Browsing Tag

Espanja

Vapunviettoa caminolla

Mieleen painuneita vappupäiviä.

Vuosi 2007:  Vaeltamassa Ranskan reitillä Santiagon teillä. Ensimmäisellä caminollani satuin vappupäivänä Foncebadonin alueelle.

Kaverit juhlivat Ulliksella. Viestien mukaan helteessä,  tiedä häntä kannattaako uskoa. Kavereiden kuvat kyllä näyttivät aurinkoisilta. Minä talsin nilkkoja myöten lehmänlannalla maustetussa sohjossa. Tässä kuvia siivoimmasta päästä kävelyäni. Ja kauneimmasta.

 

 

Donativo – maksa mitä jaksat

Santiagon teillä vaeltaessa saattaa törmätä keskellä ei mitään polun viereen pystytettyyn ”kahvilaan”. Joku paikallinen tarjoaa kulkijoille miehittämättömän välipalapöydän ”maksa mitä jaksat” -periaatteella. Myös monet majatalot, erityisesti uskonnollismieliset toimivat lahjoituksilla.  Yöpyjät laittavat lippaaseen vitosen, jotkut jopa enemmän, jotkut taas eivät mitään.

Vaikea uskoa, että donativo-paikat kukoistaisivat taloudellisesti. Kaikki maksaa: vessapaperit, aamiaistarpeet (joskus majataloa pyörittävä hospitalero laittaa jopa aamiaisen kulkijoille), siivousvälineet, vesi, lämmitys jne. Hospitalerot ovat yleensä vapaaehtoisia, palkattomia työntekijöitä. Veroja ei kuulemma tarvitse maksaa, mikäli toimii lahjoituksilla. Näin minulle perusteltiin se, että esimerkiksi Ranskan puolella on niin paljon donativo-paikkoja.

Hyväksikäyttäjien joukko kasvaa sitä mukaa kun vaeltajamäärät kasvavat. Joukkoon mahtuu monenmoista elämäntapavaeltajaa, jotkut ovat tien päällä vuosikausia, ehkä loppuelämänsä. Eräässä luostarissa nunnat kertoivat, että heidän oli ollut pakko siirtyä kiinteään hinnoitteluun. Koville kuulemma otti, sillä kiinteän maksun kulttuuri ei kuulu filosofiaan, mutta pakko oli sillä yöpyjien lahjoitukset eivät riittäneet edes luostarin makuusalien lämmitykseen.

Luku-urakka jatkuu. Pakana pyhiinvaelluksella, Pentti Korpelan opus loppusuoralla.

 

Tässä on tehty selväksi lahjoitusperiaate. Rahattomalle on annettu kuitenkin mahdollisuus.

 

 

Niin paha mieli

Pääsiäspyhät livahtivat Pakana pyhiinvaelluksella -kirjaa lukiessa ja omia camion-kuvia katsellessa. No, eilen oli pakko lähteä liikkeelle. Kävelimme lounaalle camino-päivämatkan päähän (3,5 tuntia). Tänään sänky-caminoni taas jatkui.

Kuvissani olen päässyt jo Galician hallintoalueelle.  Mietteissäni vaikka mihin.

Camino edustaa minulle vapautta. ”Omaisuus” matkaa selässä. Pää on usein  pilvissä, mutta jalat aina maassa. Juuri tuo vapaus jäi kaivelemaan. Tuli niin paha olla, kun näin kuvan hevosesta ketjut jaloissa.

Miksi?

Pyhiinvaeltajien facebook-ryhmässä arveltiin, että ketjut estävät hevosen karkaamisen. Eikö tuota eläinpoloa olisi voinut saada pysymään laitumella muilla keinoin? Miksi me caminolaiset saamme nauttia vapaudesta, mutta hevosen vapaus riistetään jopa haassa.

Peregrino nauttii vapaudestaan, hevonen ei.

Astorgasta eteenpäin

Kolmatta kertaa menossa tällä osuudella. Ensimmäisen camino-reissuni v. 2007 aloitin täältä. Remonttireissu v. 2013 kulki loppupäässä näissä maisemissa. Ja nyt vielä tämä ”sänky-camino”.

