Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Kirjavinkit

Käväisinpä Marsissa – Kuunpäivän kirjeet

Olen maannut ja istunut, ja taas istunut ja maannut nenä kiinni kirjassa jo reilunkokoisen koronavuoden. Hukkaan ei ole aika mennyt, sillä matkailtu on. Vastikään kävin Stalinin Neuvostoliitossa, josta siirryin USA:n kautta Suomeen. Näistä löytyy aiempia postauksia. Nyt singahdin Marsiin Emmi Itärannan fantasiateoksen Kuunpäivän kirjeet matkassa.

Matkalla fantasiamaailmassa

Aiemmin en ole lukenut kovinkaan paljon fantasiateoksia, paitsi aikoinaan Harry Pottereita. Voitko kuvitella yritin opiskella saksaa Harry Pottereiden avulla! Älytön ajatus, jonka alkuperää en muista. Muistan kyllä kertoneeni saksanopettajalleni, että opiskelen mieluiten lukemalla kirjoja. Sain tuolloin työpaikallani saksan opetusta ja koska olin ainut oppilas mieltymyksiäni kuunneltiin. Mutta miten päädyimme juuri Harry Pottereihin. No, ehkäpä siksi että ne olivat sen ajan lukuhittejä! Opettaja kertoi, että saksankielisiä Pottereita voi ostaa joko aikuisten kansilla tai varsinaisilla. Luulin unohtaneeni jo lukioaikaiset saksan opit, kun en millään uskonut ymmärtäväni. Mutta niin se oli, saksan kielistä Potteria myytiin kaksilla eri kansilla, opettajan mukaan siksi, että aikuiset kehtaisivat lukea kirjaa kulkuvälineissä. En muista kummat kannet valitsin, mutta sen muistan, että vaikeaa opiskelu Potterin avulla oli. Heittäytyminen kirjan maailmaan kaikkine outoine velhokouluineen ja tylypahkoineen vaatii äidinkieltä tai ainakin hyvää kielitaitoa.

Ylipäätään kaikenlainen fantasia on jäänyt vähemmälle sitten satujen. Lapsuudessa tuli katsottua avaruusseikkailuja, mutta aikuisena olen vierastanut niin  avaruuteen liittyviä leffoja kuin kaunokirjojakin. Niissä on yleensä keskitytty liikaa avaruusteknisiin yksityiskohtiin.

Kuunpäivän kirjeet

Osittain varmaan siksi yllätyin, kun  Kuunpäivän kirjeet alkoi vetää alkusivuista päästyäni vimmatusti kohti seuraavaa sivua ja uusia käänteitä. Vaikka tarina liikkuu suurelta osin vuodessa 2168, on tapahtumiin saatu tuttuudentunnetta vastaavanlaisista maapallomme lähihistorian tapahtumista ja ilmiöistä.

Koska maapallo on saastutettu ja luonnonvarat käytetty, Maan väki haluaa parempiin olosuhteisiin avaruuteen. Tässä tulee mieleen sodan runtelemat alueet, joista nykypallollamme väki pakenee pois. Avaruuteen muuttolupa ja vaikeus saada sellainen kalskahtaa nykypallon oleskeluluvilta.

Kirjan sivuilla Maa-matkat Oy:n matkaesitteestä esitellään Maan matkailukohdetta äveriäille avaruuden asukkaille.

”Vierailu Lontoiden lomasaaristoon on kokonaisvaltainen kokemus, joka alkaa sillä hetkellä kun…”

Tämäntyyppisillä lausahduksillahan nykyäänkin – tai kun korona hellittää – meitä matkailijoita houkutellaan milloin mihinkin. Esite jatkuu kuvailuna, jolla kiedotaan matkailija osaksi unelmamaailmaa ja sen jälkeen kiinnitetään unelmaan muutamalla yleisesti tunnetulla kohteella tai historian henkilöllä.

Lopussa tietenkin tuttu kehotus ”Varaa matkasi jo tänään. 10 prosentin alennus…”.
Näin sisältö ei ole vallan outoa ja vaikeatajuista.

Alkuun pääsemistäni hankaloitti prologin jälkeinen huomautus aikojen merkintätavasta ja sivun alalaidan numeroidut viitteet, jotka toivat liian selvästi mieleeni opiskeluaikaiset ponnisteluni saada lähteet ja viitteet järjestykseen. Oma traumani, joka ei ehkä häiritse muita. Mutta kun ensimmäisen kirjeen jälkeen sujahdin avaruuteen, en meinannut malttaa tulla pois.

