Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Yleinen

Jalat väpättävät – Kävelykilometrikisa

Haluan olla kunnossa sitten kun taas uskaltaudun vaeltamaan. Mielessäni ovat niin Patagonia kuin Espanjan caminoreitit. Uusi mielenkiintoinen Latvia-Viro rannikkoreitti samoin kuin Suomesta alkaen Pyhän Olavin reitti kiehtovat. Jalat väpättävät jo.

Olen osallistunut kaikkiin kohdalleni osuviin nettihaasteisiin. Viimeisin niistä on Kävelykilometrikisa, jonka ensimmäinen viikko on takana. Kävelin 33 kilometriä. Se on enemmän kuin tavoitteeni. Kävelen yleensä paljon, lähes päivittäin neljä kilometriä. Kun kuulin kisasta ajattelin, että pidennän päivittäistä kävelymatkaa kuuteen kilometriin. Yksi mutka lisää vakiolenkkiini.

Kävelykilometrikisa alkoi toukokuun alussa ja kestää lokakuun loppuun, siis puoli vuotta. Koska kesällä tulee pyöräiltyä ja uitua, riippukeinussa löhömisestä puhumattakaan, asetin tavoitteeksi kävellä puolet kisan päivistä. Saas nähdä!

Aiemmin en ole tiennyt tuon taivaallista kilometreistä ja kellonajoista. Olen vain kävellyt. Pihamaalla naapurit ovat joskus kyselleet ”Teitkö pitkänkin lenkin, montako kilometriä”, johon en ole osannut vastata. Nyt latasin kännyyni Askelmittarin. Epäluuloisena mietin, että näinkö tuo osaa laskea oikein, niinpä tarkistin kartasta kilometrit. Ja kyllä! Samaan lopputulokseen päädyimme.

Jottei ihan yksinkertaiseksi mene, caminokamuni kanssa päätimme ryhtyä kuvaamaan väriteemojen mukaan.

Ensimmäinen väri on keltainen. Aloituskuvassa keltaisia ja vähän muitakin kohteita, jotka osuivat lähimaastossa silmiini. Keltainen on voimavärini.

Instagram ja Facebook tarinoissa pääset lenkkeilemään kanssani. Päivitän niitä suht ahkerasti.

 

Kävelykilometrikisa – Mummo mukaan kisailemaan – Vielä ehdit sinäkin

Kaikenlaista kisaa on pukannut alkuvuoden aikana ja taas on uutta tarjolla. Kävelykilometrikisa käynnistyi vappupäivänä ja jatkuu lokakuun loppuun asti. Yksinkertaiset säännöt: kävelet ja kirjaat ylös tuloksen joko kilometreissä tai minuuteissa tai kummassakin. Voit kävellä yksin tai joukkueissa.

Mummo päätti perustaa oman yhdenhengen joukkueen, joka löytyy kisatuloksista nimellä Se matkabloggaava Mummo. Tavoitteena on kävellä kuusi kilometriä niinä päivinä jolloin pyöräily, uinti tai tennis ei voita kävelyä.

Kisa on siitä hyvä, että siihen voi osallistua matkoillakin. Huomaathan posiitiivisisen vireen: matkoillakin. Nyt näyttää taas hetken koronakurvit suotuisilta. Kotimaassahan oli viime kesänä hyvinkin vilkasta matkailumielessä. Kesän kuumuus tappaa pöpöt, toivottavasti.

Mummon ensimmäisen päivän tulos oli varsin vaatimaton. Kirjasin 30 minuuttia siitä kun kahlasin lumihangessa Saariselällä, hortoilin Helsinki-Vantaan lentokentällä ja myöhemmin vielä kotimaisemissa.

By the way Helsinki-Vantaa on aivan mahdoton nykyään. Jos joudut sinne, ota ensitöiksesi kärry. Matkat ovat pitkiä, portit kaukana, remonttiseinää riittää.

Kisasta vielä sen verran, että päädyimme vaelluskamuni kanssa lisäämään haasteeseen myös teemojen mukaista ympäristön havannointia.  Ensimmäisen viikon ajan kuvaamme keltaisia kohteita. Sehän sopii! ”Keltainen toukokuu” -laulun sävelin matkaan kamera tanassa.

