Sun Peaksista Whistleriin; vesiputouksia ja lännenkyliä

Sunnutaiaamu Jasperin kansallispuiston alueella valkeni sateisena ja kylmänä. Kanadan reissun neljäs päivä oli alkamassa. Tänään bussin nokka laitettiin kohti suosittua talviurheilukeskusta Sun Peaksia. Matkan varrella Albertan provinssi vaihtui Brittiläisen Kolumbian provinssiin ja ylitimme samalla aikavyöhykkeen. Kelloja piti siirtää tunti taaksepäin.

Päivän ensimmäinen pysähdys oli näköalapaikka, josta näkyi hyvin Mount Robsonin (3954 m). Vuori on Kanadan Kalliovuorten korkein ja nimensä se on saanut turkiskauppias Colin Robertsonin mukaan vuonna 1915. Kun saavuimme näköalapaikalla, aurinko alkoi paistaa ja vuoren yllä roikkuneet pilvet lipuivat pois, paljasten meille vuoren huipun. Oppaan mukaan meillä kävi hyvä tuuri, koska usein vuoren huippu jää näkemättä, kun sää vaihtelee niin nopeasti.

Mount Robsonin jälkeen oli pitkä taival seuraavalle pysähdyspaikalle, joka oli ravintola Painted Turtle, pienessä Clearwaterin kylässä. Ravintola sijaitsi järven rannalla ja aurinko vaihteeksi helli meitä. Keittolounaan jälkeen ihastelimme järvessä olevia erivärisiä lumpeita.

Matka jatkui ja seuraavaksi pysähdyimme Spahats vesiputoukselle, joka on noin 60 metriä korkea. Parkkipaikalta oli noin 5-10 minuutin kävely polulle, josta vesiputousta pääsi ihailemaan. Olihan se upea.

Vesiputoukselta oli noin reilun tunnin ajamatka Sun Peaksiin. Majoituimme Nancy Greene´s Cahilty Lodgeen, joka on saanut nimensä alppihiihdon olympiavoittaja Nancy Greenen mukaan. Hotellin seinillä oli Nancyn valokuvia ja vitriinissä oli esillä hänen voittamiaan pokaaleja. Seiniltä löytyi tottakai myös suksia. Iltapäivällä kiertelimme keskustassa, piipahdimme alennusmyynneissä sekä kävimme syömässä. Sesonki oli ohi, joten kylällä oli todella hiljaista.

Kohti Whistleriä

Matka jatkui aamuvarhaisella kohti toista talviurheilusta ja olympialaisista tunnettua kaupunkia, Whistleriä. Sää oli taas pilvinen ja sadekuuroja tuli tuon tuosta. Aamun ensimmäinen pysähdys oli Kamloops järven rannassa. Rannalla oli kyltti, joka varoitteli kalkkarokäärmeistä. Tuli katsottua erityisen tarkkaan mihin astui.

Seuraavaksi pysähdyimme ihmettelemään Deadman’s Junction Ranchia eli kuolleen miehen kylää. Kylä on itseasiassa melko uusi, vaikka se näyttää vanhalta. Kylän on rakentanut vuonna 2011 Matt Sandvoss, joka on kiinnostunut lännen elokuvista ja hänellä on myös mittava asekokoelma. Kylän rakennuksiin on otettu mallia vanhoista 1800-luvun loppupuolen rakennuksista USA:n ja Kanadan rajamailta. Kylässä on kuvattu myös lännenelokuvia ja tuottajat ovat lainanneet Mattin asekokoelmasta vanhoja aseita elokuviin. Kylää rakennetaan pikkuhiljaa lisää. Nyt sieltä löytyy jo posti, saluuna, vankila ja kauppa. Alueella on myös matkamuistomyymälä, mutta se oli kiinni, joten emme päässeet tutustumaan sen tarjontaan.

Historiallinen ote jatkui, kun seuraava pysähdyspaikka oli Hat Creek Ranch. Sieltä löytyi kultakuumeen aikainen majatalo 1860-luvulta. Ranchilla meitä oli vastassa Chris, joka piti meille opastetun kierroksen majatalossa sekä näytti minkälaista naisten pukeutuminen oli siihen aikaan. Kierroksen jälkeen pääsimme hevosvankkureiden kyytiin, jotka veivät meidät tutustumaan intiaaniheimon asutuksiin. Siellä meitä opasti yliopistossa historiaa opiskeleva nuorukainen, jonka nimi ei valitettavasti jäänyt muistiin. Tutustuimme intiaanien talvikotiin. Se oli rakennettu siten, että ensin kaivettiin maahan kuoppa, jonka jälkeen isoista puista tehtiin tiipiin mallinen rakennelma, jossa oli kulkuaukko alareunassa, keskellä tulentekopaikka sekä iso puunrunko, johon vuoltiin askelmat. Naiset kulkivat maa-aukosta ja miehet katossa olevan reiän kautta isoa puunrunkoa ja askelmia apuna käyttäen. Talvikoti suojattiin ulkoapäin eläimiltä ja vihollisilta maa-aineksella. Äkkiä katsottuna ei olisi edes huomannut, että maakummun alla voisi joku asua. Yhdessä kodissa saattoi asua 20-30 henkilöä. Vuodepaikkoja oli tiipiin reunoilla. Se mikä oli minusta erikoista, oli naisen asema tässä talvikodissa. Nainen omisti sen ja hänen tyttärensä peri sen äitinsä kuoltua. Perheen yhteiseksi nimeksi otettiin myös naisen nimi.

 

Matka jatkui Duffy Lake Roadia pitkin ja bussin ikkunasta ihailimme Frasier kanjonin sekä Coast Mountainin hienoja maisemia. Duffy Lakella pysähdyimme, mutta koska silloin satoi aika reippaasti, en halunnut mennä kastelemaan kameraa ja itseäni vaan nappasin kuvat bussin ikkunasta. Alkuillasta olimme Whistlerissä. Satoi todella rankasti, joten jätimme kaupunkiin tutustumisen seuraavaan päivään. Piipahdimme nopeasti syömässä ja nukkumatti saatteli meidät unten maille hyvissä ajoin.