Suomen suurin matkablogiyhteisö

Kieli-identiteetti

Käytiin tässä yks päivä mielenkiintoinen keskustelu hyvän ystävän kanssa ulkosuomalaisuuden ja toisella kielellä elämisen kautta syntyneestä ilmiöstä, kieli-identiteetistä. Viiden Lontoossa asutun vuoden jälkeen ystäväni totesi pari kuukautta Suomeen paluunsa jälkeen, että kaipaa englantia omassa arjessa; asiointi, itsensä ilmaisu ja yleisesti kommunikointi kyseisellä kielellä. Jäin itsekin miettimään asiaa, ja jo nyt vajaan vuoden espanjaksi elämisen jälkeen tuntuisi todella vieraalta, mikäli koko arki rullaisikin yhtäkkiä jollain muulla kielellä – saatika sitten viiden vuoden jälkeen!

Vaikka koen pohjimmiltani olevani yksi ja sama Miia kiellelä kuin kielellä, väitän kuitenkin olevani espanjaksi uudenlainen versio itsestäni: raikkaampi, vapaampi ja jollain lailla pelottomampi. Heitän läppää ja reagoin siihen eri tavalla espanjaksi kuin suomeksi, itseilmaisuni on filtteritöntä ja joku mun sisällä tuntuu vaan niin oikealta, kun puhun espanjaa. Vaikken ole vielä natiivitasolla, on mulla siitä huolimatta paljon miiamaisempi olo espanjaksi kuin suomeksi. Ihan samalla tavalla kuin miksi pidän hiukseni tummana blondin sijaan – koska tuntuu vaan enemmän omalta. SuomiMiia on se basic version, EspanjaMiia taas premium. Mulla ei riitä enää sormet ja varpaat laskemaan niitä kertoja, kun joku paikallinen täällä on ihmetellyt ääneen, että miten ihmeessä joku näin avoin ja helposti lähestyttävä kuin minä voi olla suomalainen (mitä ilmeisimmin suomalaisuus tarkoittaa täällä 100% hiljaista introverttiyttä). Niin. Joka kerta oon jäänyt itse miettimään, että en kyllä tiedä olisinko suomeksi täysin samanlainen. Ehkä?

Uskon tähän liittyvän muitakin ulottuvuuksia kuin sen, että tietty kieli vaan tuntuu ja kuulostaa itselle hyvältä. Toisen kielen kautta tavallaan avautuu ovi maailmaan, jossa kukaan ei vielä tunne minua; kielitaidon kehittyessä pystyy samalla rakentamaan myös omaa identiteettiä kyseisellä kielellä: miten reagoi asioihin, millä sävyllä ja slangilla puhuu, miten näyttää tunteensa ja vastaanottaa muilta kehuja, rakkautta, kritiikkiä etc. Myös kulttuurillinen osa kielen takana, eli se tietyn kielen edustama maailma varmasti vaikuttaa puoleensavetävästi. Mulle espanjan kieli on aina korreloinut tummaa ja voimakasta eksotiikkaa: musiikkityylit salsasta reggaetoniin, seksikäs ja sensuelli tanssikulttuuri, ruualla ja viineillä hifistely, perhesiteiden arvostus, voimakkaat ja kirkkaat värit aina vaatteista sisustukseen sekä räiskyvä intohimo elämää kohtaan. Kaikki edellä mainitut on aina kiehtoneet ihan älyttömästi, ja kiitos espanjan mulle antaneen identiteetin, tuntuu ne jo aidosti täysin ”omalta”.

Vaikka espanjan kielen kautta avautunut maailma on mulle uusi, on se todellisuudessa ikuisuuksia vanha, ja näin ollen pitää sisällään paljon historiaa, arvoa ja tietynlaista pyhyyttä. Näin ollen tää maailma onkin herättänyt mussa aina ihan valtavasti kunnioitusta. Tätä on jotenkin hankala selittää, mutta siinä missä aikasemmin tunsin vetoa kaikkea tota kulttuurisidonnaista kohtaan, tuntui samaan aikaan, ettei mulla ole lupaa pitää noita asioita omana ja haluta elää lattarityylistä elämää – että tulen taustani takia olemaan aina jotenkin kaiken ulkopuolella, ja että olisi laitonta väittää muuta. Nyt kun espanja on ollut jo vuosia läsnä mun elämässä, ja kohta vuoden verran se main language arjessa, on oma ajatusmaailma kääntynyt 180 astetta tän kanssa. Ehkä koen olevani jo niin integroitunut tän kieliseen maailmaan, että nään itseni enemmän oikeutetuksi tähän kaikkeen? Jos pari vuotta sitten Puerto Ricossa opiskellessani totesin, että mun tulevaisuuden kotona on sit muuten turkoosit seinät kultaisilla yksityiskohdilla, totesi mun järjen ääni heti perään, että joo hyvä idea, mut not gonna happen – olisi suomalaisena epäaitoa haluta jotain tollasta. Nyt taas miettiessäni niitä samoja seiniä, nousee sisältä ääni, että TIETENKIN ne seinät on turkoosit! Mitkäs muutkaan? Tai kun paloin halusta hypettää alkuvuodesta nähtyä Shakiran ja JLon tähdittämää Super Bowl väliaikashowta merkittävänä steitmenttinä liittyen latinokulttuurin arvostuksen nousuun Jenkeissä, jarrutteli oma mieli tän kanssa lujaa. Who am I to comment that as a white privileged person coming form the Nordics? Nykyään taas ajattelen enemmänkin, että who the hell am I not to? Passissa voi lukea ihan mitä vaan, mut kyllä sydän tietää mikä veri mun sisällä virtaa.

Kunnioitusta siis löytyy edelleen ihan älyttömästi sekä espanjalaista kulttuuria, että lattarikulttuuria kohtaan; nyt kuitenkin tuntuu, että olen ihan oikeutetusti osa tätä maailmaa. Niin upea fiilis!

Nää kuvat on muuten mun lempparikahvilasta (joka sanomattakin selvää on suklaakahvila) tästä läheltä meidän ramblalta. Nyt kun Barcelonassa on taas kahvilat ja ravintolat auki, pääsee halutessaan nauttimaan astetta suklaisempaa kahvia.

Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply