Merjan matkassa -blogin tarinoita ympäri maailmaa pääset lukemaan jatkossa osoitteesta: merjanmatkassa.fi
Tervetuloa!
Blogi on muuttanut! Jutun voit lukea täältä: Herkkuja ja taidetta Anne Mattilan taidekahvilassa
Blogi on muuttanut! Jutun voit lukea täältä: Miniloma upeasti uudistetussa Tallink City hotellissa
Blogi on muuttanut! Jutun voit lukea: Urho Kekkosen kansallispuisto – kolme kaunista reittiä
Kesälomareissumme viimeisen yön vietimme Vaasassa. Tämä Pohjanlahden rannikkolla sijaitseva kaupunki osui sopivasti kotimatkamme varrelle ja koska en muistanut oltiinko siellä koskaan kunnolla käyty, päätimme jäädä sinne yöksi. Olimme viettäneet edellisen yön hotelli Pohjanhovissa Kempeleessä ja koska heillä aamiaistarjoilu päättyi jo klo 9, pääsimme tien päälle hyvissä ajoin.
Pysähdyimme matkan varrella pikaisesti Kalajoen hiekkasärkillä. Kävelimme tuulisella rannalla ja katselimme rohkeita turisteja, jotka kylpytakit liehuen marssivat kohti rantaa ja pulahtivat uimaan. Täytyy myöntää, ettei uiminen ihan ensimmäisenä käynyt mielessä siinä tuulen tuiverruksessa.
Raippaluodon silta
Kun pääsimme Vaasaan, ajoimme ensimmäisenä Raippaluodon sillalle, joka on Suomen pisin silta. Sitä pitkin pääsee Merenkurkun saaristoon, joka on Unescon maailmanperintökohde. Sinne emme tällä reissulla ehtineet, mutta katsoin myöhemmin hotellissa kuvia saaristosta ja hienoa olisi sielläkin joskus käydä.
Ajoimme ensin sillan toiseen päähän ja kävimme kahvilla suositussa Berny´s ravintolassa. Sama ajatus oli ollut monella muullakin, koska lounaalle kiemurteli pitkä jono. Huokaisin helpotuksesta, että olimme syöneet matkan varrella eikä tarvinnut jäädä jonottelemaan. Kahvijono oli huomattavasti lyhyempi.
Vanha Vaasa
Vanha Vaasa sijaitsee noin seitsemän kilometrin päässä keskustasta. Alue on historiallisesti merkittävä, koska Vaasan kaupunki perustettiin tuolle paikalle vuonna 1606 kuningas Kaarle IX:n toimesta. Kaupunki kasvoi Pyhän Marian kirkon ympärille ja tavoitteena oli luoda vehreä puistikkoalue, joka antaisi iloa kaupungin asukkaille.
Kaupungin keskus sijaitsi siellä aina vuoteen 1852 asti, jolloin raivoisa tulipalo tuhosi lähes koko kaupungin. Vain muutama rakennus säästyi ja yksi niistä oli Hovioikeuden talo, joka nykyisin toimii Mustasaaren kirkkona. Palon jälkeen kaupungin keskusta siirrettiin noin kuuden kilometrin päähän rannikolle ja Vanhan Vaasan maat päätyivät laidunmaaksi.
Me ajoimme ensimmäisenä katsomaan Mustasaaren kirkkoa. Se ei ulkoapäin tosiaankaan näyttänyt perinteiseltä kirkolta. Katolla oleva risti paljasti sen kuitenkin pyhäksi huoneeksi. Sisälle emme päässeet, koska ovet oli jo lukossa, mutta kiersimme kirkon ympäri ja ihailimme kaunista rakennusta sekä sen ympäristöä.
Halusimme nähdä myös Pyhän Marian kirkon rauniot ja siirryimme seuraavaksi Rauniopuistoon. Kesäisin se on suosittu paikka käydä kävelyllä ja talvella siellä voi laskea vaikka pulkkamäkeä. Kirkon raunioilla oli kunnostustyöt käynnissä ja kovin lähelle niitä ei päässyt kävelemään. Kiersimme alueen ympäri ja sen jälkeen olimme valmiita ajamaan hotellille.
Majoituimme Sokos Hotel Vaakunassa ja hotelliyö oli reissumme kallein (135 €). Hintatason nousun huomasi heti, kun auton nokka kääntyi pohjoisesta kohti etelää. Koska oli perjantai-ilta, nautimme kesäfiiliksestä ensin Vennin terassilla ja sen jälkeen kävimme syömässä. Vaakunan 9.kerroksen kattoterassi veti meitä puoleensa illan hämärtyessä ja siellä oli mukava ottaa parit drinksut ja muistella mitä kaikkea reissun aikana tuli nähtyä ja koettua.
Saattaisit olla kiinnostunut myös:
Roadtrip pohjoiseen
Ölökyn ylitys Hossan kansallispuistossa
Suomen kauneimmalla maantiellä Tenojoen varressa
Kilpisjärven mahtava Saana
Merjan matkassa -blogia voit seurata myös Facebookissa, Instagramissa ja Blogit.fi:ssä
”Jos pääsisin vielä kerran katsomaan Lapin ruskaa”, vastasi äiti kun häneltä kysyttiin viime keväänä mitä hän haluaisi 85-vuotislahjaksi. Me laitoimme siskoni kanssa töpinäksi ja aloimme suunnitella perheen naisten ruskaretkeä. Kohteeksi valikoitui Inarin kunnassa sijaitseva Saariselkä. Se oli meille kaikille melko tuntematon kohde. Olin käynyt Saariselällä kerran aikaisemmin talviaikaan, mutta siitäkin oli kulunut vuosia eikä kunnon muistikuvia reissusta enää ollut. Nyt oli kiva päästä näkemään miltä tämä pohjoisen Lapin kohde näyttäisi vuoden värikkäämpään aikaan.
Matkaan lähtiessä meillä oli muutamat vinkit takataskussa mitä Saariselällä voisi tehdä ja loput suunnittelimme paikan päällä. Tässä meidän vinkkilista ruskan kuorruttamalle Saariselälle.
1. Ihaile maisemia Kaunispään huipulla
Saariselältä noin kahden kilometrin päässä sijaitsevalle Kaunispäälle voi hurauttaa vaikka autolla. Huipulta avautuu upeat maisemat ja selkeällä säällä voi ihailla jopa Venäjän puolella näkyviä tuntureita. Maisemien katselun jälkeen voit nauttia lounasta tai pienempään nälkään herkullisia pikkusuolaisia Kaunispään huipulla olevassa ravintolassa. Sen yhteydessä on myös pieni matkamuistomyymälä. Me olimme ehtineet jo syödä lounaan ennen Kaunispäälle ajelua, mutta munkkikahvit maistuivat. Ja munkki oli varmasti suurin mitä olen koskaan syönyt.
2. Kiipeä Kiilopään huipulle
Kiilopää kohoaa 546 metrin korkeuteen ja kuuluu osaksi Urho Kekkosen kansallispuistoa. Saariselältä sinne on matkaa noin 16 kilometriä. Tunturin huipulle on matkaa kaksi kilometriä ja lähtöpiste on Kiilopään retkeilykeskuksesta, jota ylläpitää Suomen Latu.
Reitti on helppokulkuinen ja matkalla on myös muutamia portaita. Reitin varrella on myös muutamia lepopaikkoja, joissa voi antaa sykkeen tasaantua ja samalla ihailla maisemia.
3. Ihaile revontulia Saariselän taivaalla
Revontulet olisi jääneet meiltä näkemättä, ellei Suunnaton-blogia kirjoittava Pilvi olisi laittanut viestiä ”Nyt katse pohjoistaivaalle”. Olin ajatellut, että revontulia näkee vain talvella, mutta syksylläkin se on näköjään mahdollista. Onnistuimme näkemään haaleanvihreitä välkkeitä taivaalla, mutta valosaastetta oli niin paljon, etteivät ne ihan päässeet oikeuksiinsa.
4. Patikoi Urho Kekkosen kansallispuistossa
Suomen toiseksi suurimmasta kansallispuistosta löytyy merkittyjä reittejä lähes 200 kilometrin verran. Valinnan varaa on runsaasti ja joukossa on muutaman kilometrin mittaisia luontopolkuja kuin myös kymmenien kilometrien pituisia taipaleita. Me teimme vain päiväretkiä ja kiersimme Kiilopään lisäksi Aurorapolun (2,1 km), jonne pääsee Saariselän lähtöportilta sekä Tankavaaralta lähtevän Koppelolenkin (3 km). Kirjoitan näistä reiteistä myöhemmin oman postauksen.
Koppelolenkin pitkospuut
5. Syö hyvin Saariselän ravintoloissa
Matkoilla ei pidä unohtaa hyvää ruokaa. Saariselällä ja sen läheisyydessä on useita hyviä ravintoloita ja mekin saimme nautimme maukkaasta ruoasta. Ruokalistoilla oli suurimmaksi osaksi tarjolla pohjoisen makumaailmaa kuten poroa, kalaa ja kausituotteena sieniä, mutta löytyi toki muutakin.
Tässä muutama sana omista suosikkiravintoloista:
Anne´s Garden sijaitsi hotellimme lähellä ja illastimme siellä ensimmäisenä iltana. Ruoka oli todella hyvää ja suunnittelimme sinne uusintakäyntiä loppulomasta, mutta harmiksemme ravintola oli sunnuntaina kiinni. Oma valintani oli hedelmäinen kana, joka oli todella maukasta. Myös savuporopasta sai kehuja. Ravintolalle pisteitä myös viihtyisästä, puutarhamaisesta sisustuksesta.
Savottakahvilassa nautimme siikakeittoa Kiilopään huiputuksen jälkeen. Tarjolla olisi ollut myös poronkäristystä sekä kasviskeittoa. Savottakahvila sijaitee muutaman kilometrin päässä Saariselältä etelään. Paikassa oli vanhanajan tunnelmaa ja seinillä oli mielenkiintoinen kokoelma valokuvia menneiltä ajoilta.
Santa´s hotellin ravintola Kaltio on yksi Saariselän parhaimmista ruokapaikoista. Meillä ei ollut pöytävarausta, mutta olimme sen verran ajoissa liikkellä, että meille vielä löytyi pöytä. Ovelta jouduttiin hetken kuluttua käännyttämään takaisin monta nälkäistä kyselijää, joten kannattaa tehdä pöytävaraus. Valitsin listalta lohta ja sille iso peukku.
O´Poro on rento irkkuhenkinen pubi Saariselän keskustassa. Piipahdimme siellä syömässä porolautaset (ilman poroa tosin) ja juomassa lasilliset. Porossa on muutamina iltoina myös livemusiikkia. Paikkaa voisi kuvailla Saariselän yhteiseksi olohuoneeksi.
Teerenpesä yllätti meidät täysin. Olin kuvitellut rakennuksen ulkoasun perusteella sen vähän tunkkaiseksi pubiksi, mutta se olikin oikein viihtyisä ja tunnelmallinen paikka. Pippuripihvit höysteineen maistuivat ja olisi tehnyt mieli nuolla lopuksi lautanen puhtaaksi. Mutta en sitä kuitenkaan tehnyt.
6. Kurkkaa kummituskämppään
Saariselän keskustan läheisyydestä löytyy pieni harmaa tupa, jonka ohi moni kulkee sitä edes vilkaisemattta. Tupa ansaitsee kuitenkin vilkaisun ellei jopa kurkkauksen sisätiloihin. Nimensä se on saanut tuvassa yöpyneiden kokemista selittämättömistä tapahtumista sekä oudoista äänistä. Kämpän kummituksen uskotaan olleen paikallinen naiskauppias, joka katosi poikansa kanssa Kittilän ja Ruijan välille 1900-luvun alussa. Päivänvalossa Kummituskämppä ei vaikuttanut pelottavalle, mutta yöksi en sinne menisi, ainakaan yksin.
Kummituskämpän vierestä löytyy muuten grillipaikka, joka näytti olevan ahkerassa käytössä. Ellei halua lähteä pidemmälle samoilemaan, voi hakea lähikaupasta makkarat ja tehdä pienen reippailun kummituskämpän nurkille grillailemaan.
7. Vieraile Saariselän naapurikunnissa
Meillä oli koko loman ajan vuokra-auto käytössä ja se mahdollisti retket myös Saariselän ulkopuolelle. Kävimme yhtenä päivänä Inarissa. Ensimmäinen pysähdys oli Karhunpesäkivellä. Kävin siellä myös kesällä, mutta nyt kiipesin siskoni kanssa uudestaan kiveä katsomaan.
Tuliaisostosten ja lounaan jälkeen ajoimme Jäniskoskelle ihailemaan koskimaisemia. Kotimatkalla oli tarkoitus käydä myös Sovintovaaran huipulla, mutta paikka on toistaiseksi suljettu.
8. Tutustu Tankavaaran kultakylään
Tankavaara sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä Saariselältä. Urho Kekkosen kansallispuiston kupeessa olevalta Tankavaaralta pääset patikoimaan, mutta myös kultakylässä riittää nähtävää. Me tutustuimme Kultamuseoon, jossa sai aimo annoksen tietoa kullankaivuun historiasta. Kultakylässä pääsee halutessaan itsekin kokeilemaan kullanhuuhdontaa. Meiltä se jäi nyt väliin, kun museokäynnin jälkeen suuntasimme nälkäisinä syömään Wanhan Waskoolimiehen ravintolaan. Valitettavasti lounas oli pettymys, kun tilaamamme pastat olivat haaleita.
Oletko sinä käynyt Saariselällä?
Saattaisit olla kiinnostunut myös:
Hossan kansallispuisto: Jylhiä maisemia Ölökyn ylityksellä
Suomen kauneimmalla maantiellä Tenojoen varressa
Kilpisjärven mahtava Saana
Merjan matkassa -blogia voit seurata myös Facebookissa, Instagramissa ja Blogit.fi:ssä
Saanatunturi kohoaa 1029 metrin korkeuteen Kilpisjärvellä, Käsivarren Lapissa. Se oli tänä kesänä monen suomalaisen matkakohde, niin meidänkin. Enontekiössä vietetyn yön jälkeen laitoimme auton nokan kohti Kilpisjärveä ja mahtavaa Saanatunturia.
Enontekiöstä on noin 170 kilometrin matka Kilpisjärvelle ja autolla siihen kului pari tuntia. Meillä meni hitusen pidempään, kun pysähdyimme matkan varrella Ropin pirttiin kahville. Pelkän aamupalan turvin emme halunneet lähteä kiipeämään Saanalle vaan pientä välipalaa oli hyvä saada ennen reippailua.
Saanatunturi näyttäytyi meille ensimmäisen kerran hyvissä ajoin ennen Kilpisjärveä. Mitä lähemmäksi pääsimme, sen mahtavammalta se näytti. Alkoi hiipiä epäusko pääsisimmekö huipulle.
Luontokeskus vai Retkikeskus – mistä reitti Saanalle lähtee?
Säätiedotus oli luvannut pilvistä säätä Kilpisjärven suuntaan, mutta iloksemme se ei pitänyt paikkaansa. Aurinko paistoi ja keli näytti parhaalta mahdolliselta kiipeämisurakkaa ajatellen. Kun saavuimme Luontokeskuksen parkkipaikalle, se oli jo täynnä. Olisi pitänyt päästä aikaisemmin liikkeelle. Tien toisella puolella näytti olevan myös pieni parkkipaikka ja sieltä löytyi meillekin tilaa.
Piipahdimme Luontokeskuksessa ennen kiipeämisurakkaa. Muistelin kaverini kehuneen heidän pizzoja, mutta emme nähneet minkäänlaisia ravintolapalveluja. Varmistelin Luontokeskuksen infosta, että olimme oikeassa paikassa. Tiskin takana oleva nainen kertoi meidän pääsevän vaellusreitille parkkipaikan vierestä lähtevältä polulta. Epäilykseni heräsi uudestaan, kun lähdimme kävelemään polkua pitkin eikä kylteissä mainittu ollenkaan Saanaa.
Polun alkupäässä kuusihenkinen seurue viritteli rinkkoja selkään ja vaihdoimme heidän kanssaan muutaman sanan. He olivat lähdössä viikoksi patikoimaan ja katselivat kaihoten meidän kevyitä reppuja. Kun kerroin, että menemme vain Saanalle, he ihmettelivät meidän reittivalintaa. Lopulta kaivoin kännykän esiin ja huomasin, että reitti lähteekin Retkikeskuksesta.
Luontokeskus, Retkikeskus ja mitä näitä nyt oli..
Jos olisin varmistanut reitin lähtöpisteen hyvissä ajoin, olisi tämäkin mutka jäänyt tekemättä. Sadattelin aikani, mutta eipä auttanut kuin katsoa peiliin. Myöhemmin kuulin, että sitäkin reittiä pitkin olisi päässyt Saanalle, mutta matka olisi ollut paljon pidempi.
Käännyimme takaisin ja hölkkäsimme parkkipaikalle. Retkikeskukselle oli noin viisi kilometriä ja sen pieni piha oli tietysti täynnä autoja. Kirosin, kun taas piti etsiä parkkipaikkaa. Löysimme sen lopulta vapaapalokunnan pihasta, joka oli noin 200 metrin päässä Retkikeskuksesta. Piha näytti kovin hiljaiselta koronatestauskylteistä huolimatta ja hieman jännitti tulisiko sakkolappu ikkunaan. Onneksi ei ja poislähtiessä automme viereen oli ilmestynyt muitakin kulkuneuvoja.
Kohti Saanatunturin huippua
Alkumatka oli kivikkoa ja pitkospuita. Aurinko lämmitti ja ennustetusta pilvisestä säästä ei näkynyt muita merkkejä kuin muutama hassu pilvi taivaalla. Vaatteiden valinta oli tuntunut vaikealle, koska huipulla olisi todennäköisesti kylmä, mutta alempana sää oli kohtuullisen lämmin. Vanha kunnon kerrospukeutuminen auttoi tähänkin pukeutumispulmaan.
Saanan huipulle kiemurteleva polku on noin neljä kilometriä pitkä. Maantietä pitkin se ei ole matka eikä mikään, mutta kun matka on ylöspäin, siihen menee huomattavasti enemmän aikaa. Vuorivaelluksilla matkoja mitataan yleensä ajassa eikä kilometreissä. Saanan huiputukseen on hyvä varata aikaa ainakin neljä tuntia. Se oli hyvä tietää, mutta en asettanut mitään aikatavoitteita. Tarkoitus oli nauttia maisemista ja itse matkasta eikä koheltaa pää kolmantena jalkana huipulle ja takaisin. Maisemat olivat jo heti alkumatkasta niin hienot, ettei matkan teosta meinannut tulla mitään. Pysähdyin vähän väliä tuijottelemaan Norjan puolella näkyviä vuoria.
Sykkeen kohotusta Saanan uusituilla portailla
Helppokulkuisen hiekkapolun jälkeen saavuimme vuonna 2019 uusituille portaille. Sykehän siinä nousi. Sitä oli hyvä tasata pysähtymällä ja katsomalla taakse jääviä maisemia. Vaikka parkkipaikat olivat olleet täynnä, ei ihan jonossa kuitenkaan tarvinnut kulkea. Reitillä näkyi suurimmaksi osaksi pariskuntia, kaveriporukoita ja monilla oli myös koira mukana.
Lapsiperheitä näkyi myös ja pienimmät huiputtajat matkustivat rintarepussa. Myönnän, etten itse olisi ihan pienten lasten kanssa Saanalle lähtenyt ja mietin miten nautinnollinen reissu heillä oli. Alkumatkasta meidän kanssa käveli samaa tahtia nelihenkinen perhe, joiden noin eskari-ikäinen tyttö kiukutteli lähes koko matkan. Isoveli oli reippaampi ja loikki omia polkujaan. Maanittelun jälkeen tytön matka jatkui, kunnes muutaman askeleen jälkeen alkoi sama rumba uudestaan.
Kiviä ja kallioita pitkin Saanalle
Portaiden jälkeen alkoi kivikkoisempi taival. Onneksi olimme laittaneet vaelluskengät jalkaan, jotka tukivat nilkkoja epätasaisessa maastossa. Helpointa oli kävellä sileällä kalliolla. Saana tarjoili useita valehuippuja. Kun luulit olevasti jo perillä, seuraavan nyppylän takaa huippu olikin karannut kauemmaksi. Pidimme pieniä taukoja ja hörpimme vettä. Vaikka aurinko paistoi, tuuli oli sen verran viileä, ettei tehnyt mieli riisua takkia.
Vihdoin noin kahden tunnin kiipeämisen jälkeen saavuimme huipulle. Ison kivikasan keskelle oli jono, koska kaikki halusivat ikuistaa itsensä sen päällä. Kivikeon vieressä oli postilaatikko vihkoineen, jonne sai kirjoittaa oman tervehdyksensä. Mekin jonotimme hetken kuvauspaikalle, kunnes lopulta kyllästyin ja kiipesin kivikasan toiselle reunalle nappaamaan kuvat.
Siellä se huippu häämöttää!
Pidempi tauko tuli tarpeeseen ja istahdimme hetkeksi Kilpisjärven puolelle ihailemaan maisemia. Sieltä valuimme pikkuhiljaa takaisin polulle. Alaspäin oli kevyempi kulkea, mutta irtokiviä sai varoa. Ne muuttuivat hetkessä kuulalaakereiksi kenkien alla. Vieressämme nuori tyttö pyllähti pahannäköisesti, mutta taisi selvitä pelkillä mustelmilla.
Paluumatkalla toinen kämmen ja sormet turposivat kaksinkertaiseksi. Turvotus onneksi hävisi, kun pääsimme Retkikeskukseen. Mistä lie johtunut. Kahvi ja panniini maistuivat Retkikeskuksen kahvilassa reippailun jälkeen. Sen jälkeen olikin taas aika hypätä auton rattiin ja suunnata yöksi Muonioon.
Saanalle kiipeäminen oli ikimuistoinen kokemus ja olin iloinen, että päätimme sen tehdä. Hienoa, että meillä Suomessa on tällaisia luontokohteita, jonne lähes kuka tahansa pääsee nauttimaan upeista maisemista sekä testaamaan omaa kuntoaan.
Saattaisit olla kiinnostunut myös:
Roadtrip pohjoiseen
Ölökyn ylitys Hossan kansallispuistossa
Lampivaaran ametistikaivos Luostolla
Merjan matkassa -blogia voit seurata myös Facebookissa, Instagramissa ja Blogit.fi:ssä
Kesäloman autoreissulla oli nautinto ajella pohjoisen tunturimaisemissa. Yksi tieosuus oli kuitenkin toiveissa matkaan lähtiessä ja se oli Suomen ja Norjan rajan tuntumassa, Tenojoen vartta myötäilevä maisemareitti, jonka kerrotaan olevan yksi Suomen kauneimmista. Tenojoella poikkeaminen teki matkaamme kieltämättä ison mutkan, mutta ajattelin sen olevan sen arvoista.
Lähdimme aamupalan jälkeen Inarista kohti Utsjokea, jonne matka kesti noin tunnin. Silläkin tieosuudella oli hienoja maisemia ja pysähdyimme levähdyspaikalle ottamaan valokuvia. Utsjoella pidimme lyhyen tankkaustauon. Paino sanalla lyhyen, koska polttoaine oli siellä huippukallista. Kannattaa muuten huolehtia, että auton tankissa riittää polttoainetta, koska huoltoasemat löytyvät vain Utsjoelta ja Karigasniemeltä.
Tenojoen varren hienot maisemat
Utsjoelta käännyimme kohti Karigasniemeä ja pian Tenojoki alkoi pilkottaa tien varrella olevan kasvillisuuden takaa. Alkumatkasta olin hieman pettynyt, koska puita ja heinää kasvoi niin runsaasti tien varressa, ettei niiden takaa kunnolla nähnyt mitään. Pian pettymys haihtui kun tie nousi korkeammalle ja upeat maisemat avautuivat eteemme.
Tenojoki kiemurtelee Suomen ja Norjan rajalla yhteensä 150 kilometrin pituisen matkan ja se laskee pohjoisessa Jäämereen. Jos haluaisi nähdä koko jokireitin, pitäisi pohjoisessa jatkaa matkaa vielä Utsjoelta Nuorgamiin. Kauneimmat maisemat ovat kuitenkin Utsjoen ja Karigasniemen välillä.
Pysähtelimme vähän väliä ottamaan valokuvia eikä matka oikein edennyt taukojen vuoksi. En halunnut pitää kiirettä, vaikka pitkä ajomatka olikin vielä edessä. Halusin nauttia ”koko rahalla” upeista maisemista. Tie oli aika hiljainen; muutamia motoristiporukoita oli levähdyspaikoilla ja jokunen asuntoauto ajeli vastaan. Reitti mutkitteli joen mukaisesti ja myöhemmin luin, että tie on rakennettu joenvarressa olleen kinttupolun mukaisesti ja se on valmistunut vasta 80-luvulla.
Olimme ajaneet noin 30 kilometriä, kun huomasimme tien varressa Tenon Tunturituvat -kahvilan. Luulin, ettei reitin varrella ole kahviloita tai muitakaan palveluita, joten kyltin näkeminen oli iloinen yllätys. Tenon Tunturituvan kohdalla oli hienot näkymät Finnmarkenin korkeimmille tuntureille. Oli hassua katsella lumihuippuisia tuntureita keskellä kesää, mutta siellä ne nököttivät.
Kurvasimme pihaan ja herkullinen munkin tuoksu tuli ovella vastaan. Kyselimme kahvia hörppiessä tiskin takana häärivältä naiselta minkä verran hänellä käy asiakkaita ja miten korona on vaikuttanut. Hiljaista oli kuulemma ollut, mutta se ei johtunut koronasta vaan lohenkalastuksen määräaikaisesta kiellosta. Päätös tehtiin keväällä ja se perustui Tenojoen lohikantojen heikentyneeseen tilaan. Muiden kalojen pyyntiin kielto ei vaikuta, mutta kahvilan pitäjän mukaan ns. ”harriluvat” eivät ole olleet niin suosittuja. Meidän mutustaessa viimeisiä munkinrippeitä, kahvilaan tuli pari kaveria ostamaan kalastuslupia eivätkä hekään voineet vastustaa tuoreiden munkkien kutsua.
Reilun 100 kilometrin jälkeen saavuimme Karigasniemelle. Pysähdyimme lounaalle ravintola Guossiin. Muut asiakkaat olivat norjalaisia kielestä päätellen. Vuohenjuustosalaatti oli hyvää ja siitä sai energiaa jatkaa matkaa. Kun olimme jälleen takaisin Inarissa, olin todella väsynyt ja tytär hyppäsi rattiin. Illaksi olimme menossa Enontekiöön ja sinne oli vielä muutaman tunnin matka, kun emme päässeet oikaisemaan Norjan kautta. Tie kiemurteli erämaiden halki ja oli paikoitellen todella huonossa kunnossa. Kun vihdoin pääsimme hotellille, huokaisimme molemmat helpotuksesta.
Saattaisit olla kiinnostunut myös:
Roadtrip pohjoiseen
Ölökyn ylitys Hossan kansallispuistossa
Lampivaaran ametistikaivos Luostolla
Merjan matkassa -blogia voit seurata myös Facebookissa, Instagramissa ja Blogit.fi:ssä