Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

Mummo matkabloggaa

Perilliset – Kolmas osa/ Kirjavinkki – Pohjois-Suomi

Olen jo palannut Jäämeren reissulta. Tässä vielä yksi kirja, jonka luin ennen lähtöä sinne. En vain ehtinyt postaamaan.

Jovnna-Ánde Vest: Perilliset – Kolmas osa

Perilliset – Kolmas osa vie 1980-luvun puolivälin Pohjois-Suomeen, Staalonniemen kylään ja Matinperään. Tarina kertoo näiden Ylä-Lapin peräkylien ihmisistä ja heidän kohtaloistaan.
Vest kuvaa ihmisen pään sisällä liikkuvia asioita vähäeleisesti. Mukana on paljon pieniä, suuriksi paisuvia asioita, kun uudet tuulet puhaltavat perinteiseen saamelaisyhteisöön. Kuten muuallakin, vanhemman väen on vaikea pysytellä mukana kiihtyvässä muutoksessa. Kirjan loppuvaiheilla kuitenkin paljastui, että kuvatut vanhat henkilöt lähestyivät kuuttakymmentä, taisi kirjan sivuilla ahkerasti esiintyvä Heikki olla 66-vuotias. Se hämmästytti, sillä kuvittelin heitä reilusti vanhemmiksi. Mutta toisaalta Lapin perukoilla elämä vaatii ja verottaa.

Keskeinen henkilö Heikki on lupautunut kirjoittamaan Härkäniemen Lassen elämänkerran, mutta joutuu tunnustamaan itselleen ja muille, ettei hänestä ole siihen. Tietoa hän kyllä on keräillyt, mutta valmista tarinaa ei synny. Hän on pulassa asian kanssa ja joutuu tyytymään myönnytykseen. Niin tuttua itse kullekin.

Perilliset –kirjan alkusivuilla ihmisiä pongahtelee tarinaan aivan hengästymiseen asti, mutta Vest saa kuitenkin muistuteltua heidän rooleistaan tarinan edetessä, ja jopa niin ettei synny toiston tunnetta.

Alussa vilautettiin saamelaisuuden nousun kuvausten yhteydessä kokousta, johon osallistujia tuli yli rajojen. Norjasta tietenkin, mutta myös Amerikasta asti alkuperäiskansojen edustajia: kaksi inuiittimiestä ja intiaaninainen. Tarkoituksena oli ottaa selvää, miten alkuperäiskansojen asioita maailmalla hoidetaan ja tehdä yhteistyötä. Sen anti jäi laihanlaiseksi. Olisin toivonut, että aihetta olisi käsitelty enemmän.

Perinnöksi joiku. Liikuttava tarina sekin. En tiennytkään, että joikuja tehdään arvostetulle ja menestyneille saamelaiselle. Tässä tarinassa henkilö joutui varattomaksi ja ainut mitä hänellä oli perinnöksi jätettävää, oli hänelle omistettu joiku.

Ote Vestin kirjeestä 16.11.2000
”Kantavana teemana kirjoissani on ihmisen juurettomuus. Kirjojen henkilöt ovat usein heitteillä sattuman armoilla kykenemättä itse suuremmin vaikuttamaan omaan elämäänsä. Árbbolaččat-trilogia kuvaa sen lisäksi sitä nopeaa muutosprosessia, joka parhaillaan kiihtyvällä vauhdilla muokkaa uudelleen ns. perinteistä saamelaisyhteisöä. Árbbolaččat-trilogian koen tärkeänä teoksena.”

Kaiken kaikkiaan erittäin antoisaa luettavaa ennen matkaa. Moni asia matkan varrella sai uusia ulottuvuuksia.

Jäämeren reissu lähestyy – Saamen kieltä ja kuningasrapuja

Olen eristänyt itseni, sillä olen lähdössä Jäämerelle vapun jälkeen. Kolmas yritys, enkä riskeeraa mitään. Tuntuu kuin korona olisi poissa maailmasta, mutta tosiasiassa se on poissa vain uutisoinnista. Facebookissa kaverit yksi toisensa jälkeen avautuvat koronastaan. Moni sen on saanut onnekkaasti kevytversiona, mutta potenut viikkokausia.  Korona ei ole estänyt aiempia yrityksiä Jäämerelle,  toivottavasti ei estä nytkään. Sen sijaan koronarajoitukset ovat panneet stopin, nyt rajoituksia ei ole eli sen puoleen hyvä asia.

Toisaalta hulinasta poissa pysyminen tuntuu luksukselta. Ei messuja, ei esittelytilaisuuksia, ei kuvausreissuja. Olen karsinut kalenteria rajusti. Maskisuositus poistettiin ja julkisissa kulkuneuvoissa  köhitään nyt vapaasti, joten niihin en ole lähtenyt koronalottoamaan .  Tämä eristäytyminen tarkoittaa sitä, että kerrankin on aikaa paneutua tulevaan reissuun. Ja kyllä olen paneutunutkin. Varasin kirjastosta pinon saamelaiskirjallisuutta, lähinnä kaunokirjoja. Parista olen jo postannutkin. Lue lisää ja lue.  Poropolku sammaloituu    Tunturimorsian 

Saamen kielen koukeroita

Kummallista, miten vähän meille koulussa opetettiin (tai päähäni jäi) saamelaisista, erityisesti kun ajattelee että saamelaiset ovat Euroopan Unionin erikoisuus, alueen ainoa alkuperäiskansa. Monelle on myös uutta se, että saamen kieli ei ole yksi kieli, vaan eri puolilla puhutaan eri saamea, Suomessakin kolmea: pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea.

Kirjastossa osui silmiini  ”Matkalle mukaan suomi-saame-suomi” -sanakirja. Pakkohan se oli lainata.  Voi onneton sentään, jos joutuisin pohjoissaameksi kyselemään rautatieasemaa! En saisi millään kieltäni taipumaan, saati muistamaan kirjainpötköä ”ruovdegeaidnostašuvdna”. Sanakirjaa selatessa ei juuri löydy suomea muistuttavia sanoja.

Onneksi Ylen verkkomateriaalista löytyi ”kiitos” hieman helpompana ilmaisuna ”giitu”. Se lausutaan jotakuinkin  ”giihtu”.  Ylen  verkkomateriaalista pystyy opiskelemaan tavallisimmat fraasit kaikilla kolmella saamella sekä kirjoitettuna että äännettynä.

”Giitu” kiitos on pohjoissaamea. ”Takkâ” on inarinsaamea ja lausutaan kuin tuttu tulisijamme, takka. Kolttasaamelaiset kiittävät sanomalla ”Späʹsseb!”

Kuningasrapu

Vuosia sitten käväisin Pohjois-Norjassa Vesisaaressa. Silloin pääsin tutustumaan alueen erikoisuuteen – kuningasrapuun. Se on vieraslaji, josta kaikki eivät pidä. Matkailijat nauttivat mielellään kuningasravun lihaisia jalkoja maustemajoneesien kera, mutta päästäkseen pöydän antimeksi  kuningasrapu tarvitsee ruokaa.  ”Se syö lähes kaiken mitä eteen sattuu”, eräs Vesisaaressa tapaamani kertoi. Kuningasravuilla ei ole juuri luonnollisia vihollisia, se harmittaa turskankalastajia, sillä tämä suuri otus myös rikkoo verkkoja.

Panorama 1/2011 lehdessä julkaistiin Lapin elämyksiä -juttuni. Jutussa esiintyvistä elämyksistä yhden koin Pohjois-Norjan Vesisaaressa. Jutun kuningasrapu-osasta kopio tässä.

Rapumertoja kokemassa

Kalastusaluksessa seurue tarkkailee jännittyneenä, kun kalastaja Geir Jörgensen nostaa rapumertaa Jäämeren syvyyksistä:
– Nyt ne ovat 120 metrissä.
Saaliiksi saadaan kymmenkunta kuningasrapua.

Geir ottaa tiukan otteen suuresta, mutta kuulemma vielä vaatimattoman kokoisesta, alle kymmenkiloisesta kuningasravusta. Syksyllä, jolloin ravut ovat täysikokoisia ja varsinainen ravustuskausi alkaa, ne voivat painaa jopa 15 kiloa.

Geir tarkistaa ravun sukupuolen.
– Tässä ravussa on ainakin 400 poikasen mätiannos!
Hän nakkaa rapunaaraan laidan yli. Kuningasrapujen maailmassa kohtalo on naaraille suotuisampi, ne pääsevät takaisin mereen jatkamaan sukua.

Urosravut puolestaan kolautetaan hengiltä säilytyslaatikon laitaan. Niiden raajat otetaan talteen, mutta kroppa heitetään laidan yli, sillä siinä ei ole juurikaan syömistä. Paitsi lokeille, jotka seuraavat ahnain elkein kalastaja-alusta ja sieltä mereen lentäviä sattumia.
– Kannattaa varoa saksia. Ne ovat terävät, jos sattuvat osumaan, Geir varoittelee Ari Oravaa, joka pitelee kädessään tällä kertaa seitsemänkiloista kuningasrapua.
Rapu liikkuu jähmeästi, niin kuin Jäämeren hyytävässä ilmanalassa voi odottaakin.

Jos ilmat sallivat, saalis keitetään ja nautitaan jo kalastusaluksella. Me rantaudumme saaliinemme, sillä taivas on tummanpuhuva. Jäämeren alueella ilma vaihtelee taajaan, jo tunnin aikana voi kokea monenlaista säätä. Kuningasrapuja nauttiessamme seuraamme sisätilojen lämmössä, kuinka taivas rävähtää kirkkaaksi peittyäkseen taas lumimyräkkään, vartin välein.
(maaliskuussa)

Kylmäuinti on laajemmalle levinnyttä kuin uskoisi

Jos olet seurannut Mummo Matkabloggaa Instagram tarinoita, et ole voinut välttyä avantouintivideoilta. Se hulluus on saanut sijaa elämässäni yhä enemmän koronan vuoksi. Reissuja kun on ollut vähemmän, on ollut enemmän aikaa katsella mitä kaikkea voi lähistöllä tehdä. Olen kyllä aiemminkin  käyttänyt hotelleissa ja kylpylöissä mahdollisuuden pulahtaa jääkylmään veteen milloin se on ollut helppoa.

Tänä talvena saimme omaan kotijärveemme avannon. Aluksi kävin avannossa vain pikaisesti, pulahdin kaulaa myöten ja sitten kiireesti ylös. Sittemmin uin kymmenen vetoa, nykyään jo kaksikymmentä rauhallista vetoa, kaiken kaikkiaan puolisen minuuttia. Mitään ohjeita ja opastuksia ei tarvittu, eikä myöskään erityisempiä välineitä. Pipo päähän ja jos kädet olivat vaarassa jäädä kiinni portaiden kaiteisiin, rukkaset käsiin.

Mutta niinhän siinä helposti käy, että harrastuksen jatkuessa pidempään  tiedonjano yllättää.

Lisa Leinosen Talviuinti -kirjan avulla talviuinnin saloihin

Avantokaverini toi minulle eräänä päivänä Lisa Leinosen Talviuinti -kirjan. Joitakin saattaa hämmentää, kun välillä puhutaan avantouinnista, välillä taas kylmä- tai talviuinnista. Mummolle talviuinti tarkoittaa talvikuukausien sulaa vettä ja avantouinti taas uimista jäähän hakatussa reiässä, avannossa.

Talviuinti -kirjassa käsitellään kylmässä vedessä uintia monesta näkökohdasta kuten harrastuksena, extreme-lajina ja jopa kilpaurheiluna.

Kirjasta löytyy vinkkejä aloittelijoille, mutta myös tietoa talviuinnin konkareille. Kirjassa kerrotaan talviuinnin vaikutuksista kehoon ja terveyteen. Myös tutkimustietoa löytyi. Kiinalaistutkimus ei kyllä miellyttänyt, sen perusteella ”uinti kylmässä vedessä lisää sydän- ja aivoinfarktien aiheuttamaa kuolleisuutta peräti kymmenen prosenttia”. Siitä olisin kyllä halunnut lisätietoa.

Mielenkiintoisinta matkailevan Mummon vinkkelistä olivat kertomukset kylmäuinnista eri maissa. En ollut tiennytkään, että sitä harrastetaan näinkin laajalti aina Uutta-Seelantia myöten. Jopa Lontoossa, jossa olen aikoinani asunut, on Brockwell Lidon ulkouima-allas. Eikä mikään viime vuosien hurahdus, vaan perustettu 1937. Lontoon aikoinani siitä ei  ollut puhetta, toki nuori kun olin, ehkä baarit ja pubit kiinnostivat enemmän.

Sekin oli yllätys, että talviuinti liittyy myös uskonnollisiin rituaaleihin. Venäjällä ortodoksit kävelevät papin perässä ristinmuotoiseen avantoon loppiaisena, siis ortodoksien kalenterin mukaisena loppiaisena, joka sijoittuu eri aikaan kuin meillä Suomessa. He kastautuvat keskiyöllä kolmeen kertaan päätä myöten papin siunaamaan veteen. Kreikassakin kirjan mukaan pulahdellaan kylmään veteen uskonnollisissa rituaaleissa.

 

Lisätietoa kylmässä vedessä uimisesta löytyy Talviuinti -kirjasta. Siinä kerrotaan, että ”lämpötilan palauttaminen 20 sekunnin kylmäuinnista vaatii lihastyötä, joka vastaa rappusten nousua 15-20 minuutin ajan.” Tosin turha kuvitella, että kalorien kulutus olisi samaa luokkaa. Se on jo monimutkaisempaa. (sivu 43)  Talviuinti /Lisa Leinonen

Rikoksia ruotsinsuomalaisissa maisemissa – Milka Hakkarainen

Pääsiäispyhät ovat kuluneet dekkareiden parissa. Ei ole Mummon ominta lukuvalintaa, mutta olen varannut kirjastosta aikoja sitten Milka Hakkaraisen esikoiskirjan ja kakkoskirjan. Molempien jonot ovat olleet pitkät, mutta nyt vihdoin tuli vuoroni. Molemmat kirjat sijoittuvat Ruotsiin Gävlen seutuville ja sieltä viidentoista kilometrin päässä sijaitsevaan Skutskäriin.

Ruotsinsuomalaissa ympyröissä liikuntaan. Ensimmäisessä Ei verta rantaa rakkaampaa -kirjassa toinen päähenkilöistä Jan(i) kipuilee suomalaisuutensa kanssa. Hän häpeää juuriaan, kunnes loppusivuilla paljastuu juurista jotain vielä hävettävämpää. Toisessa kirjassa, Maa kauhein isien, Jani on hyväksynyt suomalaisuutensa jopa siinä määrin, että herää epäilys nationalismista.

On mielenkiintoista lukea yli kymmenen vuotta Ruotsissa asuneen henkilön kuvausta siitä, miten ruotsinsuomalaisuus ilmenee ja toisaalta osin sulautuu ruotsalaiseen kulttuuriin. Toki fiktiivisestä tekstistähän on kyse.

Häpeää ja perinteitä

Hieman kliseisiltä jotkut kulttuurierokuvaukset tuntuvat. Itselleni aivan outoa ajatusmaailmaa kirjassa esiintyvä omien juuriensa häpeäminen, mutta kirjailija varmaan tuntee paremmin suomalaisuuden ilmenemismuotoja, kun on asunut niinkin pitkään Ruotsissa.

Itse olen ylpeä juuristani missä tahansa liikunkin. Niistä löytyy suomalaisuuden lisäksi sadan vuoden takaista vienankarjalaisuutta ja kenties jopa venäläisyyttä. Asuin nuoruudessani kahdeksan kuukautta Tukholmassa, tein siivoustöitä patologian laitoksella ja sain arvostavaa kohtelua ja paljon kantaruotsalaisten apua käytännön toimissa. Minut jopa toivotettiin vastaleivottujen pullien kanssa tervetulleeksi hägerstenåsenilaiseen kerrostaloasuntoon.

Häpeä kuulunee suomalaiseen perimäkoodistoon, mutta Mummo onkin kehtaaja (määritelmä peräisin kollegoilta jostain pressireissulta), joka häpeäntunteen jakelussa jäi jonon hännille ja yhä on siellä.

Ei verta rantaa rakkaampaa – kirjassa häiritsi liika alleviivaus, kuten se kun Jan(i) kaverinsa kanssa päätyi viettämään iltaa ”Södermalmilla vastikään avatussa vegaaniravintolassa”. Jonka jälkeen kaverukset menivät vielä yksille läheiseen baariin ja tilasivat ”lasilliset ekologista roseeviiniä”. Baarissa suomalaistytöt tilasivat ”karkealla muumiruotsillaan kaksi oluttuoppia”. Tässä vaiheessa tarinaa Jan(i) vielä halusi peittää juurensa jopa niin, että poisti nimestään i-kirjaimen. Joko totuin tyyliin tai sitten se hävisi, sillä heti perään lukemassani Maa kauhein isien -kirjassa en häiriintynyt toistomaisesta alleviivauksesta.

Kaiken kaikkiaan helppolukuista matkalukemista. Molemmissa kirjoissa Gävlen seudun paikat ja rakennukset vilahtelevat, ja kulttuuriin liittyviä erikoisuuksiakin mainitaan. Dricka jul -käsite selvisi. Se on pakana-ajan perinne, jossa joulun välipäivinä juotiin koomakännit. Ajatuksena oli se, että näin päästiin visiitille puoliväliin Manalaa, jossa vastaan tulivat edesmenneet läheiset.

Gävlen olkipukkikin sai uutta sisältöä. Kun olkipukkia oltiin kirjan sivuilla tuhoamassa, piti kurkata kuukelista lisätietoa. Tuo joulun odotusta ilahduttamaan Gävlen keskeiselle paikalle vuosittain pystytettävä valtava olkipukki on selvinnyt vain alle parikymmenetä kertaa tuhoutumatta. Lähes neljäkymmentä kertaa se on tuhottu, yleisemmin polttamalla. Pukki pystytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1966.

Milka Hakkarainen
Ei verta rantaa rakkaampaa (2021)
Maa kauhein isien (2022)

Aikaa ja rapaa Ylioppilastalolla – Apulia esittäytyi Helsingissä

Monti Dauni -projektin hedelmät saavuttivat Helsingin viime viikolla ja minulla oli ilo tutustua Apulian alueen elintarviketuottajiin ja italialaisiin matkailuyrittäjin Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä.
Pääsin monen muun toimittajan ja Italia-yhteyksistä kiinnostuneen kanssa myös maistelemaan apulialaisia herkkuja. Tukea tapahtuman järjestämiseen oli saatu EU:sta ja monesta muusta lähteestä, jotta niinkin kaukaa kuin Etelä-Italiasta, lähes kengänkoron kohdilta, olevat tuottajat pääsivät salameineen, viineineen ja muine herkkuineen tänne Pohjolan talveen.

Ruoanvalmistuksen salat nämä herkkujen esittelijät taisivat paremmin kuin englannin kielen. Kaksi tulkkia pyöri yleisön joukossa kääntämässä esittelijöiden sanoja italiasta suomeksi. Esillä pöydillä oli oliiviöljyjä, tomaattisäilykkeitä, leikkeleitä, juustoja, viinejä, artesaanioluita, papuja, linssejä, luomutuotteita. Siitä vaan maistelemaan!

Monet herkuista miellyttivät makuaistiani, mutta kun kyselin, että mistä niitä voi ostaa, vastaus oli aina että tulevaisuudessa. Kyseessä oli vasta Monti Dauni -projektin suomalaisten yhteistyökumppanien kartoitusreissu.

Aikaa ja rapaa Apuliasta

Innokkaat eteläitalialaiset tuottajat seisoivat rivissä pöytiensä takana, herkut valmiina.  Ensimmäisenä maistelin oliivitahnoilla päällystettyjä leipiä OLIO MONTE FEDELE n pöydältä. Oliivi on aina yhtä hyvää, missä muodossa hyvänsä!  Monte Fedele on vuori, jonka rinteillä ja tarhoissa oliivit, parsat ja muut herkkuihin tarvittavat ainesosat kasvavat.

