”Milloin viimeksi sulla oli elämässä sellainen ajanjakso, kun et ollut jatkuvasti uupunut ja puolivajaissa energioissa?”
Hitto miten hyvä kysymys. Vaati pitkän hiljaisuuden ja pikakelauksen menneisyyteen, jopa yli kymmenen vuoden päähän, jossa muistan viimeksi tunteneeni itseni energiseksi ja arjessa melko vaivatta surffaafaksi omaksi itsekseni. Koen pohjimmiltani olevani aikaisia aamuja rakastava, korkean energian ja tehokkaan meiningin mimmi – se joka ei malta oottaa että voi aamukuudelta kipittää sitruunaveden kanssa joogamatolle tai juosta rannalle katsomaan auringonnousua, ihan vaan ottaakseen varaslähdön uuteen päivään ja viettääkseen hetken kahdestaan Barcelonan kanssa. Mun unelmäelämässä heräisin ilman herätystä virkeänä ihan viimeistään kuudelta (tällä hetkellä ei edes aamuseiskan herätykset ole täysin kivuttomia), olisin rennon tehokas koko päivän ja illalla olisi taas innostuneen odottava fiilis seuraavasta päivästä. Sellanen hetkessä elävä, mutta kuitenkin aktiivisesti eteenpäinpyrkivä ja määrätietoinen mimmi.
Kun keskusteltiin aiheesta enemmän ja juttu lähti rönsyilemään, jäin miettimään syitä puolivajaiden energiatasojen takana. Alan olla jo niin väsynyt olemaan jatkuvasti väsynyt, että ”väsynyt” alkaa jo olla osa mun identiteettiä. Vaikka tässä on koko ajan saatu asioita aikaan ja elämä on rullaillut kivasti eteenpäin, tuntuu helppokin päivä usein raskaalta, vajaalta tai jollain lailla merkityksettömältä. Viime vuotisen rajun loppuunpalamisen seurauksena huomaan edelleen olevani tosi arka rasittamaan itseäni, koska takaraivossa on jatkuva pelko siitä, etten kuitenkaan pysty – oma suorituskyky tuntuu hauraalta ja arvaamattomalta, enkä voi luottaa omaan jaksamiseen enää ollenkaan. Jos kuitenkin vaihdetaan perspektiiviä, voisin haastaa omaa näkemystäni kysymällä, että verrattuna MIHIN koen itseni jatkuvaksi uupuneeksi? Entiseen itseeni? Vai enkö vain kohtaa omia, alitajuisesti itselleni asettamia tähtitieteellisiä odotuksia?
Let’s face it, otan elämän ihan liian vakavasti ja revin äärimmäistä stressiä kaikesta, etenkin uraan ja työhön liittyvistä asioista. Tästä huolimatta oon aina nähnyt itseni ihmisenä, jolle työ on se intohimo juttu elämässä – ura luo merkityksellisyyden ja antaa elämälle raamit ja helpon nousujohteisen strategian, jota seurata. Kuitenkin kunnianhimoinen uraorientoituneisuus yhdistettynä koviin vaatimuksiin itseltä on usein aika myrkyllinen ja itseään ruokkiva yhdistelmä, joka ei juuri jätä tilaa sille oikealle elämälle, saati siitä nauttimiselle. Lisää omia ajatusmallejani kelailtuani totesin, että olen virheellisesti aina ajatellut, ettei merkityksellisyyden tunnetta voi saada muista elämän osa-alueista kuin työstä, mielellään vielä nimekkään ison korporaation takana social proofin ja seksikkään CV:n takaamiseksi. Kuitenkin globaalissa hotellijätissä aluetason näköalalla töissä ollessani totesin, ettei kyseisen tyyppinen kulttuuri ole ollenkaan optimaalinen mulle – päinvastoin, mun kaltaisen mimmin se lähinnä kuivattaa tyhjiin. Ei varmaan yllätä ketään, että nykyään viihdyn paremmin start up/yrittäjyys -kulttuurissa.
”Etsit niin kuumeisesti merkityksellisyyttä sun elämään, että melkein tapat itsesi sitä etsiessä.”
Niin. Jos mietin sitä aikaa, kun viimeksi olin jatkuvasti energinen, tuli suuri osa merkityksellisyyttä vapaa-ajan jutuista, kuten treenamisesta. Olen jopa alkanut lämpenemään ajatukselle, että ehkä mun tilanteessa on terveempää ja tasapainoisempaa, kun työ ei ole intohimoinen unelmaduuni jolle antaa sielunsa – riittää että se on mielenkiintoista. Ehkä vähemmän on enemmän, ja kun antaa enemmän arvoa ja panostusta muille osa-alueille ja vähemmän työlle, menestyykin yllättäen niillä kaikilla. Tän ajatuksen jälkeen huokaisin syvään ja koko keho keveni. Ihan kun olisin just antanut itelleni luvan olla enemmän minä, enkä vain se teroitettu, kiillotettu ja odotettu versio itsestäni. Jatkossa siis pyrin menemään enemmän ilon kautta, matkasta nauttien ja omia kiinnostuksen kohteita ruokkien.
Kuuntelin tänään Leadcast -podcastin jakson, jossa haastateltiin tekniikan tohtoria, Koneen johtotehtävissä Shanghaissa työskennellyttä sekä Boston Consulting Groupin konsulttina ja osakkaana ollutta Emma Falckia hänen urastaan. Arvaatteko, mikä hänen mielestään on tärkein valinta elämässä uran kannalta, jopa tärkeämpää kuin opiskelu- ja työpaikan valinta? PUOLISON VALINTA. Yes, you heard me. Let that sink in. Kyseinen podijakso löytyy täältä.
Viikonloppuna meen tanssimaan kuubalaista salsaa, ja helmikuun tavoitteena onkin aloittaa säännölliset tunnit, ihan niin kuin silloin Madridissa asuessani. IHANAA.