”I LIVE ON AN ISLAND!” Sanoi eräs Puerto Ricossa asuva ja opiskeleva jenkkiystäväni ja totesi, että kyseinen lause on syytä sanoa itselleen ääneen joka ikinen aamu. Näin muistaa mahdollisesti kiireisenkin arjen keskellä (arki se oli kuulkaa olemassa siellä karibiallakin) että haloo, asut siellä missä muut lomailee, ole kiitollinen! Välittömästi tämän kuullessani suunnittelin kyseisen voimalauseen kursivoidulla fontilla kauniisiin kehyksiin mun tulevaisuuden kodin seinälle ja tallensin sen korvieni väliseen Pinterestiin, siltä varalta että vielä joskus tulen asumaan turkoosin meren ympäröimällä saarella. Aina lähdön lähentyessä tai uuteen elämänvaiheeseen astuessa oma mieli alkaa tietoisesti blokkaamaan niitä mahdollisia puutteita, ärsytyksen kohteita ja hermoja kiristäviä yksityiskohtia, keskittyen vain kaikkeen ihanaan ja mahtavaan. Ihan kun ne ensimmäisten Puerto Rico -viikkojen vaaleanpunaiset lasit huomaamatta laskeutuisi takasin silmille, muuttaen kaikki värit ja kulmat aavistuksen lämpöisempiin ja pehmeämpiin spekseihin. Näin tosiaan muistan fiilistelleeni juuri ennen Suomeen paluuta alkukesästä.
Rakastan muutosta. Mun sisällä on luontainen rauha ja tyyneys, kun tiedän edes alustavasti milloin eri elämäntilanteet loppuu ja uusi luku alkaa. Tai näin ainakin olen itselleni uskotellut. Olen sen verran helposti kyllästyvää ja uusista jutuista innostuvaa sorttia, että vaihtelu todellakin piristää ja helpottaa paikoilleen jäämisen ahdistusta. Viime vuodet olenkin ollut jatkuvassa ”kohta muuttuu kaikki” -tilassa, sillä olen vaihtanut maata ja sen kautta koulu-ja työkuvioita neljän kuukauden välein useaan otteeseen. Niin jännittävää ja mahtavaa kun kyseinen aika onkin ollut, on se myös saanut miettimään jatkuvan muutoksen tarpeen toista puolta: mitä jos en aina juoksekkaan asioita kohti, vaan niitä karkuun? Jos näin on, mitä ihmettä oikein juoksen karkuun? Itseäni, tunteitani, käsittelemättömiä juttuja tai jotain muuta? Kaikki keskeneräinen, tylsä, haastava ja ahdistava on koukuttavan helppoa jättää taakseen ja aloittaa taas kohta uusi juttu jossain muualla, liikaa juurtumatta ja sopeutumatta mihinkään. Muutaman kuukauden haastavaan työjaksoon ulkomailla on helppo suhtautua asenteella, että ”enää kuusi viikkoa, kyllähän sen ajan seisoo vaikka päällään”. Tämä toki tsemppaa väliaikaisesti eteenpäin, muttei tukisi kestävällä tavalla oikeaa, jatkuvaa arkea polttamatta kynttilää molemmista päistä.
Jatkuvassa vaihtelussa on suuria plussia: sen avulla pystyy säilyttämään tietynlaisen vapauden ja irrallisuuden omassa elämässä, ylläpitää mielenkiintoa asioihin sekä tehokasta kehittymistä ihmisenä jatkuvan muutoksen sietämisen ja uusien asioiden oppimisen kautta. Ja ehtiihän siinä myös kokemaan ja näkemään aivan älyttömästi. Itse koen myös eräänlaista rauhaa siitä, että mulla on kaikki kontrolli omaan elämääni ja sen kulkuun, kun en ole liiaksi ankkuroitunut eri asioihin ja yhteen paikkaan. Kun en ole ripustanut koko elämäni sisältöä ja antia yhden asian/yrityksen/paikan varaan, olen niin sanotusti vapaa lähtemään ilman sen kummempaa säätämistä, jos siltä tuntuu. Valehtelisin jos väittäisin, ettei kyseinen tila tuntuisi voimaannuttavalta ja huojentavalta. Sen lisäksi se kuitenkin tuntuu usein myös todella stressaavalta ja pinnalliselta. Jos ei kunnolla sitoudu asioihin elämässä pitkäjänteisesti, on tuloskin sen mukainen. Jatkuvasti paikkaa ja tekemisiä muuttaen saat ikään kuin kaikesta vähän, muttet mistään tarpeeksi.
Luin juuri Isa Merikallion kirjan ”Suorituselämästä merkityselämään”, joka sai ajattelemaan omaa suhtautumistani eri asioihin elämässä. Koen jatkuvasti hakevani suurta merkityksellisyyden tunnetta elämääni erinäisten asioiden kautta, ja mikäli en sitä koe, vaikuttaa se suoraan omaan yleisfiilikseeni. Omalla kohdallani jatkuva muutoksen haku on paitsi suuren kokemisen nälän ja itseni etsimisen, myös sisälläni ammottavan tyhjiön paikkaamista. Tai sen yrittämistä ainakin. Koska olen sitä voit-saada-kaiken-mitä-haluat -sukupolvea, on tajuntaani iskostunut ehkä liiankin kovaa ajatusmaailma, jossa kaikki muu paitsi mahtava ei tunnu miltään. Tässähän ongelma ei niinkään ole siinä, että haluaa saada isoja asioita aikaan ja kokea paljon, vaan pikemminkin tapa, jolla merkityksellisyyden tunnetta haetaan. Isa kirjoittaakin siitä, kuinka meidän olisi onnea havitellessamme muutettava kysymys mitä haluan elämältä? Kysymykseen miten haluan elää? Ensimmäisen kysymyksen vaustauksia voisivat esimerkiksi omakotitalo, esimiesasema, mökki Alpeilta ja uusi auto. Tällöin onni ja merkityksellisyys on kiinni materiassa, joka on lopulta harhaa. Jälkimmäinen kysymys puolestaan hakee vastaukseksi tapoja, joilla voisimme suhtautua asioihin ja luoda sitä kautta merkityksellisyyttä kaikkeen nyt heti. Siihen voitaisiin vastata näin: rauhallisesti, kiitollisesti, lempeästi, itseäni kuunnellen, aktiivisesti tai miten ikinä haluaakaan suhtautua tähän päivään ja esillä olevaan asiaan.
Ehkä merkityksellisyyden tunteen ei tarvitse irrota yhdestä elämän osa-alueesta. Ehkä se todellinen, syvä merkityksellisyyden tunne irtoaa asiosta vasta sitten, kun kilsoja ja vaivannäköä on kunnolla takana.
Mulle lähteminen on aina ollut paljon helpompaa kuin jääminen. Oli kyseessä sitten muutto toiseen kaupunkiin, maahan tai maanosaan, on se tuntunut monesti pienemmältä projektilta kuin sen hetkiseen tilanteeseen jääminen, vaikka olen usein ollut hyvinkin toimivassa, antoisassa ja onnellisessa tilanteessa. Kuten sanottu, on helppoa olla sitoutumatta kunnolla ja pitkällä tähtäimellä yhteen elämäntilanteeseen, koska silloin on kohdattava fiiliksiä kuten: tässäkö tämä nyt on? Tälläistä arkeako pyöritän seuraavat vuodet? Samalla joutuu katsomaan itseään peiliin ja kysymään, mikä minut todella tekee onnelliseksi? Arjessa, harmaassakin säässä, väsyneenä, stressaantuneena. Mitkä asiat tuo valoa päiviin? Isa sanoi mielestäni hyvin, että ”ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella, se on vain erilaista”. Kyllä Karibiallakin arki on joskus harmaata, väsyttävää ja stressaavaa. Lisäksi siellä ottaa päähän asiat, mitä ei Suomessa tulisi ajatelleeksikaan.
Minkä ruohon siis valitsen hoidettavaksi? Ja kuinka pitkäksi aikaa?
Lue myös: Henkinen pääoma
