Suomen suurin matkablogiyhteisö

Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat – kirjavinkki/Espanja

Taas tuli tartuttua camino-vaelluksista kertovaan kirjaan.  Tällä kertaa luin Jean-Christophe Rufinin teoksen Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat.

Kirja vie lukijan kahdeksansadan kilometrin vaellukselle Pohjois-Espanjan pyhiinvaellusreiteille. Siis Santiagon teille, caminolle, kuka milläkin nimellä tuota vaellusta kutsuu. Itse olen vaeltanut Santiagon tiellä ja kun mainitsen asiasta, usein minulta kysytään: ”Kävelitkö koko Santiago de Compostelan reitin?”

Tosiasiassa näitä reittejä on vaikka kuinka monta. Suomen Rengostakin lähtee yksi reitti, joka johtaa tuohon kuuluisaan Santiago de Compostelan kaupunkiin ja katedraaliin, jossa apostoli Jaakobin luiden kerrotaan olevan. Rengosta on kävelty muinoin, mutta myös aivan viime vuosina. Näitä tuhannen vuoden aikana tallottuja reittejä lähtee Portugalista, Englannista, Virosta…you name it.

Yleensä kysyjä tarkoittaa kuitenkin kaikkein tunnetuinta camino-reittiä, Camino Francesia eli Ranskan reittiä ja sen loppupään osuutta, noin 800 kilometrin matkaa Ranskan puolelta Pyreneiltä Santiago de Compostelaan. Vaelsin sen syksyllä 2013, kun kämppäni oli putkirempan kourissa. Siitä reissusta löytyy kuvauksia blogissani hakusanalla ”remonttireissut”.  Rufinin vaellus sen sijaan kulki Pohjoista reittiä (Camino Norte) ja hänen aloituspaikkansa oli Hendaye. Olen  kulkenut myös tuota reititiä välillä San Sebastian Oviedo. Kuvauksia blogista hakusanalla ”camino del norte”. Loppumatka on vielä kävelemättä. Ehkä joku päivä…

Ilahduttavaa, että Rufin kuvailee kulkuaan Camino Nortella. Siitä on vähemmän kirjoitettu ja se on myös vähemmän kuljettu, mutta suosio on viime vuosina lisääntynyt Ranskan reitin ruuhkautumisen ja sen mukana tuoman kaupallistumisen myötä. Vaikka suuri osa nykyvaeltajista ei lähde caminolle uskonnollisista syistä, niin siitä huolimatta vaelluksen aikana halutaan jonkin sortin rauhaa ja rihkamakulttuurista etäällä oloa.

Avauskuvaksi oli aivan pakko kopioida Rufinin kirjasta kansiaukeaman kuva. Se on yksinkertaistettu kartta, juuri sellainen, jonka olisin halunnut nähdä ensimmäistä caminoa suunnitellessani. Kuvasta hahmottaa selvästi missä kulkee pohjoinen reitti eli Camino del Norte ja missä Ranskan reitti eli Camino Frances.

Rufin matkaa yksin ja tuntuu ainakin aluksi välttelevän ihmisiä. Hän yrittää toimia kuin pyhiinvaeltaja, matkaa askeettisesti ja vähillä rahoin. Toisaalta hän yöpyy teltassa, mutta hakeutuu myös hotellien puhtaisiin lakanoihin aina välillä. Pyhiinvaeltajien majatalot eivät ole hänen makuunsa. Kiinnitin huomiota Rufinin tapaan kuvailla majatalojen isäntiä varsin kriittisesti, etten sanoisi negatiivisesti. Itse en moista kriittisyyttä saa millään muotoa itsestäni ulos. Olen vaeltanut Santiagon teillä reilut kaksituhatta kilometriä monia eri reittejä ja yöpynyt pääasiassa majataloissa, niin kunnan, uskonnollisten yhteisöjen kuin yksityisten ylläpitämissä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta minut on otettu vastaan sydämellisesti.

Totta tietysti on, että pyhiinvaeltajat – vaikkakin hyvin vähän rahaa käyttävät – ovat tuoneet vaurautta tai ainakin mahdollistaneet elämisen monille camino-reittien varrella sijaitsevien pikkukylien asukkaille. Jopa niin kuin Rufin kirjassaan kuvaa erästä Campiellon kauppiasta.

”Pyhiinvaeltajien tie oli hänelle liiketaloudellinen mahdollisuus, ja hän käytti kaiken tarmonsa sen hyödyntämiseen. Hän oli ynnännyt etunsa: Campiello oli pyhiinvaeltajien tien varrella, ja nykyisin kaikissa opaskirjoissa mainittiin hänen liikkeensä.”

Alkusanat Vaellus -kirjaan kirjoittanut kirjailija ja vaelluksensa Ranskan reitillä tehnyt Suvi Ahola sanoo:  ”Eniten minua kuitenkin häiristi monien  vaeltajien outo halu olla ensimmäinen herääjä koko salissa.” Huomaan, että vuosia hänen vaelluksestaan on kulunut. Itse tein ensimmäisen reissuni vuonna 2008 eli vuotta aiemmin kuin Ahola. Molemmat olimme matkalla toukokuussa ja molemmat myös Ranskan reitillä.

Ensimmäisellä reissullani ei ollut ruuhkia siinä määrin kuin nykyään. Eikä varmaan Aholankaan reissulla. Viime vuosina vaeltajien määrä on kuitenkin lisääntynyt räjähdysmäisesti, erityisesti juuri Ranskan reitillä. Monet siirtyvät siitä syystä Nortelle ja viime aikoina myös Portugalin ja muille reiteille. Etenkin sesonkiaikaan Ranskan reitillä vaeltajat joutuvat kilpailemaan majatalojen sänkypaikoista. Ne jaetaan tulojärjestyksessä, käytännössä siten, että rinkka asetetaan majatalon oven eteen muodostuvaan jonoon. Kesällä aurinko saattaa olla niin paahtavan kuuma, että on paras kävellä etappinsa aamun tunteina. Ja tietysti on niitä aikaisin herääviä. Nukkumaan mennään jo iltakymmeneltä tai ainakin omaan punkkaan odottamaan unta. Aholan mainitsemaan huomionkipeyttä  ihmettelen. Jotenkin se ei istu caminon kulkijan profiiliin.

Mitä Rufinin teokseen tulee, se on virkistävän erilaista tarinaa verrattuna moneen jonkin asteisessa hurmiossa kirjoitettuun tekstiin netissä tai kirjallisuudessa. Hurmiotahan camino tuottaa parhaimmillaan. Siihen joko hurahtaa tai sitten ei. Harvoin olen kohdannut välimuotoja, mikä tietysti saattaa johtua omasta camino-kuplastani, joka sisältää lukemattomia hurahtaneita eli niitä, jotka caminoa raahustaessaan vannovat ”ei ikinä enää” ja hetken päästä miettivät mikä olisi seuraava reitti. Ne, jotka kertalaakista huomaavat, että tämä ei ole minun juttuni, harvoin ovat mukana näissä somen vaellushyttysenpiston saaneiden someryhmissä.

Kirjan viimeisillä sivuilla olevat tunnot pystyn hyvin jakamaan Rufinin kanssa. Hän miettii pyhiinvaelluksen pysyvämpiä jälkiä kuten ”mochilan filosofiaa”. Mochila tarkoittaa reppua ja repun voi myös mieltää selässä kannettavana taakkana , joka ei sisällä ainoastaan tavaraa vaan myös ”olemassaolon mochilaa”. Moni miettii  ”repun painoa ja sisältöä” kotiinpaluun jälkeen, mutta niin minulle kuin monelle tuntemalleni caminoa vaeltaneelle, Rufin mukaan lukien ”Sekin vaihe meni vähitellen ohitse”.

Kuten Rufin hyvin kuvaa caminon jälkeistä elämää: ”Kaikki katoaa muutamassa viikossa. Elämä jatkuu entisellään. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut. Tietysti joistakin merkeistä huomaa, että muutos on meneillään syvällä sisimmässä.”

Sitä jäin miettimään, että viimeisen sadan kilometrin matkalle Rufin sai matkakumppanikseen vaimonsa, mutta mystisesti hän katosi tekstistä. Rufin käveli kahdeksansataa kilometriä ja koki saman tyylisen tyhjyyden tunteen kuin minäkin saapuessaan turisteiksi muuttuneita vaeltajia kuhisevaan Santiago de Compostelaan. Rufinin vaimo käveli satakunta kilometriä. Miten hän koki perilletulon?

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply