Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

kirjavinkki

Perilliset – Kolmas osa/ Kirjavinkki – Pohjois-Suomi

Olen jo palannut Jäämeren reissulta. Tässä vielä yksi kirja, jonka luin ennen lähtöä sinne. En vain ehtinyt postaamaan.

Jovnna-Ánde Vest: Perilliset – Kolmas osa

Perilliset – Kolmas osa vie 1980-luvun puolivälin Pohjois-Suomeen, Staalonniemen kylään ja Matinperään. Tarina kertoo näiden Ylä-Lapin peräkylien ihmisistä ja heidän kohtaloistaan.
Vest kuvaa ihmisen pään sisällä liikkuvia asioita vähäeleisesti. Mukana on paljon pieniä, suuriksi paisuvia asioita, kun uudet tuulet puhaltavat perinteiseen saamelaisyhteisöön. Kuten muuallakin, vanhemman väen on vaikea pysytellä mukana kiihtyvässä muutoksessa. Kirjan loppuvaiheilla kuitenkin paljastui, että kuvatut vanhat henkilöt lähestyivät kuuttakymmentä, taisi kirjan sivuilla ahkerasti esiintyvä Heikki olla 66-vuotias. Se hämmästytti, sillä kuvittelin heitä reilusti vanhemmiksi. Mutta toisaalta Lapin perukoilla elämä vaatii ja verottaa.

Keskeinen henkilö Heikki on lupautunut kirjoittamaan Härkäniemen Lassen elämänkerran, mutta joutuu tunnustamaan itselleen ja muille, ettei hänestä ole siihen. Tietoa hän kyllä on keräillyt, mutta valmista tarinaa ei synny. Hän on pulassa asian kanssa ja joutuu tyytymään myönnytykseen. Niin tuttua itse kullekin.

Perilliset –kirjan alkusivuilla ihmisiä pongahtelee tarinaan aivan hengästymiseen asti, mutta Vest saa kuitenkin muistuteltua heidän rooleistaan tarinan edetessä, ja jopa niin ettei synny toiston tunnetta.

Alussa vilautettiin saamelaisuuden nousun kuvausten yhteydessä kokousta, johon osallistujia tuli yli rajojen. Norjasta tietenkin, mutta myös Amerikasta asti alkuperäiskansojen edustajia: kaksi inuiittimiestä ja intiaaninainen. Tarkoituksena oli ottaa selvää, miten alkuperäiskansojen asioita maailmalla hoidetaan ja tehdä yhteistyötä. Sen anti jäi laihanlaiseksi. Olisin toivonut, että aihetta olisi käsitelty enemmän.

Perinnöksi joiku. Liikuttava tarina sekin. En tiennytkään, että joikuja tehdään arvostetulle ja menestyneille saamelaiselle. Tässä tarinassa henkilö joutui varattomaksi ja ainut mitä hänellä oli perinnöksi jätettävää, oli hänelle omistettu joiku.

Ote Vestin kirjeestä 16.11.2000
”Kantavana teemana kirjoissani on ihmisen juurettomuus. Kirjojen henkilöt ovat usein heitteillä sattuman armoilla kykenemättä itse suuremmin vaikuttamaan omaan elämäänsä. Árbbolaččat-trilogia kuvaa sen lisäksi sitä nopeaa muutosprosessia, joka parhaillaan kiihtyvällä vauhdilla muokkaa uudelleen ns. perinteistä saamelaisyhteisöä. Árbbolaččat-trilogian koen tärkeänä teoksena.”

Kaiken kaikkiaan erittäin antoisaa luettavaa ennen matkaa. Moni asia matkan varrella sai uusia ulottuvuuksia.

Kylmäuinti on laajemmalle levinnyttä kuin uskoisi

Jos olet seurannut Mummo Matkabloggaa Instagram tarinoita, et ole voinut välttyä avantouintivideoilta. Se hulluus on saanut sijaa elämässäni yhä enemmän koronan vuoksi. Reissuja kun on ollut vähemmän, on ollut enemmän aikaa katsella mitä kaikkea voi lähistöllä tehdä. Olen kyllä aiemminkin  käyttänyt hotelleissa ja kylpylöissä mahdollisuuden pulahtaa jääkylmään veteen milloin se on ollut helppoa.

Tänä talvena saimme omaan kotijärveemme avannon. Aluksi kävin avannossa vain pikaisesti, pulahdin kaulaa myöten ja sitten kiireesti ylös. Sittemmin uin kymmenen vetoa, nykyään jo kaksikymmentä rauhallista vetoa, kaiken kaikkiaan puolisen minuuttia. Mitään ohjeita ja opastuksia ei tarvittu, eikä myöskään erityisempiä välineitä. Pipo päähän ja jos kädet olivat vaarassa jäädä kiinni portaiden kaiteisiin, rukkaset käsiin.

Mutta niinhän siinä helposti käy, että harrastuksen jatkuessa pidempään  tiedonjano yllättää.

Lisa Leinosen Talviuinti -kirjan avulla talviuinnin saloihin

Avantokaverini toi minulle eräänä päivänä Lisa Leinosen Talviuinti -kirjan. Joitakin saattaa hämmentää, kun välillä puhutaan avantouinnista, välillä taas kylmä- tai talviuinnista. Mummolle talviuinti tarkoittaa talvikuukausien sulaa vettä ja avantouinti taas uimista jäähän hakatussa reiässä, avannossa.

Talviuinti -kirjassa käsitellään kylmässä vedessä uintia monesta näkökohdasta kuten harrastuksena, extreme-lajina ja jopa kilpaurheiluna.

Kirjasta löytyy vinkkejä aloittelijoille, mutta myös tietoa talviuinnin konkareille. Kirjassa kerrotaan talviuinnin vaikutuksista kehoon ja terveyteen. Myös tutkimustietoa löytyi. Kiinalaistutkimus ei kyllä miellyttänyt, sen perusteella ”uinti kylmässä vedessä lisää sydän- ja aivoinfarktien aiheuttamaa kuolleisuutta peräti kymmenen prosenttia”. Siitä olisin kyllä halunnut lisätietoa.

Mielenkiintoisinta matkailevan Mummon vinkkelistä olivat kertomukset kylmäuinnista eri maissa. En ollut tiennytkään, että sitä harrastetaan näinkin laajalti aina Uutta-Seelantia myöten. Jopa Lontoossa, jossa olen aikoinani asunut, on Brockwell Lidon ulkouima-allas. Eikä mikään viime vuosien hurahdus, vaan perustettu 1937. Lontoon aikoinani siitä ei  ollut puhetta, toki nuori kun olin, ehkä baarit ja pubit kiinnostivat enemmän.

Sekin oli yllätys, että talviuinti liittyy myös uskonnollisiin rituaaleihin. Venäjällä ortodoksit kävelevät papin perässä ristinmuotoiseen avantoon loppiaisena, siis ortodoksien kalenterin mukaisena loppiaisena, joka sijoittuu eri aikaan kuin meillä Suomessa. He kastautuvat keskiyöllä kolmeen kertaan päätä myöten papin siunaamaan veteen. Kreikassakin kirjan mukaan pulahdellaan kylmään veteen uskonnollisissa rituaaleissa.

 

Lisätietoa kylmässä vedessä uimisesta löytyy Talviuinti -kirjasta. Siinä kerrotaan, että ”lämpötilan palauttaminen 20 sekunnin kylmäuinnista vaatii lihastyötä, joka vastaa rappusten nousua 15-20 minuutin ajan.” Tosin turha kuvitella, että kalorien kulutus olisi samaa luokkaa. Se on jo monimutkaisempaa. (sivu 43)  Talviuinti /Lisa Leinonen

Eino Guttormin Tunturimorsian vie Tenon maisemiin – kirjavinkki

Toinen Jäämeren reissuun minua valmistava kirja on Eino Guttormin Tunturimorsian. Se oli aavistuksen verran vaikeampaa luettavaa kuin Poropolku sammaloituu, jota kuvasin aiemmassa postauksessa. Varmaan siitä syystä, että kappaleet olivat pidempiä, mutta yhtä kaikki on hienoa tutustua saamelaisiin kirjailijoihin ja heidän tekstiensä avulla tutustua paikalliseen elämäntapaan, vaikkakin tässä tapauksessa 1950-luvun tarinoihin.

Tunturimorsian -kirja kertoo päähenkilö Matin kautta mieheksi kasvamisesta Parjassuvannon uskonnollismielisessä, vanhurskaassa ympäristössä. Matti elää oppivelvollisuutensa viimeisiä aikoja, jonka jälkeen koittaa aika jolloin pitäisi päästä omilleen. Kuukelista yritin paikantaa Parjassuvanto-nimistä paikkaa, mutta en saanut osumia. Tekstistä päättelen Parjassuvannon sijoittuvan Tenojoen maisemiin.

