Browsing Tag

Espanja

Ensin työ ja sitten huvi, vai päinvastoin? La Gomera, Garajonay

Garajonayn kansallispuistoon tutustumiseen oli varattu kokonainen päivä, kymmenen tuntia. Päivä alkoi Juegos de Bolas -vierailukeskuksesta.

Intohimoinen leipuri, Irina Idelina tarjosi meille voimia vaellukseen. Irina on leiponut 8-vuotiaasta asti ja pitää nykyään leipomo-kahviota vierailukeskuksessa.

Garajonayn kansallispuistossa Irina Idelinan leipomo, La Gomera

Kahvia ja ”Galletas” – suomeksi keksejä  Irina Idelinan leipomo-kahvio. /La Gomera

Garajonayn kansallispuistossa Irina Idelina bakery cafeteria La Gomera

Irina Idelina esittelee ”Tästä kaikki alkaa, kunnon jauhoista. / Idelina bakery cafeteria, La Gomera

 

Garajonayn kansallispuisto, Irina Idelina bakery cafeteria, La Gomera

Tällaisiksi herkuiksi muuntuivat jauhot Irinan hyppysissä.  /Garajonayn kansallispuisto Irina Idelina bakery cafeteria, La Gomera

Kun kalorit oli kerätty, siirryimme viininmaistajaisiin. Hieman huolestutti, kun astuin sisään viinikauppaan ja näin  esittelijän seisomassa pullorivin vieressä. Vaellussauvat odottivat kasattuina ja teipattuina ulkopuolella. Näinkö ensin nautitaan viinit  ja sitten lähdetään metsään. Luterilainen mieli sanoo, että ensin työ ja sitten huvi.

Muistan hyvin miten veteläksi jalkani ryhtyivät eräällä camino-vaelluksella, kun espanjalainen kanssakulkijani (sairaanhoitaja!) sai houkuteltua minut juomaan maitokahvin sijaan ”una copitan”.  Se on piennennysmuoto lasia tarkoittavasta sanasta ”una copa”.  Toisellekin jalalle tuli otettua. Pienentäminen ei tässä yhteydessä auttanut, viimeiset kilometrit olivat varsin työläät. Aluksi tietenkin mentiin hip hurraa hei…

Olihan viininmaistajaistilassa sylkykupit (huh. niillä on varmaan joku hienompi nimi) mutta tämä suomalainen ei sylje lasiin, ei edes viininmaistajaisissa ennen vaellukselle lähtöä. Olen aika kehno analysoimaan viinien bukeita ja muita. Sanonpa vaan että niissä oli dokabiliteetti kohdallaan.

Nancy Melo, Garajonay, wine tasting

Nancy Melo esittelee viinejä Garajonayn kansallispuiston vierailukeskuksessa.

No eihän siinä mitenkään käynyt, sillä seuraavaksi siirryimmme lounaalle.

Garajonay – Laguna Grande eväsretkellä

Garajonayn kansallispuisto liitettiin Unescon maailmanperintölistalle vuonna 1985. Kävijöiden määrää on vaikea arvioida, sillä laskuri on vain vierailukeskukessa. Puisto on avoin, kuka tahansa voi pysäyttää autonsa tai pyöränsä tai vaikka tulla jalan. Paikalliset rakastavat puistoaan ja käyvät lenkillä siellä vapaa-aikoinaan.

 

Laguna Granden alueella löytyy varjoisia ja aurinkoisia paikkoja eväsretkiä varten. La Gomera, Garajonay kansallispuisto

 

La Gomera, Garajonay kansallispuisto

Onko se nokkonen? / La Gomera, Garajonay kansallispuisto

Raso de Bruma – aivan kuin satumetsässä

Teimme iltapäivästä lounaan jälkeen lenkin Raso de Brumassa. Aivan huikea tunnelma. Kuin satuun olisi astunut. Bloggarit ja journalistit kun olivat liikkeellä, etenimme hitaaaaaaaaaaaaaaaasti. Jokaisen puskan kohdalla pysähdyttiin kuvaamaan ja kirjaamaan ylös kasvien nimiä.

La Gomerasta tuli saari tulivuorenpurkauksessa noin 10 miljoonaa vuotta sitten. Oliko se viisi vai kymmnen miljoonaa, siitä näyttää olevan eri näkemyksiä.

Erään lähteen mukaan La Gomeralle levisi kasveja ja eläimiä noin 1-2 miljoonaa vuotta sitten. Luultavasti luontaisen leviämisen kautta niitä tuli viereiseltä Teneriffan saarelta ja toki kauempaakin.  Kotoperäinen? Siitä puhutaan, mutta mikä on kotoperäistä, eihän täällä ole ollut mitään muuta kuin laavaa. Ja sittemmin basalttikerroksia.

La Gomera

Raso de la Bruma, Garajonay kansallispuisto, La Gomera

Raso de la Bruma, Garajonay kansallispuisto, La Gomera

Satumetsä /Raso de la Bruma, Garajonay kansallispuisto, La Gomera

Raso de la Bruma, Garajonay kansallispuisto, La Gomera

Satumetsä /Raso de la Bruma, Garajonay kansallispuisto, La Gomera

 

 

 

Halut se on hiirelläkin – Valassafari/La Gomera, Kanariansaaret

Reissun odotetuin retki suuntautui Valle Gran Reyn pikkukaupungista merelle bongaamaan delfiinejä ja valaita.

”Delfiinejä näkee safarilla aina, enemmän tai vähemmän mutta niitä näkee.  Pienempiä valaitakin  noin 60 prosentin varmuudella, mutta suuria valaita nähdäkseen täytyy olla jo onnekas”, oppaamme Melanie valmisteli ryhmää tulevaan merimatkaan.

Valle Gran Reyn satamassa meitä odotti Excursiones Tina -safariyrittäjän opas Angela Schröder, joka antoi varsin yksityiskohtaista tietoa merellä lajeja tarkkaillessamme.

Angela Schröder, Tina, valasafari / La Gomera

Angela Schröder opastamassa La Gomeran saarella, Taakse jäi Valle Gran Reyn satamakaupunki. Excursiones Tina, valasafari / La Gomera

Aurinkoallergiselle veneessä olo haastaa kaiken: suojakertoimet, silmien suojauksen, vaatetuksen, kerrassaan kaiken. Niinpä hetken katselin yläkannella ruskeita pintoja, napakoruja, pikkuruisia vaatekappaleita, joihin enemmistö veneen matkustajista oli sonnustanunut, ja vetäydyin sitten alakertaan mahdollisimman varjoisaan nurkkaan.

Nurkkaan vetäytyivät myöhemmin myös merisairaat, yksi kerrallaan.  Veneen kiikkuminen oli monelle liikaa. Henkilökunta jakoi pusseja lasittunein silmin  horisontiin tuijottaville. Myös minulle, vaikka kuinka yritin selittää, etten voi huonosti, vaan välttelen aurinkoa. Kuka nyt välttelisi aurinkoa! Ihmisillä on kymmeniä erilaisia intoleransseja ruoan suhteen, mutta auringon välttelemistä harva ymmärtää. Korkeintaan sen, että suojakertoimia täytyy olla, ja hattu päässä.

Alakannelta näki kuitenkin hyvin merelle, vähintään yhtä hyvin kuin yläkannelta.  Aina kun jotain näkemisen arvoista ilmestyi, laivatyttö juoksi ympäri kantta ja kertoi saksaksi sekä englanniksi mille puolelle venettä tulisi katsoa. Merisairauskin näytti siitä kärsiviltä unohtuvan, samoin paahtava aurinko minulta,  kun delfiinit leikittelivät veneen kummallakin puolella.

La Gomera, valassafari

Valassafari, /La Gomera, Kanariansaaret

Valassafari, /La Gomera, Kanariansaaret

Valassafari, /La Gomera, Kanariansaaret

Kun olennaisemmat lajit oli nähty, vene pysähtyi suojaisaan poukamaan uintia varten. Vaatteiden vaihto kajuutassa oli hikistä hommaa mutta pulahdus kirkaaseen veteen huuhtoi hiet.

Uintihaluisia rappusilla pyrkimässä vilvoittavaan veteen riitti jonoksi asti. Kaikki eivät aivan päistikkää veteen hypänneet, vaikka kyllä heitäkin oli. Olin ensimmäisten joukossa vedessä ja odottelin vettä polkien jo tovin pääsyä takaisin veneeseen.  Jostain muodostui aina vaan uusi jono veteen tulijoita. Se eteni hitaasti, sillä kaikki ottivat tilansa rappusilla.  Pikkutyttöä houkuteltiin uimaan: hän eteni, palasi, eteni. Rappusten ala-askelmillä naiset kiljahtelivat muka kylmästä vedestä kameroiden edessä. Odottelin aikani pääsyä ylös vedestä, mutta aina jostain ilmestyi uusi mereen pyrkivä. Voimat alkoivat vähetä ja huusin vihonviimeiselle portaille suuntaavalle.

”Hei, haluaisin tulla ylös”.

Saksalaisrouva mulkaisi ”halut se on hiirelläkin” -ilmeellä ja huusi takaisin.

”Ja minä haluan tulla alas”.

Ja niin hän tekikin.

Meressä polskiminen oli vielä meneillään, kun José Miguel Bello Mesa touhusi veneen peräpäähän nostetun grillin vieressä. Hän grillasi safarilaisille ruokaa – tuoretta kalaa luonnollisesti.  José on sekä veneen kapteeni että  kokki.

Valassafari, La Gomera

José Miguel Bello Mesa on sekä veneen kapteeni että  kokki.  Excursiones Tina, valassafari, La Gomera, Kanariansaaret

Tinan valassafarita on järjestetty yli kaksikymmentä vuotta. Ne ovat saaneet ”Blue Flag for Sustainable Whale Watching” sinisen lipun (minusta se on kylläkin keltainen) osoitukseksi kestävän kehityksen ohjelmasta.

La Gomera, Tina Excursiones, valassafari

Join sangrian kertakäyttöisestä maissimukista. Huhtamäki mainos oli seinällä.  La Gomera, Tina Excursiones, valassafari

Tinan verkkosivuilla voi seurata mitä valaita, delfiinejä, merikilpikonnia, lintuja ja muita luontokappaleita on minäkin päivänä nähty.

Jotenkin hämmentävää. Maissa vähän väliä näkyy hylättyjä terassiviljelmiä. Merimatkalla näimme hylättyjä tonnikalatehtaita rannoilla. Hylätyiksi kutsuvat toimintansa lopettaneita.

