Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

Mummo matkabloggaa

Kiiltokuvatyttö – Eija Pokkinen /kirjavinkki

Matkalukemista haeskellessani yleensä etsin teokset maan tai alueen mukaan. Eija Pokkisen Kiiltokuvatyttö -omaelämänkertaa on vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn maahan. Sen kertomukset liitelevät niin monessa maassa ja paikassa, niin Euroopassa kuin sen ulkopuolellakin.

Kiiltokuvatytön tarina alkaa tykkien jylistessä Karjalan kannaksella. Eija Pokkinen syntyi talvisodan alkaessa. Silloin ei varmaan osattu edes kuvitella minkälaisen monilahjakkuuden Pokkisen äiti ponnisti maailmaan. Eija Pokkinen on elämänsä aikana työskennellyt valokuvamallina, näyttelijänä, suomentajana ja tehnyt varmaan muutakin, josta ei ole ollut puhetta. Aivan viimeisimmäksi olemme saanut ihailla hänen herkkiä kuvataideteoksiaan sekä netissä että töölöläisessä taideravintolassa.

Kiiltokuvatytössä kuvataan ensin vauva-Pokkisen evakkoaikaa Suomessa, välillä paluuta Karjalaan. Hieman varttuneempana Pokkinen liftaa ympäri Eurooppaa. Tarinassa käydään Sveitsissä, Italiassa, Ranskassa ja vähän muuallakin. Pokkinen täytti viime itsenäisyyspäivänä 80 vuotta. Hänen nuoruudessaan ei vielä ollut kaiketi interrailia ja liftaaminen oli hyvä tapa liikkua.

Interrail tuli joskus 1970-luvulla ja Mummo on päässyt nauttimaan siitä. Ensimmäisenä kertana meitä lähti matkaan kolme, seuraavana vuonna kaksi ja kolmantena kesänä vain yksi, minä. Mummo on tunnetusti viipyilevää sorttia. En tuolloinkaan malttanut jättää siihen mihin kaverit jättivät, vaan suuntasin vielä yhden kerran junalla, tällä kertaa Italiaan. Voi miten tulikaan nämä interrail-matkat mieleen Pokkisen teosta lukiessa.

Mielenkiintoiseksi Kiiltokuvatytön tekee monet muutkin yhtymäkohdat omaan elämääni. Ei toki minulla tuollaista glamouria löydy taustalta, ainoastaan nuoren ihmisen maailmalle halajamisen into ja sen lisäksi oman äitini ja sukuni elämät. Juuret suvullamme on idässä. Pokkisella toki juuret ovat Karjalan kannaksella, hieman etelämpänä kuin minulla, Vienan Karjalasta polveutuvalla. Kokemukset on helppo jakaa muiden sukulaisten kertomusten kautta. Pokkinen on äitini ikäluokkaa.

Epäröin tarttua teokseen koska Pokkinen kuuluu tuttavapiiriini. Hain tietenkin omistuskirjoituksen heti kirjan ilmestyttyä. Jotenkin tuntui oudolta ruveta tirkistelemään tuttavan elämää. Mutta kun aloitin, Kiiltokuvatyttö vei mennessään ja kaikenlaiset omituiset tuntemukset haihtuivat. Hieno tarina, hieno elämä!

Eija Pokkinen: Kiiltokuvatyttö, Docendo Oy, 2o19

Ei muisteta pahalla – Hämeenkyrö

Vähintään kerran kesässä täytyy päästä kesäteatteriin. Lauantaina suuntasin Hämeenkyröön katsomaan Myllykolun (kyllä -kolun, en ole unohtanut u-kirjainta) kesäteatterin esitystä. Esittelytekstissä luvattiin hauskuutta. Sehän sopi. Kaikki ovat kohdanneet Kurkkunaisen, kerrottiin myös. Jaa, paljon mahdollista, mietin sitä lukiessani. Ei voi tietää olenko, kun en tiedä mikä tuo Kurkkunainen on. Näkymätön kissa! Sekin vilahti esittelytekstissä.

Pieni ja paikallinen ovat Mummolle mieluisia asioita. Näytelmän kirjottanut Veera Nieminen on paikallisia kirjailijoita.  Eikä paikkakaan ole mikä tahansa.
Myllykolun kesäteatteri sijaitsee kirjallisuuden Nobelin saaneen Frans Emil Sillanpään syntymäkodin yhteydessä.