Matin kamppailu irti lapsuudesta ja perheen vaikutuspiiristä sekä kapinointi ja herääminen huomaamaan toisen sukupuolen vetovoima on hienosti kuvattu.

”Toisinaan koko rakkaus vaikutti mielisairaan houreelta, toisinaan ihan oikealta osalta elämää”.

Näiden tunteiden välissä Matti hortoilee suhteessaan naisiin. Kylän ilmapiiri huokuu häveliäisyyttä. Seksuaalivalistusta Matille antaessaan äitikin puhuu kauttarantain ohuesta, läpikuultavasta välineestä, jonka pojat laittavat sinne ja joka vedetään kuin saapas jalkaan.

Tulipa tässäkin kirjassa vastaan uusia sanoja, kuten risku, rintakoru. Ja uusi kirjailija, ristiriitainenkin. Wikipedia kertoo Eino Guttormin saaneen vuonna 2003 syytteen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. ”Käräjäoikeuden langettama puolentoista vuoden ehdoton vankeusrangaistus muuttui hovioikeudessa vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi. Guttorm löydettiin kuolleena kotoaan toukokuussa 2005.”

Poropolku sammaloituu – Kirjavinkki Pohjois-Suomesta

Valmistautuminen Jäämeren reissuun alkaa ja siitä syystä olen etsinyt luettavakseni kirjoja, joissa tarina sijoittuu pohjoisimpaan Suomeen tai kirjailija on kotoisin sieltäpäin. Yksi löytämistäni on Jovnna-Ánde Vestin Poropolku sammaloituu. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tenojoen maisemiin. Alkuperäisteos on kirjoitettu saameksi, mutta luin Eino Kuokkasen suomentaman version. Poropolku sammaloituu on voittanut saamelaisromaanien kilpailun.

Alkusanoissaan Vest kertoo, että kyseessä on ”yhden ihmisen muistojen pohjalta koottu kirjanen”. Jäin miettimään ilmaisua ”kirjanen”, joka kuulostaa vähättelyltä, sillä onhan kyseessä 164 sivun kirja.

Vestin isä sai surmansa saamelaisvaltuuskuntaa kuljettaneen pienkoneen kadotessa Norjassa. Kirjan ensimmäisessä kappaleessa Vest kuvailee sitä, miten tieto isän kuolemasta tuli hänelle. Onnettomuuksissa menehtyneiden nimet lueteltiin radiossa. Äidille oli soitettu edellisiltana myöhään, mutta Vest oli tapahtumahetkellä Helsingissä eikä tieto ollut tavoittanut vielä Vestiä ennen aamun uutisia.

Poropolku sammaloituu -kirjassa on kerrassaan hurmaavaa kuvausta isä-poikasuhteesta. Tekstitä huokuu lämpö, mutta myös käsitelty viha. Kipukohtia on, niin isällä kuin pojalla.

Ja mikä uusien sanojen kirjo! Mummon sanavarasto laajeni aika lailla näiden 164 sivun ansiosta.

Äijä ei olekaan ikävä miestä kuvaava sana vaan isoisä. Pitkään mietin mikä on tuo sivuille aina välillä ilmestyvä Ahku. Sehän on isoäiti.

Oman isoäitini sanat ”Sellainen laiha riuku” sai uuden sisällön. Riukuhan tarkoittakin ei-saamelaista naista, nuorta kaiketi.

Kirjassa vilisee myös lantalaisia, nälkälantalaisia ja lantalaisvaatteita. Lantalainen on pohjoissuomalainen talonpoika, vastakohtana poroista elantonsa saaville lappalaisille.

Palsa on tähän mennessä minulle merkinnyt lappilaista taiteilijaa, mutta pienellä kirjoitettuna se on myös suotyyppi, eräänlainen ikiroudassa oleva turvekumpu.

Nutukkaat, perinteiset saamelaisten karvakengät, joita kirjassa Rovisuvannon naiset ompelivat ja miesväki kävi myymässä Karasjoella.

Kerrassaan hyvä opus aloittaa kirjallinen matka Suomen pohjoisimpaan kolkkaan.

