Inkapolku -vaelluksen kolmantena aamuna heräsimme taas vesisateeseen. Alkoi jo kyllästyttää, kun koko ajan satoi vettä. Varusteita oli vaikea saada kuivaksi ja sade teki vaelluspoluista liukkaita. Aamutoimet sujuivat perinteisesti. Ensin kokateetä ja kasvojen pesu, sen jälkeen tavarat kasaan ja aamiaiselle. Sade onneksi lakkasi siinä vaiheessa, kun lähdimme reput selässä tarpomaan eteenpäin.
Viimeinen leiripaikka häämöttää
Nousimme aluksi RunkuRaqay Passiin (3900 m), jonka inkaraunioiden oletetaan olleen jonkinlainen hallinnollinen keskus. Sieltä alkoi laskeutuminen kohti viimeistä leiripaikkaa Wiñaywaynaa (2650 m).
Reitti ei ollut niin rankka kuin edellisenä päivänä, mutta sinnekin mahtui jyrkkiä ylä- ja alamäkiosuuksia. Inkojen asuinpaikkoja alkoi olla reitin varrella tiuhemmin. Luulen sen johtuvan siitä, että vaelluksen päätepiste Machu Picchu alkoi lähestyä.
Opas kertoi taukopaikoilla mielenkiintoisia tarinoita inkoista ja heidän historiastaan. Olisi pitänyt olla nauhuri mukana, että olisi saanut ne tallennettua muistiin. Reitin varrella näimme myös viljelyterasseja, vuoristoa ja sademetsää. Jännittävimmät paikat oli tunneleissa, joista varsinkin toinen aiheutti sydämentykytyksiä. Sinne laskeuduttiin jyrkkiä, sateen liukastamia kivirappusia pitkin. Itse tunneli ei ollut onneksi pitkä. Harmi, etten ottanut sieltä yhtään valokuvaa. Tunneliin vievät kiviraput olisivat ansainneet kuvamuiston, sen verran kuumottavaa oli laskeutua niitä pitkin.
Runku Raqay Pass
Kieli keskellä suuta kiviaskelmia alas
Viimeinen leiri-ilta
Kun vihdoin pääsimme noin 16 kilometrin jälkeen leiriin, oli ilmakin hetkellisesti lämmennyt tai sitten olimme kuumissamme päivän etapista. Kovin kauaa ei lämpöaaltoa kestänyt, kun tuttu viileys ja kosteus palasi.
Ennen illallista ihastelimme täysikuuta, joka mollotti taivaalla. Samalta se näytti kuin koti-Suomessakin, vaikka olimme toisella puolella maapalloa.
Illallisen jälkeen meillä oli pienimuotoinen illanvietto kantajien kanssa. Paikallinen pääopas Edgar piti puheen heidän puolestaan ja meidän puoleltamme puhui Etta, jonka puheen oppaamme käänsi espanjaksi. Kantajat saivat tippikuoret ja hyvästelimme heidät halauksien kera. Näkisimme toki vielä aamulla, mutta he veisivät tavaramme Machu Picchuun ja olisivat siellä jo hyvissä ajoin ennen meitä. Sen jälkeen osa heistä lähtisi uudelle vaellukselle uusien asiakkaiden kanssa ja osa lähtisi kotiin perheidensä luo.
Nepalin vaellukselta oli jäänyt mieleen, että kantajat ja heidän perheensä tarvitsivat kaikenlaista, joten olin nytkin varannut mukaan liinavaatteita, pyyhkeitä sekä t-paitoja, joita en itse enää tarvitsisi. Annoin ne kantajille, joilla luultavasti oli niille enemmän käyttöä.
Enää yksi yö teltassa ja huomenna vaellus päättyisi Machu Picchulle. Ainoa toiveeni oli, ettei huomenna sataisi vettä.
Saattaisit olla kiinnostunut myös:
Inkapolku-vaellus alkaa
Kuolleen naisen solan ylitys
Vihdoin Machu Picchulla
Blogiani voi seurata myös Facebookissa ja Instagramissa.
22 Comments
Päätän ihastuttaa sinua eteläamerikansirkun laululla, jonka olisit itsekin varmasti kuullut, ellei olisi koko aikaa satanut: http://www.xeno-canto.org/species/Zonotrichia-capensis
Kiitos Stacy! Onpan sirkulla miellyttävä lauluääni. Tuota kuuntelee ihan mielellään 🙂
Huh, kyllä kuulostaa fyysisesti rankalta! Hatunnosto, koska itsestäni ei tuollaiseen olisi. Maisemat on sen oloisia, että kuviin on mahdotonta niitä tallettaa, niin suuuuuria!
Itse teen usein matkoilla samalla tavalla, varsinkin Kuubassa jätin käyttämiäni vaatteita, pyyhkeen, hotellin shampoot, pikkuleluja ym paikaillisille. Hyväntekeväisyyttä mikä menee suoraan perille.
Kiitos Anna 🙂 Maisemat olivat upeita ja kuvia tuli räpsittyä aikamoinen määrä. Silti sitä tunnelmaa ei saa välitettyä samanlaisena kuin se oli paikan päällä. Mutta niinhän se on kohteessa kuin kohteessa. Mielellään auttaa paikallisia pienillä teoilla. Enemmänkin heille olisi voinut kaikenlaista viedä, jos ei olisi ollut matkatavaroissa rajoitepainoa.
Oh, hieno vaellus! Ihanalta kuullostaa tuo kokateen keitto aamulla. ^_^ Harmi, että satoi, mutta ehkä sekin muuttuu ajan kanssa vain mukavaksi matkalisäksi!
Kokatee lämmitti joka aamu, vaikkei muuten mitään herkkua ollut. Kivaa kuitenkin, kun se tuotiin teltan ovelle. Siitä se päivä lähti mukavasti käyntiin.
Jotenkin niin kostean näköistä, että meni luihin ja ytimiin 🙂 Reitti näyttää kuvissa ainakin aika rankalta. Kiva muistaa noita kantajia käytännön tavaroilla.
Kosteaa siellä tosiaan oli ja hyvin happirikasta ilmaa 🙂
Kyllä noissa maisemissa kelpaisi patikoida, vaikka kieltämättä on kyllä niin sateisen ja kolean näköistä, että alkoi ihan paleltaa! Oliko teillä lainkaan auringonpaistetta? Ja oliko sää tyypillinen, vai yllätyittekö noin sateisesta säästä?
Oli meillä myös auringonpaistetta, mutta suurimmaksi osaksi sadetta. Aurinko saattoi iltapäivästä vähän pilkahtaa pilvien raosta. Lokakuun sääksi tuo taisi olla aika tyypillinen. Sadevarusteiden tärkeydestä muistutettiin ennen reissulle lähtöä ja tuollahan sää voi vaihdella nopeastikin.
Aikamoinen voimanponnistus. Vaikka ihan varmasti suoritettuuaan saa olla ylpeä itsestään. Miten oliko siellä pelkoa hapenpuutteesta? Kun ainakin niitä koka lehtiä jossain käsketään syömään.
Korkein kohta missä käytiin oli Kuolleen naisen sola, jossa mentiin yli 4000 metriin. Hapen vähyyden siellä huomasi, varsikin kun ponnisteltiin kivirappusia ylös. Kokalehdet auttoivat ohuessa ilmanalassa. Tai minä en sitä huomannut, mutta ehkä olisi pitänyt imeskellä niitä enemmän.
Huu, viimeinen rutistus vielä edessä. Ei ole varmasti noilla kantajilla helppoa ja hyvä, että heitä on muistettu. Todella rankkaa vetää noita reissuja putkeen kerta toisensa jälkeen. Toisaalta kai sekin jollain tasolla rutinoituu.
Kantajia ei kateeksi käynyt. Useilla heillä oli vain remmisandaalit jalassa enkä yhtään ihmettele, että sellaisilla liukastelee märillä kivillä. Aikamoisia kavereita ovat, ei voi kuin hattua nostaa.
Onpa kurjaa että vettä vaan satoi :/ Kosteus on varmasti aika rankkaa tommoisessa hommassa! Mielenkiinnolla odotan sitä Macchu Picchua!!! 😀
Harmillista, että sadetta tuli niinkin paljon. Meillä oli hyvät varusteet, mutta toki niiden kuivaaminen telttaolosuhteissa ei ollut helppoa. Jos aurinko edes vähän pilkahti, vedimme repusta kosteita vaatteita kuivumaan repun remmeihin. 🙂
Huhhuh mikä suoritus! Tommoinen on haaveena itselläkin ja tulee varmaan toteutumaan Uusi-Seelanti reissulla! Ihanan näköisiä maisemia! Toivottavasti seuraava päivä oli hyvä ja meni ihanissa maisemissa auringon paisteessa!:)
Kiitos Noora 🙂 Uusi-Seelanti kuulostaa mahtavalta. Siellä pääset halutessasi patikoimaan. En ole käynyt, mutta olen kuullut että siellä upeita vaelluspolkuja.
Jään seuraamaan vaelluksen huipennusta – tämä on mielenkiintoinen jatkokertomus 🙂
Kiitos Kaisa 🙂
Tällaista on mielenkiintoista lueskella ja väkisin tulee mietityksi sitä, että olisi kiva tehdä tuo vaellus itsekin. Macchu Picchu kun on ollut listan Top10 kohteita pitkään…
Kiitos Rami 🙂 Suosittelen Inkapolku -vaellusta. Minusta se on ainoa oikea tapa mennä Machu Picchulle 🙂 Mutta toki ymmärrä, ettei se kaikille ole mahdollista ja onneksi Machulle pääsee myös junalla + bussilla.