 

 

San Sebastián de La Gomera

Kylän kokoinen pääkaupunki – San Sebastián de La Gomera

San Sebastiánin sataman parkkipaikalla seisoo jo kymmenkunta bussia, kun yhteysveneemme El Gabritosta saapuu yhdeksän aikoihin. Se tarkoittaa, että ensimmäiset päivämatkalaisryhmät ovat jo ehtineet saarelle. Bussit ovat tyhjillään, sillä turistit ovat jalkautuneet kaupungille katselemaan nähtävyyksiä. Jalan onkin hyvä liikkua lähinnä kylää muistuttavassa San Sebastiánissa, joka on La Gomeran pääkaupunki. Asukkaitakin on vähemmän kuin espoolaisissa lähiöissä, noin yhdeksäntuhatta.  Nähtävyyksiin ei varmasti väsy ja katujakin on vain muutama. Shoppailemaan tai rantaelämää viettämään saarelle ei tulla, vaan luontoelämyksiä hakemaan. La Gomeran valttina ovat karut laavamaisemat ja saaren keskustassa sijaitseva vehreä Garajonayn kansallispuisto ja sen lukuisat vaellusreitit.

”Me saarelaiset haluaisimme tietenkin järjestää itse nuo saarikierrokset, sillä se hyödyttäisi paikallisia toimijoita. Nyt bussit tulevat Teneriffalta laivan kyydissä ja ajavat ympäri saarta päivän ajan ja palaavat sitten takaisin.  Sille emme voi mitään”, oppaana toimiva Melanie harmittelee.  ”Vielä 1960-luvulla saarta kiertävien määrät olivat pieniä, mutta vuosi vuodelta ne kasvavat.”

San Sebastián de La Gomera

Calle Real -kadulla ei ole tungosta. Joitankin kauppoja ja tärkeimmät nähtävyydet. / San Sebastián de La Gomera

Kolumbuksen jalanjäljillä

Kristoffer Kolumbuksesta otetaan San Sebastiánissa irti mitä saadaan. Jopa kaivonkansiin on painettu hänen nimensä.  Kaupunki oli Kolumbuksen viimeinen tukikohta Euroopassa ennen Atlanttin ylitystä. Kolumbus täydensi muona- ja vesivarastoja saarella merimatkaa varten,  ja totta kai rakkaustarinakin oleiluun liittyi. Nyt kaupungissa turistit tepastelevat hänen jalanjäljillään.

San Sebastián de La Gomera

Tältä rannalta Kolumbus lähti kohti Amerikkaa. Se sijaitsee nykyisen matkustajasataman vieressä. /San Sebastián de La Gomera

Plaza de Américasilla, kaupungin keskusaukiolla voi bongata Kolumbuksen jalanjälkien ensimmäisen katumosaiikin. Vanhan tullikamarin (Casa de la Aduana) edustalta löytyy kaivo, josta Kolumbuksen kerrotaan nostaneen vettä ja Iglesia de la Virgen de la Asunción -kirkon sisältä löytyy muistolaatta paikassa, jossa kerrotaan Kolumbuksen rukoilleen.

San Sebastián de La Gomera

De aquí partió Colón lukee kaivonkannessa. Kyse on vuodesta 1492 ja Kolumbuksesta. Kaupunki oli Kolumbuksen viimeinen tukikohta Euroopassa ennen lähtöä Atlantin ylitykselle. / San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Kolumbus patastelee Plaza de Américasilla, kaupungin keskusaukiolla /San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Iglesia de la Virgen de la Asunción -kirkon edusta on suosittu kuvauspaikka. Kirkossa kerrotaan Kolumbuksen rukoilleen. /San Sebastián de La Gomera

La Torre del Conden puolustustorni

La Torre del Conde on historiallinen puolustustorni. Sen ovet ovat lukossa. ” Emme oikein tiedä milloin mikäkin nähtävyys on avoinna. Se on  ongelma täällä La Gomeralla”,  opas Melanie miettii. Varmaan rahapula sulkenut, kuten niin monessa muussakin pienen paikkakunnan matkailukohteessa ympäri Eurooppaa.

San Sebastián de La Gomera

La Torre del Conde  /San Sebastián de La Gomera

San Sebastián de La Gomera

La Torre del Conden ovi pysyy lukittuna /San Sebastián de La Gomera

Arkeologinen museo

La Gomeran arkeologinen museo ihastuttaa minikoollaan. Viime vuosina näitä arkeologisia kohteita on tullut nähtyä sekä sisätiloissa että paahtavassa helteessä erilaisia kaivauksia katsellen. Kivahan sitä on katsella, mutta ei kovin tarkkaan.

San Sebastián de La Gomera

”Joitakin vuosia sitten tehtiin tämä kuva, johon osallistuivat paikalliset asukkaat. Saarella ovat sekoittuneet niin saksalaiset, espanjalaiset kuin monista muistakin maista peräisin olevat. Joskus häkellyttää, kun joku näyttää saksalaiselta, mutta käyttäyy kuin lagomeralainen”, kertoo Melanie.  Hän on Saksasta, mutta asunut La Gomeralla 20 vuotta. Aviomies on saarelainen. Arkeologinen museo / San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Olen muinaisen lagomeralaisen kokoinen. Arkeologinen museo / San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Jos lukeminen loppuu, käy turisti-infossa. Sinne voi jättää lukemansa kirjat ja ottaa uuden. /San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Matkalla Mercadoon, kauppakeskukseen. / San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Kauppakeskuksen kattoa on kiva katsella. Mercado, kauppakeskus San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Kukat ovat komean kokoisia / Mercado, kauppakeskus, San Sebastián de La Gomera

San Sebastián de La Gomera

Paikallista vai tuontitavaraa. Monet ovat vaihtaneet perinteiset banaanit avokadoihin ja mangoihi paremman tuoton takia. Mercado, kauppakeskus /San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Kestävää kehitystä. Muovimukeista tehty lampun varjostin. Homma kaiketi kesken koska makasi vielä kaapin päälllä kauppakeskuksessa. / San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Kaupunkinäkymiä /San Sebastián de La Gomera

San Sebastián de La Gomera

Väriloistoa julkisiuvissa /San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Palmut huojuvat /San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

1960-luvulla elettiin vielä maataloudesta. 1974 alkoi ensimmäinen matkustajalaiva liikennöidä La Gomeralle. Siitä alkoi turismi. Sen jälkeen määrät ovat kasvaneet vuosi vuodelta. / San Sebastián de La Gomera

 

San Sebastián de La Gomera

Rantakadun maisemia / San Sebastián de La Gomera

 

Hotel Finca El Gabrito - La Gomera

Majatalo, jossa ei juoda salaa / El Gabrito – La Gomeria, Kanaria

 

Yleensä en kiinnitä paljoakaan huomiota yöpymispaikkoihin. Sänky on tärkeä, hiljaisuus plussaa. Kolme ensimmäistä yötä La Gomeralla kuitenkin  innoittivat minut erilliseen hotellimiljööpostaukseen.

Saavuimme siis, koko kymmenpäinen bloggari-toimittajaryhmä, kuka mistäkin suunnasta mutta kaikki tyynni matkanteosta ryytyneinä La Gomeran saarelle. Ryhmä jaettiin useisiin majapaikkoihin. Minä ja kaksi muuta päädyimme tiettömän taipaleen päässä olevaan Hotel Finca El Gabritoon, jonne vieraat kuljetetaan veneellä,  elleivät sitten halua kävellä. Matka jalan polkua pitkin kestää kaksi ja puoli tuntia. Autotietä ei ole.

Meille kolmelle oli tilattu venekyyti, muut jatkoivat matkaa minibusseilla omiin majapaikkoihinsa. San Sebastiánin satamassa hyppäsimme Aronin ohjastaman veneen kyytiin.  Vene oli jonkinlainen yhteysvene, joka sukkuloi El Gabriton ja San Sebastiánin välillä muutamia kertoja aamuin illoin.  Päivän viimeinen oli ehtinyt mennä aikoja sitten ja siksi meille oli tilattu erilliskyyti.

Hotel Finca El Gabrito

Venekyyti tarvitaan kun mennään hotellille – Hotel Finca El Gabrito

 

Matkalla Hotel Finca El Gabrito

Matka jatkuu San Sebastianista El Gabritoon. Aron ruorissa.

El Gabritossa opas johdatteli meidät jyrkkäreunaista tulivuorenreunaa mukailevaa kulkuväylää pitkin hotellille. Väylä oli suojattu verkolla, jonka alla tuli pysyä. Ja pysyimmehän me, sillä verkossa yläpuolellamme makaili erikokoisia korkeuksista pudonneita möhkäleitä.

 

Hotel Finca El Gabrito

Katettu kulkuväylä vie hotellialueelle – Hotel Finca El Gabrito

Vaikka Hotel Finca El Gabrito kuulostaa hotellilta, mitään varsinaista hotellirakennusta ei ole. Kyse on enemmänkin alueelle hajasijoitetuista rivitalonpätkistä.

Me kolme yövyimme talossa, jossa kolme huonetta oli vierekkäin. Se sijaitsi kauimpana satamasta ja hotellin respasta. Matkaa saattoi olla lähemmäs kilometri, siltä se ainakin tuntui kaiken matkustamisen vaiheiden jälkeen.

Hotelli toimii itsepalveluperiaatteella,  lähestulkoon olemattomalla määrällä henkilökuntaa. Ateriat nautitaan noutopöydästä, jossa vihannesten ja hedelmien leikkaamista ja kuorimista varten on alustat. Juomat ja muu pakettiin kuulumaton kirjataan itse ylös kansioon. Itsepalvelua alusta loppuun, vaikka kyllä näkymätön henkilökunta köökin syövereistä ilmestyy auttamaan epäselvissä asioissa, kun aikansa huhuilee.  Kokeilin!

Hotel Finca El Gabrito

Majatalo, jossa ei juoda salaa – ja meillä Suomessa mietitään voiko kerrostalojen asukasluetteloa julkaista GDPR:n vuoksi – Hotel Finca El Gabrito 

Koska saavuimme perille vasta illallisajan jälkeen, meitä odotti illallinen muovikelmussa. Väsymykseltämme emme älynneet edes lämmittää atrioita.  Söimme puutarhan pimeydessä ja ihmettelimme nalkuttavan kuuloista lintua. Sittemmin saimme tietää, että kyse on välimerenliitäjistä, jotka yöksi rantautuvat pesilleen. Päivät ne liihottelevat merellä. Joimme hyvin ansaitsemamme punaviinilasilliset, loput pullosta jätetiin huoneemme numerolla varustettuna odottamaan seuraavaa iltaa.

Myrsky viimeisteli unettoman yön. Talon joka nurkka natisi ja tuuli mourusi jo nukkumaan mennessä. Pian ilmavirta alkoi jo tuntua sängyssä, ei mitenkään erityisen kylmänä, mutta sai minut kuitenkin vetämään peiton korviin. Korvatulpatkaan eivät saaneet äänimaailmaa unta varten sopivaksi.