Poropolku sammaloituu / Jovnna-Ande Vest ; suomentanut Eino Kuokkanen

Meren katedraali – Kirjavinkki Barcelonaan matkaaville

Ostin juuri lentolipun Barcelonaan. Lähtöön on vielä aikaa, mutta hyvä niin. Nyt ehdin matkustella Barcelonan seudulla kirjojen avulla. Aloitin kirjallisen matkanteon Ildefonso Falconesin historiallisella romaanilla Meren katedraali. Kiehtova tarina naulitsi minut päiväkausiksi sänkyyn, kirjanjärkäle rinnuksilla makaamaan ja lukemaan.

Meren katedraali kertoo 1300-luvun Barcelonasta ja päähenkilön Arnaun sinnikkäästä työnteosta haaveidensa toteuttamiseksi. Arnau syntyy katalonialaiseen maaorjaperheeseen, mutta määrätietoisesti päättää muuttaa kohtaloaan.

Tarina kuvaa Santa María del Marin, eurooppalaisiin mahtipontisiin katedraaleihin verrattuna vaatimattoman kansankirkon rakennustöitä, joissa Arnaun työpanos näyttelee suurta osaa. Vaikka kyse on romaanista – fiktiosta – sen avulla palautuu mieleen monenlaista historian tunneilta etäisesti tuttua.

Varhaisen keskiajan elämä Barcelonassa näyttäytyy lukijalle raakuuksina ja epäoikeudenmukaisuuksina. Mieleeni palautuvat monenlaiset keskiaikaiset kidutusvälineet, joita nykypäivänä esitellään maailmalla eri museoissa. Ilman niiden todistusvoimaa, tarina tuntuisi monin paikoin epäuskottavalta. Läsna olisi ajatus, että ei noin voi olla.  Kirjassa ihmisyksilöt hätyyttävät julmuutensa rajoja ja inkvisiittorit puristivat ”totuuksia” ihmisistä.

Olen käynyt Barcelonassa muutaman kerran, lyhyesti. Niillä reissuilla on tullut tutuiksi Ramblat, Antoni Gaudít ja Sagrada Familiat, mutta tämä pieni kirkko hienoine historioineen on jäänyt vallan varjoon.

Meren katedraalin lumoava valo

Loppusanoissaan Ildefonso Falcones kertoo pyrkineensä seuraamaan Pedro IV:n kronikoita ja soveltaneensa niitä fiktiivisen teoksen tarpeisiin.

Naisten ja maaorjien asema oli karu. ”Makaaminen ensimmäisenä yönä maaorjan morsiamen kanssa kuului kuin kuuluikin linnanherrojen oikeuksiin”, kertoo Falcones loppusanoissa. Juuri näin myös tarinan Arnau sai alkunsa.

Nuo viimeiset sivut ennen kuin 643-sivuinen teos oli loppuun luettu, sisälsivät paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia 1300-luvun elämästä ja historiasta. Niissä Falcones avaa myös Meren katedraalin historiallisia lähtökohtia.

Onhan tuo Santa Maria del Marin ikkunoista pursuava lumoava Välimeren valo, joka on vahvasti läsnä tarinassa, käytävä henkilökohtaisesti toteamassa.

”Santa Maria del Mar on epäilemättä yksi kauneimmista olemassa olevista pyhäköistä; siitä puuttuu muiden samaan aikaan ja myöhemmin rakennettujen kirkkojen monumentaalisuus, mutta sen sisällä henkii Berenguer de Montagutin tavoittelema tunnelma: se on kansan kirkko; sen on kansa rakentanut kansaa varten; se on karu, suojaisa ja suojeleva kuin suuri katalonialainen maatila, ja sen huikaisevin erikoisuus on Välimeren valo”, Falcones kirjoittaa loppusanoissaan.

Näitä luin Levillä – kirjavinkit /Westendiä ja Italiaa

Kirjavalintani ei Levin lomaviikolla ollut perinteinen. Yleensä luen jotain vierailupaikkakuntaan liittyvää. Nyt luin Suvi Vaarlan kirjoittaman Westendin. Minulle Westend oli mielenkiintoinen kirja, sillä sen tarinoissa liikuttiin nuoruudestani tutuissa paikoissa. En tosin ole asunut Westendissä, mutta moni kaveri asui ja siellä kuljeksimme paljon. Itse asuin Matinkylässä ja Niittykummussa.

Westend-kirjassa oli monia tarttumakohtia omaan elämääni. Tapahtumat sijoittuvat kodinperustamiseni aikakauteen sekä sittemmin perustamani yrityksen vaiheisiin. Oma pieni yritykseni on selvinnyt talouselämän myllerryksistä jo lähes kaksikymmentä vuotta, mutta Westend -kirjan kuvaus yrittämisestä konkursseineen on karmivan totta monelle. Kirjan kohtaloita ei toivoisi kenellekään.  Suvi Vaarla kirjoittaa mukaansatempaavasti, sellaista tekstiä jota pystyy lukemaan vaikka olisi hälinää ympärillä.

Italian maisemiin

Toinen lukemani romaani oli E.M. Forsterin Italialainen avioliitto. Se ei ollut millään muotoa minun makuuni eikä matkakirjaksi soveltuva, ellei sitten kokonsa vuoksi. Laitan sen kuitenkin matkakirjalistaani mukaan, sillä sen satiirisesta otteesta on kuitenkin moni pitänyt. Minut Italialainen avioliitto lannisti pian aloittamisen jälkeen, sillä tarinaan marssitettiin liian suuri joukko hahmoja heti alkumetreillä. Aivan liian monta, jotta hälinässä voisi pitää hahmoista lukua. Kappaleet olivat pitkiä ja liian toistelevaa kerrontaa.
Löysinpä useita oikolukukömmähdyksiäkin. Kirjaimia puuttui monesta kohtaa ja löytyi jopa yhdyssana ”poika parka”. Jaksoin loppuun, sillä muuta ei ollut enää kotiin suuntautuvalle junamatkalle.

Hurjaa tarinaa tanssimisesta – Kielletyt leikit

Luojan kiitos, että Mummo ei ole sota-ajan nuori. Sain juuri luettua Seija-Leena Nevalan ja Marko Tikan kirjoittaman Kielletyt leikit – Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888-1948. Kyllä oli henkeäsalpaavaa luettavaa.  Puritaaneja, tanssin riemun kahlitsijoita oli vuosisadan vaihteen molemmin puolin, mutta sota-aikaan 1939 joulukuusta alkaen tanssimisesta tuli vuosikausiksi rikos. Tanssimisesta tuomittiin sakkoihin ja vankeusrangaistuksiin. Kaksi ihmistä jopa menetti henkensä poliisin luodeista tanssitilaisuuksiin tehdyissä ratsioissa.

Tulipa opittua uusia sanoja:

Tanssiraivo

Nykykieleen liittyy someraivo, rattiraivo, laturaivo ja mitä niitä nyt olikaan. Tänään listani täydentyi matkustusraivolla. On kaikenlaista raivoa, mutta en ole aiemmin törmännyt sanaan tanssiraivo. Sana esiintyi Kielletyt leikit -kirjassa kuvaamassa tanssivaan nuorisoon kohdistuvaa äärille vietyä tanssivastaisuutta.

Tanssitauti

Nuoriso oli ”tanssitaudin vallassa” ja virkavalta yritti taltuttaa tautia varsin kohtuuttomin keinoin.

Nurkkatanssit

Kuten aina, kieltoja halutaan kiertää – Iranissakin laittavat verhot eteen kun ryhtyvät juomaan alkoholia –  ja siitä syystä yleistyivät nurkkatanssit, joita harrastettiin milloin missäkin epävirallisessa paikassa.

Parimarssi

Paritanssi verhoiltiin parimarssiksi ilmoituksissa, tanssi tanhuamiseksi.

Oi noita aikoja.

Kielletyt leikit voitti viime vuonna Tieto-Finlandian.

Systereiden matkassa /Seven sisters – Maian tarina / kirjavinkki

Juhannuksen helteet pitivät Mummon pitkällään ja siinä maatessani urakoin Lucinda Rileyn  Seven sisters -sarjan ensimmäisen osan englanniksi. Urakoin on oikea sana, sillä työläältä tämä kuusi- ja puolisatainen järkäle tuntui, kun ei kolahtanut ollenkaan. Päätin kuitenkin jatkaa, vaikka ensimmäiset sata sivua tuntui paikallaan jankkaavalta. Sisar toisensa jälkeen saapui Sveitsiin lapsuudenkotiinsa eri puolilta maailmaa, kun adoptioisä oli kuollut. Ymmärrän kyllä, että henkilöt piti esitellä, mutta minua se pitkästytti. Kun systerit oli saatu kotiutettua, teksti alkoi vetämään, hetkittäin.