Ensin mietin voinko ylipäätään lisätä Kuunpäivän kirjeitä vinkkilistalleni, koska olen kerännyt sinne matkakirjoiksi soveltuvista kirjoja alueittain. Mutta kyllä tässä kohti Mummon täytyy avartaa matkoja avaruuteen asti. Kuka tietää milloin Marsiin matkustetaan. Lisään uuden alueen valikkoon: Avaruus

Kuopioon kävelemään – Minna Canth kohteita

Hyvää tasa-arvon päivää! ja Minna Canthin päivää! Kiersin aikoinaan Outi Vuorikarin opastamana Minna Canthin jalanjälillä Kuopiossa. Monta yllättävää asiaa tuli eteen, kuten se että aikoinaan Kuopioon on lähetetty nuoria opiskelemaan ruotsia. Kanttilan museossa en voinut olla nauramatta Canthin ajan vaimon määrittelylle, joka näkyy avauskuvassa. Hyvä vaimo on ja ei ole yhtäaikaa kuin etana, kaiku ja tornikello. Ovat onneksi ajat muuttuneet.

Nyt Minna Canth -kierroksen  voi tehdä AR (lisättyt todellisuus) -kävelynä. Ohjeet tästä linkistä

Oma kävelyni tapahtui todellisessa Kuopiossa ja liittyi lehtiartikkeliin, jonka kirjoitin Evento-lehteen. Osia vuoden 2015 artikkelista tässä

”Mielikuvaan kirjailija Minna Canthista liittyy naisasioiden ajaminen. Kuopioon hän perusti naisasiaryhmiä ja oli mukana perustamassa kouluja, joissa naiset saivat oppia samanaikaisesti ja samoista aiheista miesten kanssa.

Minna Canth (1844–1897) oli lähtöisin nousukasperheestä, itsellinen leski ja kauppias, ja 1800-luvun lopulla Kuopion viidenneksi suurin yrittäjä. Nainen, jonka ei tarvinnut varoa sanomisiaan. Canth ei myöskään osannut puhua asioista, joista seurapiireissä kuului puhua.  Vanhemmalle porvaristolle ja pappisväelle hän oli punainen vaate. Toisaalta ajan kulttuurivaikuttajia nähtiin usein vierailulla hänen kotitalossaan, Kanttilassa. He kunnioittivat Canthia.

Canthin elinaikaan maailma oli miesten ja maakunnista lähetettiin nuoria Kuopioon oppimaan ruotsia. Kuka olisi arvannut jälkimmäisen?

Ruotsia käytettiin tuolloin hallinnon kielenä vaikka Suomi oli autonominen osa Venäjää vuodet 1808–1917.  Sitä ennen Suomella ja Ruotsilla oli ollut yhteistä historiaa seitsemisen sataa vuotta. Kustaa III antoi määräyksen kaupungin perustamisesta Savo-Karjalan läänin pääkaupungiksi ja maaherran asuinpaikaksi vuonna 1775. Syntyi Kuopio.

Kouluja käyneenä yrittäjänä Canth hallitsi ajan tavan mukaan sekä suomen että ruotsin.

– Nykyäänkin Minna Canth on tärkeä Kuopiolle, kertoo Outi Vuorikari, joka on vetänyt kirjailijan nimikkokävelyjä Kuopiossa runsaat kaksikymmentä vuotta.  Hän on myös ollut perustamassa Kanttilan kulttuurikeskuksen kannatusyhdistystä, jonka jäsen hän yhä on.  Valtio osti Kanttilan vuonna 1974 Canthin suvulta.

– Kannatusyhdistyksen tavoitteena oli, että kaupunki olisi lunastanut kiinteistön, kun valtion kiinteistöyhtiö rahapulassaan 1990-luvulla halusi luopua virheinvestoinnistaan. Yhdistys suunnitteli Kanttilaan Canthin perintöä jatkavaa kulttuurikeskusta: kirjailijoille kirjoituskammioita, taiteilijaresidenssi, kulttuurikahvila, esiintymistiloja, galleria yms. Kaupunki ei lämmennyt asialle, joten rakennusyhtiö NCC osti sen vuonna 2007, mutta nyt ei tiedä mitä tehdä – taas lamanpoikanen iskee eikä mesenaatteja kulttuurille ei löydy.

Canth näkyy Kuopiossa kahdella tavalla: paikoissa, joissa hän on käyskennellyt ja paikoissa, joita hän on kuvannut kirjoissaan.

