Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

kirjavinkki

Kiiltokuvatyttö – Eija Pokkinen /kirjavinkki

Matkalukemista haeskellessani yleensä etsin teokset maan tai alueen mukaan. Eija Pokkisen Kiiltokuvatyttö -omaelämänkertaa on vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn maahan. Sen kertomukset liitelevät niin monessa maassa ja paikassa, niin Euroopassa kuin sen ulkopuolellakin.

Kiiltokuvatytön tarina alkaa tykkien jylistessä Karjalan kannaksella. Eija Pokkinen syntyi talvisodan alkaessa. Silloin ei varmaan osattu edes kuvitella minkälaisen monilahjakkuuden Pokkisen äiti ponnisti maailmaan. Eija Pokkinen on elämänsä aikana työskennellyt valokuvamallina, näyttelijänä, suomentajana ja tehnyt varmaan muutakin, josta ei ole ollut puhetta. Aivan viimeisimmäksi olemme saanut ihailla hänen herkkiä kuvataideteoksiaan sekä netissä että töölöläisessä taideravintolassa.

Kiiltokuvatytössä kuvataan ensin vauva-Pokkisen evakkoaikaa Suomessa, välillä paluuta Karjalaan. Hieman varttuneempana Pokkinen liftaa ympäri Eurooppaa. Tarinassa käydään Sveitsissä, Italiassa, Ranskassa ja vähän muuallakin. Pokkinen täytti viime itsenäisyyspäivänä 80 vuotta. Hänen nuoruudessaan ei vielä ollut kaiketi interrailia ja liftaaminen oli hyvä tapa liikkua.

Interrail tuli joskus 1970-luvulla ja Mummo on päässyt nauttimaan siitä. Ensimmäisenä kertana meitä lähti matkaan kolme, seuraavana vuonna kaksi ja kolmantena kesänä vain yksi, minä. Mummo on tunnetusti viipyilevää sorttia. En tuolloinkaan malttanut jättää siihen mihin kaverit jättivät, vaan suuntasin vielä yhden kerran junalla, tällä kertaa Italiaan. Voi miten tulikaan nämä interrail-matkat mieleen Pokkisen teosta lukiessa.

Mielenkiintoiseksi Kiiltokuvatytön tekee monet muutkin yhtymäkohdat omaan elämääni. Ei toki minulla tuollaista glamouria löydy taustalta, ainoastaan nuoren ihmisen maailmalle halajamisen into ja sen lisäksi oman äitini ja sukuni elämät. Juuret suvullamme on idässä. Pokkisella toki juuret ovat Karjalan kannaksella, hieman etelämpänä kuin minulla, Vienan Karjalasta polveutuvalla. Kokemukset on helppo jakaa muiden sukulaisten kertomusten kautta. Pokkinen on äitini ikäluokkaa.

Epäröin tarttua teokseen koska Pokkinen kuuluu tuttavapiiriini. Hain tietenkin omistuskirjoituksen heti kirjan ilmestyttyä. Jotenkin tuntui oudolta ruveta tirkistelemään tuttavan elämää. Mutta kun aloitin, Kiiltokuvatyttö vei mennessään ja kaikenlaiset omituiset tuntemukset haihtuivat. Hieno tarina, hieno elämä!

Eija Pokkinen: Kiiltokuvatyttö, Docendo Oy, 2o19

Päivi Laitinen Reissunaisia

Reissunaisia – lomalukemista riippukeinuun

Luin aiemmin ja postasin myös Mia Kankimäen historiallisista naismatkaajista kertovan ”Naiset joita ajattelen öisin” -kirjan annista. En olisi heti tarttunut samalta kalskahtavaan opukseen ellen olisi ryhtynyt selailemaan Päivi Laitisen Reissunaista.

Reissunaisten joukosta löytyi vanha tuttu, ihana englantilainen leskirouva Ethel Tweedie. Hänen kirjansa ”Matkalla Suomessa 1896” kuului matkailuopintojeni lukemistoon. Kirja oli sen tutkinnon oppikirjoista ehdottomasti mielenkiitoisin. Oli varsin herkullista lukea, miten englantilaisrouva koki Suomen yli sata vuotta sitten. Tweedien havainnot suomalaisista, maisemista ja suomalaisten tavoista suorastaan kutkuttivat. Itse asiassa Suomen vierailu taisi muuttaa rouva Tweedien elämän. Hän nimittäin päätti ryhtyä kirjailijaksi Suomessa ollessaan. Sittemmin hän elätti perheensä kirjoittamalla.

Laitisen Reissunaisiin kuuluu myös maailmanympärimatkaaja Nellie Bly, eräänlainen ”kevyesti matkaajien” esinainen.

”Jos ihminen matkustaa matkustamisen vuoksi – eikä siksi että tekisi vaikutuksen kanssamatkustajiinsa – silloin pakkaaminen on hyvin yksinkertainen toimenpide”.

Juuri niin. En tiedä, olenko koskaan miettinyt miten tehdä vaikutus muihin, mutta aivan matkustamisen alkuaikoja lukuun ottamatta olen matkustanut kevein varustein. Kevyt kapsäkki säästää niin polttoainetta kuin omia voimia. Se säästää nykyään myös rahaa, kun matkatavaroista on ryhdytty perimään lisämaksu lentokoneissa.

Laitisen monien mielenkiintoisten reissunaisten joukosta löytyy toinen Suomeen liittyvä henkilö, Helinä Rautavaara. Hänen mielenkiintoinen elämänsä on inspiroinut myös muita taitelijoita. Muun muassa Teatteri Telakka on tehnyt Rautavaaran monipuolisen reissuelämän innoittamana Saaban kuningatar -teatteriesityksen ja Tanssiteatteri Glims & Gloms Helinä -tanssiteoksen. Rautavaaran matkoilta keräämiä esineitä voi käydä ihastelemassa Helinä Rautavaaran museossa Kauppakeskus Entressen tiloissa.

Päivi Laitinen: Reissunaisia – Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä, Tammi 2019

Syötti – Matkalukemista/Serbia

Piti lähteä Serbiaan tässä kuussa. Koronavirus järjesteli kaiken uudelleen ja kuten tiedämme reissut siirtyvät tai peruuntuvat.  Ehdin kuitenkin varata alueen kirjallisuutta Helmetistä. Aika vähän vaihtoehtoja löytyi mutta sain Kosovossa syntyneen serbianjuutalaisen, David Albaharin Syötti -teoksen luettavakseni.

Syötti -kirjaan en olisi aivan ensimmäiseksi kirjastossa tarttunut. Kun haen matkalukemista, teoksen tulee olla ulkoasultaan ilmava ja sisällöltään helpohko. Sellainen, jota voi lukea pienissä pätkissä juuri ennen nukahtamista tai lentokentän hyörinässä. Kirjailijan tai tapahtumien tulee liittyä ainakin löyhästi matkakohteeseeni.

Syötti hengästyttää jo selaillessa. Mummonmuistiin ei mahdu yhtään kirjaa, jossa koko kirja olisi yhtä kappaletta. Syötti oli. Yksi kappale 134 sivua pitkä. Kyllä, satakolmekymmentä neljä sivua! Pitkät kappaleet saavat minut yleensä jättämään teoksen hyllyyn. Niin olisi käynyt varmaan tämänkin kirjan osalta, ellen olisi sitä varauspalvelusta tilannut. Silloinhan ei kirjaa pääse selailemaan ollenkaan.

Albahari hönkäisee ulos äitinsä tarinan sanoilla ”Mistä oikein aloittaisin” sivulla 7 ja lopettaa tarinan sivulla 141 sanoihin ”Sitten peräännyn varovasti, hyvin varovasti, kunnes jokin koskettaa selkääni.” Siinä välissä amerikkalainen kirjailija Donald oleilee tarinassa jonkinlaisen mentorin osassa. Donald osaa kirjoittaa, Albahari mielestään ei osaa. ”Jos osaisin kirjoittaa” toistuu kirjan sivuilla useaan.

Alkusivuilla täytyi vilkaista Albaharin esittelyä, jotta sain ajatukseni järjestettyä mistä sodasta on kyse, muistissa kun on päällimmäisenä alueen viimeisimmät medioista tulvineet sotakuvat. Albahari on syntynyt vuonna 1948 Pecissä, silloisessa Jugoslaviassa. Äidin kertomuksessa kyse on siis toisen maailmansodan ajasta, mikä selviää toki tekstin kulkiessa eteenpäin.

Myöhemmin Albaharin teksti nivouttaa kahden sodan aikatasoja . ”Zagreb ei ollut enää sama kaupunki kuin ennen, ja äidin elämä luhistui aivan kuten minun elämäni luhistui viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun alkoi uusi sota ja Belgrad muuttui toiseksi kaupungiksi…”.

Tulee mieleen sanonta ”moni kakku päältä kaunis”. Ankeasta ulkoasustaan huolimatta kirja lähtee vetämään. Ensin minua vaivasi se, missä kohtaa voin katkaista lukemiseni. Nukkua kun pitää aina välillä eikä kirjassa ole lukuja, kappaleitakin vain tuo yksi mammuttikappale. Huomasin kuitenkin, että turha miettiä moista, sillä mihin tahansa kohtaan lopetin, pystyin jatkamaan kirjailijan tajunnanvirralta muistuttavaa tekstiä vaivatta seuraavana iltana. Sanon ”tajunnanvirralta muistuttavaa” koska olen aika varma, että tajunnanvirtaa on muokattu moneen otteeseen ennen kuin se on saatu kansien väliin näin tiiviissä muodossa. Kansista sen verran, että tylsät ovat.

Äidin kertoma tarina on taltioitu kelanauhoille, samanlaisille joihin mummon nuoruudessaan tavattiin nauhoittaa Nuorten sävellahjaa. Albahari kuuntelee nauhoja ja kirjoittaa tarinaa Kanadassa, jonne hän on muuttanut 1994. Teksti on tiivistä. Sen kautta muotoutui kuva äidistä pienten arkisten asioiden kautta sotaa käyvässä Jugoslaviassa.

David Albahari: Syötti, Mansarda 2007, suomennos Kari Klemelä

Heijastin – suomalaisuutta amerikkalaisen silmin

Amerikkalainen ukki-ikää lähestyvät Howard Shernoff revittelee Heijastin-kirjassaan pikkuhauskasti suomalaisen kulttuurin piirteitä aina heijastimen käytöstä vaatimattomuuden hyveeseen. Kirjan sivuilla piipahdetaan myös Tallinnassa korjaamassa ovensulkijoita, Pietarissa kielikurssilla ja Mumbaissa sen verran, että järjestettyjä avioliittoja pääsee kuvailemaan.

Shernoff on asunut pitkään Euroopassa ja Venäjällä. Suomea koskettelevissa tarinoissa liikutaan lähinnä Helsingin hyvinvoivassa Punavuoressa ja Virossa puolestaan Tallinnan Pikk-kadulla, Raatihuoneentorin tuntumassa.

Helsinkiä tunteville tuttuja ravintoloita, kahvioita ja kauppoja vilahtaa siellä täällä. Kolmen kimppaa kokeillaan ja kuohuvia juomia kuluu.  Enpä olisi itse keksinyt Stockmannilla vuodevaateostoksilla ollessani pyytää myyjää kanssani testaamaan lakanoita.

Sen verran kevyttä luettavaa teos on,  että se soveltuu hyvin matkakirjaksi. Lukiessaan voi heijastella suomalaisen kulttuurin piirteitä matkakohteen kulttuuriin.

Sopii myös koronakaranteenissa kärvisteleville ja jalkakäytäväkohtaamisia vältteleville.

Howard Shernoff: Heijastin ja 13 muuta tarinaa suomalaisilta jalkakäytäviltä

Käsikirjoituksesta suomentanut Heli Naski

Atena-kustannus Oy, 2020

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin – Kirjavinkki/Japani

Matkalukemiseksi ei sovellu mikä tahansa, toteaa Mia Kankimäki teoksessaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Niin totta!

Kankimäki tekee huomion ollessaan reissun päällä. Samaan olen itsekin päätynyt, sillä olen aika huono keskittymään kirjaan vaikkapa lentokentällä. Ihmisten havainnointi vie mennessään.

Kankimäen kirjassa on monia listoja ja tämä matkalukemiseen liittyvä löytyi otsikon ”Asioita joita huomaa matkalla” alta.

”Matkalukemisen on oltava tilanteeseen sopivaa. Jos kaipaa suomenkielistä luettavaa, voi Japanissa lukea Rei Shimura -dekkareita, Haruki Murakamia tai Kenkön Joutilaan mietteitä. Suomen sota-aikaan sijoittuva, savon murteella kirjoitettu teos, vaikka kuinka loistava ja palkittu, on sen sijaan täysin sopimatonta ja sellaista on turha matkalaukkuun pakata.”

Lisäisin vielä sen, että jonkinlainen sisällöllinen keveys kuuluu matkakirjaan. Liian paljon henkilöitä tai nimiä ei myöskään ole hyvän matkakirjan ominaisuus. Matkakirjaherkkuihini kuuluu myös se että kirja johdattelee minut matkakohteen arkikulttuuriin ja auttaa minua ymmärtämään paikallisten elämäntapaa.

Mitä kirjan  ulkoisiin ominaisuuksiin tulee, kevyt pokkari ennemmin kuin tiiliskivi. Riippukeinussa tai auringonpaisteessa korostuu himmeäpintaisten sivujen luettavuus. Paperi ei saa missään nimessä olla kiiltäväpintaista sillä se häikäisee ja panee silmät valumaan.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjan tyyppistä historian kuvausta voisin lukea enemmänkin. Kankimäki kietoo toisiinsa tuhat vuotta sitten eläneen naisen Sei Shōnagon ja nykynaisen tarinat.  Kerrontatapa saa historian elämään. Tekstin myötä avautuu mahdollisuus vertailla aikakausien käänteitä. Erityisen ihastuttavaa matkailijan näkökulmasta oli Kankimäen japanilaisen kulttuurin kuvaukset.

Kankimäki kirjoittaa päiväkirjamaista matkakertomusta olostaan vuorotteluvapaalla Kiotossa ja  muuallakin Japanissa.  Kiotossa hän tutkii  Shōnagon elämää.  Hovinaisena toiminut Shōnagon kuvasi aikoinaan omaa elämäänsä listoina ja  pikkumerkintöina. Tietoa hänestä löytyy kuitenkin vain vähän. Vain hajanaisia merkintöjä, joissa Shōnagon  jakaa mielipiteet. Hän on milloin huora, milloin feministisien arvojen pioneeri.

Kankimäen Kioton oleskelu osuu vuoden 2011  maanjäristyksen ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden aikaan.  Ydinlaskeuman pelossa hän joutuu viettämään aikaa Thaimaassa.  Sen vuoksi kirjassa on pätkä Thaimaa-kuvausta.   Tämä sivujuonne antoi kiinnostavaa lisätietoa siitä, miten paikalliset, turistit ja muut Kiotossa oleskelleet toimivat ydinvoimalaonnettomuuden aikana.

Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat – kirjavinkki/Espanja

Taas tuli tartuttua camino-vaelluksista kertovaan kirjaan.  Tällä kertaa luin Jean-Christophe Rufinin teoksen Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat.

Kirja vie lukijan kahdeksansadan kilometrin vaellukselle Pohjois-Espanjan pyhiinvaellusreiteille. Siis Santiagon teille, caminolle, kuka milläkin nimellä tuota vaellusta kutsuu. Itse olen vaeltanut Santiagon tiellä ja kun mainitsen asiasta, usein minulta kysytään: ”Kävelitkö koko Santiago de Compostelan reitin?”

Tosiasiassa näitä reittejä on vaikka kuinka monta. Suomen Rengostakin lähtee yksi reitti, joka johtaa tuohon kuuluisaan Santiago de Compostelan kaupunkiin ja katedraaliin, jossa apostoli Jaakobin luiden kerrotaan olevan. Rengosta on kävelty muinoin, mutta myös aivan viime vuosina. Näitä tuhannen vuoden aikana tallottuja reittejä lähtee Portugalista, Englannista, Virosta…you name it.

Yleensä kysyjä tarkoittaa kuitenkin kaikkein tunnetuinta camino-reittiä, Camino Francesia eli Ranskan reittiä ja sen loppupään osuutta, noin 800 kilometrin matkaa Ranskan puolelta Pyreneiltä Santiago de Compostelaan. Vaelsin sen syksyllä 2013, kun kämppäni oli putkirempan kourissa. Siitä reissusta löytyy kuvauksia blogissani hakusanalla ”remonttireissut”.  Rufinin vaellus sen sijaan kulki Pohjoista reittiä (Camino Norte) ja hänen aloituspaikkansa oli Hendaye. Olen  kulkenut myös tuota reititiä välillä San Sebastian Oviedo. Kuvauksia blogista hakusanalla ”camino del norte”. Loppumatka on vielä kävelemättä. Ehkä joku päivä…

Ilahduttavaa, että Rufin kuvailee kulkuaan Camino Nortella. Siitä on vähemmän kirjoitettu ja se on myös vähemmän kuljettu, mutta suosio on viime vuosina lisääntynyt Ranskan reitin ruuhkautumisen ja sen mukana tuoman kaupallistumisen myötä. Vaikka suuri osa nykyvaeltajista ei lähde caminolle uskonnollisista syistä, niin siitä huolimatta vaelluksen aikana halutaan jonkin sortin rauhaa ja rihkamakulttuurista etäällä oloa.

Avauskuvaksi oli aivan pakko kopioida Rufinin kirjasta kansiaukeaman kuva. Se on yksinkertaistettu kartta, juuri sellainen, jonka olisin halunnut nähdä ensimmäistä caminoa suunnitellessani. Kuvasta hahmottaa selvästi missä kulkee pohjoinen reitti eli Camino del Norte ja missä Ranskan reitti eli Camino Frances.

Rufin matkaa yksin ja tuntuu ainakin aluksi välttelevän ihmisiä. Hän yrittää toimia kuin pyhiinvaeltaja, matkaa askeettisesti ja vähillä rahoin. Toisaalta hän yöpyy teltassa, mutta hakeutuu myös hotellien puhtaisiin lakanoihin aina välillä. Pyhiinvaeltajien majatalot eivät ole hänen makuunsa. Kiinnitin huomiota Rufinin tapaan kuvailla majatalojen isäntiä varsin kriittisesti, etten sanoisi negatiivisesti. Itse en moista kriittisyyttä saa millään muotoa itsestäni ulos. Olen vaeltanut Santiagon teillä reilut kaksituhatta kilometriä monia eri reittejä ja yöpynyt pääasiassa majataloissa, niin kunnan, uskonnollisten yhteisöjen kuin yksityisten ylläpitämissä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta minut on otettu vastaan sydämellisesti.

Totta tietysti on, että pyhiinvaeltajat – vaikkakin hyvin vähän rahaa käyttävät – ovat tuoneet vaurautta tai ainakin mahdollistaneet elämisen monille camino-reittien varrella sijaitsevien pikkukylien asukkaille. Jopa niin kuin Rufin kirjassaan kuvaa erästä Campiellon kauppiasta.

”Pyhiinvaeltajien tie oli hänelle liiketaloudellinen mahdollisuus, ja hän käytti kaiken tarmonsa sen hyödyntämiseen. Hän oli ynnännyt etunsa: Campiello oli pyhiinvaeltajien tien varrella, ja nykyisin kaikissa opaskirjoissa mainittiin hänen liikkeensä.”

Alkusanat Vaellus -kirjaan kirjoittanut kirjailija ja vaelluksensa Ranskan reitillä tehnyt Suvi Ahola sanoo:  ”Eniten minua kuitenkin häiristi monien  vaeltajien outo halu olla ensimmäinen herääjä koko salissa.” Huomaan, että vuosia hänen vaelluksestaan on kulunut. Itse tein ensimmäisen reissuni vuonna 2008 eli vuotta aiemmin kuin Ahola. Molemmat olimme matkalla toukokuussa ja molemmat myös Ranskan reitillä.

Ensimmäisellä reissullani ei ollut ruuhkia siinä määrin kuin nykyään. Eikä varmaan Aholankaan reissulla. Viime vuosina vaeltajien määrä on kuitenkin lisääntynyt räjähdysmäisesti, erityisesti juuri Ranskan reitillä. Monet siirtyvät siitä syystä Nortelle ja viime aikoina myös Portugalin ja muille reiteille. Etenkin sesonkiaikaan Ranskan reitillä vaeltajat joutuvat kilpailemaan majatalojen sänkypaikoista. Ne jaetaan tulojärjestyksessä, käytännössä siten, että rinkka asetetaan majatalon oven eteen muodostuvaan jonoon. Kesällä aurinko saattaa olla niin paahtavan kuuma, että on paras kävellä etappinsa aamun tunteina. Ja tietysti on niitä aikaisin herääviä. Nukkumaan mennään jo iltakymmeneltä tai ainakin omaan punkkaan odottamaan unta. Aholan mainitsemaan huomionkipeyttä  ihmettelen. Jotenkin se ei istu caminon kulkijan profiiliin.

Mitä Rufinin teokseen tulee, se on virkistävän erilaista tarinaa verrattuna moneen jonkin asteisessa hurmiossa kirjoitettuun tekstiin netissä tai kirjallisuudessa. Hurmiotahan camino tuottaa parhaimmillaan. Siihen joko hurahtaa tai sitten ei. Harvoin olen kohdannut välimuotoja, mikä tietysti saattaa johtua omasta camino-kuplastani, joka sisältää lukemattomia hurahtaneita eli niitä, jotka caminoa raahustaessaan vannovat ”ei ikinä enää” ja hetken päästä miettivät mikä olisi seuraava reitti. Ne, jotka kertalaakista huomaavat, että tämä ei ole minun juttuni, harvoin ovat mukana näissä somen vaellushyttysenpiston saaneiden someryhmissä.

Kirjan viimeisillä sivuilla olevat tunnot pystyn hyvin jakamaan Rufinin kanssa. Hän miettii pyhiinvaelluksen pysyvämpiä jälkiä kuten ”mochilan filosofiaa”. Mochila tarkoittaa reppua ja repun voi myös mieltää selässä kannettavana taakkana , joka ei sisällä ainoastaan tavaraa vaan myös ”olemassaolon mochilaa”. Moni miettii  ”repun painoa ja sisältöä” kotiinpaluun jälkeen, mutta niin minulle kuin monelle tuntemalleni caminoa vaeltaneelle, Rufin mukaan lukien ”Sekin vaihe meni vähitellen ohitse”.

Kuten Rufin hyvin kuvaa caminon jälkeistä elämää: ”Kaikki katoaa muutamassa viikossa. Elämä jatkuu entisellään. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut. Tietysti joistakin merkeistä huomaa, että muutos on meneillään syvällä sisimmässä.”

Sitä jäin miettimään, että viimeisen sadan kilometrin matkalle Rufin sai matkakumppanikseen vaimonsa, mutta mystisesti hän katosi tekstistä. Rufin käveli kahdeksansataa kilometriä ja koki saman tyylisen tyhjyyden tunteen kuin minäkin saapuessaan turisteiksi muuttuneita vaeltajia kuhisevaan Santiago de Compostelaan. Rufinin vaimo käveli satakunta kilometriä. Miten hän koki perilletulon?

Naisten maailmaa – Kirjavinkki, Kolumbia

Hieman yllättäen tämä Melba Escobarin dekkari joutui lukulistalleni. Vierastin ”Kauneussalonki – manikyyrejä, mutanaamioita & murhia” – nimeä, mutta koska en ole juuri lukenut mitään Kolumbiasta, varasin sen kirjastosta.

Teoksessa on kiinnostavaa kuvausta Kolumbiasta ja naisen roolista machojen maailmassa. Rajua kerrontaa kylläkin. Välillä on vaikea hahmottaa kuka on äänessä, sillä kirjassa on kaksi kertojanaista Lucìa ja Claire.

Tarinat sijoittuvat Kolumbian pääkaupunkiin Bogotaan, sen hienostokaupunginosaan ja toisaalla kaupungin laidan slummialueille. Korruptio kattaa kaiken ja vaikuttaa kaikkiin yhteiskuntaluokasta riippumatta.

Naiset elävät ulkonäkönsä kautta ja kynnelle kykenevät viettävät paljon aikaa kauneussalongeissa. Mustat kiharat suoristetaan, ihokarvat ajellaan, intiimialueet silotellaan. Aluksi oli kiinnostavaa lukea kauneussalonkien maailmasta, sillä samankaltaista on vaikea kuvitella löytävänsä aivan lähiympäristöstä, kunnes kuvaus muuttui karmivaksi.

Lainaus kirjan ensimmäisestä luvusta: ”Kaikki on hirvittävän sekavaa, nämä lapsinaiset saavat minut hämmentymään, ahdistumaan ja ajattelemaan kaikkea sitä, mikä on rikki ja vialla tässä maassa, jossa naisen arvo määritellään sen mukaan, minkä kokoinen takapuoli, miten pyöreät rinnat ja kapea vyötärö hänellä on.”

Kirjan on suomentanut Taina Helkama.

Kirjavinkki - Venäjä

Kun aate viedään – Kirjavinkki /Venäjä

Valmistautuessani Pietarin matkaan luin Svetlana Aleksijevitšin kirjan Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia. Toiveissani oli oppia ymmärtämään edes hieman venäläisiä, heidän ajattelutapaansa, kulttuuriaan ja yhteiskunnan toimintoja. Vaikeata se yhä on, sen huomasin viiden päivän reissullani, joka tällä kertaa keskittyi Pietariin.

Neuvostoihmisen loppu on suuri kirja, suuresta maasta. Kokonsa puolesta se ei sovi matkakirjaksi, ellei sitten matkusta peräkärryn kanssa. Teos on painava ja painava on sisältökin. Ei kannata ottaa mukaan sänkyyn illalla unta houkuttelemaan.

Seitsemäänsataan sivuun mahtuu valtava määrä kauheuksia naapurimaamme Venäjän ja sen edeltäjän Neuvostoliiton viimeiseltä sadalta vuodelta. Neuvostoihmisen loppu kertoo käsittämättömistä julmuuksista, sokeasta uskosta aatteeseen, alituisesta pelosta, ihmisistä ja siitä kun kaikki, johon on joskus uskonut, häviää markkinatalouteen siirtymisen myötä.

Kertojina ovat neuvostokansalaiset ja heidän jälkeläisensä. Uhrit kertovat. Pyövelit kertovat. Uhri ja pyöveli voi löytyä samasta ihmisestä, läheisestäkin. Äänessä on myös nuoria aikuisia, jotka eivät ole eläneet neuvostokansalaisena ja siksi heidän katsantokantansa eroaa jyrkästi.

Guzel Jahina

Suleika avaa silmänsä – Kirjavinkki Venäjä/Tatarstan

Miten lie tämä viisisataasivuinen Suleika avaa silmänsä -opus päätyi yöpöydälleni, ja vielä ruotsiksi. Ehkä selitys on se, että jokunen aika sitten olin aikeissa lähteä Tatarstanin pääkaupunkiin Kazaniin, koska olin kuullut, että Finnair lentää sinne suoraan Helsingistä. Yleensä matkaa suunnitellessani varaan kohteena olevan alueen kirjoja Helmetistä ja kirjoja tippuu järjestelmästä milloin tippuu. Reissu jäi tekemättä mutta Suleika (Zulejcha) vaati päästä maailmaani värittämään.

Missään nimessä tätä 700 gramman opusta ei voi sanoa matkalukemiseksi, sen enempää painonsa kuin sisältönsä puolesta. Se täytyy lukea rauhassa, keskittyen jo pelkästään teoksessa vilahtavien nimien vuoksi. Venäläiset nimittelevät toisiaan monin eri tavoin: etunimellä, isännimellä tai lempinimellä riippuen henkilöiden välisestä suhteesta tai jopa vallalla olevasta tunnetilasta. Tässäkin opuksessa Ivan Ignatov muuttui Vanjaksi ja päinvastoin jopa saman kappaleen sisällä, sitä mukaa kun ystävyys ja viha vaihtelivat keskustelun kulussa.

Kun aloitin lukemisen, ensimmäinen ajatukseni oli, että miten joku – edes kirjallisuuden hahmo – voi olla niin nöyrä. Mummoa suivaannutti sekä Suleikan aviomies että anoppi. No, molemmat kuolivat heti alussa tai oikeastaan anopista ei varmuudella kerrottu, muuta kuin se, miten anoppi kummitteli myöhemmin Suleikan tiukimmissa tilanteissa Siperiassa, jonne Suleika pakkosiirrettiin Stalinin aikaan.

Kirja kuvaa vuosia 1930-46 tataarinaisen näkökulmasta.

Kirjan kirjoittanut Guzel Jahina (s. 1977) on itsekin tataari. Suleika avaa silmänsä on hänen esikoisteoksensa.

Tiistaisiskot – Kirjavinkki/Santiagon tiet

Suunnittelemani syyskuun vaellus Santiagon teillä siirtyi tuonnemmaksi. Hieman tunnelmiin pääsin, kun luin Monika Peetzin Tiistaisiskot -romaanin. Se kertoo viiden nelikymppisen naisen vaelluksesta Ranskan Loudresiin. Matkaan viisikko lähtee Montpellieristä. Jokainen siskoksista on tietenkin omanlainen, ammattikirjo kattava ja elämäntilanne vaihtelee sinkusta neljän lapsen äitiin. Naiset ovat saksalaisia ja tavanneet toisensa viisitoista vuotta aiemmin ranskankurssilla, jonka jälkeen ovat kokoontuneet kuukauden ensimmäisenä tiistaina puimaan elämäänsä. Kun yhden siskoksen aviomies kuolee ja häneltä jää pyhiinvaellus Loudresiin kesken, siskokset päättävät jatkaa edesmenneen askelilla. Loudres on yksi katolisen maailman kuuluisimmista kohteista, joissa kerrotaan ihmeparannuksia tapahtuneen. Toinen vastaava on Fatima Portugalissa. Siitä löytyy postauksia toissa kevään Portugalin caminoltani.

Tiistaisiskot pokkariversiona on mainiota lentoluettavaa tai jopa iltalukemista caminolla, mikäli sellaista nyt siellä tarvitsisi. Käytännössähän useimmat vaeltajat vaipuvat uneen – jopa iltakirjakoukutetut – kun parikymmentä kilometriä pyhiä polkuja on takana ja sänky edessä. Tiistaisiskot ovat lähes karikatyyrejä. Heistä on helppo löytää omia piirteitään joko yhdessä hahmossa tai useista eri hahmoista yhdistämällä. Tottakai, kun romaani on kyseessä, draamaa riittää. Loppuratkaisun kohdalla mietin, että näinkö helposti ja nopeasti asiat ratkeavat. Ei ainakaan mummon elämässä.