Luin aiemmin – oliko nyt sarjan neljäs – Helmen sisar -kirjan. Siinä kiehtoivat kuvaukset Australian alkuperäisväestöstä, jonka perusteella arvelin, että Seven sisters -sarjan aloittavan Maian mukana pääsisin tutustumaan Brasiliaan ja sen elämäntapaan. Niin ei  käynyt vaikka kirjassa liikutaan 1920-luvun ja nykypäivän Rio de Janeirossa ja Pariisissa Sveitsin kodin lisäksi.

Moni on kuitenkin tykästynyt tähän kirjajättiläisistä koostuvaan seitsemän kirjan sarjaan ja siksi annan paikan niille kirjavinkeissäni.  Luin Maian tarinan englanniksi, kun arvelin vieraan kielen antavan anteeksi liian löysyyden tekstissä. Voi kun tarpeettomat toistot ja repliikit olisi korvattu brasilialaisen kulttuurin kuvauksilla. Silloin kirja olisi ehkä ollut Mummon mieleen.

 

Metsäsuomalaiset – kirjavinkki/Finnskogen, elämän kehto

Matka jatkuu. Pari postausta sitten olin Emmi Itärannan mukana tulevaisuudessa ja Marsin maisemissa. Nyt siirryin kolme sataa vuotta taaksepäin ja maan kamaralle, Finnskogeniin.

Täytyy tunnustaa, että on mennyt ohi sekä maantieteen että historian tunneilla tämä Ruotsin ja Norjan raja-alue. Löysin Finnskogenin kartalta huomattavasti etelämpää kuin olin sen ajatuksissani sijoittanut.

Toinen ohitse mennyt asia on metsäsuomalaiset. Piti oikein kuukeloida tämäkin termi. Näin kerrotaan Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan verkkojulkaisussa.
”Metsäsuomalaisilla tarkoitetaan lähinnä Savosta Keski-Skandinavian metsiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuolella muuttaneita ja heidän jälkeläisiään.”

Britt Karin Larsenin kirjoittama Finnskogen, elämän kehto on metsäsuomalaisista kertovan kirjasarjan ensimmäinen teos. Tarina sijoittuu 1850-luvulle ja sitä kerrotaan monen henkilön kautta – tosi monen. Tarinassa esiintyvät muun muassa norjalainen pappi, ihmisiä välttelevä Lina, karhunkaataja Mustamäen Taneli, huutolaistyttö Hilda, viinamäenmies Oluf ja hänen rakkautensa kohde Kerstin sekä loitsuja ja taikoja tekevä Valkola-Kaisa.

Olosuhteet Finnskogenissa ovat karut. Noihin aikoihin lähdettiin paremman elämän perässä Amerikkaan. Amerikasta haaveillaan tässäkin tarinassa.

Larsen on norjalainen kirjailija. Kieli on nautinnollista ja hänen tapansa kertoa metsäsuomalaisista lempeä. Sitä kylläkin ihmettelin, miksi kappaleiden alussa esimerkiksi Lina esiintyy ensin nimettömänä. Tuo tapa aiheutti päässäni turhaa ponnistelua monessa kohtaa, kirjassa kun esiintyy useit hahmoja.

Moni nykypäivän asia tai tapa avautuu hienosti kirjassa kuvailtujen entisajan tapojen myötä. On savupirttiä, saunaa, pyhiä puita ja kiviä.
Reilu vuosi sitten kun mieheni kuoli, ihmettelin, miksi hoitaja riensi avaamaan ikkunan kuoleman todettuaan. Finnskogenin sivuilla kerrotaan ”Kun ihminen kuolee, on avattava kattoluukku, jotta sielu pääsisi vapaaksi.” Tämä tapa mitä ilmeisemmin on yhtä voimassa.

Varasin jo kaksi muutakin osaa:

Finnskogen, taivaankarhun metsä
Finnskogen, kiven kiilto

Finnskogen, elämän kehto Britt Karin Larsen

Käväisinpä Marsissa – Kuunpäivän kirjeet

Olen maannut ja istunut, ja taas istunut ja maannut nenä kiinni kirjassa jo reilunkokoisen koronavuoden. Hukkaan ei ole aika mennyt, sillä matkailtu on. Vastikään kävin Stalinin Neuvostoliitossa, josta siirryin USA:n kautta Suomeen. Näistä löytyy aiempia postauksia. Nyt singahdin Marsiin Emmi Itärannan fantasiateoksen Kuunpäivän kirjeet matkassa.

