Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

kulttuurien kohtaaminen

Heijastin – suomalaisuutta amerikkalaisen silmin

Amerikkalainen ukki-ikää lähestyvät Howard Shernoff revittelee Heijastin-kirjassaan pikkuhauskasti suomalaisen kulttuurin piirteitä aina heijastimen käytöstä vaatimattomuuden hyveeseen. Kirjan sivuilla piipahdetaan myös Tallinnassa korjaamassa ovensulkijoita, Pietarissa kielikurssilla ja Mumbaissa sen verran, että järjestettyjä avioliittoja pääsee kuvailemaan.

Shernoff on asunut pitkään Euroopassa ja Venäjällä. Suomea koskettelevissa tarinoissa liikutaan lähinnä Helsingin hyvinvoivassa Punavuoressa ja Virossa puolestaan Tallinnan Pikk-kadulla, Raatihuoneentorin tuntumassa.

Helsinkiä tunteville tuttuja ravintoloita, kahvioita ja kauppoja vilahtaa siellä täällä. Kolmen kimppaa kokeillaan ja kuohuvia juomia kuluu.  Enpä olisi itse keksinyt Stockmannilla vuodevaateostoksilla ollessani pyytää myyjää kanssani testaamaan lakanoita.

Sen verran kevyttä luettavaa teos on,  että se soveltuu hyvin matkakirjaksi. Lukiessaan voi heijastella suomalaisen kulttuurin piirteitä matkakohteen kulttuuriin.

Sopii myös koronakaranteenissa kärvisteleville ja jalkakäytäväkohtaamisia vältteleville.

Howard Shernoff: Heijastin ja 13 muuta tarinaa suomalaisilta jalkakäytäviltä

Käsikirjoituksesta suomentanut Heli Naski

Atena-kustannus Oy, 2020

Pistäydyin Pietarissa – miehiä, miljardöörejä, norsuja, uusiokäyttöä

Venäläinen mies on venäläinen mies, vaikka karvasmanteliöljyssä paistaisi. En tosin tiedä voiko kyseisessä öljyssä paistaa, kun en ole keittiöimmeisiä, mutta käyköön kielikuvasta.

Pietariin suuntautuvalla tutustumismatkallani ehdin tuskin rajalle asti, kun pystyin erottamaan suomalaismiehet venäläisistä, milloin satuin niin sanotusti nokakkain miehen kanssa junan käytävällä. Jos mies odotti minun purjehtivan omaan suuntaani ja teki vielä lempeä tuike silmissään  ”teidän jälkeenne” -eleen samalla kun kutistui kapeaksi junan seinää vasten, hän satavarmasti oli venäläinen. Mainittakoon, ettei iällä ole merkitystä. Useimmat käytävien gentlemanneista  olivat tyttäreni ikäluokkaa ja minä – no niin – mummo, joka saa joka päivä tehdä kaikkensa, ettei muuttuisi enemmän ja enemmän seinää muistuttavaksi.

Jaksan ihmetellä tuota naisen huomioimista. Tapaamani venäläisnaiset puolestaan jaksavat ihmetellä naisen huomiotta jättämistä. Meille suomalaisille niin kotoista tasa-arvoa, jossa oven avaa se, joka kerkeää, jos kerkeää, ja joskus jopa antaa oven sulkeutua nenän edessä.

Olen aiemmin saattanut kertoa muistoni yrittäjyyden alkutaipaleelta, jolloin toimistoni sijaitsi monen muun pikkuyrittäjän kanssa Tapiolan keskustornin kymppikerroksessa. Eräänä maaliskuun aamuna samalla käytävällä toimistoa pitävä yrittäjäkollega (mies) ilmaantui kynnykselleni kukka (muistaakseni ruusu) kädessä. Olin jo siihen ikään tottunut monenmoisiin kohtaamisiin kollegojen kanssa, mutta tämä kukkamies loksautti leukani rinnukselle asti. Pian kävi ilmi, että oli naisten päivä (josta muistin hämärästi kuulleeni) ja venäläinen kollegani halusi juhlistaa päivääni.

No niin, se miehistä. Onneksi tämä Pietarin reissu kesti vain neljä päivää. Niin lyhyessä ajassa ei ehdi oppia pois omasta kulttuuristaan. Kotiin palattuani yritin kuitenkin muistaa varoa ovissa.

Nyt reissun antiin. Aloitan modernimmista käyntikohteista.

Yksityinen nykytaiteen museo Erarta

Nykytaide kiinnostaa minua ja odotin Erarta museolta paljon. Eikä se pettänyt odotuksiani. Meillä oli aivan ihana, innostunut opas Anastasia (Natasha), joka esitteli Erartasta valikoiman teoksia. Enemmänkin olisin häntä kuunnellut, mutta kuten tavallista näillä pressireissuilla, aika on kortilla.

Natasha kertoi, että museon omistaa Marina Varvarina ja hänen kaksi aikuista lastaan. Varvarinan puoliso, liikemies Dmitri Varvarin ammuttiin Pietarissa 2000. Museo avattiin vuonna 2010.

Kannattaa ehdottomasti osallistua opastetulle kierrokselle, sillä teosten kautta avautuu monia Venäjän ja Neuvostoliiton historian  ja kulttuurin piirteitä. Tässä muutama kuva teoksista.

Uusiokäyttöä – Andrei Sikorskiin nojatuoli

Erartan sisääntulohallissa vastaan tulee vanhoista autonrenkaista tehty nojatuoli. Se on Andrei Sikorskiin Waterfall -teos,  johon voi halutessaan istua. Oletettavasti nojatuolissa otetaan ahkerasti kuvia ja selfieitä.  Nojatuoli kiiinostaa ja herättää kysymyksiä:

”Monet venäläiset tulevat tänne ja ihmettelevät onko tämä taidetta vai roskaa.”

Pietari Erarta nykytaiteen museo – Jokainen voi olla taiteilja – Andrei Sikorskiin Waterfall

Muslimeja loukkaava, lapsilta kielletty burkha-nainen

Cecilia Plaisancen Burqa and diamonds on lapsilta kielletty taideteos. Lapset voivat  vanhempiensa kanssa käydä katsomassa, mutta kouluretkillä eivät pääse katsomaan teosta.

”Tiedämme, että muslimit voivat loukkaantua, kun hunnutetulla naisella on rinnat paljaana”, Natasha sanoo.

Erarta - Pietari

Cecilia Plaisancen Burqa and diamonds/  Erarta – Pietari

Venäläiset tulevat – Anatoly Gankevich

Naiset marssivat tarmokkaasti. Venäläiset tulevat -teoksessa näkyvät 1930-luvun sosialistista realismia ilmentävät tekniset värit: sininen ja ruskea. Tuolloin mosaiikki oli myös suosittua.

Pietari/ Erarta taidemuseo

Pietari/Erarta nykytaiteen museo. Opas Natasha kertoo Venäläiset tulevat -teoksen symboliikasta.

Nikolay Kopeikin valloittavat norsutaulut

Kaukoidässä Astrahanin alueella kasvavat melonit  ovat kookkaita. Ne  symboloivat taulussa 1990-lukua. Norsun vieressä olevat ”niin venäläiset” kassit kuvaavat ilmiötä,  jossa venäläiset raahaavat tavaraa myydäkseen ne muun muassa Suomessa. Toisessa taulussa norsu katselee kaihoisasti, ikävöi kotimaataan. Nyyh!

Erarta Pietari

Nikolay Kopeikin – Overseas guest

 

Erarta Pietari

Nikolay Kopeikin – Motherland

 

Uusi Hollanti

Mikä ihmeen Hollanti? Se oli ensimmäinen ajatus, kun porukka puhui ohjelmassamme seisovasta Uudesta Hollannista. Kuukeloida täytyi ennenkuin selvisi, että 1700-luvun alkupuolella Hollanniksi kutsuttiin telakan puutavaravarastoja. Niissä oli hollantilainen varastointijärjestelmä, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hollantilaiset ovat merenkulkukansaa ja varmaan hakoja varastohommissa maailman sivu, kun nykyäänkin pyörittävät Euroopan suurinta Rotterdamin satamaa.

Nevan ja Moikan välille rakennettiin Pietari Suuren aikana kanavaa, jonka vuoksi syntyi t pieni kolmionmuotoinen saari, jolla Uusi Hollanti sijaitsee. Alue oli suljettu tavalliselta kansalta satoja vuosia. Rapistuikin.  Kymmenisen vuotta sitten paikallinen miljardööri Roman Abramovitš (kyllä, se jalkapallojoukkueen omistaja) osti saaren ja ryhtyi kunnostamaan sitä. Nyt on miljoonia  – ellei satoja –  kulutettu ja Uusi Hollanti avoinna kävijöille. Ei aivan avoinna, turvaporttien läpi alueelle mennään.

Uusi Hollanti, Pietari

Uusi Hollanti sijaitsee saarella Pietarin keskeisellä alueella.

 

Pietari - Uusi Hollanti

Uuteen Hollantiin mennään turvaporttien läpi.

 

Uusi Hollanti - Pietari

Uusi Hollanti – On aikoja, jolloin rakennukset toimivat vankilana, nyt siellä tepastelee turistit ja huvittelunhaluiset pietarilaiset.

 

Uusi Hollanti, Pietari

Esiintymislavalla soi myöhemmin jazz, rock… Nyt on ilta vielä nuori ja lapsilla tilaa temmeltää. Uusi Hollanti, Pietari

 

Uusi Hollanti, Pietari

Lapsiperheille tekemistä. Uusi Hollanti, Pietari

 

Postaus on jatkoa lokakuun 3. postaukselle. Osallistuin Committee for Tourism Development of Saint-Petersburgin kustantamalle tutustumismatkalle.

Hidasta viestintää

Meitä suomalaisia on usein moitittu hitaiksi sähköposteihin vastaajiksi, mutta vienankarjalaiset panevat paremmaksi. Onneton menin heinäkuisella reissullani Vienan Vuokkiniemellä lupaamaan eräälle yli 80-vuotiaalle naiselle ottaa selvää onko hänen sukulaistensa täällä Sammatissa oleva hauta kunnossa. Naisella ei ollut sähköpostia, jonka vuoksi sovimme, että paikallisen matkatoimiston johtaja välittää viestini hänelle, tuttuja kun olivat.  Homma nyökyteltiin valmiiksi ja käyntikortit vaihdetiin.

Haudan kohtalo selvisi helposti. Viestiä seurakuntaan, josta tuli hetimmiten vastaus: kunnossa on.  Tyytyväisenä laittelin viestiä Vienaan. Jotenkin odotin matkatoimiston johtajan vahvistavan saaneensa viestin, ehkä kiittävänkin vanhan rouvan puolesta. Ei mitään vähään aikaan, ei pitkään aikaan, ei tähän mennessä. Totta puhuen olin jo asian unohtanut, mutta nyt kun kirjoitan juttua Via Kalevalasta, kolme vastausta odottavaa viestiä pullahti vastaan. Olisihan se kiva tietää, saiko rouva tiedon. Se kun tuntui olevan hänelle niin tärkeä asia.

Ehdin jo epäillä, että matkatoimiston johtaja on suuttunut minulle, kun kritisoin niin usein turvajärjestelyjä. Mutta ei kaiketi niin ole, ainakin sen mukaan mitä muut toimijat viestittävät, kun yritän saada tuplatsekattua juttuuni tulevia yksityiskohtia. Viesteihin ei reagoida, kun soittaa perään, aina on vuodenvaihe, naistenpäivä tai muu touhu, joka viivyttää tiedon saantia.

Joitakin vuosia tehdessäni Petroskoita käsittelevää matkajuttua Aamulehteen opin, että pitää olla kontakti. Tuskailin tsekkausten kanssa täällä Suomessa ja paikalla sattui olemaan muutama Suomessa asuva venäläinen. Keskustelu kulki jotakuinkin näin:

”Kävelit siis sisään ja kyselit”, ihmetteli Veruska.

”Niiiin, turisti-infoon Petroskoissa”, ihmettelin puolestani kysymystä.

”Ja nyt ajattelet, että he vastaisivat.”

”Niiiin…sain heiltä yhteystiedotkin.”

”Oliko sinulla jokin paikallinen mukana infossa?”

”Turisti-infossa?”

”Viimeistään siinä vaiheessa kun laitoit sähköpostilla lisäkysymyksesi, olisi pitänyt aloittaa viittaamalla johonkin paikalliseen henkilöön”.

Kontaktien hierarkia Veruskan mukaan: tuttu, sukulainen, perheenjäsen.

En muista miten sain asiani eteenpäin, mutta juttu tuli hikoiltua.   Aamulehti 11.10.2010: Petroskoi/Ei sittenkään mikään Siperia löytyy tästä linkistä Aamulehti_petroskoi

 

Kulttuurieroja

Kuopioon on aina hauska matkata. Yksi muistoistani liittyy opiskeluaikoihin. Olin menossa katsomaan kämppää ja epäröin bussivalintaani. Kysäisin paikalla odottavalta mieheltä mahtaako lähestyvä bussi mennä Taivaanpankontielle.
– Suattaa männä, suattaa olla mänömäti, vastasi hän. (Savolaiset suokoot anteeksi oikeinkirjoituksen)
No joo. Löysin perille, opiskelin ulkomaankaupanasiapaperit, bailasin Holvikellarissa kuuman kesän ja käväisin maailmallakin ennen kuin minua valistettiin aivan muussa yhteydessä että Suomessakin kulttuurit eroavat. Olin kuulemma toiminut kummasti kuopiolaisikäihmisen näkökulmasta: töytäissyt äkkiä paikalle ja kiireesti – ihmisen ohittaen – hakenut vastausta omaan juttuuni. Olisi pitänyt huomata mies, kysellä ilmoista ja muusta mukavasta ja vasta sitten mennä omaan asiaan.
Se oli kauan, monta työpaikkaa ja kurssia, sitten. Tänään ei tarvinnut etsiä busseja, vaan pirssillä päräytin Rauhalahteen matkailuseminaariin.

Ikäväkseni seminaari ei osunut naistentanssi-iltaan, mutta ei siinä kauan nokka tuhissut kun pantiin tanssit pystyyn karaokebaarissa. Naistenhaku luonnollisesti! Silloin päästään jotenkin rivakammin asiaan. 

Kaloreita oli päivän mittaan saatu joka välissä: aamiaisen lisäksi lounaalla, iltapäiväkahveilla, Kuopion kaupungin vastaanotolla ja savusaunan jälkeen Jätkänkämpällä.  Niistä täytyi pyrkiä eroon.