Tiedättekö sen tunteen kun oikein haaveilee jostain kohteesta ja sinne vihdoin päästessään paikka ei kolahda yhtään? Näin kävi minulle Budapestissa. Olin pohtinut reissua kaupunkiin jo monta vuotta, ja kesän soolomatkalla päätin jättää sen viimeiseksi kohteeksi, matkan huipennukseksi. Saavuin kaupunkiin täynnä tarmoa ja onnistuneen reissun tuomaa itsevarmuutta. Nopeasti kuitenkin huomasin, että Budapest ei ainakaan tälle soolomatkailijalle sopinut yhtään.
Asetelma ei yleisesti ottaen ollut paras mahdollinen: aikaa oli vain kaksi päivää ja kiinnostavaa nähtävää valtavasti. Pieni reissuähky painoi tiiviin Itävallan kiertämisen jälkeen, ja en ollut ehtinyt perehtyä kohteeseen juurikaan etukäteen. Tipahdin moneen turistiansaan, jotka väittäisin normaalioloissa osanneeni välttää (kylpylän ravintolassa syöminen ?, valuutan vaihtamatta jättäminen ?, vuorokauden bussilipun ostaminen ja lipun käyttäminen tasan kerran ?).
Rakastan vain rauhassa kävelemistä ja eksymistä randompaikkoihin uudessa kaupungissa. Tälle ei todellakaan ollut aikaa Budapestissa. Hostellinpitäjän merkatessa must-see-kohteita karttaan pelkkä ajatus niiden kiertämisestä nosti hikikarpaloita otsalleni. Koska hostellissa ei ollut saapuessani ketään muita, lähdin kartta kourassa kiertämään kohteita yksin. Jo tunnissa olin törmännyt kolmeen polttariporukkaan ja kymmeniin pariskuntiin, riehakkaista kaveriporukoista puhumattakaan. Ensimmäistä kertaa soolomatkan aikana minut valtasi ulkopuolisuuden tunne. Tuntui, ettei koko kaupungissa ollut ketään muuta yksin reissaavaa.
Ensimmäisen päivän kiertely jäi lyhyeen, sillä myrsky tuli ja pilasi suunnitelmani täysin. Alkuillan aurinko porotti lämpimänä kävellessäni Pestin katuja kohti Tonavaa. Kuin salamaniskusta alkoi tuuli, joka oli niin kova että tunsin lähteväni lentoon. Hetken kuluttua alkoi ukkostaa ja sitten tuli rankin vesisade naismuistiin. Siinä litimärkänä en enää jaksanut edes yrittää innostua kaupungista, vaan palasin hostellille ja toivoin seuraavan päivän olevan parempi. Koska hostellini sijaitsi bilekorttelissa, unet jäivät vähäisiksi ja heräsin seuraavaan päivään väsyneenä ja en niin valmiina 15 tunnin turistisykkimiseen kuin olisin toivonut.
Aloitin päivän maailman toiseksi suurimmasta, Dohány-kadun synagogasta. Englanniksi pidetty opaskierros synagogassa oli tosi hyvä, opin enemmän juutalaisista kun lukion uskonnontunneilla yhteensä. Kiinnostavan kierroksen aikana sain ravistettua nihkeät fiilikset ja soolomatkailijan murentunut itsetuntoni palasi pikkuhiljaa ennalleen.
Synagogalta kirmasin kaupungin toiselle puolelle Gellert-kylpylään. Tämä oli virhe. Käsittämättömän kehnosti organisoitu saapuminen kylpytiloihin ja unisex-suihkutilat hämmensivät pikkuisen. Esimerkiksi lukollista kaappia ei saanut itse kiinni, vaan sen avaamiseen ja sulkemiseen piti kutsua henkilökuntaa paikalle. Opasteet olivat vain unkariksi. Miehiä, naisia ja lapsia tuli joka suunnasta ja kukaan ei tuntunut tietävän miten päästä altaille. Hostellinpitäjä suositteli minulle tätä nimenomaista kylpylää, joten en siinä kiireessä sitten tehnyt minkäänlaista hintavertailua. Ehdin olla kylpylässä vain reilun tunnin ja maksoin siitä 18 euroa… Enkä nauttinut hetkestäkään.
Kylpylältä lähdin kohti Vörösmarty-aukiota, josta lähti ilmainen kävelykierros. Kaupunkikohteissa pyrin aina osallistumaan näille, sillä paikallisen oppaan kanssa kaupunkiin saa huomattavasti paremman tuntuman, ja usein myös tapaa muita samanhenkisiä matkailijoita. Budapestissa oli useita vaihtoehtoja, ja päädyin hostellinpitäjän suosituksesta kommunismikierrokseen. Kierros kesti 2,5 tuntia ja antoi varsin mittavan kuvan Budapestista ja sen historiasta. Lämmin suositus tälle!
Kävelykierroksen jälkeen vaivuin taas pieneen synkkyyteen dalsiessani Budan mäkiä ylös ja alas. Kierroksellakin toisiin tutustuminen tuntui hankalalta, koska kaikki olivat tulleet porukoissa tai pariskuntina mukaan. Jatkoin kuitenkin systemaattista nähtävyyksien suorittamista aina Budan linnalle asti, kunnes kyseenalaistin toimintani täysin. Enhän minä missään muuallakaan matkustaessani kierrä kaikkia nähtävyyksiä, vaikka aikaa olisi tuplasti enemmän. Miksi käytän viimeisen lomapäiväni pitkin kaupungin katuja juoksemiseen sen sijaan että vaan nautiskelisin kaupungin tunnelmasta? Miksi yhtäkkiä minua häiritsee niin paljon olla yksin? Eihän se ole koskaan ennenkään ollut mikään ongelma.
Toisaalta jäljellä oli enää yksi listaamistani can’t skip -kohteista, joten suoritin tehtävän kunnialla loppuun. Kapusin ylös paikalliselle vapauden patsaalle ja ylhäällä yksin auringonlaskua katsellessani minut valtasi pettymyksen tunne. Syynä ei missään nimessä ollut Budapest. Kaupunki oli juuri niin kaunis, kiinnostava ja monipuolinen kuin olin etukäteen kuvitellut. Ongelma oli siinä, että tunsin oloni yksinäiseksi. Edes kävelykierrokselta ei tarttunut mukaan uusia kavereita ja hostellissa olin jo huomannut olevani ainut soolomatkailija. Lukuisat polttarijoukot, rakastuneet pariskunnat ja iloiset perheet saivat minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Miksi kukaan tulisi tähän kaupunkiin yksin?
On selvästi kohteita, jotka kohdallani toimivat yksinmatkailulle ja kohteita, jotka eivät. Esimerkiksi Bratislavassa yksinolo ei haitannut minua yhtään. Nautin suuresti siitä, että sain rauhassa kierrellä nähtävyyksiä ja tehdä mitä ikinä haluan muista riippumatta.
Illan onneksi pelasti erinomainen illallinen Mazeltov-ravintolassa ja hostelliin saapunut saksalainen soolomatkailija, jonka kanssa löysimme yhteisen sävelen heti.
Oletteko te käyneet Budapestissa? Jakaako joku soolomatkailijan tuskan tässä kyseisessä kaupungissa?
********************************************************************************************************************************************
Matkan varrella -blogin löytää myös Facebookista, Instagramista, Twitteristä ja Blogit.fi:stä!