Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

kirjavinkki

Käväisinpä Marsissa – Kuunpäivän kirjeet

Olen maannut ja istunut, ja taas istunut ja maannut nenä kiinni kirjassa jo reilunkokoisen koronavuoden. Hukkaan ei ole aika mennyt, sillä matkailtu on. Vastikään kävin Stalinin Neuvostoliitossa, josta siirryin USA:n kautta Suomeen. Näistä löytyy aiempia postauksia. Nyt singahdin Marsiin Emmi Itärannan fantasiateoksen Kuunpäivän kirjeet matkassa.

Matkalla fantasiamaailmassa

Aiemmin en ole lukenut kovinkaan paljon fantasiateoksia, paitsi aikoinaan Harry Pottereita. Voitko kuvitella yritin opiskella saksaa Harry Pottereiden avulla! Älytön ajatus, jonka alkuperää en muista. Muistan kyllä kertoneeni saksanopettajalleni, että opiskelen mieluiten lukemalla kirjoja. Sain tuolloin työpaikallani saksan opetusta ja koska olin ainut oppilas mieltymyksiäni kuunneltiin. Mutta miten päädyimme juuri Harry Pottereihin. No, ehkäpä siksi että ne olivat sen ajan lukuhittejä! Opettaja kertoi, että saksankielisiä Pottereita voi ostaa joko aikuisten kansilla tai varsinaisilla. Luulin unohtaneeni jo lukioaikaiset saksan opit, kun en millään uskonut ymmärtäväni. Mutta niin se oli, saksan kielistä Potteria myytiin kaksilla eri kansilla, opettajan mukaan siksi, että aikuiset kehtaisivat lukea kirjaa kulkuvälineissä. En muista kummat kannet valitsin, mutta sen muistan, että vaikeaa opiskelu Potterin avulla oli. Heittäytyminen kirjan maailmaan kaikkine outoine velhokouluineen ja tylypahkoineen vaatii äidinkieltä tai ainakin hyvää kielitaitoa.

Ylipäätään kaikenlainen fantasia on jäänyt vähemmälle sitten satujen. Lapsuudessa tuli katsottua avaruusseikkailuja, mutta aikuisena olen vierastanut niin  avaruuteen liittyviä leffoja kuin kaunokirjojakin. Niissä on yleensä keskitytty liikaa avaruusteknisiin yksityiskohtiin.

Kuunpäivän kirjeet

Osittain varmaan siksi yllätyin, kun  Kuunpäivän kirjeet alkoi vetää alkusivuista päästyäni vimmatusti kohti seuraavaa sivua ja uusia käänteitä. Vaikka tarina liikkuu suurelta osin vuodessa 2168, on tapahtumiin saatu tuttuudentunnetta vastaavanlaisista maapallomme lähihistorian tapahtumista ja ilmiöistä.

Koska maapallo on saastutettu ja luonnonvarat käytetty, Maan väki haluaa parempiin olosuhteisiin avaruuteen. Tässä tulee mieleen sodan runtelemat alueet, joista nykypallollamme väki pakenee pois. Avaruuteen muuttolupa ja vaikeus saada sellainen kalskahtaa nykypallon oleskeluluvilta.

Kirjan sivuilla Maa-matkat Oy:n matkaesitteestä esitellään Maan matkailukohdetta äveriäille avaruuden asukkaille.

”Vierailu Lontoiden lomasaaristoon on kokonaisvaltainen kokemus, joka alkaa sillä hetkellä kun…”

Tämäntyyppisillä lausahduksillahan nykyäänkin – tai kun korona hellittää – meitä matkailijoita houkutellaan milloin mihinkin. Esite jatkuu kuvailuna, jolla kiedotaan matkailija osaksi unelmamaailmaa ja sen jälkeen kiinnitetään unelmaan muutamalla yleisesti tunnetulla kohteella tai historian henkilöllä.

Lopussa tietenkin tuttu kehotus ”Varaa matkasi jo tänään. 10 prosentin alennus…”.
Näin sisältö ei ole vallan outoa ja vaikeatajuista.