Kävelykisakuvia ja tarinaa julkaisen Instagram ja Facebook tarinoissa. Viikon kooste lauantaisin blogissa.

 

Lumen keskellä kohdattua – Saariselkä/Lappi

Lunta tuiversi, kun saavuin Saariselälle viikko sitten lauantaina. Lunta tuiversi myös eilen aamutuimaan, kun kiskoin suksipussia ja matkalaukkua  lumihangessa. Yön aikana lunta oli ehtinyt kertyä kinoksiksi asti. Matka Tunturimajalta lentokenttäbussin pysäkille on vain muutama sata metriä, mutta siitä huolimatta olin helpottunut, kun jostain lumihankien keskeltä ilmestyi Erkki Kemijärveltä ja tarjoutui kantamaan matkalaukkuni.

”Tuollaisen laukun kanssa mennään Kanarian saarille, ei Lappiin”, totesi suorasukainen nainen, joka odotteli bussia. Tottahan se oli. Hangessa pääsee helpommin eteenpäin pussimainen laukku selässä kuin rullaten pyörillä varusteteulla samsonitella. Mutta on kovalla matkalaukulla omat etunsa.

Ihmiset nukkuivat vielä mökeissään, mutta yksi aikainen lenkkeilijä oli liikkeellä. Erkki Kemijärveltä bongasi ”naisen kiskomassa laukkua lumessa” ja ryhtyi auttamaan.

Hiljaista Saariselällä

Olen nyt kotona ja nukkunut pois reissuväsymyksen – yli kaksitoista tuntia putkeen, mikä on harvinaista mummoikäisille. Tuntuu mukavalta selata valokuvia ja muistella Lapin tapahtumia. Ihmisiä kohtasin koronan vuoksi vain vähän. Kaipasin kyllä iltoja, jolloin Mummo olisi päässyt hunningolle, mutta baarit ja ravintolakäynnit jäivät väliin, mitä nyt muutamana iltana kävin pikaisesti syömässä. Aika moni ravintola oli suljettu.

Tunturimaja oli hyvä valinta. En ole mökki-ihminen, yksinäni vielä vähemmän. Majatalossa lisäkseni majaili vain yksi pariskunta ja haahuilimme kaikki omien aikataulujemme mukaisesti. Yleisiin tiloihin tullessamme käytimme maskeja. Kodinomaisissa tiloissa maski naamalla kulkemiseen tottui viikossa niin hyvin, että kun maskitta kulki, tuntui kuin olisi unohtanut rintaliivit.

Vappua edeltävä viikko ei kuulu Saariselän sesonkiviikkoihin ja siitä syystä laduilla väkeä oli vähänlaisesti, myös niillä suositummilla. Saariselän alueella on murtsikkalatuja monenlaisille hiihtäjille. Loivia ylä- ja alamäkiä, kuruja jyrkkine nousuineen ja laskuineen ja tasamaatakin. Hiihtelin pääasiassa Laanilaan johtavalla hajuvesiladulla ja muutenkin pysyttelin rakonkantaman päässä latujen lähtöpisteestä. Evästä tarvittiin, varmuuden vuoksi. Laanilassa Savottakahvila oli avoinna, mutta Kakslauttaseen johtavan ladun varrella ei ollut kuin penkkejä siellä täällä. Rumakurun lenkkiä kehuttiin ja sinne yritin. Edesmennyt mieheni naureskeli varmaan siellä jossain, kun näki minut jalat kohti taivasta yrittämässä saada uusien sukseni siteitä auki kaaduttuani lenkin alkupään jyrkässä alamäessä. Päätin, että kurut saavat jäädä, kunnes mukana on huoltojoukot.

Yksinään hiihtäessä pukkaa monenlaista mieleen. Milloin susi lipoo kieltään seuraavan lumikasan takana, milloin karhut ovat nousseet juhlimaan Pentti Rasinkankaan sanoja lainatakseni. Mielikuvitus tekee helposti tepposia. En ole erämaamatkailija jo senkin takia, että suuntavaistoni on olematon. En voisi kuvitellakaan yöpyväni yksinäni laavuissa tai teltoissa.

Vaikka sekä tulo- että lähtöpäivänä pohjoistuuli vihmoi ja lunta tuli enemmän kuin tulin pyytäneeksi, niin lomaviikon muut päivät soveltuivat erinomaisesti hiihtämiseen. Ladut huoltoajettiin aikaisin aamusta. Niiden huolto päättyy vapunpäivänä. Aurinko paistoi ja mittarissa oli muutama plusaste. Plusasteista huolimatta laduilla suksi luisti.

Lumet sulavat, mutta polut paljastuvat aikanaan. Varmaan toisenlaisen kokemuksen tarjoavat tallaajilleen.

Lappilaista huumoria löytyi kirjattuna yhteen penkeistä. Saariselkä, Lappi

Joulupalloselfie. Liekö koriste unohtunut joulusta mutta hyvin käy vappupallostakin. Saariselkä, Lappi

 

Moni paikka oli jo sulkenut ovensa vappua edeltävänä viikonloppuna ja useat sulkevat vappuaattona. Toukokuussa paikalliset lomailevat talvisesongin jälkeen ja valmistautuvat kesäsesonkiin.

Kiirunapolulla – Kiilopää/Lappi

Toistaitoiselle Lapinkävijälle soveltuva reitti löytyi Kiilopäältä. Matkasin Saariselältä Kiilopäälle Skibussilla – Fell Centre luki pysäkkitiedoissa.  Matkalla vilahteli  Shopping Centereitä ja Northern Light ja Artic Resort East Villageja.  Kattava kierros metsämaisemia paljasti kuitenkin, että olemme Suomessa, maassa josta noin seitsemänkymmentä prossaa on metsää. Täällä hieman matalampaa kuin etelässä.

Matkalla ehdin miettiä, miten joku eteläeurooppalainen matkailija kokee maisemat. Minullakin kävi mielessä, että täällä ei voi olla mitään, kun bussi sitten puolen tunnin ajelun jälkeen kurvasi Kiilopää Suomen Latu -plakaatein varustetun rakennuksen eteen.

Kiirunapolku osoittautui hyvin merkityksi, koko matkalta, ei vain aluksi. Vajaan kuuden kilometrin aikana näki tunturimaisemia, poroaitoja ja jopa porotokan käyskentelemässä tunturin huipulla. Hanki kantoi sen verran hyvin, etten tarvinnut lumikenkiä. Muutamassa kohdassa jalka kylläkin humahti hangen pinnan läpi.

Kuvia eiliseltä.

Kiilopää, Suomen Latu

Ohjeita tunturiin lähtijälle, Kiilopää, Lappi

Kiirunapolku on hyvin merkitty. Mummonvarma reitti Kiilopäällä.

Kiirunareitin kävelijät lasketaan. Laskuri, Kiilopää, Lappi

Aurinko paistaa Kiilopäällä. Lappi

Vastaantuleva kävelijä totesi, että täällähän on ruuhkaa kun näki kolmen kävelijäparin lähestyvän huippua. Yksinmatkailevalle ihmiset ovat tervetullut lisä maisemaan. Turvallisempi ole, jos joku kävelee edessä ja jokunen myös takana. Kun ei voi tietää mitä sattuu ja mihin eksyy.

Kiilopää. Huipulla tuulee, sanotaan. Tänään ei tuullut.

Kiilopään huipulla penkki maiseman katselua varten. Lappi

Lenkin jälkeen maistui ruoka skibussia odotellessa. Ravintola on aivan pysäkin tuntumassa. En muista koskaan syöneeni lehtipihviä paistetulla leivällä. Päällä oli vielä reippaasti bearnaise-kastiketta. Yllättävä annos. Mutta hyvää.

 

 

Vielä pääsee laduille vaikka vappu häämöttää – Saariselkä

Plussaa säätiedotuksissa, mutta laduilla luistaa. Aloitin varovasti parfyymilatua kohti Laanilaa. Hajuvesilatu nimi tulee todennäköisesti siitä, kun aikoinaan Laanihovissa on järjestetty Lapin lomailijoille tuttuja monotansseja. Varmaan jotkut ovat tuikanneet dödöt kainaloon ja lähteneet hiihtäen tanssimaan, tiedä häntä. Matkahan ei ole pitkä, vain kolmisen kilometriä.