Pentin kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella kerrottiin Astorgasta ja suklaasta. Käväisin minäkin suklaamuseossa. Sanovat, että suklaa rantautui tänne ensimmäisenä Euroopassa, mutta niin minulle kerrottiin Biarrizissäkin.

 

Muutamia sattumalta tapaamiani suomalaisia Vegan kauniissa maisemissa.

 

 

Rautaristi

Rautaristille  on tuotu kiviä ja muistoja menehtyneistä rakkaista ympäri maailmaa. Täällä toivotaan, rukoillaan ja muistellaan.

Mesetalla mennään – Pakana pyhiinvaelluksella lukunautintoa

Siitä se alkaa. Päiväkausien tasainen vaellus Mesetalla, ylänkötasangolla.

Olen aiemmin miettinyt miksi remonttireissullani (nimitys tulee siitä, että pakenin putkiremppaa caminolle, ”construction work refugee” oli tittelini tuolloin) on päivien ehkä viikkojenkin hahmottamaton ajanjakso. Kuvissa vilahtelevat Pentin kirjassakin mainittuja kyliä. On calzadillaa, condesia, hornillosia sun muuta, mutta en vaan saa muistoja mieleen.

Ilman kuvia, minulla olisi vain muutama hatara mielikuva peltoaukeista, päällekäyvistä kärpäsistä ja lehmänläjistä, jotka nähtyäni mietin missä olivat mahtaneet pikkuruiset kärpäsenjalat tepastella ennen kuin arimmat niistä laskeutuivat nenälleni ja röyhkeimmät pyrkivät suuhuni.

Sekä muistikuva siitä, että vatsatauti alkoi vaivata vaeltajia. Jotkut arvelivat sen johtuvan vedestä. Camino-reitithän ovat siitä ihania, että vesipisteitä löytyy. Ei tarvitse kantaa marketista tai olla huolissaan vedensaannista. Mesetalla viljellään maata ja tietäväisimmät perustelivat vatsavaivoja sillä, että pohjaveteen valuu maatalouden jätteitä, lannoitteita sun muuta. Tiedä häntä. Varmuudeksi siirryin täyttämään pulloni baareissa enkä käyttänyt kylien vesilähteiden hanoja. Pulloveteen siirtyminen olisi ollut liian hankalaa, vaikka osa vaeltajista valitsikin sen vaihtoehdon. Vältyin vatsataudilta, itse asiassa koko reissun aikana.

Karkeasti ottaen Meseta alkaa Burgosista ja päättyy Astorgaan.

Pentti valitsi bussiin hyppäämisen ohittaakseen ennen Burgosia olevan teollisuusalueen. Hyvä valinta varmaan. Monta muutakin kohtaa voisi huristella bussilla, kuten Leónin kummastakin päästä, sekä saapuessa ja lähtiessä. Rumia reittejä ovat.

Nykyään Burgosiin voi saapua kahta reittiä: vanha ruma on saanut seurakseen joenvartta nuolevan kauniin reitin. Sitä ei vielä kaikissa oppaissa mainita.

Burgosin kohdalla takanani oli vajaat kolmesataa kilometriä kukkuraista ja vuoristoista seutua. Edessä reilut kaksisataa tasamaastoa.

 

Mesetalla joutuu hakemaan varjopaikkaa.Calle Mayor löytyy vaikka kuinka monesta kylästä, pääkatu. Alhaalla oikealla pyykin puristin. Jos kuivausrumpua ei ole, syksyllä on joskus pulassa pyykin kuivumisen kanssa. Tämä laite puristaa pyykistä liiat vedet tehokkaammin kuin kädet.

Nyt taas lukemaan.

Pakanan mukana pyhiinvaelluksella

Työnteosta ei meinannut tulla alkuviikosta mitään. Onneksi nyt edessä on pääsiäispyhät. Sain käsiini Pentti Korpelan kirjan Pakana pyhiinvaelluksella.  Pentin mutkikas matka Suomesta Malagan kautta caminonsa alkuun, Pyrenneiden Ranskan puolelle, Saint Jean Pied du Portiin sai ajatukseni siirtymään vuoden 2013 remonttireissuuni. Pentti otti vauhtia aina Andalusiasta asti, minä Biarrizistä, jossa tein työkeikan ennen pitkälle vaellukselle lähtemistä. Kolmen kuukauden reissu vaati vielä lisärahoitusta.
Junamatkaa Bayonnesta Saint Jean Pied du Portiin kirjassa kuvataan kauniiksi. Minulla se on piirtynyt muistoihini väsymyksen tilana. Kantavana voimana toive siitä, että jossain Pyrenneiden pikkukylässä joku toivottaisi minut tervetulleeksi majataloonsa nukkumaan niin kauan kuin huvittaa.

1) Ylimmässä kuvassa Saint Jean Pied du Port caminolle lähtöhetken aamuvalossa. 2) Viereisessä kuvassa Pyrenneiden metsikössä auringon säteet kilpailevat hälvenevän sumun kanssa. 3) Muistomerkki puolisen vuotta ennen reissuani menehtyneelle pyhiinvaeltaja Gilbert Janertille. Ensimmäinen, monta lisää näin 800 kilsan vaelluksellani. 4) Kohti Espanjaa 5) Gilbert ei päässyt Pyrenneiden yli, mutta kuvan herran 80-vuotisia juhlittiin Pyrenneiden Espanjan puolella Roncesvallesissa. Pitää vielä mainita, että hänellä oli toisessa polvessa tekonivel.

Alkumatkan varrella, ikivanhalla viinitilalla viiniä pyhiinvaeltajille tarjoilevan viinihanan, Fuente del Vinon ohitin varmaan vahingossa. Sen verran loppasuu olen, että olisin pysähtynyt tissuttelemaan, jos olisin huomannut.

Espinalissa, pian Pyrenneiden ylityksen jälkeen, se sitten tapahtui. Nukuin lähes viikon pois väsymystäni. Päivisin tein rästihommia.  Pentti sen sijaan harppoo kirjassaan tämän minun tarkoituksiini sopivan uneliaan kylän halki kohti seuraavaa.

Tuulivoimaloiden paljous ihmetytti. Miten ylväinä ne seisoivat milloin milläkin kukkulalla. Kirjassa Pentti kertoo tuulipuistojen taustoista ja tarpeesta. Mielenkiintoista luettavaa.
Jo ennen Pamplonaa moni viisastuu. Niukkaakin niukemmasta matkatavaramäärästä löytyy vielä jätettävää. Jossain niillä main taisin luopua noin neljänsadan gramman opaskirjasta ja huomioliivistäni. Liiviä kaipasin myöhemmin pimeässä, opaskirjaa en.

 

1) Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että taulussa varotetaan villisioista. Myöhemmin sain tuta sekä villisikoja että niiden metsästäjiä. 2) Työskentelytilani Espinalissa. 3) Hassu juttu! Tämän äidin ja tyttären tapasin uudestaan neljän vuoden kuluttua vaeltamassa camino Nortella. Tyttö oli ehtinyt kasvaa kolmevuotiaasta koululaiseksi. 4) Tässäkin kohdassa joku päätti caminonsa, lopullisesti. 5) Urtegan  seudulla. En tiennytkään että rautafiguurit ovat Navarran Pyhän Jaakobin ystävien aikaansaannoksia. 6) Ohi ei meinannut päästä. Lammaslauma tässä tukkeena, vielä useammin lehmät, sen huomasin myöhemmin.

Kirjassaan Pentti mainitsee appelsiinit. C-vitamiinia. Siitä se siis johtui!

Muistan tilanteen, mutta en sitä missä vaiheessa caminoa se tapahtui. Sitruunan himo iski ja ravintolassa olin vähällä napata naapuripöydän naiselta sitruunan lautaselta.  Kroppa kertoi siis tarvitsevansa c-vitamiinia. Saadakseni tuota himottua sitruunaa, ryhdyin sen jälkeen tilaamaan menu pregrinon kalavaihtoehdolla ja ennen tilaustani varmistin vielä , että kalan kanssa saa sitruunaa.  Sittemmin olen caminoilla aloittanut aamuni zumo de narajalla- tuorepuristetulla appelsiinituoremehulla. Saatavuuden voi varmistaa, kun vilkaisee baarin välineistöä tai vitriiniä. Näkyykö puristinkonetta ja appelsiineja.

