Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Lappi

Melontaretki Pyhäjoella – Taidepotpuri

Taidepotpurin viimeisenä päivänä lähdimme melomaan Pyhäjoelle. Viis siitä, että muutaman tunnin ehti nukkua yövaelluksen jälkeen. Illalla koitti kotiinlähtö, yöjunassa ehtii nukkua.

Tämän aina yhtä ihanan luontokokemuksen ekstran tarjoili Saana. Miten lie teinin silmät tavoittivat joen pohjasta jotain outoa. Kun Saana sitten melan ja pikkuveljensä hienoisella avulla sai nostettua oudon möykyn ylös, sieltä ilmaantuikin jonkun eläimen kallo. Mikä eläin oli kyseessä, jäi arvailun varaan. Poroa epäiltiin.

Muutoin kanootti solui maltillisesti virtaavassa vedessä. Vain pari pikkukoskea vauhditti menoa. Kolmisen tuntia melomiseen meni, tunti ensin, sitten evästauko ja kaksi tuntia lopuksi. Muita melojia ei juuri näkynyt, paitsi taukopaikalla, sillä meidät lähetettiin matkaan erissä. Tuntui ihmeelliseltä meloa joen hiljaisuudessa, aivan kuin olisi kahden kaverinsa kanssa ollut matkalla. Mummoa huojentaa, että joessa ei pääse eksymään. Siksakkia sitä kyllä mentiin, kun emme ole kovin harjaantuneita melojia. Taisi olla toinen kerta elämässäni. Viime kesän Taidepotpurissa oli ensimmäinen.

Hiljaa virtaa vielä. Melontaretki Pyhäjoella, Lappi, Suomi

 

Vesikasveja. Nimi hakusessa, pitäisi konsultoida jotain kasvientunnistus sovellusta. Mutta kauniita olivat ja näitä kukki kaikkialla/ Melontaretki Pyhäjoella, Lappi, Suomi (3)

 

Saanan ”onkeen” tarttui tällainen kallo. Melontaretki Pyhäjoella, Lappi, Suomi (3)

 

Pyhäjoella meloimme 6.8.2021

Lettukestien jälkeen tunturia valloittamaan – Pyhätunturi

Pyhä-Luoston kansallispuistossa kun ollaan, niin ympäröivät maisemat houkuttavat. Viikon mittaiseen taideleirinohjelmaan kuului vaellusta ja tunturien valloittamista tai huiputtamista, kuten jotkut tunturin laelle kapuamista kutsuvat. Kaiken kaikkiaan kolmella tunturilla kävimme. Kultakerolla illansuussa, Ukonhatussa kokopäiväretkellä ja Ukko-Luostossa yöllä. Kaikki reissut hienoja, kukin omalla tavallaan.

Kultakerolle porukalla

Kultakeron valloittaminen lienee Taidepotpuri-ohjelman vakio. Sinne kapusimme porukalla heti toisena leiripäivänä. Lettukahvila oli suljettu ja muutenkin alueella näyttivät remonttiröllit riehuvan.

Taidepotpurilaiset matkalla kohti Kultakeron huippua. Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Puolimatkassa mennään. Pyhäjärvi jäi taakse. Kultakero, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Kultakerolla tehdään uudistuksia. Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Kultakeron huipulta näkymät moneen suuntaan. Tässä Pyhäjärvelle päin.  Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

Ukonhatun herkistävät maisemat

Taidepotpurin kokopäivävaellus suuntautui Ukonhattu-tunturin laelle. Matka oli kivinen, mutta kannatti tehdä. Maisemat suorastaan herkistivät.
Tästä herkistymisestä olen saanut useista uusia kokemuksia. En kyllä muista milloin itse olisin pillahtanut itkuun, kun olen päässyt kokemaan jotain ihanaa, mutta kanssamatkaajani ovat. Yksi liikuttuu maisemasta, toinen taas musiikkikappaleesta. Marokon-matkalla eräs seurueemme jäsen purskahti itkuun saatuaan hyvää ruokaa. Toki annos oli silmiä hivelevä ja makuhermoja riemastuttava, mutta kyllä pöytäseurue hämmentyi, kun hän ryhtyi kaivelemaan nenäliinaa.

Ensin tutkitaan reitti. Ukonhatun vaellus. Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Lemmikkejäkin on ajateltu. Ei jää tassut rautoihin kun kulkee puita pitkin. Pyhä-Luoston kansallispuisto. Ukonhatun vaellus. Lappi Suomi

 

Kivistä maastoa. Ukonhattu, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Kauniita yksityiskohtia näkee kun silmät maahan luotuina kulkee. Ukonhattu, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Kaverit ehti ensin. Ukonhattu, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Suo häämöttää kaukana. Ukonhattu, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Vaelluskengät päättivät että viidentoistavuoden työ on nyt takana. Loppumatkaa varten ensiapulaukusta löytyi sidettä toiseen ja koiranomistajalta saatiin remmin jatko-osa lainaksi toiseen. Niillä sitten kohti Kairosmajaa, Ukonhattu, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

Lettukestien kruunaus – yövaellus Ukko-Luostolle

Taidepotpuri-viikon aikana tehdään myös yksi yövaellus. Kummallakin kerralla kun olen ollut mukana leirillä, se on sijoittunut leiriviikon viimeiseen iltaan. Lähtö lipuu väistämättä lähemmäs puolta yötä, sillä ensin ohjelmassa on päätösjuhlakonsertti ja sen jälkeen lettukestit (tällä ei ole mitään tekemistä urbaanisanakirjan lettukestien kanssa). Edelliskesästä viisastuneena söin vain puolikkaan letun ja paistoin yöpalaksi yhden. Vein sen majapaikkaani odottamaan aamuyön hetkeä, jolloin palaisimme yövaellukselta.

Tällä kertaa yövaellus suuntautui Ukko-Luostolle. Aivan huikea juttu! Kiipesimme tunturin laelle, sääpallolle ja tulimme rappusia alas. Ylhäältä nämä rappuset näyttivät loputtoman pitkiltä, ja pitkät ne olivatkin. Kuin Kiinanmuuria olisi avaruudesta päin katsellut.

Revontulien bongausta varten lasimajoja. Ukko-Luosto, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Siellä me kiipeämme kuuden hengen voimin yön pimeydessä. Ukko-Luosto, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Sääpallo häämöttää. Ukko-Luosto, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Mummo ja sääpallo, löytyykö yhtäläisyyttä?  Ukko-Luosto, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

 

Portaita riitti ja riitti. Alaspäin mentiin. Ukko-Luosto, Pyhä-Luoston kansallispuisto. Lappi, Suomi

Valkoinen poro – Pyhätunturi/Lappi

Suunnittelin lukevani Taidepotpuri-viikon aikana Pyhätunturin alueelle sijoittuvaa kirjallisuutta. Mukaan pakkasin kaksi kirjaa: kaunokirjallisuutta edusti Kalle Isokallion Pelastaja Pelkosenniemeltä, tietopuolista  Tapani Niemen teos Lapin ja lannan rajalla : kulttuurimatka Pelkosenniemelle ja Itä-Lappiin. Suunnitelmani ei toteutunut. Monipuolinen ohjelma valtasi päivät ja uni tuli hetkessä ilman unikirjaa, kun sängyn aika koitti.

Pääasiallinen syy osallistua Taidepotpuriin minulla oli valokuvaus. Sitä olikin tuntikausia. Teoriaa ja kuvien analysointia kaksi tuntia aamupäivällä ja toiset kaksi iltapäivällä. Siinä välissä talsimme tunturissa ja kyykimme kameran kanssa skuttassa – niin kuin jo aiemmin mainitsin metsää näillä seuduin riittää.

Valkoista poroa bongasin kuin brittituristi ikään

”Ainahan sen näkee”, joku hämmästeli, kun edelliskesänä vierähti koko viikko enkä saanut kuvaa valkoisesta porosta. Se oli nähty milloin Kairosmajan tienpenkalla, milloin lasten leikkipaikalla. Aina siellä missä en ollut.

Tänä kesänä poro kavereineen näykki kasvillisuutta tienposkessa, kun tilausbussimme kaarsi Kairosmajan pihaan. Porot ikään kuin toivottivat meidät tervetulleeksi. Hyvätapainen porotokka muisti myös hyvästellä meidät, kun lähdimme kotimatkalle. Siinä välissä bongasin porotokan kerran, kun olimme Tervahovissa kuvien kimpussa. Mukana tokassa oli tuo valkoinen poro. Kamera käteen ja pihalle.

Viis siitä, että mielessäni oli siinnellyt kuva valkoisesta porosta – ei missään nimessä tienposkessa, vaan järven rannalla. Mielikuvani valkoinen poro seisoisi ylvääni Pyhäjärven rannalla tummansinisenä synkistelevää taivasta vasten ja taustalla tietenkin Soutaja-tunturi. Se oli maisema, jota viikon aikana pääsin ihailemaan uintireissuilla, kun käyskentelin pitkää laituria kohti 14 asteista vettä. Mutta poro ei suostunut, joten tienvarsikuvaan on tyytyminen. Ja vain toiselta puolelta valkeaan poroon.

Valkoinen poro on vanhan uskomuksen onnentuoja, porotokan suojelija. Jokaisessa porotokassa tulisi olla yksi valkoinen poro. Lue lisää Saamelaiskullttuurin ensyklopediasta

Jalat lähtivät juoksemaan – Taidepotpuri Pyhätunturilla

Vaelluskengät hajosivat, auto ajoi ojaan ja jalat lähtivät juoksemaan. Nämä voisivat olla kuvauksia vakuutushakemuksissa. Onneksi ei mitään vakavia seuraamuksia ollut, mutta kaikkea sattuu, kun reilun neljänkymmenen hengen joukko muusikoita, äitejä, isiä, lapsia, mummoja ja ukkeja kokoontuu viikoksi Pyhälle taidetta tekemään ja taiteesta nauttimaan sekä vaeltelemaan tuntureilla. Joukkoon mahtui jokunen valokuvaajakin. Heille oli oma ohjelmansa, valokuvaaja Asko Vivolinin vetämä valokuvauskurssi.

Muusikkojen osuus oli valitettavasti koettavissa vain paikan päällä, Pyhätunturin Kairosmajalla. Valitettavasti siksi, että yli kolmetuntisen Taidepotpurin päätösjuhlan ohjelma oli huikea. Leiriviikon aikana pienet ja suuret musikantit harjoittelivat pienillä ja suurilla instrumenteillaan. Tavoitteena tietenkin onnistua päätösjuhlan ohjelmanumerossaan.

Päätösjuhlan musiikkiesitysten taustakuvana virtasi valokuvaajien tuottamana kuvaesitys. Kyllä meitäkin kuvaajiakin jännitti!

Hiki kohosi pintaan jo silloin, kun saavuimme Pyhälle. Bussi kaarteli metsäisiä teitä kohti Kairosmajaa. Yksi kuva metsiköstä, toinen tunturista, kolmas järvestä. Se on siinä, mutta mistä ne muut 17 kuvaa. Viime kesän Taidepotpurissa olin jo mielestäni kuvannut kaiken. Kummallista kyllä, kun tuntureilla ja metsissä vaeltaa, kuvakulmia löytyy aina vaan. Tunturit ovat kauniita, lempeän pyöreitä ja Lapin valo lumoava.  Toki vuoretkin ovat kauniita, mutta eri tavalla, ne ovat särmikkäämpiä.

Ai niin, miten ne jalat lähtevät juoksemaan? Tiedät varmaan tunteen, kun alamäessä jalkoja ei saa pysähtymään. Ne vaan jatkavat matkaa kunnes tulee este vastaan tai heittäydyt peffallesi.  Mummokin on kokeillut, ei tosin tällä kertaa.

Lisää Pyhätunturin Taidepotpurista, vaelluksista ja muusta tulevissa postauksissa.

Tässä meidän valokuvaajien tuotos Taidepotpurin päätösjuhlaan.

Lumen keskellä kohdattua – Saariselkä/Lappi

Lunta tuiversi, kun saavuin Saariselälle viikko sitten lauantaina. Lunta tuiversi myös eilen aamutuimaan, kun kiskoin suksipussia ja matkalaukkua  lumihangessa. Yön aikana lunta oli ehtinyt kertyä kinoksiksi asti. Matka Tunturimajalta lentokenttäbussin pysäkille on vain muutama sata metriä, mutta siitä huolimatta olin helpottunut, kun jostain lumihankien keskeltä ilmestyi Erkki Kemijärveltä ja tarjoutui kantamaan matkalaukkuni.

”Tuollaisen laukun kanssa mennään Kanarian saarille, ei Lappiin”, totesi suorasukainen nainen, joka odotteli bussia. Tottahan se oli. Hangessa pääsee helpommin eteenpäin pussimainen laukku selässä kuin rullaten pyörillä varusteteulla samsonitella. Mutta on kovalla matkalaukulla omat etunsa.

Ihmiset nukkuivat vielä mökeissään, mutta yksi aikainen lenkkeilijä oli liikkeellä. Erkki Kemijärveltä bongasi ”naisen kiskomassa laukkua lumessa” ja ryhtyi auttamaan.

Hiljaista Saariselällä

Olen nyt kotona ja nukkunut pois reissuväsymyksen – yli kaksitoista tuntia putkeen, mikä on harvinaista mummoikäisille. Tuntuu mukavalta selata valokuvia ja muistella Lapin tapahtumia. Ihmisiä kohtasin koronan vuoksi vain vähän. Kaipasin kyllä iltoja, jolloin Mummo olisi päässyt hunningolle, mutta baarit ja ravintolakäynnit jäivät väliin, mitä nyt muutamana iltana kävin pikaisesti syömässä. Aika moni ravintola oli suljettu.

Tunturimaja oli hyvä valinta. En ole mökki-ihminen, yksinäni vielä vähemmän. Majatalossa lisäkseni majaili vain yksi pariskunta ja haahuilimme kaikki omien aikataulujemme mukaisesti. Yleisiin tiloihin tullessamme käytimme maskeja. Kodinomaisissa tiloissa maski naamalla kulkemiseen tottui viikossa niin hyvin, että kun maskitta kulki, tuntui kuin olisi unohtanut rintaliivit.

Vappua edeltävä viikko ei kuulu Saariselän sesonkiviikkoihin ja siitä syystä laduilla väkeä oli vähänlaisesti, myös niillä suositummilla. Saariselän alueella on murtsikkalatuja monenlaisille hiihtäjille. Loivia ylä- ja alamäkiä, kuruja jyrkkine nousuineen ja laskuineen ja tasamaatakin. Hiihtelin pääasiassa Laanilaan johtavalla hajuvesiladulla ja muutenkin pysyttelin rakonkantaman päässä latujen lähtöpisteestä. Evästä tarvittiin, varmuuden vuoksi. Laanilassa Savottakahvila oli avoinna, mutta Kakslauttaseen johtavan ladun varrella ei ollut kuin penkkejä siellä täällä. Rumakurun lenkkiä kehuttiin ja sinne yritin. Edesmennyt mieheni naureskeli varmaan siellä jossain, kun näki minut jalat kohti taivasta yrittämässä saada uusien sukseni siteitä auki kaaduttuani lenkin alkupään jyrkässä alamäessä. Päätin, että kurut saavat jäädä, kunnes mukana on huoltojoukot.

Yksinään hiihtäessä pukkaa monenlaista mieleen. Milloin susi lipoo kieltään seuraavan lumikasan takana, milloin karhut ovat nousseet juhlimaan Pentti Rasinkankaan sanoja lainatakseni. Mielikuvitus tekee helposti tepposia. En ole erämaamatkailija jo senkin takia, että suuntavaistoni on olematon. En voisi kuvitellakaan yöpyväni yksinäni laavuissa tai teltoissa.

Vaikka sekä tulo- että lähtöpäivänä pohjoistuuli vihmoi ja lunta tuli enemmän kuin tulin pyytäneeksi, niin lomaviikon muut päivät soveltuivat erinomaisesti hiihtämiseen. Ladut huoltoajettiin aikaisin aamusta. Niiden huolto päättyy vapunpäivänä. Aurinko paistoi ja mittarissa oli muutama plusaste. Plusasteista huolimatta laduilla suksi luisti.

Lumet sulavat, mutta polut paljastuvat aikanaan. Varmaan toisenlaisen kokemuksen tarjoavat tallaajilleen.

Lappilaista huumoria löytyi kirjattuna yhteen penkeistä. Saariselkä, Lappi

Joulupalloselfie. Liekö koriste unohtunut joulusta mutta hyvin käy vappupallostakin. Saariselkä, Lappi

 

Moni paikka oli jo sulkenut ovensa vappua edeltävänä viikonloppuna ja useat sulkevat vappuaattona. Toukokuussa paikalliset lomailevat talvisesongin jälkeen ja valmistautuvat kesäsesonkiin.

Kiirunapolulla – Kiilopää/Lappi

Toistaitoiselle Lapinkävijälle soveltuva reitti löytyi Kiilopäältä. Matkasin Saariselältä Kiilopäälle Skibussilla – Fell Centre luki pysäkkitiedoissa.  Matkalla vilahteli  Shopping Centereitä ja Northern Light ja Artic Resort East Villageja.  Kattava kierros metsämaisemia paljasti kuitenkin, että olemme Suomessa, maassa josta noin seitsemänkymmentä prossaa on metsää. Täällä hieman matalampaa kuin etelässä.

Matkalla ehdin miettiä, miten joku eteläeurooppalainen matkailija kokee maisemat. Minullakin kävi mielessä, että täällä ei voi olla mitään, kun bussi sitten puolen tunnin ajelun jälkeen kurvasi Kiilopää Suomen Latu -plakaatein varustetun rakennuksen eteen.

Kiirunapolku osoittautui hyvin merkityksi, koko matkalta, ei vain aluksi. Vajaan kuuden kilometrin aikana näki tunturimaisemia, poroaitoja ja jopa porotokan käyskentelemässä tunturin huipulla. Hanki kantoi sen verran hyvin, etten tarvinnut lumikenkiä. Muutamassa kohdassa jalka kylläkin humahti hangen pinnan läpi.

Kuvia eiliseltä.

Kiilopää, Suomen Latu

Ohjeita tunturiin lähtijälle, Kiilopää, Lappi

Kiirunapolku on hyvin merkitty. Mummonvarma reitti Kiilopäällä.

Kiirunareitin kävelijät lasketaan. Laskuri, Kiilopää, Lappi

Aurinko paistaa Kiilopäällä. Lappi

Vastaantuleva kävelijä totesi, että täällähän on ruuhkaa kun näki kolmen kävelijäparin lähestyvän huippua. Yksinmatkailevalle ihmiset ovat tervetullut lisä maisemaan. Turvallisempi ole, jos joku kävelee edessä ja jokunen myös takana. Kun ei voi tietää mitä sattuu ja mihin eksyy.

Kiilopää. Huipulla tuulee, sanotaan. Tänään ei tuullut.

Kiilopään huipulla penkki maiseman katselua varten. Lappi

Lenkin jälkeen maistui ruoka skibussia odotellessa. Ravintola on aivan pysäkin tuntumassa. En muista koskaan syöneeni lehtipihviä paistetulla leivällä. Päällä oli vielä reippaasti bearnaise-kastiketta. Yllättävä annos. Mutta hyvää.

 

 

Vielä pääsee laduille vaikka vappu häämöttää – Saariselkä

Plussaa säätiedotuksissa, mutta laduilla luistaa. Aloitin varovasti parfyymilatua kohti Laanilaa. Hajuvesilatu nimi tulee todennäköisesti siitä, kun aikoinaan Laanihovissa on järjestetty Lapin lomailijoille tuttuja monotansseja. Varmaan jotkut ovat tuikanneet dödöt kainaloon ja lähteneet hiihtäen tanssimaan, tiedä häntä. Matkahan ei ole pitkä, vain kolmisen kilometriä.

Huomaan, että nanogripit eivät pidä uudesta lumesta eivätkä pysähtelystä. Kun jäin kuvaamaan Laanilan latukahvion suksivalikoimaa, ehti paakut jo pohjiin.

 

Kahville vai viskille?

 

Hieman ennen Laanihovia piti tehdä päätös: kahville vai viskille.