Aamiainen tarjoiltiin samassa paikassa, jossa illallinen. Jos illallisen aikaan olikin hiljaista, kun meitä oli vain kolme, nyt kaikui kaikkialla saksan kieli. Paikka on saksalaisten suosiossa ja lähes kaikki ohjeistuskin on saksaksi. Jos silmänsä sulki, oli vaikea kuvitella olevansa La Gomeralla, Kanariansaarilla.

Aikamoiset aallot kuohuivat vielä aamusta, kun matkasimme veneellä päivän elämyksiin. Merenkäynti sai minut tähyilemään, paljonko uintimatkaa on rantaan, ja toivomaan, että olisin jättänyt viimeisen aamiaissämpylän syömättä. Vähemmän painavalla vatsalla pysyisi paremmin pinnalla.

 

Pasqual - Hotel Finca El Gabrito

Pasqualilta jäi kuvassa osa päästä pois, sillä vene keikkui niin kovasti aamulla kun matkasimme San Sebastianiin. Onneksi tatskat tulivat kuvaan mukaan. Hotel Finca El Gabrito

Tuuli ei kuulemma ujella aina yhtä voimakkaasti. Riippuu tuuleen suunnasta, joskus se osuu tulivuorten välissä olevaan El Cabritoon voimakkaammin. Niin kävi ensimmäisenä yönämme. Toinen yö meni himpun paremmin. Tuuli oli tyyntynyt, mutta edellispäivän tapahtumat vyöryivät aivoihini eikä uni tahtonut pysyä millään.

Hotel Finca El Gabrito

Matkalla majataloomme – Hotel Finca El Gabrito

 

Hotel Finca El Gabrito

Siinä se on, minun oveni kutsuvasti avoinna. /Hotel Finca El Gabrito

 

Hotel Finca El Gabrito

Hotel Finca El Gabriton henkilökunta

Fred Olson -lautta välillä Los Christianos - San Sebastián de La Gomera

Pelottavat bloggarit kestävän kehityksen kohteita bongaamassa

Tätä voisi kutsua työtapaturmaksi. Pressireissu, jossa kolme lentoon nousua ja laskua! Nykypäivänä, jolloin tietoisuus lentomatkailun ilmastovaikutuksista on laajalle levinnyt. Tämän reissun jälkeen ei hiilijalanjälkeni pienentämiseen riitä yhden puun istuttaminen, vaan joudun istuttamaan kokonaisen metsän, ehkä hehtaareja.

Lähdenkö vai en, sitä vatvoin monena yönä! Olin saanut itseni sumppuun. Ennen kuin sain lentotiedot, olin täytellyt monenlaisia lomakkeita, käyttänyt aikaa ideointiin, saanut toimeksiantoja. Sitten lentotiedot saapuivat: kolme välilaskua. Eikä käynyt lentojen muuttaminen, sillä osallistujia on monesta maasta.
Eräänä yönä sitten taivuin. Ok, lähden mukaan.

Reissun teemana oli ekoturismi ja tarkoituksena tutustua kestävän kehityksen kohteisiin Kanariansaariin kuuluvalla La Gomeralla.

Ensimmäinen neuvoni La Gomeran matkaa suunnittelevalle on: katso milloin on tarjolla suoria lentoja Teneriffalle. Siellä on lähin lentokenttä ellei ota huomioon La Gomeran kenttää, jonne ei ole suoria lentoja Suomesta. Finskillä ja Norskilla näyttää ainakin olevan suoria lentoja Teneriffalle, mutta vain talviaikaan. Lentoja voi haeskella näiltä sivuilta www.norwegian.com ja www.finnair.fi

Matkamme organisoi Espanjan matkailutoimisto ja varmaan siksi espanjalaiset lentoyhtiöt kumppaneineen lennättivät meitä. Teneriffalle saavuimme kahdelle eri kentälle; osa pohjoisen, osa etelän kentälle, joista taksit kuljettivat meidät Los Cristianosin satamaan. Sieltä liikennöi kaksi lauttaa La Gomeran pääkaupunkiin San Sebastiániin. Armas (mikä kotoisen ihana nimi) on kanarialainen, Fred. Olsen taasen norjalainen lauttayhtiö. Kumpaakin kokeilimme: Fred Olsonia mennessä, Armasta paluumatkalla.  Eipä löytynyt juuri merkittävää eroa. Matka kesti tunnin verran ja kahvilasta sai vatsantäytettä.

La Gomera, Fred Olson

La Gomera häämöttää, Fred Olson -lautta välillä Los Christianos – San Sebastián de La Gomera

La Gomera on piskuinen saari, jossa kaikki on lähellä. Jos vuoristoa ei olisi, saaren halki voisi kävellä päivässä. Saaren kiertämiseen jalan täytyy varata viikko. Osin on mahdollista yöpyä reitin varrella, mutta joissain kohdissa täytyy turvautua taksikyytiin, jotta saa yöksi katon päälleen. Teltassa tai taivasalla voi tietenkin yöpyä. Myrkyllisiä käärmeitä ei ole, mutta huhujen mukaan jokin tosi tappava rotsikka saarella asustaa.
Vaeltamista ajatellen huhtikuuta suositeltiin. Silloin on pitkään päivänvaloa ja paljon kukkivia kukkia.