Kotitalo toimii museona. Jos suuntaat katsomaan esitystä, kannattaa siis tulla ajoissa, niin ehtii tutustumaan myös museoon. Toisaalta se käy odotusohjelmasta, sillä etukäteen tilatut liput tulee lunastaa tuntia ennen. Heinäkuussa on parikymmentä esitystä.

Frans Emil Sillanpään syntymäkoti sijaitsee Hämeenkyrössä

Frans Emil Sillanpään syntymäkoti sijaitsee Hämeenkyrössä

Frans Emil Sillanpään syntymäkoti Hämeenkyrössä

Pieniä olivat asumukset vuonna 1888. Frans Emil Sillanpään syntymäkoti Hämeenkyrössä

Frans Emil Sillanpään syntymäkodin huone. Hän syntyi 16. syyskuuta 1888 Hämeenkyrössä ja kuoli 3. kesäkuuta 1964 Helsingissä

Frans Emil Sillanpään syntymäkodin huone.

Frans Emil Sillanpään syntymäkodin huone.

Frans Emil Sillanpään syntymäkoti sijaitsee Hämeenkyrössä

Frans Emil Sillanpään syntymäkoti sijaitsee Hämeenkyrössä. Mahtoi olla vilpoista lattioilla.

 

Ei muisteta pahalla – Myllykolun kesäteatteriesitys

Kesäteatterissa usein kohelletaan, niin nytkin. Päähenkilö Piipe tuskailee rakkauden kaipuussaan ja kostonhimossaan, kun edellinen suhde kariutui. Exä saa tuta monenmoisia kostonkauheuksia. Aika ennalta arvattavia olivat. Netistä tuttua katkaravun piilottamista verhotankoon ei kuitenkaan käytetty.

Kännisten toikkarointi sekä livenä että näyteltynä (jopa ”dagen efter” flash backinä 🙂 ) on niin nähty Mummon ikään päässeiden kohdalla, ettei se enää naurata. Sitä ei onneksi ollut liikaa.

Näyttelijät tekivät hyvin työnsä. Äänet kuuluivat, artikulointi toimi. Hahmojen reippaampaa kasvamista, kehittymistä ihmisenä jäin kaipaamaan. Ketterästi kulisseissa liikehtivä kissa –näkymätön kissa, jonka tulkitsin Piipen aika ajoin esiin nousevaksi raadolliseksi luonteenpiirteeksi – oli silmiä hivelevää katseltavaa.

Luonto onnistui huijaamaan Mummoa!

Siirryimme väliajan jälkeen auringolta suojaan etupenkeille. Erään siltakohtauksen aikana mustat sudenkorennot parittelivat edessäni paikassa, jonka kuvittelin joeksi. Vau! mikä lavastus, mietin kun luulin sudenkorentojen kuuluvan näytelmään. Se olisi hyvin sopinut näytelmässä meneillään olevaan kohtaukseen. Kaverini sen sijaan luuli mustia sudenkorentoja pikkuisiksi droneiksi.

Myllykolun kesäteatteri käsidesiä tarjolla

Käsidesi toivottaa vieraat tervetulleeksi Myllykolun kesäteatteriin. Pakko laittaa tähän mukaan ajankuvaa. Varmaan joskus tulee aika jolloin ihmettelemme tätä aianjaksoa.

Myllykolun kesäteatteri

Myllykolun kesäteatteri

 

Vitosen ipaa Espoossa ja vähän Kotkassakin

Harvemmin postailen oluista. Se johtuu siitä, etten ole oikein ymmärtänyt niiden hienouksien päälle. Olen se tyyppi, joka baaritiskillä arpoo pyytäisikö baaripirkkaa nykäisemään koffia vai karhua hanasta.

Espoolainen yllätys

Kesäjano yllätti pyöräretkellä ja kaverin kanssa pistäydyimme Tapiolassa perinteisessä kippolassa, joka on ollut Heikintorin kupeessa iät ajat. Samassa, jossa aikoja sitten Arto Paasilinnan kanssa kumosimme kuppia kirjoittajapäivien jälkeisillä. Veikeä mies oli!

Kippola on muuttanut monesti nimeä sen jälkeen, muistaakseni Pickwick nykyään. Se sulkee muuten kohta ovensa, kuulin kuinka vakkareita kutsuttiin jäähyväisiin.

En tiedä mistä tuo vitosen ipa tuli päähäni. Jostain sen olen kuullut. Arvelin kyseleväni tiskillä mahdottomia, mutta ei! Baaripirkka luetteli koko liudan outoja nimiä. Pyysin rajaamaan kotimaisiin. Liikaa yhä. Uudenmaan rajaus tuotti espoolaisia lueteltavaksi asti. En ole edes tiennyt, että Espoossa on panimo. Sen tiesin että on ollut, sillä ostin joskus pari lamaa sitten aloittavan yrityksen – nykyään puhuttaisiin varmaan start-up-yirtyksestä – osakkeita. Yrityksen piti aloittaa panemaan Kustaa olutta. No rahathan siinä menivät ja kun viimeisen kerran olin vastuullisiin yhteydessä, linjan toisesta päästä kuului epämääräisiä selityksiä iloisen rantaelämän säestyksellä.

Tapiolan perinteisen baarin valikoimista Karvasmäki-olut tuli valituksi. Se on Espoon Panimon oluita, listoilta löytyy kaupunginosien nimikko-oluita Suvelasta Westendiin. Hauska idea!

En edelleenkään tiedä mitä tuo vitosen ipa tarkoittaa. Ensin luulin, että kyse on prosenteista (joista syntyy kropassa mystisesti promilleja). Kun kuukeloin vähän, vaikutti että vitonen sittenkin tarkoittaisi hintaa. Tai ehkä jopa arvostelua asteikolla 1-5.

No, mitä hyvänsä, Mummon suuhun sopivaa Karvasmäki oli.

Tällaiset nimioluet ovat hyviä tärppejä matkoilla. Sen lisäksi, että löytää paikallisia tuotteita oppii alueen nimiäkin.

Albatross IPA Kotkassa

Nyt kun osaan kysyä oikein, niin Kotkassa käydessäni löysin myös vitosen ipan.  Espoossa olin niin hämmentynyt uudesta löydöstäni, etten tullut ottaneeksi kuvaa. Kotkan Albatross IPA -oluttölkki tuli dokumentoitua. Se näkyy avauskuvassa.

Kotkassa lomailin viime kesänä. Hieno paikka. Blogissa lisää tästä nostalgiareissuksi nimittämästämme lomasta.  Ajoimme Loviisa-Kotka-Hamina-Kouvola-Heinola reitin. Viikko siinä vierähti leppoisasti lomaillen. Reissu löytyy aikajanalta heinäkuu 2019.

Tässä pari tärppiä monista Kotkan nähtävyyksistä.

Merikeskus Vellamo 

Sapokan hienosta vesipuistosta löytyy kuvia ja pieni pätkä juttua  tämän postauksen lopusta. 

 

 

Vadim johdattaa Pietariin / Matkalukemista, Reetta Aalto

Tarkoituksenani ei ole tehdä kattavaa analyysia Reetta Aallon esikoiskirjasta, mutta sanonpahan vaan että Vadim vetää. Olen koukussa tämäntyyppisiin teoksiin, joissa vilahtelevat matkoiltani tutut vierailukohteet, kadut, puistot ja ravintolat. Reetta Aallon Vadimissa niitä riittää. Juuri tällaisia pikku yksityiskohtia kaipaan erityisesti kun luen kirjaa matkan jälkeen.  Vadim vei ajatukseni mukavasti viime syksyn Pietarin reissuun. Mutta se vie muuhunkin, kuten siihen miten erilaisia maailmoja löytyykään.

Kun kuukeloin Reetta Aallon tietoja, sain tietää, että hän on opiskellut Pietarissa 1990-luvulla. Se näkyy tekstissä. Vadimin avulla sukelsin vuosisadan vaihteen Pietariin ja sen taitelijapiireihin. Kirjan maailma on virkistävän erilainen. En usko, että olisin edes nuorena kyennyt moisiin olosuhteisiin, mutta sehän ei tarkoita ettei joku muu kykenisi. Siinä mielessä uskottavuus säilyi.

Reetta Aallon kuvauksissa vilahtavat paikalliset asunto-olosuhteet. Niistä olen kuullut monenlaista omilla Pietarin reissuillani, mutta en ole päässyt näkemään omin silmin yhtään asuntoa.  Kirjassa suomalaisen Pietarissa työharjoittelussa olevan päähenkilön kuuluisien palatsien läheisyydessä sijaitsevan vuokra-asunnon ikkuna antaa ruumishuoneelle. Toisessa asunnossa, jonka päähenkilö vuokrasi vuokrattuaan ensin rahapulassa oman vuokra-asuntonsa, kirput purevat ja ikkunoista vetää.  Seksiä kirjassa on sivukaupalla. Suomalaisen herraseurueen kommentti maksettujen naisten myöhästyessä ”tavaraa ei toimitettu hyväksyttävin ehdoin” puistattaa karuudessaan.

Puhelimessa Vadimin avausrepliikki   ”Allo” toistuu läpi kirjan. Lukija tietää mitä siitä seuraa. Päähenkilö pyörtää päätöksissään kerta toisensa jälkeen. Hän on intohimolleen voimaton.

Reetta Aalto: Vadim, S&S 2020

Syksyn 2019 Pietarin reissusta blogissani

Hotelli Palace Bridge

Ravintoloita

Palatseja

Taidetta 

Päivi Laitinen Reissunaisia

Reissunaisia – lomalukemista riippukeinuun

Luin aiemmin ja postasin myös Mia Kankimäen historiallisista naismatkaajista kertovan ”Naiset joita ajattelen öisin” -kirjan annista. En olisi heti tarttunut samalta kalskahtavaan opukseen ellen olisi ryhtynyt selailemaan Päivi Laitisen Reissunaista.

Reissunaisten joukosta löytyi vanha tuttu, ihana englantilainen leskirouva Ethel Tweedie. Hänen kirjansa ”Matkalla Suomessa 1896” kuului matkailuopintojeni lukemistoon. Kirja oli sen tutkinnon oppikirjoista ehdottomasti mielenkiitoisin. Oli varsin herkullista lukea, miten englantilaisrouva koki Suomen yli sata vuotta sitten. Tweedien havainnot suomalaisista, maisemista ja suomalaisten tavoista suorastaan kutkuttivat. Itse asiassa Suomen vierailu taisi muuttaa rouva Tweedien elämän. Hän nimittäin päätti ryhtyä kirjailijaksi Suomessa ollessaan. Sittemmin hän elätti perheensä kirjoittamalla.

Laitisen Reissunaisiin kuuluu myös maailmanympärimatkaaja Nellie Bly, eräänlainen ”kevyesti matkaajien” esinainen.

”Jos ihminen matkustaa matkustamisen vuoksi – eikä siksi että tekisi vaikutuksen kanssamatkustajiinsa – silloin pakkaaminen on hyvin yksinkertainen toimenpide”.

Juuri niin. En tiedä, olenko koskaan miettinyt miten tehdä vaikutus muihin, mutta aivan matkustamisen alkuaikoja lukuun ottamatta olen matkustanut kevein varustein. Kevyt kapsäkki säästää niin polttoainetta kuin omia voimia. Se säästää nykyään myös rahaa, kun matkatavaroista on ryhdytty perimään lisämaksu lentokoneissa.

Laitisen monien mielenkiintoisten reissunaisten joukosta löytyy toinen Suomeen liittyvä henkilö, Helinä Rautavaara. Hänen mielenkiintoinen elämänsä on inspiroinut myös muita taitelijoita. Muun muassa Teatteri Telakka on tehnyt Rautavaaran monipuolisen reissuelämän innoittamana Saaban kuningatar -teatteriesityksen ja Tanssiteatteri Glims & Gloms Helinä -tanssiteoksen. Rautavaaran matkoilta keräämiä esineitä voi käydä ihastelemassa Helinä Rautavaaran museossa Kauppakeskus Entressen tiloissa.

Päivi Laitinen: Reissunaisia – Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä, Tammi 2019

Juhannus – mieli tekee veden äärelle /Glimsinjoen luontopolku

Juhannusvinkkejä haette kuumeisesti, huomaan. Näin kertoo kuukelin analytiikka, joka seuraa Mummon blogiyleisön määrää ja eri postausten klikkauksia. Voi kun voisinkin vinkata itseni ja te muut jonnekin veden äärellä sijaitsevaan kivaan tanssipaikkaan juhannuksen viettoon, mutta ikävä kyllä ne ovat vähissä tänä juhannuksena.

Kotikonsteja kyllä löytyy. Voit kokeilla rivitanssia tai karaokea netissä. Tai lähteä luontoon.

Aivan ihana kolmen kilometrin pätkä Espoon luontopolkutarjontaa löytyy Glimsinjoen varrelta. Kartta ja kohteista kertova opas ladattavissa

Pro Espoonjoki ry:n sivuilta.

Ota evästä mukaan ja sukella Träskändan puiston luonnontammimetsään Auroran kappelia vastapäätä olevasta  portista. Reitti kulkee mukavasti vehreiden lehtien varjostamia polkuja, käväisee pellon laitamalla ja päättyy Jorvin sairaalan tietämille. Sieltä voi jatkaa kaffille Glimsin talomuseoon  tai suurempaa nälkää tyydyttämään Bembölen kahvituvalle. Tarkista toki miten palvelut ovat avoinna juhannuksen aikaan. Bussilla pääsee Auroran kappelille ja takaisin voi lähteä Turuntien pysäkeiltä ellei sitten halua kävellä takaisin.

Muualla asuvat Mummon seuraajat, tarkkailkaa lähipolkuja. Saatatte yllättyä kuten minä. Lähes koko ikäni olen asunut Glimsinjoen lähistöillä tietämättä tästäkään luontopolusta. Vinkin sain Viherlaaksolaiset ry:n facebook-ryhmän sivuilta. Pro Espoonjoki ry järjesti opastetun kävelyn viime viikolla. Osallistuin ja ihastuin.

Oppaana toimi Erkki Lindell, joka näkyy avauskuvassa.

”Pro Espoonjoki ry rakastaa Espoonjokea ja pyrkii saamaan muutkin tekemään samoin”, kiteytti Erkki Lindell yhdistyksen toimintaa.

Muutamia kuvia polun varrelta.

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Veden solinaa. Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

 

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Tämän kohdalla tarkkana! Löysimme sieltä laatikon josta sai ottaa raparpereja, ehkä niitä on vielä. Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

 

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

 

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Matkan varrella voi nyhtää vieraslajeja. Monimuotoinen luontomme kiittää kun saa kasvutilaa.  Kuvassa Terttu Nurmi työn touhussa. Viherlaakslaiset ry. Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

 

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

 

Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Valkopajuangervo on yksi vieraslajeista. Sitä on aikoinaan istutettu Träskändan kartanon puutarhaan ja lähtenyt leviämään holtittomasti. Kaunishan tuo kasvi on, erityisen kaunis kukkiessaan. Mutta valtaa elintilaa muilta kasveilta ja puilta. Glimsinjoen luontopolku, Espoo, Finland

Mummot ulos mökkikeittiöstä – grillivallankumous

Enpä ole tätäkään aikaisemmin ajatellut: miehet ovat grillien kunkkuja. Olen vaan tyytyväisenä nautiskellut grillipihdeillä eteeni nostettuja makupaloja. Milloin lohta, milloin vihanneksia, joskus makkaraakin. Koska en ole keittiöihmisiä, tiskaaminen on langennut kontolleni luontevasti niin kotioloissa kuin mökeilläkin.

Kaveriporukan kokoontuessa lomanviettoon mökille, joskus uskaltaudun tarjoamaan apuani keittiössä, mutta keittiöimmeisten intohimoinen suhtautuminen milloin mihinkin yksityiskohtaan saa minut jättämän pilkkomisen, paseeraamisen, blanseeramisen, paysannamisen muille.

Vuokramökeillä lisää haastaa se, ettei keittiövälineillä ole omia tuttuja paikkoja. Naisväki viettää pitkiä aikoja päät kaapissa välineitä haeskellessaan milloin eivät hikoile hellan ja tiskialtaan välissä. Miesväki kokoontuu grillin ympärille. Virvokkeiden voimin säädetään grillin lämpötilat, pihvien punerrusaste ja ihaillaan auringonsäteiden tanssia vaahteroissa. Tuttua, eikö.

Näinhän se usein on mennyt ainakin porukoissa, joissa olen pyörinyt. Kannattaisi kokeilla roolien vaihtamista aina välillä. Mummot tehkää grillivallankumous! Grillaaminen ulkoilmassa on hauskaa ja taatusti vähemmän hikistä kesätouhua kuin sisällä keittiössä.

Koska perheemme savustusmestari on siirtynyt taivaallisten grillien ääreen, olen päättänyt opetella kalan savustamisen taidon. Se kuului vielä viikko sitten ”asioita, joita en ole koskaan tehdyt” -listalle. Siellä odottelee tällä hetkellä vielä saaristo-olosuhteissa soutaminen, joka poistunee listalta tämän kesän aikana, mikäli korona suo.

Kutsuin tuttavapariskunnan savukalalounaalle taloyhtiömme yhteisgrillille. Sitä ennen hieman kuivaharjoittelua vävyn opeissa ja vaihe vaiheelta otetut kuvat kännykkään tukemaan tositoimia. Ei voi olla vaikeaa, sillä olihan seurannut toimitusta vuosikymmenten aikana vaikka kuinka monta kertaa.

Omatuntoni kolkutti ostaessani Norjan lohta, mutta tässä koronatilanteessa en ryhtynyt haeskelemaan muuta.

Lohen savustaminen. Näin se menee:

Lohen savustaminen

Kaasuletku auki / Lohen savustaminen

 

Lohen savustaminen

Ensin kipinää sitten vipstaakit oikeaan asentoon. /Lohen savustaminen

 

Lohen savustaminen - perunat

Uudet perunat kiehumaan. Hyvää lohen kanssa. / Lohen savustaminen

Lohen savustaminen

Tämän voi tehdä etukäteen jo valmiiksi. Pari desia leppapuruja pohjalle. / Lohen savustaminen

 

Lohen savustaminen

Muutama sokeripala väriä antamaan.  / Lohen savustaminen

Lohen savustaminen

Jotkut suolaavat jälkikäteen, jotkut samalla kun laittavat savustimeen, Mummo suolaa puolisen tuntia etukäteen karkealla merisuolalla. / Lohen savustaminen

 

Mutta, se penteleen kaasupullo! Tuttavapariskunnan kanssa kolmeen pirkkaan kääntelimme, mutta liitin ei kaiketi mennyt paikalleen. Tai emme tienneet oliko kaasuhana auki vai ei, sillä kirkkaassa päivänvalossa ei näe tuleeko kaasua. Perheen sisäinen puhelinpalvelu neuvoi tarkistamaan, onko pullossa kaasua. No miten. Nostamalla pulloa! Painaa enemmän, jos on kaasua. Enemmän kuin mikä?

Onneksi naapurin mies yritti hiipiä rantaan ja sain hänet kiinni. Mies hölskytteli kaasupulloa, käänteli vipstaakeja ja avot kohta pääsimme savustamaan.

Lohi oli kerrassaan herkullista. Juuri sellaista kuin sen pitääkin. Sopivasti savun makuista ja mehukasta. Väriä arvioidessani ehdin säikähtää kalan tummuutta, kunnes huomasin ottaa pois aurinkolasit.

Siinä ateriaa lopetellessamme toinen naapuri, mies hänkin tuli grillaamaan ja päätin selvittää itselleni vielä kertaalleen, miten kaasupullon liittimen saa helpoiten paikoilleen. Vatsa täynnä ja tyytyväisenä oppi toivottavasti menee perille ja pysyy muistissa seuraavaan kertaan.

”Helpommalla pääset, kun etsit tontilta jonkun miehen sytyttämään grillin”.

Miesten kukkoilua vai tahaton sammakko?Hyvä, että tuttavapariskunnan miespuolisella oli omanarvontunto kohdillaan, muutoin olisi tuosta kommentista  saattaneet pallit murentua.

Asiat, joita en kaipaa koronan jälkeen – puffaruokailu

Nettikahveilla pohdimme, miten maailma muuttuu koronan jälkeen. Nyt kun ravintolat ovat avautumassa, buffaruokailu nousi esiin. Vaikka ravintolat saavat avata ovensa, buffaruokailua ei sallita.

Se on asia, jota minun ei ainakaan tule ikävä vaikka buffattomista ravintoloista tulisi se paljon puhuttu ”uusi normaali”. Syön puhvetista, seisovasta pöydästä, noutopöydästä, buffetista tai nykykielellä buffasta vain pakon edessä. Siihen on monta syytä. Yhtä eli ruokahukkaa kuvasin jo aiemmin postauksessa Ruokaa hukkaan – noutopöydät

Toinen syy liittyy siihen, että nautin seurustelusta. Tämä havainto on korostunut viime aikoina. Kilot ovat karisseet, kun ruoka ei maistu samalla tavalla kuin silloin kun on seuraa. Mummo on siis seurustelusyöppö.

Oi niitä aikoja, oi niitä tapoja

Viime syksynä Tallinnaan matkatessa pohdimme laivan buffaravintolassa ruokailutapojen muutosta. Mukana keskustelussa oli muitakin varttuneempia mummoja.

Mummojen nuoruudessa syötiin seisovasta pöydästä, nykyään kai tuo hassu ’seisova’ ilmaisu on muutettu noutopöydäksi.

Muutkin mummoikäiset muistivat vielä ajan, jolloin ruokailtiin järjestyksessä. Ensin tilattiin ruokajuomat ja odotettiin, että tarjoilija toi ne ja maistatti viinit. Sen jälkeen koko seurue nousi yhtaikaa hakemaan kala-alkupalat. Ne syötiin rauhassa keskustellen, jonka jälkeen siirryttiin liha-alkupaloihin, pääruokaan, jälkiruokaan… kahviin…konjakkiin tai likööriin. Likööriä yleensä kiikutettiin naisille oletusarvoisesti, jota tapaa jo nuoruudessa paheksuin, sillä konjakki on enemmän mieleeni.

Nykyään kaikki hyppivät hakemassa omaan tahtiinsa noutopöydästä, mitä milloinkin. Viiniä vedetään hanasta. Kun kaikki ovat pöydässä eri aikoihin, keskustelu muuttuu hakkaavaksi. Tarina hajoaa palasiksi, ja juoni katoaa.

Harvoin olen nähnyt noutopöytää, jossa ei olisi jonoa. Tilaisuuksissa ja seminaareissa jono tuntuu olevan must.

Korona tuo vielä kolmannen syyn miksi en ikävöi noutopöytiä… Mahtaako tästä selvitä ikinä. Pöpöt ja ihmiset. En olisi kuuna päivänä uskonut, että ihmisestä voi tulla uhka toiselle. Elokuvaa katsoessaankin jännittää muistaako elokuvahahmo pitää turvavälin, vaikka kyseessä on 50-luvun klassikko.

Syötti – Matkalukemista/Serbia

Piti lähteä Serbiaan tässä kuussa. Koronavirus järjesteli kaiken uudelleen ja kuten tiedämme reissut siirtyvät tai peruuntuvat.  Ehdin kuitenkin varata alueen kirjallisuutta Helmetistä. Aika vähän vaihtoehtoja löytyi mutta sain Kosovossa syntyneen serbianjuutalaisen, David Albaharin Syötti -teoksen luettavakseni.

Syötti -kirjaan en olisi aivan ensimmäiseksi kirjastossa tarttunut. Kun haen matkalukemista, teoksen tulee olla ulkoasultaan ilmava ja sisällöltään helpohko. Sellainen, jota voi lukea pienissä pätkissä juuri ennen nukahtamista tai lentokentän hyörinässä. Kirjailijan tai tapahtumien tulee liittyä ainakin löyhästi matkakohteeseeni.

Syötti hengästyttää jo selaillessa. Mummonmuistiin ei mahdu yhtään kirjaa, jossa koko kirja olisi yhtä kappaletta. Syötti oli. Yksi kappale 134 sivua pitkä. Kyllä, satakolmekymmentä neljä sivua! Pitkät kappaleet saavat minut yleensä jättämään teoksen hyllyyn. Niin olisi käynyt varmaan tämänkin kirjan osalta, ellen olisi sitä varauspalvelusta tilannut. Silloinhan ei kirjaa pääse selailemaan ollenkaan.