 

Viskitie: Viskikahvi olisi houkuttanut mutta kun takaisinkin pitää hiihtää.

 

Monot olisi mutta monotansseista on vain kyltti jäljellä. Laanihovi, Saariselkä

 

Ei auta vaikka monot jalassa. Suljettu mikä suljettu. Laanihovi, Saariselkä

Savottakahvila – Laaninen, Saariselkä

Kahvihampaan kolotukseen ja hiihtolenkin tauottamiseen Savottakahvila, kolmen kilometrin päässä Saariselän latutaululta. Hämyiseksi sai pikaisen vierailun maskit ja silmälasit. Moni paikassa pysähtyi, jotkut tulivat autolla, toiset suksilla tai jalan.

Sukset seinälle ja kahville, Savottakahvila, Laaninen, Saariselkä

 

Pitäiskö ryhtyä kullankaivuuseen ja kaivuualueen valtaajaksi. Sääntöjä Savottakahvilan seinällä. Varmaan aika vanhoja, ainakin tiedotteen ripsureunoista päätellen. Savottakahvila, Laaninen

Ravintola Teerenpesä – Saariselkä

Mummo on kuulu siitä, että vaihtaa ravintolassa paikkaa muutaman kerran, ennen kuin kelpaa. Matkustan usein yksin ja monesti yksinäinen ravintolavieras sijoitetaan mitä kummallisimpiin koloihin. Suomessa sitä sattuu vähemmän, mutta monissa kulttuureissa joissa ravintolaan lähdetään porukalla, Mummo on pulassa.  Nyt korona-aikana tilanne on toisin päin, haluan vetäytyä nurkkiin, mikäli mahdollista. Mutta sellaisiin nurkkiin, joista näkee, että muitakin ihmisiä on.

Ravintolavalikoima tällä vappua ja  kesäksi sulkemista edeltävällä viikolla ei ole Saariselällä suuri. Teerenpesä on yksi harvoista avoinna olevista. Muikut ovat mieleeni ja siksi valinta oli helppo.  Punaviinivalikoima oli supistunut, varmaan samasta syystä kuin Anne¨s Gardenissakin. Ei kannata availla pulloja, kun sulkeminen on käsillä. Mummo on viinin suhteen joviaali, juon mitä tuodaan.

Ravintola Teerenpesän muikut. Kyllä mahtaa janottaa yöllä. Saariselkä

Tunturimajalla – Saariselkä

Muutama kuva Tunturimajasta, jossa vietän ensi viikon. Tunturimajassa voi majoittua Journalistiliiton jäsenet. Alueella on myös liiton mökkejä. Sain virkistysapurahan, kiitos siitä. Maisemanvaihdos näin korona-aikaan on mannaa.

Luulin tulevani jonkinlaiseen mökkiin, paljon pienempään kuin tämä Tunturimaja on. Täällä on väljät oleskelutilat ja se tuntuu hyvältä etenkin korona-aikoina. Tällä hetkellä meitä on kolme majoittujaa, rauhallista siis. Tunturimajaan mahtuu 14 majoittumaan ja sillä määrällä saattaa olla vilskettä keittiössä.

Keittiön varustetaso näyttää hyvältä.  Kahvinkeittimiäkin on kolme. Uuneja ja liesiä kaksi, puhumattakaan lukuisista kaapeista, joiden kätköihin pitäisi osata laittaa tiskikoneesta astiat. Tänä aamuna lannistuin. Pitää opetella lisää missä mikäkin kapusta asustaa.

Keittiö/Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

Takkahuone jossa kahdeksan hengen ruoikapöytä/Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

”Telkkaripyhättö kiikustuoleineen /Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

/Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

Epätoivoinen yritys järjestää illallinen kiljuvaan matkanälkään. /Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

Ensimmäisen loma-aamun näkymä keittiön ikkunasta /Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

Sijainti on keskeinen.  Kaupat ja ravintolat kävelymatkan päässä. Murtsikkaladuille pääse lähes pihasta.

Näistä nautimme Levillä – koronaturvallisia elämyksiä

Levi hiljeni viikolla 3. näin kertoivat paikalliset toimijat, mutta silti yllätyin.

Puolen tunnin kävelyni aikana kohtasin Levin keskustassa vähemmän ihmisiä kuin kotipihallani Espoossa. Reilut kymmenen ihmistä käveli siellä täällä pitkin kujia. Ravintolat ohitin, vaikka mieli olisi tehnyt hieman irrotella vaikkapa Ihkussa. Sen niminen paikka näytti yhdellä kujalla olevan. En ole koskaan käynyt, mutta arvelen että olisin viihtynyt.

”Hotellin” tanssipaikkaa ei enää ole. Sitä, jonka naistentasseista postailin vuosia sitten. Hotelli näytti saaneen putken kylpylärakennukseen. Ravintolan takapihalla tapasin henkilökuntaan kuuluvan naisen, jonka kanssa rupattelimme hetken.

”Kun sitä tanssivaa ihmistä ei enää ole, niin muuttivat ruokaravintolaksi”, hän tiesi kertoa.

En heti ymmärtänyt, että kyse oli yleisesti tanssivista asiakkaista, eikä suinkaan esitanssijasta, tanssitunnelman luojasta ravintolassa.

Lasten riemuja Levillä – Poroja, pulkkamäkeä ja jääveistoksia

Poroja lähietäisyydellä oli tietenkin nähtävä, kun Lapissa ollaan. Porotila Levin Sammun-tuvan aitauksessa näimme jopa valkoisen poron. Vain muutama vieras hortoili porotilalla samaan aikaan kanssamme. Hiljaista on, totesi myös omistaja.

Porotila Levin Sammun-tuvalla

Porotila Levin Sammun-tuvan valkoinen poro

Lasten riemuksi pulkkamäkeen. Lastenmaailma sijaitsee laskettelurinteen vieressä paikassa, josta pääsee myös valaistuille laduille.  Se on myös Levin keskeinen latuhubi.

Yhden hiihtolenkin tein, ei aivan turhaan sukset matkannut Espoosta Lappiin.  Hiljaista oli laduillakin, yksin hiihtelin.

Veden solinaa voisi kuunnella aina (ellei sormet ja varpaat jäätyisi). Levi, Lappi

Noin 40 minuutin ajomatkan päässä olevan Snow Villagen jäähotellit ja veistokset tuntuivat varsin vaatimattomilta tänä vuonna. Ehkä korona on kurittanut myös pakkasukkoja.

Nalle lasten suosikki, Snow Village, Lainiotie 566 Kittilä

Huvilahommia

Kota, ei kuitenkaan perinteisen mallinen, kuului huvilan varustukseen. Nokipannukahvit tietenkin kiehautimme ja letut paistoimme.

Ulkoporealtaasta jo mainitsinkin huvilan esittelyn yhteydessä. Sitä en vaan osannut aavistaa, että saamme myös revontuliesityksen. Sovelluksen mukaan oli prosentin mahdollisuus nähdä revontulia. Joskus käy tuuri.

Revontulet Levillä

Huippujuttuja Levillä

Viikon aikana kävimme kolmeen kertaan huipulla. Ensimmäisenä päivänä ajoimme autolla ravintola Tuikun näköalapaikalle.

Ravintola Tuikun näköalapaikan maisemia

Toisen kerran ajoimme Gondoli 2000 hissillä ylös. Yhdessä kuvussa sai matkata vain saman seurueen jäseniä. Huipulta avautui hienot maisemat, joita ihailimme hyytävässä viimassa.

Gondoli 2000 vie ja tuo Levillä

Gondoli 2000 avulla Levin huipulle

Kun olin huippuilun aloittanut, kiipesin loppuviikosta 766 porrasta, jotka johtavat rinteen Hotel Levi Panoramaan.

 

Tästä on hyvä alkaa kuntoilu. 766 porrasta Levi

 

Alhaalla portaiden alkupäässä näkyi vielä tulen kehittelemä nähtävyys, alkukuusta palanut Levin hissiyhtiön huoltorakennus.

Portaissa ei tullut vastaan ihmisiä kuin vasta loppupäässä. Yllättäen hekin olivat tuttuja. Hän joka teki minusta Mummon, oli vanhempiensa kanssa tullut hissillä katselemaan maisemia.