Huomaan, että nanogripit eivät pidä uudesta lumesta eivätkä pysähtelystä. Kun jäin kuvaamaan Laanilan latukahvion suksivalikoimaa, ehti paakut jo pohjiin.

 

Kahville vai viskille?

 

Hieman ennen Laanihovia piti tehdä päätös: kahville vai viskille.

 

Viskitie: Viskikahvi olisi houkuttanut mutta kun takaisinkin pitää hiihtää.

 

Monot olisi mutta monotansseista on vain kyltti jäljellä. Laanihovi, Saariselkä

 

Ei auta vaikka monot jalassa. Suljettu mikä suljettu. Laanihovi, Saariselkä

Savottakahvila – Laaninen, Saariselkä

Kahvihampaan kolotukseen ja hiihtolenkin tauottamiseen Savottakahvila, kolmen kilometrin päässä Saariselän latutaululta. Hämyiseksi sai pikaisen vierailun maskit ja silmälasit. Moni paikassa pysähtyi, jotkut tulivat autolla, toiset suksilla tai jalan.

Sukset seinälle ja kahville, Savottakahvila, Laaninen, Saariselkä

 

Pitäiskö ryhtyä kullankaivuuseen ja kaivuualueen valtaajaksi. Sääntöjä Savottakahvilan seinällä. Varmaan aika vanhoja, ainakin tiedotteen ripsureunoista päätellen. Savottakahvila, Laaninen

Ravintola Teerenpesä – Saariselkä

Mummo on kuulu siitä, että vaihtaa ravintolassa paikkaa muutaman kerran, ennen kuin kelpaa. Matkustan usein yksin ja monesti yksinäinen ravintolavieras sijoitetaan mitä kummallisimpiin koloihin. Suomessa sitä sattuu vähemmän, mutta monissa kulttuureissa joissa ravintolaan lähdetään porukalla, Mummo on pulassa.  Nyt korona-aikana tilanne on toisin päin, haluan vetäytyä nurkkiin, mikäli mahdollista. Mutta sellaisiin nurkkiin, joista näkee, että muitakin ihmisiä on.

Ravintolavalikoima tällä vappua ja  kesäksi sulkemista edeltävällä viikolla ei ole Saariselällä suuri. Teerenpesä on yksi harvoista avoinna olevista. Muikut ovat mieleeni ja siksi valinta oli helppo.  Punaviinivalikoima oli supistunut, varmaan samasta syystä kuin Anne¨s Gardenissakin. Ei kannata availla pulloja, kun sulkeminen on käsillä. Mummo on viinin suhteen joviaali, juon mitä tuodaan.

Ravintola Teerenpesän muikut. Kyllä mahtaa janottaa yöllä. Saariselkä

Auroran polulla ja illallisella – Saariselkä

Sunnuntaina pohjoistuuli riipoi yhä, kun lähdin laduille. Latujen lähtöpisteeseen palanneet, jo Kiilopäällä käyneet kuvailivat viimaista hiihtolenkkiään. Minä puolestani pääsin nanogripeilläni vain pienen matkan parfyymilatua (Laanilaan johtava kolmen ja puolen kilometrin latu). Suksenpohjat ottivat tiukan otteen kaikesta irtoavasta lumesta ja varastoivat sen menoa estäviksi paakuiksi suksieni pohjiin.
Tunturimaja suksisuojasta löysin kävelysauvat ja niillä lähdin Auroran lenkille ja vähän muuallekin.  Latukartasta näkee myös talvikävelyreitit. Auroran lenkille johtavalta polulta löytyi Luttojoen silta. Hieno paikka venytellä ja tutkiskella näkyisikö raakkuja, helmisimpukoita.

Saariselän talvikävelyreitit

 

Luttojoen sillalla voi venytellä ja kuunnella veden solinaa. Ja tietenkin pongata raakkuja.

Ravintolaan – Saariselkä

Kävely keskustan kaduilla paljasti sen, jota epäilinkin. Sesonki on ohi ja suuri osa ravintoloista on kiinni. Löysin kuitenkin yhden, lähes Tunturimajan nurkan takaa, Anne´s Gardenin ja pääsin kaivolle syömään.
Jotenkin viehättävää, kun yritin postata instaan, missä ravintolassa olen, niin silmiini ei osunut yhtään logoa, ei missään. Yleensähän niitä on kaikkialla servetistä vessanseinien opastetauluihin. Baaritiskin takana loisti kyllä Sol olutmainosvalo. Sisään tullessa olin niin innoissani, kun löysin avoinna olevan paikan, että en huomannut katsoa nimeä.
Kaivoinstallaatioon ruokatilaustani vastaanottamaan tullut tarjoilija ohitti sujuvasti lätinät ruoan ja viinin sinfonioista ja totesi ykskantaan, että meillä on vain tätä cabernet savignon viiniä, koska suljemme kohta  kesäksi.

Tarjoilua kaivolle. Anne`s Garden Saariselkä

Anne´s Garden on vielä auki keskiviikkoon asti. Tarjoilja muisteli, että Teerenpesä ja Rakka olisivat auki vappuun asti.
Lyhyeen tekstiin mahtuu monta ”löysin” ilmaisua 🙂 Aika paljon löytynyt tänään.

Tunturimajalla – Saariselkä

Muutama kuva Tunturimajasta, jossa vietän ensi viikon. Tunturimajassa voi majoittua Journalistiliiton jäsenet. Alueella on myös liiton mökkejä. Sain virkistysapurahan, kiitos siitä. Maisemanvaihdos näin korona-aikaan on mannaa.

Luulin tulevani jonkinlaiseen mökkiin, paljon pienempään kuin tämä Tunturimaja on. Täällä on väljät oleskelutilat ja se tuntuu hyvältä etenkin korona-aikoina. Tällä hetkellä meitä on kolme majoittujaa, rauhallista siis. Tunturimajaan mahtuu 14 majoittumaan ja sillä määrällä saattaa olla vilskettä keittiössä.

Keittiön varustetaso näyttää hyvältä.  Kahvinkeittimiäkin on kolme. Uuneja ja liesiä kaksi, puhumattakaan lukuisista kaapeista, joiden kätköihin pitäisi osata laittaa tiskikoneesta astiat. Tänä aamuna lannistuin. Pitää opetella lisää missä mikäkin kapusta asustaa.

Keittiö/Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

Takkahuone jossa kahdeksan hengen ruoikapöytä/Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

”Telkkaripyhättö kiikustuoleineen /Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

/Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

Epätoivoinen yritys järjestää illallinen kiljuvaan matkanälkään. /Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

Ensimmäisen loma-aamun näkymä keittiön ikkunasta /Journalistiliiton Tunturimaja, Saariselkä

 

Sijainti on keskeinen.  Kaupat ja ravintolat kävelymatkan päässä. Murtsikkaladuille pääse lähes pihasta.

Vappua harjoittelemaan Saariselälle

Ivalon kentällä bussin avoin ovi houkutti kävelemään ohi taksijonon. En tiedä kumpi olisi ollut fiksumpi valinta, ottaa taxi vai bussi. Matkaa Saariselän keskustassa olevalle Journalistiliiton Tunturimajalle on noin 25 kilometriä.  Ongelmana oli lähinnä se, että majaan saa avaimet vasta neljän pintaan iltapäivällä ja lento saapui jo yhdeltätoista.  Bussiin päädyin hyppäämään.  Kohdalle sattui sympaattinen kuljettaja, joka toivotti porukan tervetulleeksi Lappiin ja harjoittelemaan vappusäätä.  Kyllä oli myräkkä. Pohjoistuuli vielä kaiken lisäksi.

Majan avainta odotellessa – Saariselkä

Bussi jätti minut Saariselän keskusvaraamolle, jonne sain jättää matkatavarat. Virkailija vinkkasi paikasta, jossa voin syödä, ostaa elintarvikkeet ja alkot. Kaikki nurkan takana.  Kaikki on lähellä, mutta jos lähdet väärään suuntaan, niin kaukana. Kuukkeli-ostoskeskuksen sisäänkäynnin tulkitsisin takapihaksi ja kiertelin rakennusta koirien ujeltaessa kotipihoillaan. Lunta oli tullut, en tiedä paljonko, mutta paljon näin lyhytjalkaiselle Mummolle. Kuukkeli-ravintolassa näytti joku muukin odottelevan avaimen saantia, ainakin suksiläjästä päätellen.