Albahari hönkäisee ulos äitinsä tarinan sanoilla ”Mistä oikein aloittaisin” sivulla 7 ja lopettaa tarinan sivulla 141 sanoihin ”Sitten peräännyn varovasti, hyvin varovasti, kunnes jokin koskettaa selkääni.” Siinä välissä amerikkalainen kirjailija Donald oleilee tarinassa jonkinlaisen mentorin osassa. Donald osaa kirjoittaa, Albahari mielestään ei osaa. ”Jos osaisin kirjoittaa” toistuu kirjan sivuilla useaan.

Alkusivuilla täytyi vilkaista Albaharin esittelyä, jotta sain ajatukseni järjestettyä mistä sodasta on kyse, muistissa kun on päällimmäisenä alueen viimeisimmät medioista tulvineet sotakuvat. Albahari on syntynyt vuonna 1948 Pecissä, silloisessa Jugoslaviassa. Äidin kertomuksessa kyse on siis toisen maailmansodan ajasta, mikä selviää toki tekstin kulkiessa eteenpäin.

Myöhemmin Albaharin teksti nivouttaa kahden sodan aikatasoja . ”Zagreb ei ollut enää sama kaupunki kuin ennen, ja äidin elämä luhistui aivan kuten minun elämäni luhistui viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun alkoi uusi sota ja Belgrad muuttui toiseksi kaupungiksi…”.

Tulee mieleen sanonta ”moni kakku päältä kaunis”. Ankeasta ulkoasustaan huolimatta kirja lähtee vetämään. Ensin minua vaivasi se, missä kohtaa voin katkaista lukemiseni. Nukkua kun pitää aina välillä eikä kirjassa ole lukuja, kappaleitakin vain tuo yksi mammuttikappale. Huomasin kuitenkin, että turha miettiä moista, sillä mihin tahansa kohtaan lopetin, pystyin jatkamaan kirjailijan tajunnanvirralta muistuttavaa tekstiä vaivatta seuraavana iltana. Sanon ”tajunnanvirralta muistuttavaa” koska olen aika varma, että tajunnanvirtaa on muokattu moneen otteeseen ennen kuin se on saatu kansien väliin näin tiiviissä muodossa. Kansista sen verran, että tylsät ovat.

Äidin kertoma tarina on taltioitu kelanauhoille, samanlaisille joihin mummon nuoruudessaan tavattiin nauhoittaa Nuorten sävellahjaa. Albahari kuuntelee nauhoja ja kirjoittaa tarinaa Kanadassa, jonne hän on muuttanut 1994. Teksti on tiivistä. Sen kautta muotoutui kuva äidistä pienten arkisten asioiden kautta sotaa käyvässä Jugoslaviassa.

David Albahari: Syötti, Mansarda 2007, suomennos Kari Klemelä

Kirjastosta ylläripaketti – Kuhmon kirjasto

Kyllä ovat kekseliäitä nuo kirjastovirkailijat. Aamuteeveessä esiteltiin tänä aamuna Kuhmon kirjaston toimintaa korona-aikana. Siellä virkailija pussitti asiakkaiden tilaamia kirjoja. Ällistys oli suuri, kun kävi ilmi, että niitä tilattiin sähköpostilla ja puhelimitse. Ällistykseni oli vielä suurempi, kun virkailija kertoi, että tilata voi myös aihepiireittäin. He sitten valitsevat sopivia.

Aivan ihanaa! Itseäni ilahduttaa, jos joku tuo minulle kirjayllärin kirjastosta. Jonkun muun valitsema kirja antaa usein uudenlaista lukusisältöä. Aina ei tarvitse pitää kirjasta, sen voi jättää lukemattakin. Monesti olen kuitenkin yllättynyt positiivisesti.

Mutta ajatella, että kirjastovirkailija lataisi kassin minulle. Mitä luksusta.

Vierailin Kuhmon kirjastossa vuonna 2012 hiihtolomalla ollessani. En jaksanut uskoa silmiäni, kun näin kirjastorakennuksen. Miten näin pienellä paikkakunnalla on näin komea kirjasto. Blogipostauksessa kerron Kuhmosta matkailijan näkökulmasta, myös kirjastosta. Käy vilkaisemassa.

Blogipostauksessa kerron Kuhmosta matkailijan näkökulmasta, myös kirjastosta. Käy vilkaisemassa.