Alkuun pääsemistäni hankaloitti prologin jälkeinen huomautus aikojen merkintätavasta ja sivun alalaidan numeroidut viitteet, jotka toivat liian selvästi mieleeni opiskeluaikaiset ponnisteluni saada lähteet ja viitteet järjestykseen. Oma traumani, joka ei ehkä häiritse muita. Mutta kun ensimmäisen kirjeen jälkeen sujahdin avaruuteen, en meinannut malttaa tulla pois.

Ensin mietin voinko ylipäätään lisätä Kuunpäivän kirjeitä vinkkilistalleni, koska olen kerännyt sinne matkakirjoiksi soveltuvista kirjoja alueittain. Mutta kyllä tässä kohti Mummon täytyy avartaa matkoja avaruuteen asti. Kuka tietää milloin Marsiin matkustetaan. Lisään uuden alueen valikkoon: Avaruus

Margarita / Kirjavinkki – Suomi

Kertakaikkisen kiehtova teos, kiehtovaa tekstiä ja hienoja luontokuvauksia. Lukuelämys, mitä muutakaan voisi sanoa Anni Kytömäen Margarita -romaanista. Rankkoja aiheita totta kai, kuten naisten aborttioikeus tai oikeudettomuus, joka kirjan päähenkilön Sennin kohdalla johti ”valtion lapsen” synnyttämiseen, menettämiseen, uudelleen kohtaamiseen ja jälleen menettämiseen.

Kiitos naapuriavun, sain Margaritan luettavakseni kauan ennen kuin kirjaston tuhatpäinen jono olisi edennyt varaukseeni asti. Jonohan siitä syntyy, kun Finlandia-palkinto julkaistaan. Vuonna 2020 kaunokirjallisuuden Finlandian voittaja oli juuri tämä Anni Kytömäen Margarita.

Valtiollinen velvollisuus, naisten varusmiespalveluksi ajateltu synnyttämisen velvollisuus piti kuutta lasta hyvänä tavoitteena sota-ajan henkilömenetyksiä paikkaamaan. Naisten elämään synnyttämisen vaade, koettu tai sivuutettu, vaikutti tietenkin radikaalisti.  Luonto ja metsät joutuivat myös antamaan  osansa sodan jälkeisessä jälleenrakennusbuumissa.

Margarita-teoksen tapahtumat sijoittuvat 1940-50-luvuille. Paikkakuntina mainitaan muun muassa Kankaristo, joka sijoittuu nykyisen Ikaalisten kylpylän seuduille sekä Tampere, Vehkasalo, Valkeala ja Helsinki.

Jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) ja sen elämä eri tavoin virtaavassa vedessä kulkee läpi teoksen. Helmisimpukka toimii ihmisen metaforana. Joki, välillä valloillaan juokseva, välillä suvantovaiheessa oleva taas ympäröivän maailman, yhteiskunnan, valtion kuvajaisena.

Polio, tuon ajan tappava kulkutauti tuo eittämättä mieleen nykyajan ja koronan. Aivan kuin kirjan kuvaukset olisivat nykyisyydestä, vaikka Kytömäki on ne kuulemma tarinaan sijoittanut jo vuosia ennen kuin koronasta oli kuultukaan.

Kirjan luettuani en voi olla kuuntelematta myöskään lintujen laulua toisin korvin. Ote päähenkilö Sennin ajatuksista.

”Vuosia sitten luin eläinkirjasta, että linnut laulavat kilpaa. Paras laulaja saa mielitietykseen sen jonka haluaa, paras laulaja valtaa parhaan pesäpaikan.

Nythän on linnunlaulun aikaa! Linkistä pääset kuulemaan mustarastaan laulua, ensimmäistä kuulemaani tänä vuonna.

Suon villi laulu on yhdysvaltalaisen Delia Owensin esikoisromaani

Suon villi laulu – Kirjavinkki USA

Suon villi laulu on yhdysvaltalaisen Delia Owensin esikoisromaani. Tapahtumapaikkana on pohjoiscarolinalainen marskimaa, vetinen alava lietemaa, jonkalaista en muista aiemmissa lukemissani romaaneissa usein esiintyneen, ainakaan näin suuressa roolissa. Tapahtumapaikkana se on mielenkiintoinen eritoten kirjailijan tarkkojen luontokuvausten vuoksi. Marskimaan linnut, kasvit ja hyönteiset avautuvat lukijalle tarkkojen nimien ja ominaisuuksien kautta. Mukaansatempaavaa kerrontaa, jossa piirtyy kuva myös pikkupaikkakunnan yhteisöstä ja 1950-60 luvulla vallitsevat normit.

Suon villi laulu on kertomus nuoresta tytöstä Pohjois-Carolinassa ja hänen yksinäisyydestään ja eristyksissä elämisestään. Teemat puhuttelevat erityisesti näin korona-aikaan, jolloin suuri osa meistä suomalaisistakin on saanut kosketuksen niihin.

Minua viehätti kovasti Delia Owensin tapa kertoa asioiden kulusta. Hän jätti tekstissään sopivasti tilaa myös omille kuvitelmille. Tosin joskus ilmaisujen toistaminen pisti silmään. Tästä esimerkkinä ”Aivan liian lyhyeksi käyneistä lappuhaalareistaan…” tuntuu ensimmäisen kerran luettuna freesiltä, toinen jo oikolukuvaiheessa vahingossa tekstiin jääneeltä.

Kirjallisuudessa ja draamassa inhokkejani ovat oikeudenkäynnit. Ikävä kyllä en tässäkään romaanissa niiltä säästy. Onneksi kuitenkin lakituvassa vietettiin yli 400 sivun kirjassa vain murto-osa. Henkirikoksesta kaikki alkoi ja matkan varrella ainakin minua onnistuttiin huijaamaan useamman kerran. Loppuratkaisusta en tiedä, oliko oikea vai ei. Jäi ainakin kaihertamaan.

Matkalukemiseksi Suon villi laulu on erityisen sopiva. Kevyttä kerrontaa ja lyhyitä kappaleita. Kappaleet olivat vieläpä numeroiden lisäksi otsikoitu, mikä tulee harvemmin eteen nykyään.

Musta passi vie Stalinin ajan Neuvostoliittoon – kirjavinkki/Venäjä

Anita Konkan Musta passi -kirjaa lukiessani huokaisin monta kertaa ”ai, tästä oli kysymys.” Kirja kertoo, kirjailijan sedän, inkeriläisen Eero Konkan tarinaa hienosti, joskin paikoin vähän sekavasti yhdisteltynä kirjailijan omaan elämään liittyviin pohdintoihin. Näin lähes sadan vuoden eri ajanjaksot tulevat esiin. Anita Konkka tuo myös lähihistoriaa esiin. Hän pohtii muun muassa Bosnian sodan yhtäläisyyksiä Eero Konkan kokemuksiin.

Ja miksi tuo ”ai, tästä oli kysymys”. Omat isovanhempani eivät olleet inkeriläisiä vaan Vienan karjalaisia tai ehkä venäläisiä. He pakenivat Venäjän vallankumouksen pyörteissä ja tulivat Suomeen. Siitä huolimatta paljon yhtäläisyyksiä kohtaloissa ja siitä seuranneessa käyttäytymisessä oli. Tästä esimerkkinä menneisyydestä vaikeneminen. Selvisi myös todennäköinen syy miksi viheltämistä ei sallittu lapsuudessani. Uskottiin, että viheltäminen kutsuu pahan hengen paikalle. Paha henki ja Neuvostoliittoon joutuminen olivat isovanhempani eniten pelottavat asiat. Vienan Karjalaan he kyllä kaipasivat.

Mustan passin päähenkilö Eero Konkka uskoi kommunismiin ja palasi Neuvostoliittoon päinvastoin kuin isovanhempani, jotka pelkäsivät lopun elämäänsä joutuvansa sinne. Kohtalo temmellytti Eero Konkkaa eri puolilla suurta maata. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Stalinin ajan Neuvostoliittoon.

Kirjassa vilahtelevat niin minulle sukujuurista tuttu Kiestinki kuin ylioppilasmatkani Siperian radanvarren kaupungit. Epilogissa Anita Konkka vaeltelee Pietarissa, monille siellä vierailleille tutuissa kohteissa. Tuolloin on jo siirrytty vuoteen 2000, joka oli Eero Konkan saavuttamaton tavoite.

Lohduttava määritelmä, siitä mitä elämässä tulisi saada aikaiseksi.

”On olemassa sellainen määritelmä, että mies on tehnyt oman osansa yhteiskunnassa, kun hän on rakentanut talon, kasvattanut lapsen ja istuttanut puun.” Eero Konkka kokee tyytyväisyyttä, sillä hän on tehnyt tuon kaiken, moninkertaisesti.

Nykyaikaan siirrettynä mies voidaan laajentaa käsittämään myös naisen, talon rakentamisen voi korvata asunnon hankkimisella,  lapsen kasvattamiseen läsnäolo omille ja vieraille muksuille, puun istuttamiseen mikä tahansa istuttaminen, joka lisää hiilinielua.

Bruce Chatwinin och Paul Therouxin kirja Åter till Patagonien

Patikoimaan Patagoniaan – reissuhaaveita ja lukuvinkkejä

Tässä tulee nyt sitku, mutta nyt ei voi tehdä mitään sille, että mieli tekisi lähteä pidemmälle kuin pippuri kasvaa. Tiedäthän sanonnan? Siinä viitataan etäiseen paikkaan, kaiketi Intiaan, Malesiaan tai Vietnamiin, joiden trooppisilla alueilla kasvaa mustapippuria. Minun kuitenkin tekisi mieli vieläkin pidemmälle, Patagoniaan. En osaa edes itselleni perustella miksi, saati sitten sinulle, blogini seuraaja.

Patagoniaan sitku korona hellittää. Nyt vain lueskelen ja haaveilen.

Kirjastosta olen varannut muutamia teoksia. Ensimmäisenä saapui Bruce Chatwinin ja Paul Therouxin kirja Åter till Patagonien. Molemmat 1940-luvulla syntyneet herrat lähestyvät Patagoniaa kirjallisuuden lähtökohdista. Viittauksia on niin Shakespeareen kuin Danteen. 63 sivuun mahtuu paljon viitteitä, joihin voisi tarttua ja hakea lisätietoa netistä. Tilasin Chatwinin Patagonia-kirjan, joka löytyi myös suomeksi. Saattaa olla helpompi lähestyä omalla äidinkielellä.

Katsotaan mihin tässä päätyy. Muutamia matkatoimistoja löytyi, jotka järjestävät matkoja Patagoniaan ja Tulimaahan. Tai ainakin järjestivät ennen koronaa. Toisaalta houkuttaisi omatoimimatkakin, mutta mukaan haluaisin jonkun sopivan, liikunnallisen kaverin. Patikointi olisi huippujuttu. Toistaiseksi olen yksin haaveeni kanssa.

Bruce Chatwin och Paul Theroux:  kirja Åter till Patagonien, Brombergs 1985

Kaunis kirja kauneudesta – Marjut Hjelt, Yliluonnollisen kaunis

Ulkoasultaan kaunis kirja kauneudesta. Marjut Hjeltin Yliluonnollisen kaunis – kirjaa ei voi oikeastaan sijoittaa mihinkään maahan, kuten Mummo niin mielellään näissä lukuvinkeissä tekisi. Kansien välistä löytyy vanhaa kansanviisautta ja osin myös tietämättömyydestä johtuvaa typeryyttä eri puolilta maailmaa. Vai miksi voisi kutsua sitä, että silmiin taiottiin sensuellia ilmettä myrkkykoisolla tai elohopeaa lisättiin kasvojen pesuveteen.

Mummon nuoruudessa tavattiin sanoa, että kauneuden takia kannattaa kärsiä. Lausahdus tuli tutuksi, kun selvitettiin takkuuntunutta tukkaa. Naisten hiuksiin on liitetty milloin mitäkin uskomusta. Hiuksia on peitelty muuallakin kuin muslimimaissa, jopa Suomessa. Agraarikulttuurin aikaan oli tavanomaista, että naineet naiset peittivät hiuksensa huivilla, naimattomat saivat pitää liehuvat kutrinsa vapaana. Keskiajalla ja pitkään senkin jälkeen punatukkaisia vieroksuttiin, punaista pidettiin paholaisen värinä. Tutulta tuntuu. Vielä Mummon lapsuudessakin hoettiin, että punatukkaiset eivät pääse taivaaseen. Punapäisten onkin syytä pitäytyä taivaspaikkojen jaossa jonon loppupäässä, sillä punainenkin tukka harmaantuu aikanaan. Kreikkalaiset kiteyttävät tämän ”Harmaat hiukset ovat iän merkki, eivät viisauden.” (sivu 32)

Kirjassa mainittuun palaneen ihon lempeään hoitoon pääsin tutustumaan Kreikassa, eikä siitä ole montaakaan vuotta. Jugurttia punaiseen naamaan, eikä mitään kevytjugurttia vaan rasvaista, taisi olla yli 20 % rasvaa. Jugurttikerros tuntui hyvältä, viilensi mukavasti kuumottavaa nassua. Vaikka polttaahan ihoa ei saisi, siitä jaksavat ihotautilääkärit muistutella. Ihosyöpä lisääntyy sitä mukaa kun 1970-luvun seiväsmatkalaiset ikääntyvät. Nykyään etelän lomakohteissa näkee harvemmin, mutta näkee kuitenkin, punakoituneita pohjoisen ihmisiä. Valistus menee pikkuhiljaa perille.

Kauneuteen liittyvien uskomusten, taikojen ja historian lisäksi Yliluonnollisen kaunis -kirjassa on vinkkejä luonnonmukaisten kauneushoitojen tekoon. Vadelmanaamioita, nokkoshiushuuhdetta, kurkkukasvovettä ynnä muuta kotona kokeiltavaksi.

Mummon teiniaikojen sydänsuruista pelasti monesti perunankuorinaamio. Ohuet lastut perunankuoresta ylä- ja alaluomelle. Sillä saatiin itkun jälkeen silmäpussit laskeutumaan

Marjut Hjelt
Yliluonnollisen kaunis – Taikoja, yrttejä ja vanhaa viisautta
SKS Kirjat @skskirjat

Pyhän Olavin polulla – kirjavinkki vaeltajille

Taas näitä taiteellisia, joista ei ota selvää missä mennään ja mitä tapahtuu, konkreettinen minäni karjahteli, kun luin Tapani Tukiaisen Pyhän Olavin polulla -kirjan ensimmäisiä sivuja. Olin asennoitunut imemään tietoa Ruotsin ja Norjan halki Sundvallista Trondheimiin kulkevasta reitistä ja siitä soveltuisiko se minulle, mukavuudenhaluiselle pyhien polkujen tallaajalle.

Sivulla 12 olin jo valmis jättämään koko sekavaksi kokevani vaeltajajoukon, jossa vilahtelivat Juicet ja Birgitta Birgersdotterit aseenkantajineen. Selasin kirjaa hätäisesti, kuviakin oli mukana. En osannut päätellä onko kyseessä romaani, patikointimatkan unet vai mikä, kunnes luin takakannen, jossa kerrottiin Tapani Tukiaisen tavasta kirjoittaa patikointikirjojaan. Kyseessä on Tukiaisen yhdeksäs teos, ja ne jotka ovat aiempia lukeneet tai kirjailijaan tutustuneet, olisivat heti tienneet mistä on kyse. Minä onneton en ollut tehnyt kumpaakaan ja olin aivan hilkulla menettää hienon lukukokemuksen.

Onneksi jatkoin lukemista – Pyhän Olavin polulla muuttui kiehtovaksi lukukokemukseksi

Kun tajusin, että kyseessä on kirjailijan mielikuvitushenkilöt, melkein sivupersoonat, joiden avulla hän sai vaellukseensa kolmenlaista ajankuvaa.  Eri aikakaudet avautuivat niin lähihistorian Juice Leskisen kuin 1300-luvun Birgitta Birgersdottirin kuviteltujen ajatusten avulla. Heti kun osasin sijoittaa nämä jo edesmennet kertomukseen, se alkoi vetämään. Ja niin kiehtovalla tavalla, että taatusti tartun Tukiaisen muihin teoksiin.

Itse olen vaeltanut parituhatta kilometriä Santiago de Compostelaan johtavia reittejä. Yksinkin.

Koskettava ja varmaan yksinään vaeltajille yhteinen kokemus löytyy kirjan sivulta 103, jossa Tukiainen hyvästelee Larsin, elävän, satunnaisen Pyhän Olavin polulla kohtaamansa ja  hetkittäin hänen rinnallaan kulkeneen.

”Lars lähti jatkamaan aamulla taivalta, halasimme ja hyvästelimme. Minä jäin kynineni, sinisine ruutuvihkoineni, kartanoisäntä Jensiltä saatuine sikareineni. Tuntui jotenkin oudolta, yksinäiseltä. Tosin yksinhän minä olin patikoinut kaikki kuluneetkin päivät, yksin ja omissa ajatuksissani, mutta siitä huolimatta. Silti.”

Niin tuttu tunne, jonka jakaa varmaan jokainen yksinvaeltaja, kuten minäkin silloin kun vaelsin yksin 800 kilometriä Santiagon teitä. Yksinäni, mutta kuitenkin yhdessä jonkun kanssa, jolla oli sama päämäärä, vaikka häntä ei näkynyt kuin satunnaisesti majataloissa yöpyessä.

Kartta auttaa hahmottamaan Pyhän Olavin reitin loppupäätä

Kirjan alkusivuilta löytyy kartta. Siihen on merkitty paikkakunnat, joihin viitataan tarinassa. Sen verran voin sanoa juonta paljastamatta, että Trondheimissa Tukiaista odottaa yllätys.

Tukiainen, Tapani: Pyhän Olavin polulla – pyhiinvaellus Sundsvallista Trondheimiin. Valmiixi, 2019.

Ihan vaan vinkiksi: Suomestakin pääsee reitille ja tietääkseni viime vuosina Turun seudulla on satsattu reitin palveluihin. Ehkä sieltä löytyisi Mummonkantamien pituisia etäisyyksiä majapaikkojen välillä.  Täytyy käydä tutkimassa.

Pyhän Olavin reitti on kokonaisuudessaan 1200 kilometriä pitkä. Se kulkee Turusta Turun saaristoon ja sieltä Ahvenanmaan halki Norjan Trondheimiin.

Paula Havaste, Pronssitähti

Pronssitähti – kirjavinkki /Saarenmaa ja Tallinna

Tämän kirjan lukisin tai ottaisin mukaan Saarenmaalle matkatessa. Siis sittenkun sinne taas pääsee vaikkapa valokuvauskurssille, jonne jo kertaalleen olin menossa, mutta peruuntui. Saarenmaata olen toki kolunnut aiemmin, montakin kertaa.  Saarenmaan juttuja löytyy tästä linkistä. 

Mummohan haluaa aina lukea jonkun matkakohteen kirjailijan tai kohteesta kertovan kaunokirjallisen teoksen mikäli sellainen on saatavilla.

Pronssitähdessä liikutaan neuvostoajan Saarenmaan ja Tallinnan maisemissa. Saarenmaalainen runoileva talonpoika Villem voittaa runokilpailun ja saa sen myötä kutsun Tallinnaan. Vaimo Vilja jää kotiin mutta toivoo, että Villem toisi porsaan tuliaisiksi Tallinnasta.  Porsas olisi tarpeeseen.
Tarpeeseen on myös salaisuuksien vaaliminen. Suu on pidettävä kurissa, ettei mikään lipsahda ja jouduta löyhäsuisille liukasta tietä Siperiaan.

Paula Havaste: Pronssitähti, Gummerus 2018

 

Toscanan tytöt, Lori Nelson Spielman

Valoisa tarina valoisissa kansissa – Toscanan tytöt / Kirjavinkki

Tarina rakkaudesta, mistäpä muutoinkin. Siitähän niin kirjoissa kuin elämässäkin on useimmiten kyse, rakkaudesta tai sen puutteesta. Toscanan tytöt, jos heitä nyt tytöiksi voi kutsua, kun iäkkäin on jo 80-vuotias, veivät minut tuttuihin Italian maisemiin. Jopa niin, että ikävä kaihertaa pahanpäiväisesti.

Toscanan tytöt -kirja on kevyttä luettavaa, viihdyttävä ja kivoja kielikuvia sisältävä. Se mikä ihmetyttää jo toisen kerran peräkkäin viimeaikaisia kirjoja lukiessani, on uskottavuus. Jotenkin en osaa sijoittaa vuosisatoja sitten annettuihin kirouksiin liittyviä tarinoita nykypäivään, etenkin kun kyseessä ovat tapahtumat, jotka saavat alkunsa Pikku Italiaksi -kutsutulta Brooklynin alueelta. Olin jopa aikeissa jättää kirjan kesken, mutta jotenkin kiinnosti mitä tapahtuu Italiassa – uskottavaa tai ei.

Minut palkittiin, sillä kun Fontanan suvun kolmikko – 80-vuotias isotäti ja kaksi eri motiiveilla elämään varustettua sukulaissinkkua – pääsi Italiaan niin siellähän niitä tuttuja taideteoksia ja nähtävyyksiä alkoi vilahdella. Tarinassa käytiin Amalfin rannikolla, Venetsiassa, Toscanassa ja sen sydämessä Firenzessä ja tietenkin Trespianossa, josta tarina sai alkunsa kun Filomena Fontana muinoin langetti sukunsa nuorempien tyttärien päälle kirouksen.

Kirjan takakannessa Kirkus luonnehtii ”Valoisa, hauska, toiveikas tarina sukusolmujen setvimisestä.” Kirjan ulkoasu on tähän nähden johdonmukainen, se puhuttelee valoisuudellaan. Miksiköhän olen mieltynyt keltaiseen väriin, niin kirjoissa kuin muutenkin. Olisin ilman muuta valinnut tämän kirjaston tyrkkyhyllystä. Nyt olin kuitenkin varannut sen jonkun suosituksesta.

Tämän kirjavinkki-listani tarkoitus ei ole analysoida tai arvostella kirjoja, vaan löytää eri alueille kohdistuville matkoille lukemista. Siis sellaista, jonka on joko kirjoittanut alueen kirjailija tai kirjan tapahtumat liittyvät alueeseen. Tämän helppolukuisen ja lyhyitä kappaleita sisältävän teoksen parissa voisi viihtyä lentokentän humussakin.

Toscanan tytöt / Lori Nelson Spielman ; suomentanut Karoliina Timonen (Otava 2020)

Helmen sisar Lucinda Riley

Nojatuolimatkalle Australiaan ja vähän Thaimaahankin – Kirjavinkki

Kesytettäviä hiuksia, onnetonta rakkautta ja uudelleen kohtaaminen nuoruuden rakastetun kanssa. Australiaan ja hieman Thaimaahankin matkasin lukemalla Lucinda Rileyn Helmen sisar-kirjan. Tarina kulkee kahdessa eri aikakaudessa. Uskottavuuden rajamailla liikutaan, silloinkin kun kyse on 1900-luvun alun ihmisistä.

Yli 700 sivun tarinaa voisi lyhentää vaikkapa poistamalla tarpeetonta tekstiä, kuten ”tilasin puhelimella noutoruokaa”.  Mielenkiintoisia olivat kuitenkin Australian aboriginaaleihin liittyvät kuvaukset. Australia on minulle vieras maa, en ole siellä koskaan käynyt (vielä). Australialaisia olen tavannut paljonkin. Heitä on vieraillut yritykseni Cosy Finlandin illallispöydissä, vaeltanut kanssani yhtä aikaa Santiagon teillä ja nuoruudessani heitä majoittui kuukausien pituisilla Eurooppa-kierroksillaan hotellissa Lontoossa, jossa olin töissä. En ole koskaan tavannut ikävää australialaista. Pitää tsekata paikan päällä.

Järkälemäistä Helmen Sisarta tuskin viitsii ottaa mukaansa matkoille, mutta fiilistelemään sen avulla pääsee ennen tai jälkeen matkan.

Helmen Sisar on neljäs Seitsemän sisarta -sarjan kirjoista. Viides teos Kuun sisar ilmestyi viime keväänä. Olisi varmaan pitänyt aloittaa ensimmäisestä kirjasta. Silloin ehkä jäisi koukkuun, kuten useat Lucinda Riley fanit.

Irlannista kotoisin oleva Lucinda Riley kuuluu useiden bestseller-listojen kärkinimiin. Uusi tuttavuus Mummolle, mutta jatkan hänen tuotantonsa lukemista. Varasin sarjan ensimmäisen kirjan The Seven Sisters juuri kirjastosta, englanniksi tällä kertaa .

Helmen sisar : Cecen tarina / Lucinda Riley ; suomentanut Hilkka Pekkanen(Bazar 2019)