766 porrasta ja kohta perillä Yllätys odotti melkein huipulla.

Yhä ylös yrittää. Levi, Lappi

Harmin paikka, kun ei tullut rahaa mukaan. Ylhäällä Levi Panorama hotellin näyttelytilassa olisi päässyt tutustumaan saamelaisuuteen.

Tässäpä nämä vinkit viikon ajalta.

Korona-ajan baarikäynti

Lumilomalle Lappiin – Yöjunalla 23.13 Helsingistä Rovaniemelle

Kyllä on erilaista matkantekoa mihin olen tottunut. Matkan ajankohdasta alkaen. Levin matka sijoitettiin tarkoituksella niin sanotulle venäläisten viikolle (viikko 3), jolloin sopi odottaa hiljaista Leviä, sillä Venäjältä Suomeen ei pääse. Hiljaista oli.

Siirtyminen suunniteltiin myös koronaturvallisesti. Kolmella autolla mentiin ja minä junalla omassa hytissäni. Osa yöpyi Oulussa, osa Keminmaalla. Minut poimittiin loppumatkasi kyytiin Rovaniemeltä.

Varasin Viherlaaksosta Helsinkiin ylimääräistä aikaa bussimatkaan, jos bussissa sattuisi olemaan liian paljon porukkaa, niin odottaisin seuraavaa. Ei ollut, viisi ihmistä näytti olevan bussin takaosassa.

Älä lähesty minua

Normaalisti Helsingin rautatieaseman Ooster-baarissa vilkuilisin ympärilleni ja vaihtaisin muutaman sanan jonkun satunnaisen baarivieraan kanssa. Nyt junaa odotellessa linnoittauduin iltapäivälehden kera nurkkapöytään. Pöytää valitessani tarkistin, että viereinen pöytä on käyttökiellossa. Asettelin kassit kaikille vapaille tuoleille ja matkalaukun vielä tukkimaan tien. Ei silti, että olisi tarvinnut älä lähesty -viestiä. Baarissa joka toiseen pöytään oli liimattu kirkuvat henkselit, eikä vieraitakaan ollut kovin monta.

Oikea hytti väärässä vaunussa

Junaan siirtyessä halusin vältellä ihmisiä käytävillä. Kuikuilin ikkunasta missä makuuhyttini sijaitsee ja valitsin oven sen mukaan. En vain muistanut, että hyteissä käytetään eri vaunuissa samoja numeroita, ja siksi vaunun numero on tärkeä. Miksiköhän näin, sillä kyllä numeroita maailmassa riittää. Ainoa junassa kohtaamani ihminen, oli se, joka rynkytti valtaamani hytin ovea. Olin ottanut väärän hytin, tai oikean mutta väärässä vaunussa.

Omin eväin

Eväät minulla tietenkin oli omasta takaa, etten joudu vaeltamaan ravintolavaunuun. Voi taas kirpaisi! Normaalioloissa olisin heittänyt matkatavarat hyttiin ja painunut ravintolavaunuun. Hurlumheitä olisi kestänyt aamutunneille asti.
Aina moititaan junien myöhästymisiä. Mummo on sunnuntailapsi ja kun Mummo matkaa, junat ovat aina aikataulussa. Niin nytkin. Rovaniemelle juna saapui minuutilleen siihen aikaan, kun pitikin.

Yöjunalla Kolarista Tikkurilaan

Takaisin minun piti tulla autolla muiden mukana. Niin ne suunnitelmat muuttuvat, eräs seurueemme jäsen niksautti välilevyn eikä autossa istuminen tullut kyseeseen. Tarjouduin hänen avukseen ja niin me palasimme, kaksi aikuista ja reilun vuoden ikäinen taapero, yöjunalla Kolarista Tikkurilaan. Siitä olikin jo pikku postaus ”Ei ikinä enää”, jolla viitattiin turvaistuimeen eikä suinkaan yöjunaan, joka oli hyvä kokemus.

Seuraavaksi piipahdan Rovaniemellä, josta minut otettiin kyytiin ja josta jatkettiin yhdessä Levin huvilalle.