Jatkoin kuitenkin alueen tutkiskelua ja päädyin yhteen harvoista avoinna olevista paikoista, Panimoon. Nimi tuotti mielikuvan, että sieltä saa paikallisesti pantua olutta, mutta niin ei ollut. Heillä ei ollut tuotantoa.

Sesonki ohi Saariselällä

Lyhyen kyselyn tuloksena joudun todennäköisesti pyörtämään ajatuksesta, että nautiskelen pöytiin tarjoilluista illallisista joka ilta eri ravintolassa.  Tämä viikko ennen vappua on murrosvaiheessa. Sesonki on ohi. Monet ravintolat ovat sulkeneet jo ovensa ja lisää sulkeutuvia on odotettavissa vapun jälkeen. Paikalliset ryhtyvät lomailemaan.

Pohjoistuuli riepottelee Saariselän pääkadulla.

 

Kyllähän siinä lukee Kuukkeli Shopping Center kun tarkkaan katsoo. Jostain syystä luulin olevani takapihalla.

 

 

Panimossa on hiljaista. Saariselkä

 

Sääntöjä Ladyille. Panimo/Saariselkä

 

Panimo, Saariselkä / Wc-tiloissa muistutetaan. Korona tuo opastetta jos jonkinlaista.

 

Panimo, Saariselkä. Terassilla on tilaa.

 

Ukko nostanut kädet pystyyn, miksiköhän. /Panimo, Saariselkä

Taksia tarvitsin kuitenkin, matkaa keskusvaraamolta Tunturimajalle on sen verran, ettei matkatavaroita jaksa raahata. Reilu puoli kilometriä lumihangessa ei houkutellut.

Lentoharjoittelua – Ivaloon

Viimeiseen asti vänkäsin itseni kanssa lähdenkö vai enkö. Päädyin lähtemään. Oli aikoja, jolloin yksinmatkustaminen tuntui luksukselta. Se tietenkin johtui työmatkoista ja niihin liittyvistä ryhmäytymisistä. Liika on liikaa.

Saariselälle lähdin sekavin tuntein. Korona on kutistanut sekä matkat että sosiaalisen kanssakäymisen. Lisäksi vielä tämä Saariselän loma oli suunniteltu tehtäväksi yhdessä mieheni kanssa viime vuoden tammikuussa. Hän menehtyi vain muutamia viikkoja ennen matkaa. Tuntuu kuitenkin siltä, että tämä reissu on tehtävä. Olen aina ollut huono sietämään kesken jääneitä asioita. Harvoin lähden matkalle itku silmässä. Nyt niin kävi. Pakatessa matkalaukun osoitelapussa miehestä muistutti hänen harakanvarpaillaan kirjoitetut osoitetiedot.

Olen harjaantunut matkailija. Pakkaaminen rutinoitui jo vuosia sitten, mutta silti lähtöaamun sudentunteina pamahti päähän litiumakut. Niistä sanottiin jotain lennolle sisäänkirjautumisessa. Tavallisesti tekniset härvelit ovat mukanani käsimatkatavaroissa, mutta nyt kun olin lähdössä lomalle, laitoin kaiken ruumaan. Aamulla en jaksanut pohtia mikä laite on litiumia mikä ei, vaan siirsin härvelit ruumatavaroista käsimatkatavaroihin. Lentokentällä sitten niitä purettiin turvatarkastuksessa. Irrotettavilla ja kiinteillä on jotain eroa. Ei vieläkään jäänyt mieleen.

Edeltävänä iltana Finnair lähetti viestin, jossa kerrottiin, että Helsinki-Vantaalle odotetaan tavallista enemmän asiakkaita ja pyydettiin saapumaan kentälle vähintään kaksi tuntia ennen lentoa. Kentällä oli tyhjää mutta koneessa täyttä. Keskipaikka rivilläni oli vapaana. Silti ihmettelen koronaa. Olihan käytännöissä tietenkin kaikenlaisia turvavälisääntöjä kuten esim. muutama rivi kerrallaan poistuttiin koneesta. Luojan kiitos en nähnyt yhtään maskitonta aikuista.

Lennolle netissä tekemässäni sisäänkirjoittautumisessa ilmeni, että minulla on ruumaan menevää matkatavaraa 3 x 23 kg. Jos olisin jaksanut, olisin chattaillyt Finnairin kanssa, mutta päädyin mainitsemaan asiasta vasta kentällä. Kentällä syyksi kerrottiin, että Finnair oli muuttanut käsimatkatavarat ruumatavaraksi. Se miksi 8 kiloa muuttui 23 kiloksi oli epäselvää.  Voi kun olisivat laittaneet viestin muutoksesta ja sen vaikutuksesta asiakkaalle.  Ja voi kun haluaisin joskus kuulla Finnairin tai muun palveluntarjoajan suusta ”Ai noin se näyttäytyy asiakkaalle. Kiitos, täytyypä viedä tietoa eteenpäin.” sen sijaan, että pyytää antamaan palautetta ”meidän sähköisen palautekanavan kautta”.  Finnairillehan tiedosta ja asioiden parantamisesta olisi kilpailuetua. Asiakas voi valita eri yhtiöiden välillä. Paitsi että Ivaloon ei taida kovin moni liikennöidä.

On se vaan hyvä harjoitella lentämistä ennen kuin ponkaisen sinne Patagoniaan.

Lentokentällä postailin Ivalo-portilla Let it snow -musiikkia Facebook-tarinoihin.

 

Ivalo toivotti meidät tervetulleeksi reippaan pohjoistuulen säestämänä.

Avaruudesta metsäsuomalaisiin – kirjavinkki/Finnskogen, elämän kehto

Matka jatkuu. Pari postausta sitten olin Emmi Itärannan mukana tulevaisuudessa ja Marsin maisemissa. Nyt siirryin kolme sataa vuotta taaksepäin ja maan kamaralle, Finnskogeniin.

Täytyy tunnustaa, että on mennyt ohi sekä maantieteen että historian tunneilla tämä Ruotsin ja Norjan raja-alue. Löysin Finnskogenin kartalta huomattavasti etelämpää kuin olin sen ajatuksissani sijoittanut.

Toinen ohitse mennyt asia on metsäsuomalaiset. Piti oikein kuukeloida tämäkin termi. Näin kerrotaan Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan verkkojulkaisussa.
”Metsäsuomalaisilla tarkoitetaan lähinnä Savosta Keski-Skandinavian metsiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuolella muuttaneita ja heidän jälkeläisiään.”

Britt Karin Larsenin kirjoittama Finnskogen, elämän kehto on metsäsuomalaisista kertovan kirjasarjan ensimmäinen teos. Tarina sijoittuu 1850-luvulle ja sitä kerrotaan monen henkilön kautta – tosi monen. Tarinassa esiintyvät muun muassa norjalainen pappi, ihmisiä välttelevä Lina, karhunkaataja Mustamäen Taneli, huutolaistyttö Hilda, viinamäenmies Oluf ja hänen rakkautensa kohde Kerstin sekä loitsuja ja taikoja tekevä Valkola-Kaisa.

Olosuhteet Finnskogenissa ovat karut. Noihin aikoihin lähdettiin paremman elämän perässä Amerikkaan. Amerikasta haaveillaan tässäkin tarinassa.

Larsen on norjalainen kirjailija. Kieli on nautinnollista ja hänen tapansa kertoa metsäsuomalaisista lempeä. Sitä kylläkin ihmettelin, miksi kappaleiden alussa esimerkiksi Lina esiintyy ensin nimettömänä. Tuo tapa aiheutti päässäni turhaa ponnistelua monessa kohtaa, kirjassa kun esiintyy useit hahmoja.

Moni nykypäivän asia tai tapa avautuu hienosti kirjassa kuvailtujen entisajan tapojen myötä. On savupirttiä, saunaa, pyhiä puita ja kiviä.
Reilu vuosi sitten kun mieheni kuoli, ihmettelin, miksi hoitaja riensi avaamaan ikkunan kuoleman todettuaan. Finnskogenin sivuilla kerrotaan ”Kun ihminen kuolee, on avattava kattoluukku, jotta sielu pääsisi vapaaksi.” Tämä tapa mitä ilmeisemmin on yhtä voimassa.

Varasin jo kaksi muutakin osaa:

Finnskogen, taivaankarhun metsä
Finnskogen, kiven kiilto

Finnskogen, elämän kehto Britt Karin Larsen