Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

elokuu 2019

Muutama päivä Praslinin saarella – Suuntana Seychellit, osa 2

Kirjoitin viimeksi alkumatkan tunnelmista, ja nyt vuorossa on päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjattuja muistoja perille pääsyn jälkeen Praslinin saarelta.

13.1. Noin vuorokauden yhteensä matkustettuamme ensin Helsingistä Pariisiin, Pariisista Mahelle, ja sieltä lautalta Praslinille, olo on sen verran hutera että päiväunet maistuvat, ja herätessäni vuorokauden ajasta ei ole tietoa. Ilmastoinnin viilentämä huone ja sen pehmeä sänky on saanut tuuditettua hyvin syvään uneen. Ensimmäinen vuorokausi perillä menee kuitenkin loppuun asti melko huterissa tunnelmissa edellisyön nukkumattomuuden, laivamatkan ja uuteen ympäristöön ja ilmasto- ja aikavyöhykkeeseen tottuessa. Kävelemme kuitenkin parin kilometrin matkan Cote d’Or-rannalle, josta pöllämystyneessä mielentilassa otetut kuvat näyttävät jälkikäteen aivan uskomattomilta. Unohdin jotenkin kummassa ottaa uimapuvun ja pyyhkeen mukaan, joten istuskelen rannalla jostain kasvillisuudesta repäisemälläni isolla lehdellä ja ihmettelen seychelliläistä elämänmenoa kaverini kirmatessa aalloilla. Jossain vaiheessa joku tulee markkinoimaan sukellusretkiä ja piirtää hiekkaan erilaisia tarjouksia. Tämä on itseasiassa reissun ainoa hetki jolloin joku yrittää väen vängällä saada jotain myydyksi, mutta kyllä tämäkin aika helposti lopulta luovutti. Myyntimiehen lähdön jälkeen taivas yhtäkkiä täräyttää kunnon kaatosateen niskaan, ja menemme puun alle odottelemaan sateen lakkaamista. Tammikuu kuuluu Seychelleillä sadekauteen, mutta onneksi kuurot kestävät monesti vain hetken, kun aurinko taas tulee esille.

14.1. Päätämme lähteä Unesco-kohteeseen , Vallee de main puistoon. Majataloltamme on maksimissaan kymmenisen minuutin kävely bussipysäkille. Oikean pysäkin löytäminen tuottaa hieman päänvaivaa, kun täytyy miettiä kummalle puolelle tietä pitikään mennä kun liikenne on vasemmanpuoleista. Bussipysäkillä odottaa paikallinen nainen, joka vilkuttaa taaksemme ja kertoo käyneensä kaupoilla etsimässä jotain tiettyä juttua mutta ei ollut löytänyt. Asuu itse Saint Anne Bayessa, lähimmässä isommassa keskuksessa jossa on myös satama jonne saavuimme. Ihmettelen miksi hän kertoo tulleensa tänne asti kaupoille, koska takanamme on vain pienenpieni intialaisten pitämä putiikki hulppean kasinon vieressä. Putiikissa myytiin vain purkkitonnikalaa, sipsiä ja muita muualta tuotuja ruokatuotteita. Noh, ehkä hän on tullut hakemaan jotain vain täältä saatavaa nuudelimerkkiä.

Suurin osa Seychelleillä myytävistä tuotteista on nimenomaan säilykeruokaa, joka on tuotu Intiasta, Sri Lankasta tai Etelä-Afrikasta. Onneksi olin lukenut muiden matkakertomuksia ennen lähtöämme, joissa varoiteltiin tarkistamaan päivämäärät tuotepakkauksista, sillä jonkin verran jo vanhentuneita tuotteita silmiin osui.

 

Vihdoin pikku bussi saapuu ja hyppäämme kyytiin. Bussilla matkustaminen on halpaa, euroissa vain joitain kymmeniä senttejä. Pääsemme yhdellä bussilla suoraan puistoon. Kovin montaa eri linjaa saarella ei taida ollakaan, pari jotka kiertävät eri puolia rannikkoa molempiin suuntiin.

 

Vallee de maissa tehtiin muutaman tunnin kävely . Tuli kunnon viidakkotunnelma palmujen ja lintujen keskellä. Varjossa oli oikein mukava ilma liikkua. Näköalapaikalla puiston kahvilasta ostettuja maniokkisipsejä syödessäni paikalliset Seychellien bulbul-linnut tulevat viereen pällistelemään. Kaveri ehdottaa että laitan käteen yhden. Linnut tulevat rohkeasti kädeltä hakemaan sipsin palan! Jälkikäteen ajateltuna lintujen ruokkiminen olisi varmaan ollut kiellettyä mutta enpä sitä siinä hetkessä hoksannut.

 

Illalla kävellään naapuruston läpi lähimmälle rannalle, Anse Madgelle , joka ei kuulemma ole kovinkaan kummoinen. Millaisiakohan muut sitten ovat, kun tämäkin on meidän mielestä täydellinen! Ranta ammottaa tyhjyyttään ja saaren pohjoispuolelta paistava ilta-aurinko tulee mukavasti puiden välistä vielä valaisten tätä eteläpuolenkin rantaa. Vesi on varmasti 30 asteista ja täysin tyyntä tällä puolella. Jonkun ajan päästä todennäköisesti paikallinen seychelliläinen kävelee vastaan ranskalaisen naisen kansaa ja kysyy olemmeko nähneet yksinäistä kenkää rannalla. Hän kertoo hukanneen sellaisen. Pahoittelemme että emme. Jonkun matkan päässä muutama paikallinen istuskelee puiden siimeksessä.

Täydellinen ranta, hetki, paikka, tunnelma. Seychellien rumimmalla rannalla. (Voisinpa teleportata itseni juuri tuohon hetkeen ja paikkaan tätä koneella kirjoittaessani…)

Ti 15.1.

Otamme bussin saaren pohjoispuolelle, Anse lazion rannalle. Täytyyhän se nyt nähdä, kun kerta maailman hienoimpien rantojen joukkoon on äänestetty (ja juuri siellä muuan onneton häämatkalainen joutui hain kitaan). Bussia odottaessa itikat pistelevät ensimmäistä kertaa. Hoksasin että ainoa ero aiempiin päiviin on aurinkorasvan laittamatta jättäminen. Ilmeisesti se toimii siis myös hyttyskarkotteena, kätevää. Heti voiteen kanssa läträttyäni huomaan sen tepsineen. Bussiin noustua huomaamme kuskin olevan vielä edellisiä kahjompi. Jo tähän mennessä olemme todenneet auringon laskun jälkeen liikkumisen täysin poissuljetuksi ajatukseksi koska kuskit ajavat täysin mielivaltaisesti mutkaisia superkapeita katuja, mutta tämä bussikuski tuntuu ajavan vielä aiempiakin nopeammin.  Muut matkustajat tosin tuntuvat olevan täysin tyyninä, samalla kun itse rystyset valkoisina puristan edessä olevan istuimen selkänojaa ja näen jo silmissäni iltalehden artikkelin ”Suomalaisturisti kuoli auto-onnettomuudessa paratiisisaarella”.

 

Kaverini kysyy vieressä olevalta eläkeikäiseltä herralta josko hän tietäisi oikeaa pysäkkiä jolla jäädä Anse Lazioon mentäessä. Mies kertoo itse olevansa menossa saamaan paikkaan. Hän esittäytyy Dominiqueksi ja kertoo olevansa kotoisin Ranskan Avignonista mutta asuneensa jo 23 vuoden ajan aina puolet vuodesta Seychelleillä. Hän on jonkin sortin tutkija, ja kertoo löytäneensä elämänsä rakkauden täältä. Anse Lazio kuulemma todella on käymisen arvoinen paikka. Kun hyppäämme bussista pois, kaverini turisee Dominiquen kanssa ja kipuamme n 1,5 km matkan ensin mäen päälle ja sieltä alas rannalle. Täysin turkoosina kimalteleva meri tulee vastaan ja ennen merta pieni aitaus jossa on jättiläiskilpikonnia. Sääli että ovat aitauksessa, mutta suloisia ne ovat. Toisilla Seychellien saarilla kilpikonnia saa onneksi elää täysin vapaina. Olen lukenut että ne pitävät rapsutuksista erityisesti leuan alta ja tätä täytyy kokeilla. Ilmeisen tyytyväiseltä konna vaikuttaa.

Nautimme rantaelämästä muutamien tuntien ajan kunnes trooppinen sade taas yllättää meidät. Lähdemme sateessa kävelemään takaisin kohti pysäkkiä ja huomaamme että samainen Dominique kävelee edellämme kohti pysäkkiä! Busseja menee kerran tuntiin, joten lienemme tulleen juuri hyvään aikaan kun paikallinen aikatauluja varmasti tunteva  on suuntaamassa kohti pysäkkiä! Jatkamme pysäkillä juttua hänen kanssaan, ja hän kysyy missä päin Praslinia meidän majapaikkamme on. Kerromme asuvamme Chez Bea-nimisissä villoissa, lähellä suurta Casinoa. Näytän samalla karttaa. ”Ei siellä casinoa ole ollut aikoihin, vaan paikallinen basaari!” Jaa, no ilmankos se nainen eilen oli tullut kaupoille meidän kulmille asti! Bussista pois hypättyämme päätämme käydä kurkkaamassa basaarin tarjonnan, ja löytyyhän sieltä jos jonkinmoista tuotetta, tarviketta, vaatetta ja magneetteja joista muutama lähtee mukaan tuliaiseksi. Kaupassa huudatetaan puolen kilometrin päähän kuuluvalla 2010-luvun hittimusiikkia cover versioina, enkä voi vastustaa kiusatusta olla heilumatta niiden tahtiin casinon rappusilla.

 

Praslinin saari on upea, jotenkin arvaamaton ja henkii Afrikan tunnelmaa, mutta silti suht turvallisen oloinen ja sopivan kotoisa. Odotan kuitenkin jo innolla La Digueen menoa, sillä useampi henkilö jonka kanssa Praslinilla olemme jutelleet, on puhunut että ”Odottakaas vain, kun näette La Diguen!” Jos Praslin on enemmän Afrikkaa, niin kyllä La Diguella on ehkä enemmän karibialainen tunnelma, sanoisin (vaikken siellä koskaan ole käynytkään, niin jotenkin tunnelma tuntuu täysin erilaiselta Prasliniin verrattuna.) Kirjoitan siitä lisää ensi kerralla!

Suuntana Seychellit, osa 1

Näin marraskuun ankeudessa oli ihana palata tunnelmoimaan viime talven Seychellien matkaa. Haaveena oli siis tehdä matka kohteeseen jossa olisi oikeasti lämmin, mutta ei kuitenkaan tukalan kuuma, missä olisi suht turvallista ja missä puhuttaisiin kieltä millä pärjää. Mauritiuksen, Karibian saarten ja muutaman muun Intianmeren kohteen väistyttyä taakse valikoitui Seychellit kohteeksi. Tässä ensimmäisessä osassa kirjaan ylös tunnelmia alkumatkasta ja perillepääsystä. Kuvat ovat kaikki Praslinilta.

Tammikuisena lauantaiaamuna aloitan siis matkani ja hyppään Finnairin koneeseen kohti Pariisia, josta matkakaverini kanssa jatketaan kohti Seychellejä. Onneksi olin ottanut jo aiemmin koneen, sillä vaikka koneen saapumisterminaali Helsingistä tullessa oli 2d ja koneen kohti Mahea piti lähteä 2e:stä, matka näiden välillä kesti tunnin! Onneksi ei tarvinnut kuitenkaan panikoida kun oli hyvin aikaa.

AirFrancen jo edesmennyt tytäryhtiö Joon lähtee neljän aikaan iltapäivällä ja matka kestää noin yhdeksän tuntia yön yli. Kone laskeutuu Mahen saarelle auringon noustessa kuudelta. Ihana lämpö ja ihanan lämmin, erikoislaatuinen värimaailma ottaa heti vastaan kun koneesta astuu ulos.

Koneessa vieressäni istunut seychelliläinen taitaa olla ainut paikallinen koneessa matkustanut, koska hän pääsee jonon ohi ilman rajamuodollisuuksia. Me muut menemme jonon perään luovuttamaan maihinnousulappumme, jossa on raksittuna ettei matkassa ole mitään kiellettyä, kuten Seychellin armeijan pukuja muistuttavia vaatteita. Kentällä näkyvien mainoksien mukaan myös nuudelit ovat kiellettyjen listalla. Toivon ettei mukanani oleviin Elovena-puuropusseihin reagoitaisi, ja onneksi selviän ilman lisäselvityksiä.

Menemme selvitysten jälkeen vessaan ja jonottamaan rahanvaihtoon. Jo Seychellin rahat ovat niin kauniita ja värikkäitä, paikallisten lintujen kuvilla koristeltuja! Rupiat taskussa lähdemme etsimään että mistä etukäteen maksettu bussikuljetus kohti lauttarantaa lähtee. Aikaa pitäisi olla vielä hyvin, kello on vailla 7 ja ensimmäinen bussi lähtisi vasta klo 8. Neuvontapisteen täti viittoo kioskin eli kahden aurinkovarjon luo. Siellä mies  näyttää paperista kahta nimeä ja kysyy olemmeko siinä mainitut henkilöt. Kyllä, juuri me! ”Teitä ollaankin jo odotettu , bussi lähti 45 min sitten !” Whaat, paperissa sanottiin että ensimmäinen bussi lähtee vasta klo 8. Mutta ehei, kyseisellä AirFrancen koneella saapuvien bussi lähtikin heti lennon saapumisen jälkeen. Seuraava lähtee klo 10. Voitte odotella penkeillä kolme tuntia. Joku ehkä kuitenkin suostuu heittämään teidät aiemmin. Odotelkaa penkeillä, tulen sanomaan jos löydän teille kuskia.” Ja ei menekään kauaa kun hän on jo löytänyt jonkun ystävällisen hepun joka pyytää meidät minibussiin kohti lauttasatamaa.

 

Vasemmanpuoleinen liikenne tuntuu hassulta, ja päämaisema on vihreä ja palmuinen. Vasemmalla puolella kohoaa saaren keskiosan vuoristoa. Yksi syy kohteen valinnalle oli melko hyvä turvallisuustilanne ja suht pieni riski tarttuville taudeille. Omat riskinsä ja ongelmansa täälläkin kuitenkin näyttää löytyvän; ikkunasta vilistävät varoituskyltit denguekuumeesta ja avun hakemisesta heroiiniriippuvuuteen.Olimme ostaneet etukäteen netistä lauttaliput siis pääsaari Mahelta toiselle saarelle Praslinille, ja sieltä vielä La Diguelle, sekä takaisin, ja lisäksi aiemmin mainitun bussikuljetuksen.

Olen etukäteen lukenut että lauttamatka on painajaismainen, ja sille suositellaan kuulokkeita, jotta muiden matkaajien oksennusäänet eivät kuulu. Lisäksi käytäväpaikkaa kannattaa kuulemma välttää ettei vessaan juoksevia oksentajia tarvitse väistellä. Tästä viisastuneena otan satamassa hyvissä ajoin murenen pahoinvointilääkkeestä (kokonaista en uskalla sivuoireet luettuani). Vajaan tunnin merimatka alkaa lopulta. Istumme katamaraanin etuosassa, joka ei näytä eikä etenkään tunnu olevan hyvä valinta. Kaverini juoksee lähes heti vessaan. Itse yritän pysyä hereillä, sillä joka kerta silmien meinatessa mennä umpeen olo huononee. Edessä oleva mies hytkyy naurusta katsoessaan ruuduista näytettävää Mr Beania.Matka valtameren aaltojen päällä onneksi loppuu aikanaan. Mietin jälkikäteen että hyvä vaihtoehto olisi myös ollut jäädä pääsaarelle edes päiväksi lepäämään ennen Praslinille jatkoa, koska nukkumattomuus lentokoneessa ja sen seurauksena väsymys teki varmasti oman osansa pahoinvointiin lautalla.

Hyppäämme lautalta jälleen maankamaralle, Praslinin saarelle. Heti laiturilla takseja on vastassa ja päätämme hypätä kyytiin. Chez Bea, viekää meidät sinne, kiitos. Kuski on paikallinen ja tietää majatalon heti. Reitti vie läpi omakotiasutuksen, jota onkin todella mielenkiintoista nähdä. Chez Bea on keskellä naapurustoa. Suht siistin näköisiä omakotitaloja, pyöräileviä lapsia, kottikärryjä työntävä mies ilman kenkiä, uteliaina kurkkivia koiria. Tuntuu sopivan eksoottiselta, olen tullut Afrikkaan! Perillä odottaa kaksikerroksinen pieni asuinkompleksi, jossa on kokonaisuudessaan kai kuusi asuntoa. Tervetuliaishedelmäjuomat nautittuamme pääsemme katsomaan saamaamme asuntoa. Olemme hotellin ainoat vieraat.

 

Oven avatessa vastaan juoksee torakka, mutta siivooja tulee hätistelemään sen pois ja myöhemmin ei muita vieraita huoneistossamme näy. Tämä edullisin löytämämme vaihtoehto ei ole ollenkaan hullumpi! 90 neliötä, kaksi makuuhuonetta, keittiö ja olohuone. Kylpyhuoneesta tulee tosin vain jäätävää vettä, mutta jotain epämukavuutta tällaiseen Robinson Crusoe-saarielämykseen kuuluukin. Sänky tuntuu parhaalta ikinä ja nukahdankin heti pitkän matkan jälkeen.

 

Seikkailu Praslinin saarella jatkuu, mutta vasta päiväunien jälkeen.