Tridad de Arre on jäänyt mieleeni paikkana, jonka läheisessä kylässä jouduin hankaluuksiin tytärtänikin nuoremman pojanklopin kanssa. Vonkakloppi! Silloin mielessäni kävi olisiko sittenkin parempi vaeltaa caminolla jonkun muun kanssa. Toisaalta Ranskan reitillä kulkee aina ihmisiä, muita peregrinoja.

1) Makoisia maisemia Puente la Reinan seutuvilla. 2) Tiettävästi caminon ainoa Osborne -härkä. Ja ehkä ainoa kuva, joka on otettu takapuolelta. Kävelemään caminolle on tultu, mutta ei kuitenkaan liiottelemaan. Kuinkahan monta kilometriä kävelyä lisää olisi vaatinut fasadikuvan nappaaminen. 3) Tätä sorttia – bocadillo eli täytetty patonginpätkä – sai reissulla riittämiin. Ei vieläkään oikein maistu, jos muuta on tarjolla.

Kohta siirrymme Mesetalle, tasaiselle ylänköalueelle. Näin ne pääsiäispyhät kuluvat sängyssä vaellellen.

Camino-treffit

Taas jalkaa väpättää. Helsingissä järjestetyssä Camino-tapaamisessa Jussi Virtanen kertoi ensimmäisestä vaelluksestaan Santiago de Compostelaan. Yksin veteli Saint Jean-Pied-de-Portista kuten minä, hän viime syksynä, minä kolmisen vuotta sitten. Yksin vaeltamisessa on etunsa. Voi päättää itse milloin lähtee, syö, juo, lepää ja paljonko kävelee. Toisaalta kivahan se on, jos on mukana joku, jonka kanssa voi jakaa kokemuksen.  

Youtubessa on kuulemma paljon camino-materiaalia, videopäiväkirjoja.

Vegaani caminolla

Olen aina ihmetellyt miten erikoisruokavalioiden kanssa selviää caminolla. Itsellä kun on lähinnä ollut vaikeuksia saada ruokavälit soviteltua niin ettei uuvahda. Syön mitä saan, on ollut mottoni. Mieluummin kalaa kuin lihaa. Lihaa pakon edessä.

Janina Taurinen loi uskoa siihen, että ruokarajoitteisetkin selviävät. Hän vaelsi Lissabonista Santiagoon äitinsä kanssa. Ravintolat ja baarit tuntuivat ottavan haasteen vastaan, ihmetellen toki, ja he tekivät parhaansa taikoakseen Janinalle vegaaniruokaa.

Caminon motiivit

Sitäkin olen ehtinyt ihmetellä miten monta eri motiivia camino-kulkijoilla on.

Kalle Elonheimo, pappi avasi caminon hengellistä puolta. Peregrinus – muukalainen, kulkija – siitä tulee yleisnimitys ”peregrino” kaikille Santiagon teiden vaeltajille, motiivista riippumatta.

”Pyhiinvaellukseen liittyy vapaus, jakaminen, huolettomuus. Hengellisyys tekee pyhiinvaelluksen”, Kalle määritteli.

Pyhiinvaeltajien viisi tärkeää

Kalle valaisi myös varustepuolta. Varusteet ovat ykkösaihe missä tahansa camino-keskustelussa. Olen joskus ihmetellyt sitä minkälaisia intohimoja esimerkiksi jalkineet tuottavat. (Olen se tyyppi, joka on vedellyt noin 1500 kilsaa talvilenkkareilla. Nortella tosin viime syksynä otti ohraleipä. Kivet olivat kulmikkaista ja puhkoivat pohjan.)

Enpä ole tullut ajatelleeksi näitä. Kallen mukaan pyhiinvaelluksen viisi tärkeää ovat:

Jalkineet – muistuttavat Kristuksesta (maallinen tulkinta: pakko olla, ettei jalat palele tai kipeydy, tosin eräs argentiinalainen käveli 800 kilsaa paljain jaloin, kuva syksyn 2013  postauksissa)

Sauva – muistuttaa, että aina voi tukeutua Kristukseen (maallinen selitys: pääsee helpommin mäkiä ylös ja alas + tarvittaessa voi huitoa kulkukoiria etäämmälle)

Päähine – muistuttaa taivaan suojasta (maallinen tulkinta: kuljepa nyt vaikka mesetaa, puutonta tasankoa aurinkoisella säällä, ilman päähinettä takuuvarma auringonpistos)

Reppu – muistuttaa siitä, että Kristus on kantanut syntimme (maallinen pohtii montako litraa repun tulisi vetää, pakollinen kuljetusväline)

Risti – uskon symboli (monet ovat korvanneet simpukalla, joka yhdistää mukavasti camino-kulkijat)

Mites ehtoollinen?

Voiko luterilainen osallistua ehtoolliselle?

”Harmaalla alueella mennään”, totesi Kalle. ”Periaatteessa ei, mutta mutta…Paras tietysti jos ottaa oman papin mukaan. Leipä ja viini ei Espanjasta lopu.”

Ranskan puolen reitit

Heikki Pietilä tuntui kokeneelta Ranskan puolella kulkevien reittien kävelijältä. Ei osaa ranskaa, eikä edes englantia, mutta silti reissu vaimon kanssa vuosi toisensa jälkeen. 

Pariisista lähtevä reitti on kuulemma kaikkein huonoimmassa kunnossa.

Le Puy – Mini Pyrenneiden yli (Ranskan keskiylänkö) – Santiago tuntuisi mielenkiintoisimmalta. Ehkäpä vielä joku vuosi suuntaan sinne.

”Ruoka on hyvää ja jos se vielä tarjoiltaisiin ihmisten aikoina, luulisi olevansa taivaassa”, Heikki kuvaili. Totta, se että illallista saa yleensä klo 20 jälkeen, jos vielä silloinkaan, on monelle suomalaisvaeltajalle koettelemus.

Ranskan puolen palveluverkostoa Heikki moitti kehnoksi. ”Vaatii enemmän, sillä välimatkat palvelujen välillä ovat pidempiä kuin Ranskalaisella reitillä Espanjassa.”

Sitten ne irtokoirat. Joo….niitä olen itsekin nähnyt, erityisesti Galiciassa, mutta ovat aika säyseitä. Jotkut eivät vaivaudu ylös makuuasennosta, vain pikkuisen raottavat silmiään. Mahtavatko olla valppaampia Ranskan puolella.

Heikki ihailee, mutta virnistää samalla. ”Ranskalaiset ovat ystävällisiä ja opastavat mielellään. Opastavat tiesivät tai eivät. ”

Malagasta Santiagoon

Ilkka Pernu esitteli Camino Mozaraben, jota pidetään vanhimpana pyhiinvaellusreittinä Espanjassa. Reitti kulkee Malagasta/Granadasta Santiagoon. (Malagasta noin 1240 kilometriä). Meridassa reitti yhtyy Via de la Plataan.

Vähän vaeltajia. Hiljaisia majataloja, albergueja, jotka ovat usein miehittämättömiä. Avain noudetaan monesti poliisiasemalta tai lähibaarista.

Kevät + syys-lokakuu parhaita ilmojen suhteen. Kesällä lämpöä saattaa olla jopa +40 astetta. Huh! Huh! 

Matkan varrella historiaa rakastavan Ilkan eteen osui mm:

Rautatammen terhot (Extremadurassa) ovat mustien possujen ravintoa. Siitä crudon (ilmakuivatun possunlihan) maku.

Via Verde, joka on rakennettu junaradanpohjan päälle (oliiviöljyä kuljetettiin aikoinaan junalla) .

Hebreaksi ja espanjaksi katukyltit Lucenan pikkukaupungissa. Juutalaisuuden keskus aikoinaan.

Roomalaisten tekemät vesijohdot. Ilkan blogi

 Ilkan caminosta on juttua Keskisuomalaisessa.

 

2017-03-19 07.22.35

 

 

 

Palautusjuomana punaviini

Menneellä viikolla tapasin nuoren kuntosalia ahkerasti käyttävän miehen. Hän tuntui tietävän kaiken lisäravinteista ja sen sellaisesta. ”Mitä palautusjuomaa käytät tuollaisen kävelyurakan jälkeen”, nuori mies kysyi kun kuuli, että vaelsin vastikään kolmisen sataa kilometriä Espanjan pohjoisosassa.

”Punaviiniä”, vastasi vaellustarinoitani monasti aiemminkin kuullut kollega. Nuoren miehen silmät pälyilivät itään ja länteen. Ei tainnut ihan uskoa.

Mutta totta se on. Palautusmömmöittä matkani caminolla taittuvat. Joskus terästyn ja pakkaan mukaan magnesiumia. Sen sanotaan auttavan lihasten vetreyden vai oliko kramppien kanssa. Viimeiselläkin reissulla magnesium-tabletit matkasivat rinkkan ylälokerossa lähes lentokentälle asti. Olin ostanut pikkupurkin lähtiessä ja muistanut syödä muutaman. Pitkällä caminolla –  800 kilsaa pari vuotta sitten – porukat pelästyttivät minut apteekkiin asti ostamaan kaliumia. Sydäri tulisi ennen seuraavaa huippua ilman kaliumia. Söin kiltisti purkillisen ja unohdin sitten loppumatkaksi.

Niin se punaviini. Se kuuluu pyhiinvaeltajan illalliseen yhtä varmasti kuin kalaruokana bacalao, turska, jota en syö enää ikinä vapaaehtoisesti kaikkien näiden neljän, yhteensä reilun 1500 kilometrin, camino-reissun jälkeen.

Kuvassa vaeltajat ovat kokoontuneet majatalon ruokailutilaan yhteiselle illalliselle.  Se on yksi tapa ravita itseään kävelyn jälkeen, mutta vaatii  ruoan valmistamiseen osallistumista. Joskus hospitalerot hankkivat raaka-aineet etukäteen ja maksavat ne edellisen illan donativoilla, lahjoituksilla. Toisinaan taas jokainen tuo jotakin yhteiseen pöytään.

Helpoin tapa on bongata lähistöltä ravintola, jossa menu peregrinon, pyhiinvaeltajan illallisen saa reilulla kympillä. Ateria on arpapeliä. Joskus gourmet-tasoa, toisinaan taas mättöä, mutta aina on viiniä.

 

Vuoden huippukohtia

Ihanaa saada viestejä muilta camino-vaeltajilta. Juuri äsken sain yhden Kanadasta Amelialta. Jaoimme pienen hetken, pienen pienessä Camino Norten varrella olevassa kylässä, jonka nimeä en edes muista.  Mutta Amelia jäi mieleen. Hän on tyttäreni ikäinen nuori nainen, joka vaelsi valtava reppu selässä telttoineen ja soittimineen, olemattomalla budjetilla kuukausia.

Majatalon makuusalissa hän soitti aamulla ennen kuin jatkoi matkaansa tämän kuuluisan camino-kappaleen.

Amelia playing

 

Asturialaiset crocsit

Rosanan tapasin sattumalta Oviedossa. Hän pesi ikkunoita ja tyypilliseen paikalliseen tapaan antautui mielellään pieneen juttutuokioon.

Olin aiemmin nähnyt kuvan kenkiä myytävän kaupoissa ja toreilla, mutta en vaan pystynyt kuvittelemaan, että niillä käveltäisiin. Luulin koristeiksi. Mutta siinä Rosana oli edessäni, kengät jalassa ja kurkotteli pesuvälineillään ikkunan yläpokia. Hän kehui kenkiä käteviksi. Varvasosan tapin päällä voi vaikka seistä. Kosteutta pitävät myös. Voi vaikka tanssia, niin hän vakuutteli.

 

2016-11-10 11.31.26

Asturialaiset perinnekengät. Sisälle mahtuvat villasukat ja hieman suomalaisia reinoja muistuttavat tossut.

2016-11-17 14.40.50

Rosana kertoo kengistään.

2016-11-10 11.32.24