Matkalla fantasiamaailmassa

Aiemmin en ole lukenut kovinkaan paljon fantasiateoksia, paitsi aikoinaan Harry Pottereita. Voitko kuvitella yritin opiskella saksaa Harry Pottereiden avulla! Älytön ajatus, jonka alkuperää en muista. Muistan kyllä kertoneeni saksanopettajalleni, että opiskelen mieluiten lukemalla kirjoja. Sain tuolloin työpaikallani saksan opetusta ja koska olin ainut oppilas mieltymyksiäni kuunneltiin. Mutta miten päädyimme juuri Harry Pottereihin. No, ehkäpä siksi että ne olivat sen ajan lukuhittejä! Opettaja kertoi, että saksankielisiä Pottereita voi ostaa joko aikuisten kansilla tai varsinaisilla. Luulin unohtaneeni jo lukioaikaiset saksan opit, kun en millään uskonut ymmärtäväni. Mutta niin se oli, saksan kielistä Potteria myytiin kaksilla eri kansilla, opettajan mukaan siksi, että aikuiset kehtaisivat lukea kirjaa kulkuvälineissä. En muista kummat kannet valitsin, mutta sen muistan, että vaikeaa opiskelu Potterin avulla oli. Heittäytyminen kirjan maailmaan kaikkine outoine velhokouluineen ja tylypahkoineen vaatii äidinkieltä tai ainakin hyvää kielitaitoa.

Ylipäätään kaikenlainen fantasia on jäänyt vähemmälle sitten satujen. Lapsuudessa tuli katsottua avaruusseikkailuja, mutta aikuisena olen vierastanut niin  avaruuteen liittyviä leffoja kuin kaunokirjojakin. Niissä on yleensä keskitytty liikaa avaruusteknisiin yksityiskohtiin.

Kuunpäivän kirjeet

Osittain varmaan siksi yllätyin, kun  Kuunpäivän kirjeet alkoi vetää alkusivuista päästyäni vimmatusti kohti seuraavaa sivua ja uusia käänteitä. Vaikka tarina liikkuu suurelta osin vuodessa 2168, on tapahtumiin saatu tuttuudentunnetta vastaavanlaisista maapallomme lähihistorian tapahtumista ja ilmiöistä.

Koska maapallo on saastutettu ja luonnonvarat käytetty, Maan väki haluaa parempiin olosuhteisiin avaruuteen. Tässä tulee mieleen sodan runtelemat alueet, joista nykypallollamme väki pakenee pois. Avaruuteen muuttolupa ja vaikeus saada sellainen kalskahtaa nykypallon oleskeluluvilta.

Kirjan sivuilla Maa-matkat Oy:n matkaesitteestä esitellään Maan matkailukohdetta äveriäille avaruuden asukkaille.

”Vierailu Lontoiden lomasaaristoon on kokonaisvaltainen kokemus, joka alkaa sillä hetkellä kun…”

Tämäntyyppisillä lausahduksillahan nykyäänkin – tai kun korona hellittää – meitä matkailijoita houkutellaan milloin mihinkin. Esite jatkuu kuvailuna, jolla kiedotaan matkailija osaksi unelmamaailmaa ja sen jälkeen kiinnitetään unelmaan muutamalla yleisesti tunnetulla kohteella tai historian henkilöllä.

Lopussa tietenkin tuttu kehotus ”Varaa matkasi jo tänään. 10 prosentin alennus…”.
Näin sisältö ei ole vallan outoa ja vaikeatajuista.

Alkuun pääsemistäni hankaloitti prologin jälkeinen huomautus aikojen merkintätavasta ja sivun alalaidan numeroidut viitteet, jotka toivat liian selvästi mieleeni opiskeluaikaiset ponnisteluni saada lähteet ja viitteet järjestykseen. Oma traumani, joka ei ehkä häiritse muita. Mutta kun ensimmäisen kirjeen jälkeen sujahdin avaruuteen, en meinannut malttaa tulla pois.

Ensin mietin voinko ylipäätään lisätä Kuunpäivän kirjeitä vinkkilistalleni, koska olen kerännyt sinne matkakirjoiksi soveltuvista kirjoja alueittain. Mutta kyllä tässä kohti Mummon täytyy avartaa matkoja avaruuteen asti. Kuka tietää milloin Marsiin matkustetaan. Lisään uuden alueen valikkoon: Avaruus