Viereisellä CANTINE DE CANTO -ständillä  Luca tarjoili Aika-viiniä. Mahtoiko tietää, miksi nauroin kun hän kysyi haluanko lisää (Aikaa). Aika neroksi tunsin itseni kun huomasin katsoa viinipullon etikettiä AIKA Nero di Troia Rosato Puglia IGP.

FATTIBENE n pöydällä oli valikoima sianlihasta tehtyjä makkaroita ja siivutettuja lihoja. Omista possuista liha oli kuulemma peräisin. Rohkenen epäillä yhtä herkkua, lautasellista valkoisia lihaviipaleita. Lapsuuden trauma. Enoni tykkäsi läskistä ja halusi lahjoa minutkin samaan makumaailmaan. Söin rahanahneukissani joulukinkun läskiä, joka kuulemani mukaan vaati tuubillisen sinappia kyytipojaksi. Sain vitosen silloista mummonmarkkaa.

BIRRA LEONE  Tätä en tiennyt olevan olemassakaan! Mutta olenpa nyt maistanut sellaistakin erikoisuutta (ainakin minulle) kuin italialaista olutta. Hienoisen kastanjan maun olin erottavinani, kun Signor Leone luonnehti valitsemani oluen makua. Värikin lasissa vivahti kastanjaan.

Hieman etäämpänä BIORICCI -ständillä Antonio houkutteli maistamaan Crema di cime di  rapaa. On se hassua vaan tuo italian kieli ja sen yhtäläisyys. Rapa tarkoittaa ruotsiksi röyhtäistä ja suomeksi, no joo, tiedät varmaan rapakelin. Sanakirjan kanssa sitä tulkki selvitti ja päätyi parsakaaliin. Minun kuukeli kertoo, että ”rapa” on nauris.

 

 

Tervetuloa Apuliaan!  Monti Dauni on vuorijono Etelä-Italiassa ja sen mukaan on nimetty EU:n ja monen muun rahoittajan yhteisprojekti, jolla pyritään tukemaan alueen kehittymistä. Projekti kestää vuoden loppuun.

OLIO MONTE FEDELEn Patés (asparagus, olives and Bomba pugliese) leivän päälle. Bomba pugliese osoittautui tuliseksi herkuksi.

 

 

Aikaa tarjolla! DE CANTO -ständillä  Luca tarjoili Aika-viiniä.

 

FATTIBENE n pöydällä oli valikoima sianlihasta tehtyjä tuotteita. Herttaisen italialaisen nimi hävisi mielestäni, lisään tähän kun löydän nimikortin.

 

FATTIBENE n tuotteista tämä ”pancetta” pekoni jakoi mielipiteitä. On kuulemma Apuliassa pidetty herkku ja raakana (tai raakalta näyttävältä)  söivät sitä leivän päällä.

 

BIORICCI -ständillä Antonio houkutteli maistamaan Crema di cime di  rapaa. Hassu nimi suomen kielessä herätti keskustelua.

Crema di cime di  rapa maistui suussani parsa- tai ruusukaalilta.

Birra Leonen herra Leonen  laatikosta löytyy useampia olutlaatuja.

 

Kastanjalta sekä väriltään että maultaan vivahtava olut. /Birra Leone

 

Monti Dauni noutopöytä koostui italialaisen kokin valmistamista herkuista. Juustoja löytyi joka lähtöön. Apulia/Monti Dauni

Vaellusreittejä Apuliassa

Siinä Antonion kanssa puhellessa sain yhden vaellusvinkinkin. Antonio ehdotti vaelluskohteeksi Garganon kansallispuistoa Foggian maakunnassa Etelä-Italiassa.

Toisessa salissa esiteltiin Italian matkakohteita, myös muita kuin Apulian kohteita. Siellä selvisi joka tiskillä englannin kielellä. Aika paljon mielenkiintoisia kohteita, joista osa oli entuudestaan tuttuja, mutta monta uuttakin löytyi.  Siitä on jo aikaa kun olen viimeksi Italian eteläosissa reissannut.

Matkakohdepuolella kävi ilmi, että Via Francigenia kulkee osin myös Apuliassa. Via Francigenia on ikivanhaa pyhiinvaellusreitistöä, jota pitkin kuljettiin Jerusalemiin. Nykyään reittiä hyödyntävät myös tavanvaeltajat. Täytyypä tutustua ja käydä vaikka testaamassa. Hieman kyselin jo sopivia ajankohtia, sillä minulle on tärkeää, ettei ole liian kuuma. Sellainen myöhäissyksyn keli, jolloin voi vaeltaa täysin peittävillä vaatteilla verhottuna, on sopiva iholleni. Kärsin aurinkokeratoosista, kuten niin moni muukin ikäiseni.

Muistin tueksi ja  kiinnostuneiden iloksi muutamia nettisivuja. Näiden yritysten edustajien kanssa vaihdoin muutaman sanan.

 

 

 

Eino Guttormin Tunturimorsian vie Tenon maisemiin – kirjavinkki

Toinen Jäämeren reissuun minua valmistava kirja on Eino Guttormin Tunturimorsian. Se oli aavistuksen verran vaikeampaa luettavaa kuin Poropolku sammaloituu, jota kuvasin aiemmassa postauksessa. Varmaan siitä syystä, että kappaleet olivat pidempiä, mutta yhtä kaikki on hienoa tutustua saamelaisiin kirjailijoihin ja heidän tekstiensä avulla tutustua paikalliseen elämäntapaan, vaikkakin tässä tapauksessa 1950-luvun tarinoihin.

Tunturimorsian -kirja kertoo päähenkilö Matin kautta mieheksi kasvamisesta Parjassuvannon uskonnollismielisessä, vanhurskaassa ympäristössä. Matti elää oppivelvollisuutensa viimeisiä aikoja, jonka jälkeen koittaa aika jolloin pitäisi päästä omilleen. Kuukelista yritin paikantaa Parjassuvanto-nimistä paikkaa, mutta en saanut osumia. Tekstistä päättelen Parjassuvannon sijoittuvan Tenojoen maisemiin.

Matin kamppailu irti lapsuudesta ja perheen vaikutuspiiristä sekä kapinointi ja herääminen huomaamaan toisen sukupuolen vetovoima on hienosti kuvattu.

”Toisinaan koko rakkaus vaikutti mielisairaan houreelta, toisinaan ihan oikealta osalta elämää”.

Näiden tunteiden välissä Matti hortoilee suhteessaan naisiin. Kylän ilmapiiri huokuu häveliäisyyttä. Seksuaalivalistusta Matille antaessaan äitikin puhuu kauttarantain ohuesta, läpikuultavasta välineestä, jonka pojat laittavat sinne ja joka vedetään kuin saapas jalkaan.

Tulipa tässäkin kirjassa vastaan uusia sanoja, kuten risku, rintakoru. Ja uusi kirjailija, ristiriitainenkin. Wikipedia kertoo Eino Guttormin saaneen vuonna 2003 syytteen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. ”Käräjäoikeuden langettama puolentoista vuoden ehdoton vankeusrangaistus muuttui hovioikeudessa vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi. Guttorm löydettiin kuolleena kotoaan toukokuussa 2005.”

Poropolku sammaloituu – Kirjavinkki Pohjois-Suomesta

Valmistautuminen Jäämeren reissuun alkaa ja siitä syystä olen etsinyt luettavakseni kirjoja, joissa tarina sijoittuu pohjoisimpaan Suomeen tai kirjailija on kotoisin sieltäpäin. Yksi löytämistäni on Jovnna-Ánde Vestin Poropolku sammaloituu. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tenojoen maisemiin. Alkuperäisteos on kirjoitettu saameksi, mutta luin Eino Kuokkasen suomentaman version. Poropolku sammaloituu on voittanut saamelaisromaanien kilpailun.

Alkusanoissaan Vest kertoo, että kyseessä on ”yhden ihmisen muistojen pohjalta koottu kirjanen”. Jäin miettimään ilmaisua ”kirjanen”, joka kuulostaa vähättelyltä, sillä onhan kyseessä 164 sivun kirja.

Vestin isä sai surmansa saamelaisvaltuuskuntaa kuljettaneen pienkoneen kadotessa Norjassa. Kirjan ensimmäisessä kappaleessa Vest kuvailee sitä, miten tieto isän kuolemasta tuli hänelle. Onnettomuuksissa menehtyneiden nimet lueteltiin radiossa. Äidille oli soitettu edellisiltana myöhään, mutta Vest oli tapahtumahetkellä Helsingissä eikä tieto ollut tavoittanut vielä Vestiä ennen aamun uutisia.

Poropolku sammaloituu -kirjassa on kerrassaan hurmaavaa kuvausta isä-poikasuhteesta. Tekstitä huokuu lämpö, mutta myös käsitelty viha. Kipukohtia on, niin isällä kuin pojalla.

Ja mikä uusien sanojen kirjo! Mummon sanavarasto laajeni aika lailla näiden 164 sivun ansiosta.

Äijä ei olekaan ikävä miestä kuvaava sana vaan isoisä. Pitkään mietin mikä on tuo sivuille aina välillä ilmestyvä Ahku. Sehän on isoäiti.

Oman isoäitini sanat ”Sellainen laiha riuku” sai uuden sisällön. Riukuhan tarkoittakin ei-saamelaista naista, nuorta kaiketi.

Kirjassa vilisee myös lantalaisia, nälkälantalaisia ja lantalaisvaatteita. Lantalainen on pohjoissuomalainen talonpoika, vastakohtana poroista elantonsa saaville lappalaisille.

Palsa on tähän mennessä minulle merkinnyt lappilaista taiteilijaa, mutta pienellä kirjoitettuna se on myös suotyyppi, eräänlainen ikiroudassa oleva turvekumpu.

Nutukkaat, perinteiset saamelaisten karvakengät, joita kirjassa Rovisuvannon naiset ompelivat ja miesväki kävi myymässä Karasjoella.

Kerrassaan hyvä opus aloittaa kirjallinen matka Suomen pohjoisimpaan kolkkaan.

Poropolku sammaloituu / Jovnna-Ande Vest ; suomentanut Eino Kuokkanen

Pyrähdys Krapilla – Tuusula /Evento Date

Evento-lehti järjestää aina silloin tällöin tutustumiskäyntejä eri kohteisiin. Viime torstaina oli vuorossa Krapi Tuusulassa. Piukkaan pakattuun ohjelmaan kuului Krapin esittelyä tilaisuuksien järjestäjille hyödyllisestä näkökulmasta, hieman historiaa sekä Petteri Kilpisen puheenvuoro arvojen ja työelämän haasteiden kohtaamisesta.

Krapin rakennuksista pääsimme tutustumaan vain tapahtumakeskus Krapin Talliin. Ajanpuutteen vuoksi ravintola ja majoitustilat jäivät näkemättä. Niitä olisi moni mielellään käynyt katsomassa, sillä onhan se tärkeää nähdä livenä missä vieraat nukkuisivat ja missä söisivät aamiaisensa. Toisin sanoen päästä nuuhkimaan paikkaa ja ilmapiiriä etukäteen. Krapihovi lupasi toki järjestää mahdollisuuden, mutta se tietenkin tarkoittaisi uutta reissua Tuusulaan. Onnistuminen on pienestä kiinni ja sen, toimivatko yksityiskohdat näkee vasta kun on kokenut tilaisuuden oman ryhmänsä kanssa.

Lahjahevosen hampaisiin ei ole katsomista, vieraana olin, mutta kyllä kävi sääliksi keittiöhenkilökuntaa. Krapihovin keittiöpäällikkö Lars Lautto esitteli noutopöydän herkut – toinen toistaan hienompia ruokalajeja ja lähiruokaa vilahteli puheessa – mutta meillä oli aikaa vain puoli tuntia sekä jonottaa että syödä. Hienoa ruokaa nautittiin mättöruuan tapaan. Järjestäjät onneksi huomasivat tilanteen mahdottomuuden ja lisäsivät vartin aikaa bussin lähtöön.

Suomalaisissa tapahtumissa niin yleistä jonottamista ihmettelen! Miten saadaan aikaiseksi jono lähes aina, oli sitten kyseessä ämpärien jako (jota Mummo ei alkuunkaan ymmärrä) tai noutopöytä? Mummo mielessä jonottaminen sijoittuu lähinnä edesmenneeseen Neukkulaan tai 80-luvun Kalleen, joka oli Mummon nuoruudessa suosittu ravintola. Muistan kerran maailmalla – maata en muista – kuinka tarjoilijat kiirehtivät tarjottimineen hälventämään jonottamisen tuntua yllättävässä jonotilanteessa.  Maljoineen he taikoivat hetkessä jonosta kokkarit.

Tästä linkistä voit katsoa  Petteri Kilpisen esityksen Miten elää arvojensa mukaista, tasapainoista ja hyvinvoivaa elämää luopumatta kovista tavoitteista työelämässä.

 

 

Tällaiseen idylliin bussi meidät toi. Evento Date/ Krapi/Tuusula

 

Petteri Kilpinen kevensi stand up -koomikon elkein puheenvuoroaan. Tunnin mittaisessa esityksessään hän kertoi näkemyksiään siitä miten arvot ja työelämän tavoitteet saadaan kohtaamaan onnistuneesti.  Petteri on  yritysjohtaja ja yritysvalmentaja.

 

Vasemmalla Leri Leskinen,  kapellimestari Vain Elämää ja Laulu Rakkaudelle ja oikealla Altti Uhlenius, Krapin Pajan isäntä. He kertoivat miten Vain Elämää – sarjan jakso toteutettiin Krapin Pajan tiloissa.

 

Pekka Holma, toimitusjohtaja Krapihovi Oy: ”Aitoja kohtaamisia – Krapin tarina”.  Pekka on neljännen polven talonpoika. ”Paljon on tapahtunut 110 vuodessa”, Pekka tuumii.  Taustalla Pekan Liisa-täti ratsastaa sonnilla Krapin varhaisina vuosina.

 

Tuusulanjärven tapahtumat Oy:n toimitusjohtaja Anu Uhlenius esittelee mitä kaikkea uniikki tapahtumatalo ja tuotantoyhtiö Krapin Paja  tarjoaa.

 

Krapin Pajassa järjestetään juhlien ja tilaisuuksien lisäksi myös yleisötilaisuuksia kuten musiikki- ja teatteriklubeja. ”Meille on tärkeää viedä kulttuurielämää eteenpäin ja pitää se elossa. Tilaisuuksissamme asiakkaat johdatetaan pöytiin, sillä haluamme kohdata yleisömme”, Anu sanoo.

Kämp Galleriassa Suomen valokuvataiteen museon näyttelytilat

Tässä huomaa koronan vaikutuksen. Puolitoista vuotta Helsingin keskeisellä paikalla Kämp Galleriassa on sijainnut Suomen valokuvataiteen museon toinen näyttelytila – siis varsinaisen Kaapelitehtaalla sijaitsevan museon lisäksi –  ja nyt vasta huomasin sen ihan sattumalta.  Muistelen kuulleeni asiasta aiemmin, mutta kun ei ole tullut käytyä, ei ole muistijälkeä.

Kävin  katsomassa Kämp Gallerian K1 -tiloja ja mitä on siellä esillä. Sieltähän löytyi varsin avartava valokuvien kirjo.

 

Zanele Muholin ZAZISE-näyttely 29.5.2022 asti

Eteläafrikkalainen valokuvaaja Zanele Muholi on kuvannut parinkymmenen vuoden ajan eri seksuaalisuuntautuneita mustia, ei ainoastaan Etelä-Afrikassa vaan muuallakin. Monet kuvissa esiintyvistä katseista piirtyivät pitkäksi aikaa verkkokalvoilleni, niin intensiivisesti ne sieltä tuijottivat. Netissä löytyy muutamia esimerkkejä. 

Näyttelyn nimi ZAZISE ei suomalaiselle heti aukene, mutta esittelytekstissä kerrotaan, että se tarkoittaa isiZulun kielellä ”tehdä itsensä tunnetuksi” tai ”hankkia tietoa”.

Tietoa sainkin, enkä vähiten seinälle levittyvästä monikielisestä sanastosta.

Museokortilla sisään ilmaiseksi. Zanele Muholin ZAZISE-näyttely 29.5.2022 asti.

Zanele Muholin ZAZISE-näyttelyn esittelytekstiin tutustumassa.

 

 

Kohta on tulossa Suomalaisen valokuvan päivä, jota vietetään Signe Branderin syntymäpäivä 14.4. Hän oli ensimmäinen suomalainen museokuvaaja ja tunnettu muun muassa Helsinki-kuvista.

Meren katedraali – Kirjavinkki Barcelonaan matkaaville

Ostin juuri lentolipun Barcelonaan. Lähtöön on vielä aikaa, mutta hyvä niin. Nyt ehdin matkustella Barcelonan seudulla kirjojen avulla. Aloitin kirjallisen matkanteon Ildefonso Falconesin historiallisella romaanilla Meren katedraali. Kiehtova tarina naulitsi minut päiväkausiksi sänkyyn, kirjanjärkäle rinnuksilla makaamaan ja lukemaan.

Meren katedraali kertoo 1300-luvun Barcelonasta ja päähenkilön Arnaun sinnikkäästä työnteosta haaveidensa toteuttamiseksi. Arnau syntyy katalonialaiseen maaorjaperheeseen, mutta määrätietoisesti päättää muuttaa kohtaloaan.

Tarina kuvaa Santa María del Marin, eurooppalaisiin mahtipontisiin katedraaleihin verrattuna vaatimattoman kansankirkon rakennustöitä, joissa Arnaun työpanos näyttelee suurta osaa. Vaikka kyse on romaanista – fiktiosta – sen avulla palautuu mieleen monenlaista historian tunneilta etäisesti tuttua.

Varhaisen keskiajan elämä Barcelonassa näyttäytyy lukijalle raakuuksina ja epäoikeudenmukaisuuksina. Mieleeni palautuvat monenlaiset keskiaikaiset kidutusvälineet, joita nykypäivänä esitellään maailmalla eri museoissa. Ilman niiden todistusvoimaa, tarina tuntuisi monin paikoin epäuskottavalta. Läsna olisi ajatus, että ei noin voi olla.  Kirjassa ihmisyksilöt hätyyttävät julmuutensa rajoja ja inkvisiittorit puristivat ”totuuksia” ihmisistä.

Olen käynyt Barcelonassa muutaman kerran, lyhyesti. Niillä reissuilla on tullut tutuiksi Ramblat, Antoni Gaudít ja Sagrada Familiat, mutta tämä pieni kirkko hienoine historioineen on jäänyt vallan varjoon.

Meren katedraalin lumoava valo

Loppusanoissaan Ildefonso Falcones kertoo pyrkineensä seuraamaan Pedro IV:n kronikoita ja soveltaneensa niitä fiktiivisen teoksen tarpeisiin.

Naisten ja maaorjien asema oli karu. ”Makaaminen ensimmäisenä yönä maaorjan morsiamen kanssa kuului kuin kuuluikin linnanherrojen oikeuksiin”, kertoo Falcones loppusanoissa. Juuri näin myös tarinan Arnau sai alkunsa.

Nuo viimeiset sivut ennen kuin 643-sivuinen teos oli loppuun luettu, sisälsivät paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia 1300-luvun elämästä ja historiasta. Niissä Falcones avaa myös Meren katedraalin historiallisia lähtökohtia.

Onhan tuo Santa Maria del Marin ikkunoista pursuava lumoava Välimeren valo, joka on vahvasti läsnä tarinassa, käytävä henkilökohtaisesti toteamassa.

”Santa Maria del Mar on epäilemättä yksi kauneimmista olemassa olevista pyhäköistä; siitä puuttuu muiden samaan aikaan ja myöhemmin rakennettujen kirkkojen monumentaalisuus, mutta sen sisällä henkii Berenguer de Montagutin tavoittelema tunnelma: se on kansan kirkko; sen on kansa rakentanut kansaa varten; se on karu, suojaisa ja suojeleva kuin suuri katalonialainen maatila, ja sen huikaisevin erikoisuus on Välimeren valo”, Falcones kirjoittaa loppusanoissaan.