Poliisia ja palomiestä on tarvittu – camino vasta alkumetreillä

Joskus kauan sitten, kun tyttäreni oli pieni matkustimme kahdestaan Espanjassa. Opas halusi käyttää kiertoilmaisua varkaista ja sanoi bussista nähtävyyksien äären lähtevälle turistiporukalle ”Muistakaa pitää käsilaukuista kiinni, sillä siellä saattaa olla niitä, jotka eivät tiedä mikä on minun omaa ja mikä hänen omaa”.

Kotiin tultuamme tästä tietämätön isä säikähti toden teolla, kun lapsi keskellä yötä seisoi eteisessä ja ulvoi, että nyt ne tulee, ne jotka eivät tiedä mikä on minun omaa ja mikä hänen omaa.

Poliisia tarvitsimme Lissabonissa, kun ratikka numero 15:ssa oli joku, joka ei tiennyt mikä on kenenkin tasku. Kukkaro meni ja luottokortti.

Ähäkutti, eipä paljon hyötynyt. Matkustamme niukoilla rahavaroilla varustettuna. Luottokortti tietysti harmitti.

Kuten aiemmin totesin, asioilla on taipumus järjestyä caminolla. Sen osoittaa jo tämäkin päivä.

Sacavem oli siis paikka, josta lähdimme löntystelemään kohti Santiagoa. Rinkka tietysti vinossa ja painava. Niin se on aina aluksi, kunnes tavarat asettuvat oikeisiin uomiinsa. Matka jatkui vaihtelevissa maisemissa. Lättänää, teollisuusaluetta, joen vartta myöten.  Paikka toisensa jälkeen jäi taakse. Kaikki tuntui olevan kiinni. Ihmisiä vähänlaisesti. Vain yksi  ranskalainen peregrino (pyhiinvaellusreittiä käyttävä)  ohitti meidät.

Tarkalleen en muista missä vaiheessa alkoi epäilys majapaikan löytymisestä iskeä. Santiagon tietä – caminoreittiä – vaeltaminen ei ole mikään ongelma. Ne ovat erinomaisesti merkittyjä heti Lissabonista alkaen. Mutta miltä näyttää majapaikka. Johtaako sinne camino. Onko niitä ylipäätään.

Ohitimme yhden majatalon. Se oli kiinni.

Kyselimme. Porukka oli tietävinään ja minä ymmärtäväni. Täällä Portugalissa tulee sama tunne kuin Virossa. Osaa kieltä, muttei osaa. Paikalliset ymmärtävät espanjaani, mutta minä en mitä he vastaavat. Tämä tietysti johti loputtomaan määrään risteyksiä, liikenneympyröitä ja ties mitä oikealle ja vasemmalle menevää. Aina oltiin väärässä paikassa.

Kaksikymmentäkolme kilometriä painoi jalkoja. Kyseessä eka vaelluspäivä. Ei metriäkään enää. Taksi peffan alle! Mutta mihin.

Joku neuvoi lopulta kirkolle.  Sieltä alkoi uskomaton tapahtumaketju.

Mies joka ei osannut englantia, taikoi paikalle kaksi kielitaitoista naista. (avauskuvassa Joana vasemmalla ja Valentina oikealla)  Yhdessä he taikoivat luureistaan paikan, jossa voisimme nukkua. Se vaan oli lähes kymmenen kilometrin päässä.  Jalat eivät kantaneet enää, sen kaikki ymmärsivät.

Pian huomasimme istuvamme naisten auton takapenkillä.

Onko ruokaa? Ravintolat ovat kiinni koska pääsiäinen. Ei ole ruokaa. Niin sitten ajeltiin parin marketin ohi, nekin kiinni. Tämäkään ei ollut mikään ongelma. Ratin takana oleva Valentiana pysäytti pihaan ja kohta ilmestyi takaisin Angry Bird -kassia kantaen. Kassiin hän oli kerännyt kaapeistaan kaiken illalliseen tarvittavan. Pitsat kummallekin , suklaajuomia, hedelmiä, leipää, jopa pääsiäismunia.

Naisten kirkkoreissu muuttui käynniksi paloasemalla. Siellä nukuimme seuraavan yön. Jokinäköala, valtava tila kahdelle patjalle lattialla, jäkaappi ja suihkutila jaettuna paikallisten palohenkilöiden kanssa.

Voiko tuollaisia ihmisiä oikeasti olla. Voi. Kyllä olemme kiitollisia.

Maisemia matkalta.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

8 Comments

  • Reply Bob "Jakke" Abspoel lauantai, huhtikuu 7, 2018 at 14:58

    Ei ole alku todellakaan sujunut sulle! Tuo Alpriate:n albergue on kodikas paikka — kun se on auki. Lähellä on mukava kahvila. Eihän nuo tiedot enää auta. Bom caminho sinulle! Luen tämän blogin taas kun itse olen takaisin (Barcelona-SdC-Fisterre tällä kertaa).

    • Reply Kirsti Sergejeff sunnuntai, huhtikuu 8, 2018 at 18:35

      Buen camino sinullekin Bob!

  • Reply saara sunnuntai, huhtikuu 8, 2018 at 00:16

    wau, saitte heti kärkeem Bombeiros-elämyksen.

    • Reply Kirsti Sergejeff sunnuntai, huhtikuu 8, 2018 at 18:36

      Niinhän siinä kävi. Nyt jo naurattaa.

  • Reply Ilkka sunnuntai, huhtikuu 8, 2018 at 18:18

    Hei, mukava seurata. Ihan kuin olisi matkalla caminolla, vaikka on nojatuolissa

    • Reply Kirsti Sergejeff sunnuntai, huhtikuu 8, 2018 at 18:40

      Tervetuloa vaan mummon matkaan! Joskus kyllä olisin mieluummin nojatuolissa, esimerkiksi eilen kun vettä tuli taivaan täydeltä.

  • Reply Ilkka maanantai, huhtikuu 9, 2018 at 17:18

    Tarkennan vielä että sunnuntaina kirjoitti Kometan iso Ilkka, joka haluaisin kirjoittaa Kustille. Seikkailin Portugalin eteläosassa kaivoksilla. Pohjoisesta jäi mieleen, että tiet olivat pieniä ja mutkaisia.
    Olen koko ajan hengessä mukana vaelluksellasi. Oikein tunnen kuinka matka on pitkä ja tie kivinen. Toivon kaikkea hyvää ja uskon, että asiat järjestyvät ajallaan…

    • Reply Kirsti Sergejeff maanantai, huhtikuu 16, 2018 at 20:35

      Hei Ilkka, kiitos lisäyksestä. Nyt tiedän kenestä on kyse. Kiva kun jaksat olla hengessä mukana. Matka saattaa olla kivinen, mutainen ja vaikka mitä, mutta antoisaa joka tapauksessa. Tämä on viides caminoni. Jos neljästä edellisestä olen jo selvinnyt, niin myös tästä. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että tällä matkalla on monenlaista haastetta. Pysy matkassa!

    Leave a Reply