Suuntana Seychellit, osa 1

Näin marraskuun ankeudessa oli ihana palata tunnelmoimaan viime talven Seychellien matkaa. Haaveena oli siis tehdä matka kohteeseen jossa olisi oikeasti lämmin, mutta ei kuitenkaan tukalan kuuma, missä olisi suht turvallista ja missä puhuttaisiin kieltä millä pärjää. Mauritiuksen, Karibian saarten ja muutaman muun Intianmeren kohteen väistyttyä taakse valikoitui Seychellit kohteeksi. Tässä ensimmäisessä osassa kirjaan ylös tunnelmia alkumatkasta ja perillepääsystä. Kuvat ovat kaikki Praslinilta.

Tammikuisena lauantaiaamuna aloitan siis matkani ja hyppään Finnairin koneeseen kohti Pariisia, josta matkakaverini kanssa jatketaan kohti Seychellejä. Onneksi olin ottanut jo aiemmin koneen, sillä vaikka koneen saapumisterminaali Helsingistä tullessa oli 2d ja koneen kohti Mahea piti lähteä 2e:stä, matka näiden välillä kesti tunnin! Onneksi ei tarvinnut kuitenkaan panikoida kun oli hyvin aikaa.

AirFrancen jo edesmennyt tytäryhtiö Joon lähtee neljän aikaan iltapäivällä ja matka kestää noin yhdeksän tuntia yön yli. Kone laskeutuu Mahen saarelle auringon noustessa kuudelta. Ihana lämpö ja ihanan lämmin, erikoislaatuinen värimaailma ottaa heti vastaan kun koneesta astuu ulos.

Koneessa vieressäni istunut seychelliläinen taitaa olla ainut paikallinen koneessa matkustanut, koska hän pääsee jonon ohi ilman rajamuodollisuuksia. Me muut menemme jonon perään luovuttamaan maihinnousulappumme, jossa on raksittuna ettei matkassa ole mitään kiellettyä, kuten Seychellin armeijan pukuja muistuttavia vaatteita. Kentällä näkyvien mainoksien mukaan myös nuudelit ovat kiellettyjen listalla. Toivon ettei mukanani oleviin Elovena-puuropusseihin reagoitaisi, ja onneksi selviän ilman lisäselvityksiä.

Menemme selvitysten jälkeen vessaan ja jonottamaan rahanvaihtoon. Jo Seychellin rahat ovat niin kauniita ja värikkäitä, paikallisten lintujen kuvilla koristeltuja! Rupiat taskussa lähdemme etsimään että mistä etukäteen maksettu bussikuljetus kohti lauttarantaa lähtee. Aikaa pitäisi olla vielä hyvin, kello on vailla 7 ja ensimmäinen bussi lähtisi vasta klo 8. Neuvontapisteen täti viittoo kioskin eli kahden aurinkovarjon luo. Siellä mies  näyttää paperista kahta nimeä ja kysyy olemmeko siinä mainitut henkilöt. Kyllä, juuri me! ”Teitä ollaankin jo odotettu , bussi lähti 45 min sitten !” Whaat, paperissa sanottiin että ensimmäinen bussi lähtee vasta klo 8. Mutta ehei, kyseisellä AirFrancen koneella saapuvien bussi lähtikin heti lennon saapumisen jälkeen. Seuraava lähtee klo 10. Voitte odotella penkeillä kolme tuntia. Joku ehkä kuitenkin suostuu heittämään teidät aiemmin. Odotelkaa penkeillä, tulen sanomaan jos löydän teille kuskia.” Ja ei menekään kauaa kun hän on jo löytänyt jonkun ystävällisen hepun joka pyytää meidät minibussiin kohti lauttasatamaa.

 

Vasemmanpuoleinen liikenne tuntuu hassulta, ja päämaisema on vihreä ja palmuinen. Vasemmalla puolella kohoaa saaren keskiosan vuoristoa. Yksi syy kohteen valinnalle oli melko hyvä turvallisuustilanne ja suht pieni riski tarttuville taudeille. Omat riskinsä ja ongelmansa täälläkin kuitenkin näyttää löytyvän; ikkunasta vilistävät varoituskyltit denguekuumeesta ja avun hakemisesta heroiiniriippuvuuteen.Olimme ostaneet etukäteen netistä lauttaliput siis pääsaari Mahelta toiselle saarelle Praslinille, ja sieltä vielä La Diguelle, sekä takaisin, ja lisäksi aiemmin mainitun bussikuljetuksen.

Olen etukäteen lukenut että lauttamatka on painajaismainen, ja sille suositellaan kuulokkeita, jotta muiden matkaajien oksennusäänet eivät kuulu. Lisäksi käytäväpaikkaa kannattaa kuulemma välttää ettei vessaan juoksevia oksentajia tarvitse väistellä. Tästä viisastuneena otan satamassa hyvissä ajoin murenen pahoinvointilääkkeestä (kokonaista en uskalla sivuoireet luettuani). Vajaan tunnin merimatka alkaa lopulta. Istumme katamaraanin etuosassa, joka ei näytä eikä etenkään tunnu olevan hyvä valinta. Kaverini juoksee lähes heti vessaan. Itse yritän pysyä hereillä, sillä joka kerta silmien meinatessa mennä umpeen olo huononee. Edessä oleva mies hytkyy naurusta katsoessaan ruuduista näytettävää Mr Beania.Matka valtameren aaltojen päällä onneksi loppuu aikanaan. Mietin jälkikäteen että hyvä vaihtoehto olisi myös ollut jäädä pääsaarelle edes päiväksi lepäämään ennen Praslinille jatkoa, koska nukkumattomuus lentokoneessa ja sen seurauksena väsymys teki varmasti oman osansa pahoinvointiin lautalla.

Hyppäämme lautalta jälleen maankamaralle, Praslinin saarelle. Heti laiturilla takseja on vastassa ja päätämme hypätä kyytiin. Chez Bea, viekää meidät sinne, kiitos. Kuski on paikallinen ja tietää majatalon heti. Reitti vie läpi omakotiasutuksen, jota onkin todella mielenkiintoista nähdä. Chez Bea on keskellä naapurustoa. Suht siistin näköisiä omakotitaloja, pyöräileviä lapsia, kottikärryjä työntävä mies ilman kenkiä, uteliaina kurkkivia koiria. Tuntuu sopivan eksoottiselta, olen tullut Afrikkaan! Perillä odottaa kaksikerroksinen pieni asuinkompleksi, jossa on kokonaisuudessaan kai kuusi asuntoa. Tervetuliaishedelmäjuomat nautittuamme pääsemme katsomaan saamaamme asuntoa. Olemme hotellin ainoat vieraat.

 

Oven avatessa vastaan juoksee torakka, mutta siivooja tulee hätistelemään sen pois ja myöhemmin ei muita vieraita huoneistossamme näy. Tämä edullisin löytämämme vaihtoehto ei ole ollenkaan hullumpi! 90 neliötä, kaksi makuuhuonetta, keittiö ja olohuone. Kylpyhuoneesta tulee tosin vain jäätävää vettä, mutta jotain epämukavuutta tällaiseen Robinson Crusoe-saarielämykseen kuuluukin. Sänky tuntuu parhaalta ikinä ja nukahdankin heti pitkän matkan jälkeen.

 

Seikkailu Praslinin saarella jatkuu, mutta vasta päiväunien jälkeen.

Next Post

No Comments

Leave a Reply