Muuttaessa ulkomaille saa kokea uutta ja erilaista, mutta samalla etäisyyden vuoksi joutuu luopumaan toisista tärkeistä ja korvaamattomista asioista ja tapahtumista. Tärkeitä tapahtumia, jotka jääneet tai jäävät näkemättä ovat läheisen lapsuudenkaverin häät, hyvän opiskelukaverin valmistujaiset ja toisen hyvän opiskelukaverin polttarit. Kyllähän se harmittaa.

Rakas koirani Senni, joka asunut yliopisto-opiskeluistani asti äitini luona, täytti toukokuussa 16 vuotta. Vinguin koiraa koko ala-asteen ajan kunnes 10 vuotiaana sain Sennin. Alun perin olimme päättäneet ottaa uroskoiran, mutta kun menimme katsomaan pentuja, Senni suorastaan juoksi syliimme. Joten etäisen urospennun sijaan, valitsimme huomionhakuisen Sennin. Oi ja sitä Senni on ollut koko elämänsä ajan.

Kasvatuksessa olisi saanut olla ehkä enemmän kuria, sillä Senni saattoi välillä käyttäytyä arvaamattomasti vieraita kohtaan ja usein pelkäsi muita kuin tuttuja koiria. Koska Senni on niin vanha, hänen kaikki koirakaverinsa ovat jo edes menneitä. Pentuna Senni otti mallia kaverin uroskoiralta lenkkikulttuurista, minkä vuoksi se teki tarpeensa tasapainoillen kahden etutassunsa varassa, mikä näyttää vähän hullunkuriselta ulkopuolisten silmissä.  Senni osasi myös seisoa takajaloillaan ja pyöriä ympäri, istua, maata, antaa tassua ja tulla luokse. Itsepäisyydestään ja pippurisuudestaan huolimatta, Senni on meille todella rakas.

Senni oli ehdottomasti seurakoira. Se tuli aina sinne, jossa on ihmisiä ja halusi ehdottomasti tervehtiä jokaisen vastaantulijan ja vierailijan.  Jos joku luki lehtiä lattialla tai pelasi lautapeliä, Senni saattoi istahtaa keskelle pelilautaa tai sanomalehteä.

Sennillä oli myös kissamaisia piirteitä. Sen kerjääminen kuulostaa ihan kissan maunnalta ja kesäisin Senni tykkäsi nauttia auringosta makaamalla terassilla. Senni on aina tykännyt leikkiä paljon ja teki sitä vielä vanhuuden päivinäkin. Senni on tykännyt avata paketeita ja jouluisin se ei aina voinut ymmärtää, että kaikki paketit eivät ole sille.

Vaikka asuin kuusi vuotta Sennin elämästä toisella paikkakunnalla, Senni tunnisti minut aina, kun palasin kotiin. Viimeksi näin Sennin jouluna.

Vanhetessaan Senniä alkoi vaivaamaan useat vanhuudenvaivat: ensin lonkkavika, sitten sydänvika, kaihi ja huonontunut kuulo. Vaivojen vuoksi Sennin menetti osan pippurisesta luonteestaan ja alkoi muistuttaa enemmänkin lauhkeaa lammasta. Näistäkin vaivoista huolimatta Senni on ollut pitkään ikäisekseen yllättävän virkeä ja näyttänyt nauttivan vielä elämästään. Uskomme, että Sennin pitkän elämän takana on sen nirsous ruuan suhteen ja sen itsensä pitämät paastopäivät. Herkut kyllä toki maistuivat Sennille aina.

Viimeisen puolen aikana vanhuus on kuitenkin alkanut painaa liikaa. Sennillä oli hiljattain keuhkotulehdus, joka kyllä helpottui lääkityksellä, mutta viime viikkoina Senni on pyörtyillyt ympäriinsä, ruoka eikä edes vesi meinaa maistua ja nukuttuakaan se ei ole saanut. Jos jostain huomaa, että elämän liekki on sammunut, kun koira ei jaksa enää tehdä asioita, joista se nauttii.

Koska tilanne alkoi mennä sen verran pahaksi, jouduimme tekemään päätöksen, jota kukaan koiraomistaja ei mielellään halua tehdä. Senni päästettiin tänään viimeiseen uneen. Tilanne on kamala, koska minulla ei ollut mahdollisuutta hyvästellä Senniä. Tällaisissa tilanteissa pitää kuitenkin olla sen verran epäitsekäs ja parasta oli tehdä sille palvelus ennen kuin se kärsi liikaa. Ikävä on valtava.

Surullista tunnelmien jälkeen seuraavana luvassa kuvia vähän viime viikkojen tapahtumista. Kuvathan kertovat enemmän kuin 1000 sanaa.

En ole vähään aikaan julkaissut mitään, koska en ole ollut varma mistä kirjoittaa ja on laiskottanut. Viikonloput ovat olleet täynnä ohjelmaa ja töissä on ollut raskasta. Kun aloittaa uudessa työpaikassa vieraassa maassa, on vaikea tietää mitä odottaa ja mitä sinulta odotetaan. Sitä vain yrittää tehdä parhaansa.

Uudet työtehtävät ovat olleet yllättävän haastavia ja erilaisia kuin Suomessa. Täällä käytetyt tekniset järjestelmät ovat erilaisempia kuin oletin etukäteen. Opeteltavaa on siis ollut enemmän kuin kuvittelin. Koska työskentely on ollut paljon opettelua, välillä on tuntunut siltä, että tuloksia ei tule ja olo on ollut suoraan sanoen jopa epäonnistunut.

Avautumisia töistä on saanut pitkälti kuulla Mikko, kun ei ole ollut oikein ketään muuta kenelle avautua. Kiitokset jaksamisesta Mikolle!

Viime viikolla sain kuitenkin positiivista palautetta, joka merkitsi minulle paljon. Tuli olo, että minusta on ollut hyötyä tälle firmalle ja tämä hyöty vaan kasvaa, mitä enemmän opin.

Jännää, miten nopeasti sitä vaan tottuu uusiin asioihin ja tapoihin. Alussa moni asia tuntui vieraalta. Suihkua oli hankala käyttää. Toimiston penkit olivat mahdottomia istua. Small talk tuntui vieraalta ja en ollut ikinä varautunut siihen. Työmatka tuntui pitkältä. Verojen lisääminen ostoksiin kassalla tuntui typerältä. Vesi maistui pahalta, tosin nyt meillä on suodatinkannu. Tippikulttuuri ärsytti, no se ärsyttää vieläkin, mutta ei niin paljoa kuin alussa. Sosiaalisia tilanteita englanniksi suunnitteli etukäteen, mutta harvoin enää. Oman autonkin olemassa oloon on tottunut niin paljon, että paluuta autottomuuteen ei ole.

Olen ollut mukana muutamassa MeetUpissa, joista kerroin aikaisemmin. Ne ovat olleet kaikki hyviä kokemuksia, vaikka ei niistä suoraan sanoen ystäviä ole hetkessä löytynyt. MeetUpit ovat sinänsä hyviä, koska niihin voi mennä milloin itselle sopii ja perua ilman, että pahoittaisi jonkun mieltä. Jenkit ihmisinä eivät ole niin erilaisia verrattuna suomalaisiin kuin ehkä kuvittelin. Ehkä heidän rentous ja avoimuus on avain siihen, miksi heidän kanssaan tulee helposti toimeen ja jutteleminen on sujuvaa ja helppoa. Jenkit eivät pelkää avautua vieraillekaan elämästään toisin kuin usein tuppisuut suomalaiset. Tämän vuoksi ainakin tuttavia jenkeistä on helppo saada.

Viime viikonloppuna meillä oli tarkoitus mennä MeetUppiin Incline Trailille 1.5h ajomatkan päähän Goldenista. Lopulta emme löytäneet muita, joten kiipesimme Inclinen keskenämme. Syynä tähän oli, että olin unohtanut lisätä rahaa puhelinliittymääni, joten viestini eivät menneet perille, hups. No hauskaa meillä oli keskenämmekin.

Incline on suora reitti noin 2000 askelta ylämäkeä reilun 600 metrin korkeudelle. Mitkään kokemani portaat eivät ole olleet noin rankat ja välillä jouduin jopa käyttää käsiä ylöspäin pääsemiseen.

Huippu-urheilijat käyttävät kyseistä trailia treenaamiseen. Kuulemma joku luistelija on hyppinyt tasajalkaa trailin ylös. Meillä tähän meni pelkällä kävelyvauhdilla 50 minuuttia. Olo oli kyllä todellakin itsensä voittanut ylhäällä ja myös alastulo oli mahtavaa hölkäten toista mutkaisempaa trailia alas.

Toissa viikonloppuna vietimme päivän Denver Zoossa, joka oli positiivinen yllätys. Paljon eläimiä oli näkyvillä, ei piilossa kuin monesti Suomessa. Lipun hinnalla pääsi katsomaan myös erilaisia esityksiä kuten katsomamme lintushow. Paljon tuli nähtyä myös eläimiä, joita ei ollut ennen nähnyt livenä kuten kirahvi, sarvikuono, virtahepo sekä eläimiä, joista en ollut kuullut ikinä aiemmin kuten kuvassa oleva ”mölli”.

Eläintarhan jälkeen suuntasimme työkaverin suosittelemaan Little Man Ice Creamiin, johon jonotettiin puoli tuntia, mutta jäätelö oli todellakin odottamisen arvoista.

Kuluneisiin viikkoihin on kuulunut myös grillailua porukalla, paikallinen futismatsi, TV:n osto, taisteluja kaasulieden kanssa, pari palohälytystä, ukkosta, rakeita, patikointia ja huonosti pesevä astianpesukone. Aika vierii tai suoraan sanoen kiitää todella nopeasti. Kesäksi on paljon kivoja juttuja suunnitteilla kuten parin viikon päästä Denver Challenge ja reissu seikkailupuistoon.

Heinäkuun lopussa luvassa on reissu Suomeen ja tähtäimessä on kahdet häät yhdellä iskulla. Myös tätä reissua odotan kovasti, sillä ikävä Suomen ystäviä ja perhettä on paljon!