Minna Canthin patsasta suunniteltiin moneen kaupunkiin muun muassa Helsinkiin, mutta Kuopio kapinoi.

– Riideltiin ja vasta 1937 kuvanveistäjä Emil Halosen patsas pystytettiin Kuopioon. Sen jälkeen patsaat on pystytetty myös kirjailijan syntymäkaupungissa Tampereella ja opiskelukaupungissa Jyväskylässä.

Yhteiskunnalliset aiheet olivat Canthille tärkeitä.

– Canthin parhaan ystävän isä oli hevosmies ja äiti kätilö, eikä tytärtä hyväksytty tyttökouluun. Kouluja ylläpiti rouvaväki ja ne oli tarkoitettu parempien perheiden tytöille. Canth koki sen vääryytenä ja epätasa-arvoisena. Hän halusi edistää tasa-arvoa yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten välisissä suhteissa.

Canth oli mukana perustamassa Kuopion talous-, kauppa- ja yhteiskouluja, joissa naiset saivat miesten rinnalla opiskella ammatin ja kirjoittaa ylioppilaaksi.  Hän perusti myös Kuopion naisintelligenssin, naisasiaryhmän.

– Jyväskylän seminaariin hyväksyttiin vuonna 1863 seitsemän naista. Canth oli yksi heistä. He olivat ensimmäiset naiset, jotka saattoivat Suomessa valmistua ammattiin ja joilla oli oikeus työskennellä kodin ulkopuolella.

Canthista on julkaistu useita elämänkertoja. Vuonna 2014 julkaistussa Minna Maijalan teoksessa ”Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth” valotetaan Canthin pehmeämpää puolta.  Keulakuvaksi usein nostetussa aktiivisessa, verevässä taistelija-Canthissa lienee muitakin puolia. ”

Minna Canthin jalanjälkiä myöten Kuopiossa – muutamia kohteita

Kallaveden ranta Savilahdessa

Canthin mielikävelyaluetta; kun 1970-luvun alussa alueelle nousi ensimmäinen yliopistorakennus, se sai nimekseen Canthia.

Väinölänniemi

Canth liikkui mutta myös kirjoitti Väinölänniemessä. Nykyisin lenkkeily- ja tennisalue, yleisurheilukenttä.

Piispanpuisto – Väinölänniemen tyvessä on kuvernöörin residenssi, jossa Canth vieraili kuvernööri Alexander Järnefelt ja hänen rouvansa Elisabeth Järnefeltin luona.

Kuopion korttelimuseo

Canth tilasi naistenlehtiä, joita Skandinaviassa jo 1880-luvulla painettiin. Nippu säilyneitä lehtiä on museon Minna Canthin salongin kirjakaapissa. Ulkomailta tilatut lehdet ja kirjat olivat Canthille tieto- ja uutismateriaalia. Hän käänsi ja käännätti ystävillään artikkeleita lehdistä sekä otteita kirjoista Vapaita aatteita – lehteen.  Canthia voidaan pitää ensimmäisenä suomenkielisenä naistoimittajana ja jopa -kustantajana.

Snellmaninpuisto

Puiston laidoilla Kanttila (Minna Canthin koti- ja kauppiastalo), tuomiokirkko, museo.

Kuopion seurahuone

Canth kävi usein pelaamassa skruuvia kuopiolaisten liikemiestuttaviensa kanssa. Seurahuone paloi aikoinaan. Nykyään paikalla toimii Hotelli Puijonsarven yökerho.

Puijo

Puijon korkeuksista Canth sai inspiraatiota. Myös itkut ja mielipahat hoituivat siellä. Liikunta, musiikki ja kaunokirjallisuus olivat hänelle tärkeitä.

Kuopion tori

Canth möi syys- ja tammimarkkinoilla kauppansa epäkurantit kankaat ja pitsikaulukset.

 

Lisää Minna Cantihista  

 

Kaunis kirja kauneudesta – Marjut Hjelt, Yliluonnollisen kaunis

Ulkoasultaan kaunis kirja kauneudesta. Marjut Hjeltin Yliluonnollisen kaunis – kirjaa ei voi oikeastaan sijoittaa mihinkään maahan, kuten Mummo niin mielellään näissä lukuvinkeissä tekisi. Kansien välistä löytyy vanhaa kansanviisautta ja osin myös tietämättömyydestä johtuvaa typeryyttä eri puolilta maailmaa. Vai miksi voisi kutsua sitä, että silmiin taiottiin sensuellia ilmettä myrkkykoisolla tai elohopeaa lisättiin kasvojen pesuveteen.

Mummon nuoruudessa tavattiin sanoa, että kauneuden takia kannattaa kärsiä. Lausahdus tuli tutuksi, kun selvitettiin takkuuntunutta tukkaa. Naisten hiuksiin on liitetty milloin mitäkin uskomusta. Hiuksia on peitelty muuallakin kuin muslimimaissa, jopa Suomessa. Agraarikulttuurin aikaan oli tavanomaista, että naineet naiset peittivät hiuksensa huivilla, naimattomat saivat pitää liehuvat kutrinsa vapaana. Keskiajalla ja pitkään senkin jälkeen punatukkaisia vieroksuttiin, punaista pidettiin paholaisen värinä. Tutulta tuntuu. Vielä Mummon lapsuudessakin hoettiin, että punatukkaiset eivät pääse taivaaseen. Punapäisten onkin syytä pitäytyä taivaspaikkojen jaossa jonon loppupäässä, sillä punainenkin tukka harmaantuu aikanaan. Kreikkalaiset kiteyttävät tämän ”Harmaat hiukset ovat iän merkki, eivät viisauden.” (sivu 32)

Kirjassa mainittuun palaneen ihon lempeään hoitoon pääsin tutustumaan Kreikassa, eikä siitä ole montaakaan vuotta. Jugurttia punaiseen naamaan, eikä mitään kevytjugurttia vaan rasvaista, taisi olla yli 20 % rasvaa. Jugurttikerros tuntui hyvältä, viilensi mukavasti kuumottavaa nassua. Vaikka polttaahan ihoa ei saisi, siitä jaksavat ihotautilääkärit muistutella. Ihosyöpä lisääntyy sitä mukaa kun 1970-luvun seiväsmatkalaiset ikääntyvät. Nykyään etelän lomakohteissa näkee harvemmin, mutta näkee kuitenkin, punakoituneita pohjoisen ihmisiä. Valistus menee pikkuhiljaa perille.

Kauneuteen liittyvien uskomusten, taikojen ja historian lisäksi Yliluonnollisen kaunis -kirjassa on vinkkejä luonnonmukaisten kauneushoitojen tekoon. Vadelmanaamioita, nokkoshiushuuhdetta, kurkkukasvovettä ynnä muuta kotona kokeiltavaksi.

Mummon teiniaikojen sydänsuruista pelasti monesti perunankuorinaamio. Ohuet lastut perunankuoresta ylä- ja alaluomelle. Sillä saatiin itkun jälkeen silmäpussit laskeutumaan

Marjut Hjelt
Yliluonnollisen kaunis – Taikoja, yrttejä ja vanhaa viisautta
SKS Kirjat @skskirjat

Pyhän Olavin polulla – kirjavinkki vaeltajille

Taas näitä taiteellisia, joista ei ota selvää missä mennään ja mitä tapahtuu, konkreettinen minäni karjahteli, kun luin Tapani Tukiaisen Pyhän Olavin polulla -kirjan ensimmäisiä sivuja. Olin asennoitunut imemään tietoa Ruotsin ja Norjan halki Sundvallista Trondheimiin kulkevasta reitistä ja siitä soveltuisiko se minulle, mukavuudenhaluiselle pyhien polkujen tallaajalle.

Sivulla 12 olin jo valmis jättämään koko sekavaksi kokevani vaeltajajoukon, jossa vilahtelivat Juicet ja Birgitta Birgersdotterit aseenkantajineen. Selasin kirjaa hätäisesti, kuviakin oli mukana. En osannut päätellä onko kyseessä romaani, patikointimatkan unet vai mikä, kunnes luin takakannen, jossa kerrottiin Tapani Tukiaisen tavasta kirjoittaa patikointikirjojaan. Kyseessä on Tukiaisen yhdeksäs teos, ja ne jotka ovat aiempia lukeneet tai kirjailijaan tutustuneet, olisivat heti tienneet mistä on kyse. Minä onneton en ollut tehnyt kumpaakaan ja olin aivan hilkulla menettää hienon lukukokemuksen.

Onneksi jatkoin lukemista – Pyhän Olavin polulla muuttui kiehtovaksi lukukokemukseksi

Kun tajusin, että kyseessä on kirjailijan mielikuvitushenkilöt, melkein sivupersoonat, joiden avulla hän sai vaellukseensa kolmenlaista ajankuvaa.  Eri aikakaudet avautuivat niin lähihistorian Juice Leskisen kuin 1300-luvun Birgitta Birgersdottirin kuviteltujen ajatusten avulla. Heti kun osasin sijoittaa nämä jo edesmennet kertomukseen, se alkoi vetämään. Ja niin kiehtovalla tavalla, että taatusti tartun Tukiaisen muihin teoksiin.

Itse olen vaeltanut parituhatta kilometriä Santiago de Compostelaan johtavia reittejä. Yksinkin.

Koskettava ja varmaan yksinään vaeltajille yhteinen kokemus löytyy kirjan sivulta 103, jossa Tukiainen hyvästelee Larsin, elävän, satunnaisen Pyhän Olavin polulla kohtaamansa ja  hetkittäin hänen rinnallaan kulkeneen.

”Lars lähti jatkamaan aamulla taivalta, halasimme ja hyvästelimme. Minä jäin kynineni, sinisine ruutuvihkoineni, kartanoisäntä Jensiltä saatuine sikareineni. Tuntui jotenkin oudolta, yksinäiseltä. Tosin yksinhän minä olin patikoinut kaikki kuluneetkin päivät, yksin ja omissa ajatuksissani, mutta siitä huolimatta. Silti.”

Niin tuttu tunne, jonka jakaa varmaan jokainen yksinvaeltaja, kuten minäkin silloin kun vaelsin yksin 800 kilometriä Santiagon teitä. Yksinäni, mutta kuitenkin yhdessä jonkun kanssa, jolla oli sama päämäärä, vaikka häntä ei näkynyt kuin satunnaisesti majataloissa yöpyessä.

Kartta auttaa hahmottamaan Pyhän Olavin reitin loppupäätä

Kirjan alkusivuilta löytyy kartta. Siihen on merkitty paikkakunnat, joihin viitataan tarinassa. Sen verran voin sanoa juonta paljastamatta, että Trondheimissa Tukiaista odottaa yllätys.

Tukiainen, Tapani: Pyhän Olavin polulla – pyhiinvaellus Sundsvallista Trondheimiin. Valmiixi, 2019.

Ihan vaan vinkiksi: Suomestakin pääsee reitille ja tietääkseni viime vuosina Turun seudulla on satsattu reitin palveluihin. Ehkä sieltä löytyisi Mummonkantamien pituisia etäisyyksiä majapaikkojen välillä.  Täytyy käydä tutkimassa.

Pyhän Olavin reitti on kokonaisuudessaan 1200 kilometriä pitkä. Se kulkee Turusta Turun saaristoon ja sieltä Ahvenanmaan halki Norjan Trondheimiin.

Paula Havaste, Pronssitähti

Pronssitähti – kirjavinkki /Saarenmaa ja Tallinna

Tämän kirjan lukisin tai ottaisin mukaan Saarenmaalle matkatessa. Siis sittenkun sinne taas pääsee vaikkapa valokuvauskurssille, jonne jo kertaalleen olin menossa, mutta peruuntui. Saarenmaata olen toki kolunnut aiemmin, montakin kertaa.  Saarenmaan juttuja löytyy tästä linkistä. 

Mummohan haluaa aina lukea jonkun matkakohteen kirjailijan tai kohteesta kertovan kaunokirjallisen teoksen mikäli sellainen on saatavilla.

Pronssitähdessä liikutaan neuvostoajan Saarenmaan ja Tallinnan maisemissa. Saarenmaalainen runoileva talonpoika Villem voittaa runokilpailun ja saa sen myötä kutsun Tallinnaan. Vaimo Vilja jää kotiin mutta toivoo, että Villem toisi porsaan tuliaisiksi Tallinnasta.  Porsas olisi tarpeeseen.
Tarpeeseen on myös salaisuuksien vaaliminen. Suu on pidettävä kurissa, ettei mikään lipsahda ja jouduta löyhäsuisille liukasta tietä Siperiaan.

Paula Havaste: Pronssitähti, Gummerus 2018

 

Toscanan tytöt, Lori Nelson Spielman

Valoisa tarina valoisissa kansissa – Toscanan tytöt / Kirjavinkki

Tarina rakkaudesta, mistäpä muutoinkin. Siitähän niin kirjoissa kuin elämässäkin on useimmiten kyse, rakkaudesta tai sen puutteesta. Toscanan tytöt, jos heitä nyt tytöiksi voi kutsua, kun iäkkäin on jo 80-vuotias, veivät minut tuttuihin Italian maisemiin. Jopa niin, että ikävä kaihertaa pahanpäiväisesti.

Toscanan tytöt -kirja on kevyttä luettavaa, viihdyttävä ja kivoja kielikuvia sisältävä. Se mikä ihmetyttää jo toisen kerran peräkkäin viimeaikaisia kirjoja lukiessani, on uskottavuus. Jotenkin en osaa sijoittaa vuosisatoja sitten annettuihin kirouksiin liittyviä tarinoita nykypäivään, etenkin kun kyseessä ovat tapahtumat, jotka saavat alkunsa Pikku Italiaksi -kutsutulta Brooklynin alueelta. Olin jopa aikeissa jättää kirjan kesken, mutta jotenkin kiinnosti mitä tapahtuu Italiassa – uskottavaa tai ei.

Minut palkittiin, sillä kun Fontanan suvun kolmikko – 80-vuotias isotäti ja kaksi eri motiiveilla elämään varustettua sukulaissinkkua – pääsi Italiaan niin siellähän niitä tuttuja taideteoksia ja nähtävyyksiä alkoi vilahdella. Tarinassa käytiin Amalfin rannikolla, Venetsiassa, Toscanassa ja sen sydämessä Firenzessä ja tietenkin Trespianossa, josta tarina sai alkunsa kun Filomena Fontana muinoin langetti sukunsa nuorempien tyttärien päälle kirouksen.

Kirjan takakannessa Kirkus luonnehtii ”Valoisa, hauska, toiveikas tarina sukusolmujen setvimisestä.” Kirjan ulkoasu on tähän nähden johdonmukainen, se puhuttelee valoisuudellaan. Miksiköhän olen mieltynyt keltaiseen väriin, niin kirjoissa kuin muutenkin. Olisin ilman muuta valinnut tämän kirjaston tyrkkyhyllystä. Nyt olin kuitenkin varannut sen jonkun suosituksesta.

Tämän kirjavinkki-listani tarkoitus ei ole analysoida tai arvostella kirjoja, vaan löytää eri alueille kohdistuville matkoille lukemista. Siis sellaista, jonka on joko kirjoittanut alueen kirjailija tai kirjan tapahtumat liittyvät alueeseen. Tämän helppolukuisen ja lyhyitä kappaleita sisältävän teoksen parissa voisi viihtyä lentokentän humussakin.

Toscanan tytöt / Lori Nelson Spielman ; suomentanut Karoliina Timonen (Otava 2020)

Satakielen laulua odotellessa – Kristin Hannah

Talvi tuivertaa Espoossa ja pitkästä aikaa on luntakin. Meteorologien mukaan sen pitäisi olla pysyvämpää sorttia. Satakielen lauluun on siis aikaa. Se livertelee ikkunani alla rinteessä yleensä ennen juhannusta.

Satakielen laulua odotellessa luin Kristin Hannahin teoksen Satakieli. Kirja vie natsien miehittämään Ranskaan, noin tuhannen asukkaan Carriveaun pikkukaupunkiin ja Pariisiin sekä jopa minulle niin merkityksellisille Pyreneille. Siellä Satakieli johdattaa kumppaniensa kanssa brittilentäjiä Pyreneiden yli takaisin Britanniaan vaaroista välittämättä.

Olen lukenut toisesta maailmansodasta, juutalaisten siirroista, keskitysleireistä ja natsien toimista paljon tieto- ja kaunokirjallisuutta, nähnyt elokuvia ja sarjoja, ja olen jopa käynyt Birkenaussa, Auschwitzissä ja Hitlerin Kotkanpesässä ja siksi oli vaikea kuvitella mitä uutta voisin saada tästä kiireesti summamutikassa kirjastosta nappaamastani teoksesta. Korona-aikaan kirjastossa ei viipyillä, kuten mielelläni muutoin teen, vaan vartissa valitaan aineisto ja käsidesin kautta koneille lainausta tallentamaan.

Satakieli-teoksen sankarit ovat naisia. Tapahtumat kerrotaan kahden sisaruksen, sävyisän Viannen ja kapinallisen Isabellen näkökulmista. Kyseessä on jotakuinkin viihteellinen lukuromaani, jolle genrelle löytyy arvostelijansa, silloin kun kyseessä on niinkin vaikeat asiat kuin keskitysleirit ja sotien traumat. Mutta oli genre mikä tahansa, aina on hyväksi, jos romaani koskettaa, liikuttaa jotain lukijan sisällä. Satakieli liikutti.

Mummon maailmaan kuuluu lukea kulloisenkin matkakohteen kirjailijoitten teoksia tai aluetta käsittelevää kaunokirjallisuutta, toki myös tietokirjallisuutta, ja tämän lukisin, jos olisin menossa Ranskaan. Nyt en ole, mutta ehkä joskus.

Satakieli Kristin Hannah, WSOY, 2019

Suomentaja: Kaisa Kattelus

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Ranskan kipukohdat suvun tarinan kautta – Kirjavinkki

Tulipa taas matkustettua, kirjallisuuden kautta tälläkin kertaa. Vuorossa oli mielenkiintoinen, silmiä avaava kirja Ranskasta ja Algeriasta, siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta. Alice Zeniterin viimeisin teos Unohtamisen taito kertoo kolmen sukupolven tarinaa, joka alkaa 1950-luvun itsenäisyystaistelua käyvästä Algeriasta ja päättyy nykypäivän Ranskaan. Alun kuvaukset ovat osin niin hurjia, että minun oli jätettävä iltalukeminen tämän teoksen osalta. Hamidin, yhden päähenkilöistä ympärileikkauskuvaus jäi pyörimään päiväkausiksi mieleen ja sai minut jopa kaivamaan lisää tietoa tästä barbaarisesta rituaalista.

Olen matkustellut monissa islaminuskoisissa maissa, mutta en koskaan Algeriassa. Monia kulttuurillisia yhtäläisyyksiä löysin tästä kirjasta, myös taustaa monille asioille, joita olen hämmästellyt matkoillani.

Laajasta suvusta, monine lapsineen ja serkkuineen kumppaniensa kera nousee esiin isä Ali, hänen poikansa Hamid ja tämän tytär Naïma. Näiden suhdetta Ranskaan ja Algeriaan kuvataan monitahoisesti. Ranska on uusi kotimaa ainoastaan Alille, ja tiukasti ottaen myös Hamidille, joka syntyi Algeriassa mutta aivan pienenä joutui siirtolaiseksi Ranskaan. Naïma syntyi Ranskassa. Minusta oli erityisen hienoa kun samoihin kansiin oli saatu kolmesta eri lähtökohdasta tarinaa: mukana oli varsinaisia maahanmuuttajia, heidän mukana muuttaneita lapsia ja näiden uudessa kotimaassa täysin varttuneita lapsia. Ranskan kipukohdat avautuivat minulle uudella tavalla näiden tarinoiden kautta.

Naïma kiinnostuu sukunsa historiasta. Kun hän saa tilaisuuden lähteä työmatkalle Algeriaan, hän lähtee. Setänsä piirroksien etsiminen on hänen varsinainen työprojektinsa, mutta Naïma haluaa löytää muutakin, vastauksia vaiettuihin asioihin. Piirrokset löytyivät kyllä, samoin palanen suvun historiaa.

Kun Naïma palaa takaisin Algerin satamaan, häntä kuljettanut paikallinen Ifren kysyy ”Löysitkö täältä, mitä halusit.”
Naima vastaa: ”Olin ajatellut, että jos tunnen täällä ollessani jotain erityistä, olen algerialainen. Ja jollen, niin eipä sillä olisi kauheasti väliä.”

Alice Zeniter: Unohtamisen taito (Otava 2019)

Ilkka Länkisen Pieni Joulukirja

Nopeaa menoa – Joulukalenteri 2. pussi

Aamulla oli joulukalenterini toisen pussin vuoro ja sieltä sain mietteen ”Mikään ei ole vuosia nopeampaa”. 

Miten tuon peittoaisi.  Ei mitenkään. Kyllä ne vuodet vierivät rivakkaan, paitsi lapsena. Silloin joulujen väli oli pidempi. Nykyään, mummoiässsä meno on niin nopeaa, että joka kerta joulun lähestyessä huokaisee, että juurihan imuri hotkaisi viimeiset kuusenhavut ja nyt jo uutta pitäisi sisään kantaa. 

Kaveripiirille kerroin jo, että Joulupukki lähetti minulle kirjan. Pukki tietää, että olen joulumielinen ja ollut kiltti koko vuoden ja lukenut paljon – tosi paljon. Pukin kirjasta ilmeni monia mielenkiintoisia asioita pukista ja apupukeista, jotka reissaavat maailmalla pukin asioilla.  Heidän kommelluksistaan saa hyvät joulunaurut. Yksi apupukki jäi nalkkiin 57. kerroksen parvekkeelle ja kapusi palotikkaita pitkin tilaan, jossa hänen oli määrä esiintyä.  Usko tai älä, vaikka eihän pukki ole uskonasia.  

Pukin vuodet vierivät varmaan rumban tahtiin kilttien lasten kirjeitä lukiessa ja joululahjoja teettäessä. Olisi kiva tietää, onko joku tuhmakin joskus kirjoittanut. Kyllä varmaan tuhmia mukaan mahtuu, kun pukilla tuota ikääkin on. Tarkalleen ikää ei voi tietää, mutta jos muorin kanssa jouluja muistellessa pääsivät 486. jouluun ennenkuin nukahtivat, täytyy vuosia olla aika lailla. 

Ilkka Länkisen kaksikielisestä Pieni Joulukirja -teoksesta selviää myös mitä tekemistä portoilla, merimiehillä, coca-colalla on joulupukin kanssa.  Tarina on sekä suomeksi että englanniksi samoissa kansissa. 

 

Kiiltokuvatyttö – Eija Pokkinen /kirjavinkki

Matkalukemista haeskellessani yleensä etsin teokset maan tai alueen mukaan. Eija Pokkisen Kiiltokuvatyttö -omaelämänkertaa on vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn maahan. Sen kertomukset liitelevät niin monessa maassa ja paikassa, niin Euroopassa kuin sen ulkopuolellakin.

Kiiltokuvatytön tarina alkaa tykkien jylistessä Karjalan kannaksella. Eija Pokkinen syntyi talvisodan alkaessa. Silloin ei varmaan osattu edes kuvitella minkälaisen monilahjakkuuden Pokkisen äiti ponnisti maailmaan. Eija Pokkinen on elämänsä aikana työskennellyt valokuvamallina, näyttelijänä, suomentajana ja tehnyt varmaan muutakin, josta ei ole ollut puhetta. Aivan viimeisimmäksi olemme saanut ihailla hänen herkkiä kuvataideteoksiaan sekä netissä että töölöläisessä taideravintolassa.

Kiiltokuvatytössä kuvataan ensin vauva-Pokkisen evakkoaikaa Suomessa, välillä paluuta Karjalaan. Hieman varttuneempana Pokkinen liftaa ympäri Eurooppaa. Tarinassa käydään Sveitsissä, Italiassa, Ranskassa ja vähän muuallakin. Pokkinen täytti viime itsenäisyyspäivänä 80 vuotta. Hänen nuoruudessaan ei vielä ollut kaiketi interrailia ja liftaaminen oli hyvä tapa liikkua.

Interrail tuli joskus 1970-luvulla ja Mummo on päässyt nauttimaan siitä. Ensimmäisenä kertana meitä lähti matkaan kolme, seuraavana vuonna kaksi ja kolmantena kesänä vain yksi, minä. Mummo on tunnetusti viipyilevää sorttia. En tuolloinkaan malttanut jättää siihen mihin kaverit jättivät, vaan suuntasin vielä yhden kerran junalla, tällä kertaa Italiaan. Voi miten tulikaan nämä interrail-matkat mieleen Pokkisen teosta lukiessa.

Mielenkiintoiseksi Kiiltokuvatytön tekee monet muutkin yhtymäkohdat omaan elämääni. Ei toki minulla tuollaista glamouria löydy taustalta, ainoastaan nuoren ihmisen maailmalle halajamisen into ja sen lisäksi oman äitini ja sukuni elämät. Juuret suvullamme on idässä. Pokkisella toki juuret ovat Karjalan kannaksella, hieman etelämpänä kuin minulla, Vienan Karjalasta polveutuvalla. Kokemukset on helppo jakaa muiden sukulaisten kertomusten kautta. Pokkinen on äitini ikäluokkaa.

Epäröin tarttua teokseen koska Pokkinen kuuluu tuttavapiiriini. Hain tietenkin omistuskirjoituksen heti kirjan ilmestyttyä. Jotenkin tuntui oudolta ruveta tirkistelemään tuttavan elämää. Mutta kun aloitin, Kiiltokuvatyttö vei mennessään ja kaikenlaiset omituiset tuntemukset haihtuivat. Hieno tarina, hieno elämä!

Eija Pokkinen: Kiiltokuvatyttö, Docendo Oy, 2o19