnuntain rauhaa. Pionit kukkivat ja käki kukkui. Ilmakin kohdallaan. Aurinkoista koko päivän. Illalla vasta taivas repesi, kun oli saatu pyykit narulle.

Pitkästä aikaa majatalo, jossa lämmitys. Alkaa jo kerääntyä caminoperhettä. Australialais-ja hollantilaispariskunta, amerikkalainen mies, saksalais-latinopari ja muutamia satunnaisemmin tavattuja. Vähänlaisesti on vaeltajia. Joskus kuluu  päiväkausia, ettei näe ketään ennen kuin albergueissa illallisella.

Tämä albergue on varmaan ihana kesällä. Terassia ja tasannetta. Mahtava aamiainen, hotellitasoa.

 

Kaakelikirkko

Missä mummo luuraa -kuva.

Tämä mies pysäytti auton ja kyseli kaikenlaista. Motiivi sana oli tuttu, muuten emme oikein ymmärtäneet. Olisiko ollut pappi.

 

Coimbra Sernadelo Mealhada – Portugalin camino

Tämä päivä otti lujille. 25 kilometriä, ehkä enemmänkin. Saavuimme puolikuolleina puoli kahdeksalta  Mealhadan albergueen. Ei kovin hyvä paikka, vaikka esitteistä olisi voinut kuvitella.

Hospitalero ei osannut kuin portugalia. Voiko vettä juoda, siitä ei saanut selvää. Saksalaisnaista neuvoi menemään ravintolaan ostamaan vettä. Jotenkin kumma kohtelu.

Fiksu olisi ajanut bussilla St.Luciaan niin olisi välttynyt tehdasalueilta. St. Luciasta eteenpäin kaunista. Tosin myös kuraista välillä.

 

Alvorgesta Cernacheen

Kymmenen kilsaa ja taivas aukesi. Pakko muuttaa suunnitelmaa, sillä eteneminen märkää ja mudassa rämpimistä.

Tässä paikassa ihanat immeiset auttoivat sekä majapaikan löytämisessä että bussiin ohjaamisessa.

Välimatkan krouvi. Kuva isännästä 7 vuotta sitten

ja nyt.

 

Digestivo.

 

 

Kuivurista lämpimät ja kuivat vaatteet. Puolalaisten taivas.

Golegasta Alvaiazereen – Portugalin camino

Carlos, majatalon omistaja teki meidät molemmat onnelliseksi. Sadepäivän iltana seitsemän maissa Albergue eteinen oli täyttynyt vettävaluvista vaeltajista. Majatalo sijaitsee yli kolmenkymmenen kilometrin päässä edellisestä, vailla muita vaihtoehtoja. Majatalo laajeni hetkessä sopivaksi kaikille. En tiedä mihin muut menivät, mutta me saimme huoneen hänen kotitalonsa ylimääräisistä huoneista.

Carlos laajentaa majataloaan tulevia tarpeita varten. Vaeltajamäärät ovat kasvaneet viime vuosina, vaikka reitti ei ole valmis vastaanottamaan kovin paljoa lisää.

Kehittävät kyllä. Esimerkiksi reitti on hyvin merkitty.

Poliisia ja palomiestä on tarvittu – camino vasta alkumetreillä

Joskus kauan sitten, kun tyttäreni oli pieni matkustimme kahdestaan Espanjassa. Opas halusi käyttää kiertoilmaisua varkaista ja sanoi bussista nähtävyyksien äären lähtevälle turistiporukalle ”Muistakaa pitää käsilaukuista kiinni, sillä siellä saattaa olla niitä, jotka eivät tiedä mikä on minun omaa ja mikä hänen omaa”.

Kotiin tultuamme tästä tietämätön isä säikähti toden teolla, kun lapsi keskellä yötä seisoi eteisessä ja ulvoi, että nyt ne tulee, ne jotka eivät tiedä mikä on minun omaa ja mikä hänen omaa.

Poliisia tarvitsimme Lissabonissa, kun ratikka numero 15:ssa oli joku, joka ei tiennyt mikä on kenenkin tasku. Kukkaro meni ja luottokortti.

Ähäkutti, eipä paljon hyötynyt. Matkustamme niukoilla rahavaroilla varustettuna. Luottokortti tietysti harmitti.

Kuten aiemmin totesin, asioilla on taipumus järjestyä caminolla. Sen osoittaa jo tämäkin päivä.

Sacavem oli siis paikka, josta lähdimme löntystelemään kohti Santiagoa. Rinkka tietysti vinossa ja painava. Niin se on aina aluksi, kunnes tavarat asettuvat oikeisiin uomiinsa. Matka jatkui vaihtelevissa maisemissa. Lättänää, teollisuusaluetta, joen vartta myöten.  Paikka toisensa jälkeen jäi taakse. Kaikki tuntui olevan kiinni. Ihmisiä vähänlaisesti. Vain yksi  ranskalainen peregrino (pyhiinvaellusreittiä käyttävä)  ohitti meidät.

Tarkalleen en muista missä vaiheessa alkoi epäilys majapaikan löytymisestä iskeä. Santiagon tietä – caminoreittiä – vaeltaminen ei ole mikään ongelma. Ne ovat erinomaisesti merkittyjä heti Lissabonista alkaen. Mutta miltä näyttää majapaikka. Johtaako sinne camino. Onko niitä ylipäätään.

Ohitimme yhden majatalon. Se oli kiinni.

Kyselimme. Porukka oli tietävinään ja minä ymmärtäväni. Täällä Portugalissa tulee sama tunne kuin Virossa. Osaa kieltä, muttei osaa. Paikalliset ymmärtävät espanjaani, mutta minä en mitä he vastaavat. Tämä tietysti johti loputtomaan määrään risteyksiä, liikenneympyröitä ja ties mitä oikealle ja vasemmalle menevää. Aina oltiin väärässä paikassa.

Kaksikymmentäkolme kilometriä painoi jalkoja. Kyseessä eka vaelluspäivä. Ei metriäkään enää. Taksi peffan alle! Mutta mihin.

Joku neuvoi lopulta kirkolle.  Sieltä alkoi uskomaton tapahtumaketju.

Mies joka ei osannut englantia, taikoi paikalle kaksi kielitaitoista naista. (avauskuvassa Joana vasemmalla ja Valentina oikealla)  Yhdessä he taikoivat luureistaan paikan, jossa voisimme nukkua. Se vaan oli lähes kymmenen kilometrin päässä.  Jalat eivät kantaneet enää, sen kaikki ymmärsivät.

Pian huomasimme istuvamme naisten auton takapenkillä.

Onko ruokaa? Ravintolat ovat kiinni koska pääsiäinen. Ei ole ruokaa. Niin sitten ajeltiin parin marketin ohi, nekin kiinni. Tämäkään ei ollut mikään ongelma. Ratin takana oleva Valentiana pysäytti pihaan ja kohta ilmestyi takaisin Angry Bird -kassia kantaen. Kassiin hän oli kerännyt kaapeistaan kaiken illalliseen tarvittavan. Pitsat kummallekin , suklaajuomia, hedelmiä, leipää, jopa pääsiäismunia.

Naisten kirkkoreissu muuttui käynniksi paloasemalla. Siellä nukuimme seuraavan yön. Jokinäköala, valtava tila kahdelle patjalle lattialla, jäkaappi ja suihkutila jaettuna paikallisten palohenkilöiden kanssa.

Voiko tuollaisia ihmisiä oikeasti olla. Voi. Kyllä olemme kiitollisia.

Maisemia matkalta.

Näin pakkaan Portugalin camino-vaellukselle – Santiagon tiet

Tolun tuoksu tulvahti, kun kaivoin esiin vintiltä minulle neljän caminon aikana niin rakkaaksi tulleen rinkan. Säilytän sitä mustassa jätesäkissä perusteellisesti pestynä edellisen reissun jäljiltä. Samassa säkissä ovat myös makuupussi, vedenkestävät vaatepussit ja remmit sun mut härpäkkeet.

Rinkan perin tyttäreltäni. Se oli hänen partiovarusteensa noin kahdeksan vuotiaana. Caminolle lähtiessä se on juuri sopivan kokoinen lentoyhtiöiden käsimatkatavara määrityksiin.

Tällä kertaa lennän Portugalin TAP -lentoyhtiöllä. Käsimatkatavarasäännöt löytyvät tästä.

Kahdeksan kiloa siis rinkkaan ja kaksi kiloa käsilaukkuna toimivaan päiväreppuun. Enempäähän sitä ei jaksaisi tämän kokoinen mummo kantaa. Tuossakin on liikaa.

Varustelistani löytyy etusivun valikosta. Se on nyt päivitetty Portugalin huhtikuuta ajatellen.  Mahdoinko unohtaa jotain?

Tässä linkki.

Tähän pitäisi saada mahtumaan 650 kilometrin aikana tarvittavat varusteet.

Tästä rinkkassani roikkuvasta härpäkkeestä on tykätty. Sillä on mukava havainnollistaa Suomen mittasuhteet, missä asun ja missä on Lappi. Niin ja auttaahan se myös vetoketjun avaamisessa.