Soolomatka

Kun lähdin soolomatkalle en ladannut liikaa odotuksia uusien ihmisten tapaamiseen. Minulle olisi ollut täysin ok hengata yksin reilu viikko – lukea, kirjoittaa, valokuvata, kuunnella musiikkia ja ihastella maisemia. Olen seurallinen ihminen, mutta välillä oikein tunnen että nyt on pakko olla yksin. Ehkä se, että olen ainut lapsi on opettanut minut yksinoloon jo pienestä pitäen. Kesä oli ollut niin hektinen, että lomani alussa tunsin että yksinolo olisi nyt poikaa. Jos nyt kertoisin sille stressaantuneelle reissumimmille, että etpäs muuten tule olemaan yksin seuraavaan viikkoon, en ole ihan varma olisiko hän ollut onnellinen vai kauhuissaan.

Aloitin reissuni Itävallan Salzburgista ja buukkasin ensimmäisen yön hieman ylihinnoitelluista guesthousesta. Tarvitsin omaa rauhaa, joten hostelli ei ollut hyvä vaihtoehto. The Little Guest House oli aivan ihana paikka, ja olin oikein tyytyväinen valintaani kovasta hinnasta huolimatta. Nähtävyyksille pääsi näppärästi majatalon pyörällä ja kaikki oli kävelymatkan päässä, mutta sopivan kaukana kaupungin hälinästä.

Seuran löytäminen oli heti matkan alussa tavattoman helppoa. Menin Salzburgissa ensimmäiselle nähtävyydelle Hellbruniin, ja jo ennen turistikierroksemme alkamista törmäsin keski-ikää lähestyvään amerikkalaiseen Beniin. Ben kysyi miten menee, minä vastasin että hyvin, mitä nyt aika kuuma on, ja siitä alkoi keskustelu säästä. Smoothisti kiersimme oppaan kanssa pitkin suihkulähdepuistoa samalla toisiimme tutustuen. Ensin ajattelin, ettei minulla ja entiseksi baseball-pelaajaksi itseään tituleeranneella Benillä ollut mitään yhteistä, mutta väärässä olin. Matkustelu tietysti yhdisti meitä ja siitähän riitti puhuttavaa. Kierroksen päätyttyä Ben kysyi haluaisinko kiivetä lähikukkulalle ja koska minulla ei ollut kiire mihinkään lähdin mukaan. Nälkä oli kuitekin kova eikä alueella yhtä ainutta avointa ravintolaa, joten lähdimme kiipeämisen jälkeen kohti keskustaa. Olin tullut puistoon pyörällä, joten nopeuden maksimoimiseksi Ben joutui kyysäämään minut keskustaan. Reilun neljän kilometrin matka tuntui siinä tarakalla istuessa poikkeuksellisen pitkältä ja kiviseltä, mutta hymy oli silti herkässä.

Amerikkalaisten älytön sosiaalisuus on aina välillä tuntunut minusta hirvittävän päälleliimatulta. Benin kanssa hengatessani huomasin, että jatkuva papatus ja uusiin ihmisiin tutustuminen vain tulee niin luonnostaan, että sitä on hankala estää, vaikka vierustoveri katselisi touhua vaivaantuneena. Annan esimerkin: olimme juuri istuutuneet pöytään kun Ben huomasi kadulla Yale-lippalakkiin sonnustautuneen eläkeläismiehen kahden kuvankauniin tyttärensä kanssa. Hän huusi HEY ja heilutti kättään miehelle. Tämä tuli pöytämme viereen hymyillen, ja Ben rupesi selittämään siitä, kuinka hänkin kävi Yalen yliopiston ja halusi tietää kaiken vanhan miehen linkistä entiseen opinahjoonsa. Seurasi pitkä keskustelu miehen lapsenlapsen urasta baseball-joukkueessa, jossa ilmeisesti myös Ben oli aikoinaan pelannut. Lopulta kanadalaiseksi osoittautunut poppoo lähti ja Ben meni vessaan. Yksin pöydässä istuessani he saapuivat takaisin ja kysyivät mihin ystäväni oli mennyt. Tässä välissä oli ihan pakko tarkentaa että tapasin hänet noin kaksi tuntia sitten ja vessaan vaan. Kanukit olivat tulleet takaisin, jotta saisivat yhteiskuvan Benin kanssa!

Seuraavana päivänä lähdimme valloittamaan Salzburgin vieressä sijaitsevaa Untersbergin vuorta, ja Benin sosiaalisuuden vuoksi seurasi uusi hassu kohtaaminen. Vaelluksen jälkeen istahdimme paikallisen kuppilan pöytään, jossa istui kaksi möreä-äänistä kolmissakymmenissä olevaa miestä. Jos olisin ollut pöydässä yksin, olisin hyvin todennäköisesti vaan tervehtinyt ja keskittynyt sen jälkeen kirjaani (wink, Bookbeat on erinomainen ajanviete yksin matkatessa, kirjat saa ladattua offlineen ja niitä voi lukea puhelimesta e-kirjoina tai kuunnella äänikirjoina), mutta Benin sosiaalisuuden myötä kerroimme kaikki elämäntarinamme ja samalla selvisi, että istuimme siinä kahden ammattioopperalaulajan kanssa.

Lue tästä vinkkini Salzburgiin!

Ikimuistoiset päivät Fulpmesin vuorilla

Salzburgista lähdettyäni sanoin heipat Benille, joka jatkoi matkaansa Kroatiaan katsomaan jalkapallon MM-finaalia ja minä puolestaan Innsbruckiin fiilistelemään lisää vuoria. Saavuin Innsbruckiin rinkkani kanssa iltapäivästä ja lounaspaikan jonossa bongasin seuraavan tuttavuuden. Innsbruckista kotoisin oleva Mike vinkkasi että saisin opiskelija-alea jos vain näyttäisin korttini. Myöhemmin minulle tuli juttelemaan myös hänen kaverinsa Philipp. Molemmat vaikuttivat normaaleilta, joten annoin Facebookini ja sovimme Innsbruck-kierroksesta seuraavalle päivälle. En arvannut miten surkea nettiyhteys minulla olisi seuraavat päivät, ja että itse asiassa Fulpmesissa olisi niin kivaa, ettei Innsbruckiin lähtö edes kävisi mielessäni.

Saavuin hostelliini, Doug’s Mountain Getawayhin 10 minuuttia ennen MM-finaalin alkua. Hostellin kaikki vieraat olivat kerääntyneet ison screenin ääreen, ja en siinä pimeydessä oikein edes erottanut miltä tulevien päivien seurani näyttää. Bondasin heti saksalaisen Saran kanssa, jonka kanssa kommentoimme amatöörityylillämme pelin tapahtumia. Viiden hengen irkkupoikalauma toivoi meidän varmaan tukkivamme turpamme, sen verran tuimaa katsetta tuli. Pelin päätyttyä Ranskan hyväksi kirosimme kaikki Kroatian tappiota. Pelasimme Cards Against Humanityä (olin kaikkia oletuksia vastaan surkea tässä pelissä) ja joimme vähän Radlereita. Kaikki hostellin asukit vaikuttivat ihanan samanhenkisiltä kuin minä. Oli myös kiva olla ikätovereideni kanssa, vaikka päivät Benin seurassa olivatkin olleet varsin opettavaisia.

Kun Sara sitten lähti seuraavana päivänä kohti kotiaan Wieniä olin koko hostellin ainut naisvieras. Tulen kundien kanssa hyvin toimeen, joten se ei minua haitannut. Lähdimme seuraavana päivänä poikien kanssa koko päivän kestäneelle vaellukselle, mikä oli oikein antoisaa.

Lue lisää: Onnistuneet eväät aktiivilomaan Alpeilla 

Sosiaalisuutta kellon ympäri Wienissä ja tarpeellista yksinoloa Bratislavassa

Innsbruckissa jatkuva sosiaalisuus oli niin kivaa, että en enää kaivannut yksinoloa yhtään. Vähän haikein mielin jatkoin matkaani Innsbruckista Wieniin, vaikka olinkin jo sopinut Saran kanssa että punkkaisin hänen luonaan. Local guide on aina parempi kuin kartta kourassa turistinähtävyyksien tuijottelu, tosin aika paljon Wienistä saattoi myös jäädä näkemättä. Hengailimme muun muassa Saran yliopistolla, Praterin klubilla ja paikallisessa maauimalassa liki tunnin päässä keskustasta. Siinä monia Saran kavereita tavatessa unohdin täysin ensimmäisen Wien-kontaktini Vanessan, jonka olin tavannut jo Salzburgissa.

Lue lisää: 5 vinkkiä Itävaltaan

 

Wienin jälkeen tunsin kaipaavani yksinoloa. Olin ensimmäisellä soolomatkallani, enkä ollut periaatteessa viettänyt yhtäkään hetkeä junassa istumista lukuun ottamatta yksin. Niinpä varasin Bratislavasta hotellista single roomin enkä edes yrittänyt tutustua keneenkään. Syöminen yksin, nähtävyyksien kiertely yksin ja aikaisin nukkumaan meneminen tuntui oikein hyvältä. Bratislavan visiitti oli todella tehokas ja nopea, vietin kaupungissa kokonaiset 16 tuntia. Ei mitään spessua nähtävää, kaupungista tuli mieleen Tallinna.

Soolomatkailijan itsetunto koki kolhun Budapestissa

Soolomatkani viimeinen etappi oli Budapest, jossa kaikki ei mennyt ihan niin putkeen kuin muualla. Punkkasin halvassa hostellissa Pestin bailualueella, minkä olisi ehkä pitänyt soittaa kelloja jo varausvaiheessa. Kun saavuin hostelliin, siellä ei ollut ketään. Oli lauantai, joten hostellinpitäjä ehdotti, että ostaisin liput pub crawlille. Wienissä vietetty bileilta painoi vähän vieläkin, joten viisi ilmaista shottia ei houkuttanut vaan lähinnä puistatti minua. Lähdin yksin kiertämään kaupunkia illan suussa. En halunnut ottaa paineita vaan rennosti kiertää pitkin keskustaa ja vahingossa eksyä kiinnostaviin paikkoihin. Tämä suunnitelma meni täysin pieleen.

Olin juuri saapunut Tonavan rannalle kun älytön tuuli tarttui mekkooni ja paljasti pakarani muutamalle turistille. Tuuli yltyi parissa sekunnissa niin kovaksi että tunsin lähteväni lentoon. Painoin vastatuuleen alas sillalta kanavan rantaan ja seurasin ihmismassaa. Se oli suuri kaveriporukka matkalla yhteiselle illalliselle, mietin hiljaa mielessäni. Horisontissa siinsivät tummat pilvet ja kaukana salamoi. En vieläkään tiedä miksi hemmetissä päätin lähteä tuulen hieman laannuttua sillalle kohti Budaa, täysin eri suuntaan kuin missä majoitukseni oli. Olin noin puoli välissä siltaa kun tippui ensimmäinen pisara ja parin sekunnin päästä tuli rankkasade. Ihmiset säntäilivät päättömästi sateen suojaan ja minä seisoin paikallani arpoen kannattaisiko juosta Budaan vai Pestiin. Menin sillan rakenteiden alle sateensuojaan kaksi venäläisnaista seuranani, mutta kastuin tietysti silti. Kun sade hieman laantui kirmasin kohti Pestiä seuraava sateensuoja silmissäni kiiluen.

Pääsin kyllä Pestiin, mutta jalkani lotisivat vettä ja mekkoni oli litimärkä. Juoksin sisään ensimmäiseen baariin jossa oli tilaa, tilasin paikan ainoan jälkiruoan ja kirsikkabissen. Olin onneksi jo ehtinyt syödä herkullisen illallisen, sillä jälkkäri oli jotain ihan kamalaa: rommilla höystettyä keksimurua ja purkkikermavaahtoa. Siinä sitten istuin liki tunnin jälkiruokaani näykkien ja odotellen, että sade lakkaa. Salaa toivoin että joku tulisi juttelemaan kanssani.

Fiilis ei muuttunut yhtään paremmaksi kun saavuin hostellille iltakymmenen pintaan. Italialainen hostellikämppikseni piti erittäin outona sitä, että olin matkalla yksin. But why are you alone? Niin hienosti rakentunut soolomatkailijan itsevarmuuteni mureni tämän kommentin jälkeen hieman. Fiilistä ei parantanut se, että en nähnyt hostellissani yhtä ainutta soolomatkailijaa ja että olin kaikkia muita huomattavasti vanhempi.

Lauantain fiaskon jälkeen heräsin sunnuntaiaamuun älyttömän väsyneenä. Kuten todettua, hostellini oli bilealueella, joten melu oli myös sen mukainen. 18-vuotiaat italialaiskämppikseni kävivät bailaamassa ja heräsin tietysti myös heidän saapumiseensa. Doug’s Mountain Getaway oli antanut niin ruusuisen kuvan hostellielämästä, etten muistanut miten hanurista se voikaan olla.

Juostuani läpi liki kaikki Budapestin mustsee-nähtävyydet kymmenessä tunnissa ypöyksin, halusin palkita itseni menemällä vähän fancynpään ravintolaan. Livebändi soitti romanttisia balladeita ja pöydissä paloivat kynttilät, mutta en edes tuntenut kiusaantuvani. Table for one ja paras illallinen koko reissuni aikana. Siitä tyytyväisenä marssin hostellille, jonne oli raivoturisteiluni aikana saapunut 24-vuotias saksalainen tyttö Vrani. Meillä synkkasi heti, ja päädyimmekin parantamaan maailmaa aina puoleenyöhön asti. Vrani seurusteli syyrialaisen pojan kanssa ja oli töissä keskuksessa, jossa hoidettiin seksuaalisesta väkivallasta kärsineitä naisia. Hänen kohtaamisensa tuntui jotenkin todella tärkeältä.

*******************************************************************************************************************************

Matkan varrella -blogin löytää myös Facebookista, Instagramista ja Blogit.fi:stä!