Suomen suurin matkablogiyhteisö

Takaisin kotimaahan Kalevala – Kostamus – Kajaani

Kotimatkalle lähdimme aamuseitsemältä aamiaispusseilla varustettuna.  Ponkalahdella, kun aamiaistimme, yritin kuikulla näkyisikö sitä tuloreissulta tuttua koiraystäväämme. Ei näkynyt.

20160802_125955 Vienan Karjala, Venehjärvi

Vielä yksi ohjelmanmuutos. Lounaspaikka ehti vaihtua. Emme syöneetkään keskustan ravintolassa, jossa olisi voinut tehdä viime hetken ostokset, vaan samassa Richardissa, jossa olimme syöneet jo alkumatkasta kaikki ateriamme.

Puolenpäivän aikaan tappelimme bussin liikkeelle. Turvavyöt ja ilmastoinnit saatiin kuin saatiinkin kaikkia tyydyttävälle tasolle ja auton nokka kohti Suomea.

Rajamuodollisuudet hoituivat hetkessä, jopa porukan vessareissuja nopeammin. Lienen ainoa, joka ei saanut vatsatautia. Sitä on podettu eri vaiheissa olevana koko Uhtuassa pysähtymisen ajan.

Rajan jälkeen maisema muuttuu. En heti hiffannut miksi, mutta vieressäni istuva analyyttinen lady, josta minulla on ollut paljon iloa reissun aikana, todellinen Venäjän tuntija, avasi silmäni.  Puskat ovat poissa ja roskia ei makaa tien varsilla. Vienan puolella metsien puulajit, suot ja muut maisemien vaihtelut eivät näy koska tienvarsien puskia ei ole karsittu. Täytyy sukeltaa puskien läpi katsomaan ja minun tapauksessani kuvaamaan maisemia.

Tuota roskaamisilmiötä en käsitä alkuunkaan. Vienalaisille on annettu niin kaunis maa, miksi he pilaavat näkymät heittelemällä kaiken mahdollisen tien varsille.

Toisaalta, Suomen maisemien euforiasta palasin todellisuuteen Helsingissä, Pasilan asemalla kun vierestäni kuului varsin tuttu ääni. Joku selvitteli äänekkääsi kurkkuaan ja sylkäisi sisällön yhtä äänekkäästi maahan. Tuo ilmiö pysäyttää aina kun saavun muualta Suomeen. Mikä saa ihmisen näillä seuduilla, tänä aikana rykimään kuin keskiaikaisen keuhkotautisen ukon?

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply