Melkein koko toukokuu satoi ja elämä oli paljon valjumpaa, koska suurin osa Coloradon parhaista aktiviteeteista sijoittuu luonnonhelmaan. Memorial Day mahdollisti meille pidennetyn viikonloppureissun, jonka päätimme jatkuvasta epävakaasta sääennusteesta huolimatta tehdä Great Sand Dunes -kansallispuistoon. Meitä lähti matkaan 7 hengen porukka. Perjantai-iltana ajoimme Puebloon saakka, jossa harjoittelimme telttailua ystävämme kodin lattialla.

Lauantaina aikaisin aamusta suuntasimme kohty hiekkadyynejä. Great Sand Dunes – kansallispuisto on ehdottomasti ”must see” nähtävyys Coloradossa ja yksi parhaimpia kokemuksiani täällä ollessani.
Keli oli viilleähkö, mikä oli sinänsä vain hyvä hiekkadyyneillä vierailuun, koska hiekka kuumenee auringossa sietämättömän kuumaksi. Vuokrasimme sand boardin, jotta pääsisimme kokeilemaan lautailutaitoja hiekalla. Se oli aika hauskaa, kun vihdoin vauhtiin pääsi, mutta kyllä lumilautailu on vaan kaksinverroin hauskempaa.

Meille ei toki riittänyt vaan maiseman ihmettely ja hiekalla pelleily, joten päätimme patikoida hiekkadyynien kaikista korkeimmalle huipulle. Dyyneillä on useita eri huippuja, joten vaikea sanoa oliko se virallisesti korkein, mutta niin ainakin päätimme. Hiekalla patikoiminen käy kyllä kunnon treenistä. Huipulla oli huippu fiilis ja tuuli kirjaimelllisesti hiekkaa!

Huipulta alaspäin tultaessamme huomasimme lähestymän myrskypilven. Viimeistään siinä vaiheessa iski paniikki, kun takana jyrähti ukkonen ja taivaalta alkoi sataa rakeita. Ajatuksena pakeneminen hiekkadyyneiltä raesateelta, kuulostaa ihan käsittämättömältä, mutta Coloradossa tämäkin on mahdollista. Juostessa muovitossuni upposivat hiekan syvyyksiin ja sinne saivat siinä kiiressä jäädäkin. Hiekkaraemyrskyssä kenkien pelastaminen ei ollut ensimmäinen mieleentullut asia. Ehkä joku onnekas ne löytää vielä kaunis päivä.
Juuri kun olimme ehtineet pois aavikolta, niin rauha palasi maahan auringon paluun muodossa. Olo oli kuin mistäkin toimintakohtauksesta selviytyneeltä.

Dyynien jälkeen teimme vielä patikointiretken läheiselle vesiputoukselle Zapata Fallsille, jonka jälkeen ajoimme leirintäpaikallemme Mogote Campgroundille.

Mogotessa jännitystä aiheutti varoitukset karhuista, joiden reviireillä majoituimme. Kaikki ruoka oli esimerkiksi pidettävä öisin ja poissaollessa autojen sisällä.Tämähän oli sinänsä helppoa, koska vaikka telttapaikkamme oli aika kuusessa, niin silti auton sai ajettua jenkkityyliin teltan viereen.

Jotenkin jäi semmoinen kuva, että jenkkien telttailun ja hotellissa yöpymisen erottaa vain se teltta. Ystävämme olivat varustautuneet telttailuun viimeisen päälle jättitelttoineen, retkituolineen, kaasuliesineen ja gourmet ruokineen, samalla kun me vedettin tonnikalaa purkista ja mutusteltiin riisikakkuja. Sinänsä koko telttailu ei olisi edes onnistunut ilman tätä mahtavaa porukkaa, sillä mehän ei edes omisteta täällä muita retkeilyvarusteita kuin Suomesta tuodut yksi makuupussi, retkialusta, taskulamppu ja leatherman.

Sunnuntaina teimme patikoinnin lähialueen metsässä, mutta se jäi aika lyhyeksi sillä eilispäivän hiekkadyynien seikkailut verottivat reilusti. Myös metsästä kuulunut epämääräinen mörähdys  kummasti nopeutti askelia takaisin autolle.

Patikoinnin perään suuntasimme 1,5 h ajomatkan päähän New Mexicon puolelle ulkokylpylään ”Ojo Caliente Mineral Spings Resort & Spa”. Tämä on vain yksi useista kymmenistä lähialueille rakennetuista kuumia lähteitä hyödyntävistä uimaloista. Ojo Caliente oli hintava, mutta sinänsä myös hintansa veroinen.  Kylpylä oli viety astetta pidemmälle, sillä veden mineraalit oli erotettu toisistaan, niin että pystyimme vaihtelemaan muun muassa rauta-altaan, sooda-altaan ja arsenikkialtaan välillä muta-altaasta puhumattakaan. Kylpylän ohjeistuksen mukaan altaiden eri mineraaleilla oli vaikka mitälie terveysvaikutuksia, en kuitenkaan kokenut mitään suuria parantumisia parin tunnin kylpemisen aikana. Paikasta löytyi toki myös höyrysauna ja ruotsalainen sauna, jossa löylyt jäi heittämättä. Parasta tuossa hetkessä oli kuitenkin, kun pääsi vihdoin pesemään hiekkadyynien hiekat pois.

Telttayöt saimme nukkua karhuilta rauhassa, lähinnä tyttöjen teltassa saimme kuunnella naapuriteltan öistä murinaa kuorsauksen muodossa. Maanantain paluumatkalla piipahdimme entisen tulivuoren tyngällä, johon kaksi uskaliasta päättivät kiivetä varoituksistamme huolimatta. Kyseessä oli siis yksityisalue, joten omistajat eivät välttämättä tykänneet heidän vuohiaan häiriköivistä muukalaisista. Paluumatkalle sattui myös Bishop Castle, joka ei varmasti ole täyttänyt kaikkia rakennusmääräyksiä. Bishopin perheen kodin rakennus aloitettiin vuonna 1969 ja rakentaminen taitaa olla yhä kesken. Kohde on nykyään suosittu nähtävyys.

Onneksemme saimme seuraavan kerran sadetta reissulla vasta paluumatkalla ukkosmyrskyn muodossa. Vaikka en nauti näistä epävakaista säistä ja jatkuvista sateista, joita Colorado on nyt melkein kuukauden kokenut, niin onhan tämä niin upeaa, kun on niin vihreän vehreää joka puolella. Tulee ihan Suomen kesä mieleen! Sitä odotellessa seuraavana on vuorossa New York!