Meidän päivänmittainen vaelluksemme osui toukokuun loppupuolelle. Ei hassumpi ajankohta sekään luonnonihmeiden tutkimiseen. Ja paikallisten yrittäjien pelottelemiseen. Aivan loppumatkasta meille paljastettiin, että saaren yrittäjät olivat kauhusta kankeina, kun he saivat tämän bloggari-toimittajaryhmän kestittäväkseen ja siitä syystä he eivät juurikaan markkinoineet yrityksestään tai sen ekotekoja. Pressireissu oli kuulemma ensimmäinen laatuaan. Toisaalta olivathan nämä aika pieniä yrityksiä, joiden päivärytmi vaati myös omistajien työpanoksen. Aika oli tiukalla.

Mukana reissussa oli kaksi italialaista, yksi itävaltalainen, kaksi saksalaista, kaksi ruotsalaista ja yksi suomalainen lisäkseni.
Saksalaisbloggarit olivat varmaan kuin kotonaan La Gomeralla, niin paljon heidän maansa kansalaisia oli joko kesätöistään sinne aikoinaan unohtunut tai muuten vaan muuttanut saarelle. Viiden  päivän aikana kuulin varmaan enemmän saksaa kuin espanjaa. Tämä siksi että oppaat ja muut matkailijoiden kanssa suorassa kosketuksessa olevat ovat yleensä muualta tulleita. Lagomeralaisten kielitaidossa on vielä toivomisen varaa.

Italialaisilla oli vaikeampaa. He tivasivat kaikkialla italian kieltä. Oli kyseessä museon audioseloste tai luonnonpuisto, italialaisia tulee palvella italiaksi. Oman kielistä palvelua, siis. Me suomalaiset eroamme selvästi italialaisista. Harva olettaa, että missään muualla kuin ehkä Virossa saisi palvelua suomeksi.

Juttelin aiheesta italialaisen bloggarin Valentinan kanssa. Hän etsii kestävän kehityksen kohteita, joita voi suositella lukijoilleen. Keskustelussa kävi ilmi, että iäkkäämmät italialaiset – nelikymppiset ja siitä ylöspäin – eivät osaa muuta kieltä kuin italiaa. (Tässä vaiheessa Mummo kauhistui! Ei niinkään kielitaidon puutetta vaan tuota iäkkäämmät-ilmaisua. Skaala taitaa loppua mummojen kohdalla.)

Mitä italialaiset ”iäkkäät” sitten tekevät, jos eivät saa palvelua italiaksi. Eivätkö matkusta ollenkaan, vai?
”He matkustavat suurissa ryhmissä, joiden mukana on italialainen opas. Näitä matkoja tarjoavat yleensä ulkomaiset matkanjärjestäjät, joista eivät paikalliset hyödy”, Valentina jakoi saman murheen kuin minä joissakin kohteissa. Isot monikansalliset yhtiöt imevät sisuksiinsa tuotot paikallisilta. Toki paikalliset työllistyvät ja saavat siitä palkkaa, mutta usein niukemmin kuin kuuluisi.

Seuraavaksi postaan ensimmäisen yön tunnelmia.

Tässä muutamia kuvia saapumisesta La Gomeralle.

La Gomeran korkein huippu Alto de Garajonay 1487 metriä. Näkymä Fred Olson -lautalta, joka kulkee väliä Los Christianos – San Sebastián de La Gomera

Fiksuimmat laittoivat matkatavaransa kontiin, joka siirretään lähtösatamassa laivaan. Tavarat voi sitten noutaa kontista, kun on perillä. Heikkovoimaisempien kannattaa ehdottomasti ottaa tämä ilmainen palvelu vastaan. Muutoin joutuu bodaamaan kuten Mummo, joka raahasi kapsäkkiään ylös alas kerroskaupalla. Hissiä ei ole. Fred Olson -lautta välillä Los Christianos – San Sebastián de La Gomera

Viinarallien esiaste

Eilen tunnelmani olivat kuin Espanjan caminolla marraskuussa muutamia vuosia sitten. Erona vain se, että eilen rämmin Helsingin paraatipaikoilla, keskustassa hakeutuen Forumissa pidettävään camino-esittelyyn. Marraskuisella caminolla sen sijaan vaelsin harvaanasutulla vuoristoreitillä, jossa ei voi odottaa näkevänsä lumenlapioijia, saati lumiauroja.

Espanjan matkailutoimiston järjestämässä tilaisuudessa puhui espanjalainen toimittaja Cristóbal Ramírez.  Lumimyräkästa huolimatta 120-paikkainen sali oli lähes täynnä.  Kiinnostusta camino-vaelluksiin riittää. Eikä ihme. Nykyajan hamsterinpyörässä ponnistelevat ihmiset tarvitsevat aikaa ajatuksilleen, tilaa visioilleen ja liikuntaa keholleen.

Ehkä olet jo lukenut aiempia camino-juttujani. Niitä on blogissani vaikka kuinka paljon (hakusana camino). Lisäksi löytyy oma sivu varusteiden valintaan. Luettelo ei ole täydelllinen sillä sääolosuhteet ja reitit vaihtelevat, mutta käytän luetteloa hyväkseni kun suunnittelen seuraavaa vaellustani. Takanani on jo neljä reissua ja jotakuinkin 150o kilometriä.

Jos joku kaipaa esitteitä reiteistä, niitä saa Espanjan matkailutoimistosta Pohjoinen Makasiinikatu 6 A, 2. kerros

Camino Ingles

Kädet heiluivat espanjalaisille tyypilliseen tapaan, kun Cristóbal Ramírez kertoi hänelle ilmiselvästi mieluisasta aiheesta. Näitä Santiago de Compostelaan johtavia pyhiinvaellusreittejähän riittää. Nykyään on ryhdytty siellä sun täällä kaivamaan naftaliinista eri alueiden reittejä. On huomattu caminon vetovoima. Siksi oli mukavaa havaita miten hän rajasi aiheen. Suomalaisten – pohjoismaalaisten – osuus tuli hyvin esiin. En muun muassa tiennyt, että Pyhän Henrikin tie Turun suunnalla on todennäköisesti johtanut satamaan, josta on ollut laivayhteys Santiago de Compostelaan.

Enkä sitä, että vuonna 1189 Englannista lähti 60 alusta, joka vei pyhiinvaeltajia Espanjan Coruñaan. Näissä aluksissa matkasivat myös suomalaiset (ja pohjoismaalaiset), jotka olivat hankkiutuneet aluksillaan Englantiin. Coruñasta pyhiinvaeltajat jatkoivat matkaa kävellen Santiagoon. Voi mummon älli ei riitä, miten tuo on saatu tuo camino organisoitua ilman nettiä.

Eikä olisi espanjalainen esiintyjä ollut kyseessä, ellei viiniä olisi mainittu.

”Mitä laivoissa oli paluumatkalla”, kysyy Cristóbal pilke silmäkulmassa.

”Pyhiinvaeltajia tietenkin, mutta myös VINO”.

Tämähän oli selvästi suomalaisten viinarallien esiaste.

 

”Jos pidät ihmisistä valitse Ranskan reitti”, kiteytti Cristóbal Ramírez kun yleisökysymyksenä esitettiin mikä reitti tulisi valita.   Ensimmäiset caminoni suuntautuvat tuolle Ranskan reitille. Ihan hyvä. Pidän ihmisistä. Ja palveluista, joita Ranskan reitillä on tiheässä.

Perillä Santiago de Compostelassa – yksin yhdessä

”Santiago de Compostelaan tulo oli kaikkea muuta kuin olin kuvitellut”. Niin totta! Tuo lausahduksen olen kuullut monta monituista kertaa. Nyt se on edessäni painettuna Penti Korpelan kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella.  Kuva onnellisista pyhiinvaeltajista, jotka halaavat toisiaan pitkän vaelluksen jälkeen, vaihtui hänellä yksinäisyyteen. Niin minullakin.

Mihin kaikki hävisivät!? Söin jopa yksinäni lounaan Hotel de los Reyes Catolicosissa, siinä viiden tähden hotellissa, jonka perinteisiin kuuluu tarjota joka päivä kymmenelle ensimmäiselle hotelliin saapuvalle pyhiinvaeltajalle ateriat. Tavallisesti sinne on jono, mutta marraskuussa ei ollut.

Monelle kotiintulo on myös yllätys. 800 kilometrin kävelyä ja mitä kaikkea siihen liittyy. Olotilaa ei ole helppo ymmärtää ellei ole caminoa kokenut.

”Oliko hyvät ilmat?” Miten siihen voi vastata, kun matkaan on mahtunut ilmaltaan vaikka minkälaisia päiviä, erilaisia kuten elämässäkin. Pohdit kuunteliko kysyjä sinua ollenkaan.

Jotkut vaeltajista kokevat muuttuneensa reissun aikaan. Sitten he jysähtävät kotimaahan ja todellisuuteen, jossa kaikki pyörii kuten ennenkin.

Kehuskelee suorituksellaan. Tämä vetää hiljaiseksi. Synnytysvalmennuksessa tähdennettiin , että synnytys ei ole suoritus. Caminossa on jotain samaa. Sitä ei voi suorittaa, se täytyy elää kukin omalla tavallaan. Kävellen, pyörällä, aasilla, hevosella, lastenrattaita työntäen, juosten, miten vaan.  Miten tahansa caminon kulkeekin, olosuhteista johtuen hihoihin tarttuu nöyryyttä, joka saa häkeltymään kaikenlaisen nosteen edessä.

Nyt kirja-caminoni lähestyy loppuaan. Vilkaisen vielä miten Pentti koki Finisterran. Se jäi kaivelemaan, kun en tohtinut hyytävän ilman vuoksi jatkaa remonttireissullani 2013 meren rantaan asti. Olisi tullut liian pitkät päivämatkat, sillä osa majataloista oli jo sulkenut ovensa. Mutta jotain täytyy olla vetämässä. Sinne joku päivä vielä, vaeltaen.

Pakana pyhiinvaelluksella -kirjassa oli paljon hyödyllistä tietoa. Nautin erityisesti tietopuolisista taustoittavista tarinoista.

Peregrinot, vaeltajat syövät Hotel de los Reyes Catolicosissa heitä varten varatussa ruokailutilassa, joka sijaitsee keittiökerroksessa.

Vaatimatonta mutta ravitsevaa

Ainoana peregrinona sain oman opastajan.

Meillä kaikilla on päivämme – niin vaeltajilla kuin paikallisilla

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella Pentti kuvaa kohtaamiaan ihmisiä. Paikallisia, kulkijoita, tarjoilijoita, hospitaleroja ja muita palveluntarjoajia. Mukaan mahtui mukavia, mukiinmeneviä mutta muitakin. Ylimielisyyden hän mainitsi useaan kertaan.

Kaikki eivät suinkaan jaksa ilahtua kulkijoista, erityisesti Ranskan reitillä. Mieti, jos oman ikkunasi alta kulkisi 260 000 vaeltajaa kuten viime vuonna oli Santiagoon johtavalla loppuosuudella.  Tai reppukansa tukkisi aamu toisensa jälkeen jalkakäytävän kun yrität ehtiä työpaikallesi. Joissain kaupungeissa on onneksi jo alettu ohjata vaeltajat vaihtoehtoisia reittejä.

Minua on kohdeltu hyvin kaikilla kolmella reissullani. Kerran pamplonalainen työhön kiirehtivä lähti näyttämään minulle tietä, kun en heti ymmärtänyt, mistä pääsen polulle. Yksi katukahvilassa istunut rouva Asturiassa jätti jopa kahvinsa kesken, kun halusi ohjata minut ja caminokamuni camino-polulle. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Ylimielisyys on outo käsite ja luulen sen johtuvan erilaisesta tavasta kommunikoida. Suomalainen ja espanjalainen lienevät ääripäitä, noin karrikoidusti. Vähäeleinen, hillittypuheinen suomalainen ja melodramaattisesti asiansa esittävä espanjalainen – no huh, siitä saa monta tarinaa.

Ne muutamat kerrat, jolloin sain ilkeää kohtelua ovat jääneet mieleen. Majatalon hoitaja Foncebadonissa. En tiedä miksi, mutta ilkeä oli. Saavuin majatalon tiskille erään irlantilaisvaeltajan kanssa, joka kääntyi kannoiltaan muutaman minuutin jälkeen ja meni seuraavaan majataloon. Itse päädyin jäämään, sillä minua kutkutti juuri saamani kirja, jota halusin lukea rauhassa. Olin ainoa majatalon vieras. Ja toiveikas siitä, että sen  hoitaja muuttaisi käytöstään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hän oli johdonmukainen: ilkeä alusta loppuun.

Toinen oli Cantabriassa, Norten varrella. Vähä samanlainen tapaus, äksy ämmä hospitalerona. Mutta nämä ovat olleet poikkeuksia.

Meillä kaikilla on päivämme, niin vaeltajilla kuin heidän tarpeistaan huolehtivilla.

Kuvassa yksi herttaisista majatalon pitäjistä, hospitaleroista.

Pyhiinvaeltajan illallinen – karmeeta ja gurmeeta

Olen nöyrä vaeltaja. Vaikea sanoa, miten minusta sellainen kehkeytyy Santiagon teillä, mutta niin siinä käy.  Kun reppu selässä riuhtoo pitkin maita ja mantuja, edessä siintävä majatalo saa onnen tunteen hulahtamaan sisuksissa. Jos vielä majatalon lähellä on paikka, josta saa ruokaa, lähestyy jo vaeltajan taivasta. Olen suorastaan otettu paikallisten halusta pitää (pyhiin)vaeltajat ruoissa jopa pikkuruisissa kyläpahasissa, joissa on vaikea edes hyvällä mielikuvituksella keksiä, mistä siellä elantonsa muuten saa kuin ruokkimallla kulkijoita.

Kokkaamaan ryhdyn reissuillani ainoastaan pakon edessä. Yleensä suuntaan ravintolaan, mikäli kylässä on sellainen. Siellä syön mitä saan ja maksan mitä siitä pyydetään. En valita.  Camino-reittien varrella paikalliset ravintolayrittäjät ovat rakentaneet menun (menu peregrino)  niin että siihen kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka ja juomina vesi tai viini. Suomessa yritystä pyörittävänä ihmisenä jaksan aina ihmetellä miten he sen tekevät asiakkaalle kympillä.

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella kuvattiin tilannetta, jossa Colacao-juomasta laskutettiin erikseen. Minusta se on itsestään selvää, että jos haluaa jotain muuta kuin mitä illallismenu sisältää, se maksaa lisää. Ravintoloitsija on rakentanut menun, joka tuolla kympillä syntyy ja mahdollisimman yksinkertaisin toimenpitein asiakkaan eteen kannetaan. Muutenhan hinnoittelu ei toimisi. Aina voi tietysti kysyä etukäteen, voiko viinin vaihtaa vaikka colaan tai mineraaliveteen. Usein se myös onnistuu, sillä espanjalaiset ovat aika joustavia. Mutta täytyy muistaa, että noilla nurkilla viini on lähes ilmaista, toisin kuin Suomessa.

Satakunta kertaa tuon pyhiinvaeltajien illallisen syöneenä voin vain todeta, että taso vaihtelee. Ylihinnoiteltu menu peregrino ei ole milloinkaan. Joskus on vain yksi vaihtoehto kussakin ruokalajissa, toisinaan niin monta ettei laskea kerkiä. Joskus karmeeta, joskus gurmeeta. Mutta kuten Pentti kirjassaan totesi, nälkä on paras mauste.

 

Kirjailijan vaellus päättyi Ponferradassa

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella Pentti kertoo, ettei löytänyt Jouko Tyyrin muistolaattaa.  Se on Ponferradan kunnallisen majatalon edustalla. Jouko Tyyri, kirjailija, journalisti, poliitikko, menehtyi vain parisataa kilometriä ennen määränpäätään, Santiago de Compostelaa. Hän ehti kuitenkin vaeltaa parisataa kilometriä kauniissa maisemissa ennen uuvahtamistaan.