All Posts By

marimaija

Matkalla Pohjois-Norjan taivaan alla

Auton lastauksen ja kotiväelle sanottujen heippojen jälkeen suuntasimme tielle kohti pohjoista. Se hetki oli rentouttava ja helpottava. Ensimmäistä kertaa lähdimme yhdessä reissuun, ja vielä sellaiselle matkalle, ettei meillä kummallakaan ollut tietoa siitä, mitä tuli tapahtumaan.

Matkamme alkoi kotoani Rouravaarasta. Olimme etua ostaneet kaiken kuivamuonan Kittilästä, mutta täydensimme varastoa niin Inarissa kuin Nuorgamissakin. Hoksasin esimerkiksi alkaessani kokata ensimmäisenä päivänä lounasta, että kuorimaveitsi oli jäänyt kotiin. Ostimme uuden. Samana iltana aioimme syödä porkkanoita, mutten löytänyt uutta veistä mistään. Häslätessäni kaupan pihalla olin kadottanut veitsen. En enää ostanut uutta. Voi ne porkkanat kuorineenkin syödä, kun ei sole niin nöpönuukaan mettässä.

Norjan vuoret näkyivät maisemassa heti, kun saavuimme Tenolle, mikä sai meidät kiiruhtamaan niitä kohti. Ennen rajan ylitystä täytimme vielä auton tankin, koska kumma kyllä bensa on Norjassa myös kalliimpaa kuin kotimaassa. Norjan puolelle saapuessamme maisema oli meille molemmille uusi ja tuntematon.

Näkymä Suomen puolelta Norjaan

Pieni talo Norjan vuorien juurella

Vuoria ei uskoisi näkevän näin lähellä kotia. Ennen kuin saavuimme Jäämeren rantaan, tie kulki suuren vuoriston läpi. Vettä satoi, tuuli pohjoisesta, tunturijärvet näyttivät hyisiltä ja lumi oli kasaantunut kasoiksi vuorten rinteille. Pieniä taloja oli ripoteltu sinne tänne maisemaan ja porot vaelsivat ympäri erämaata. Maastosta huokui voima – ihminen ei ollut koskaan kyennyt tähän luontoon kajota.

Kun saavuimme merelle, leiriytyminen ei enää tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Puuton vuoristo oli jäänyt taaksemme ja rannat sekä vaivaiskoivumetsät täyttivät maiseman. Golf-virran pehmentämässä ilmastossa meitä ei hetkeäkään palellut teltassa. Olin varannut mukaan villahousut, kaulahuivit ja karvalakit, mutta ne pysyivät reppujen pohjalla koko reissun ajan. Teltassa tarkeni puolialastomana makuupussin lämmössä paremmin kuin hyvin.

Jäämeri

Majapaikka Jäämeren rannalla

Vuoristopuro, josta täytimme vesivarastomme

Päämäärämme oli Nordkapp eli Manner-Euroopan pohjoisin kohta, mistä sitten lähtisimme laskeutumaan takaisin kotia. Kahdeksan kilometrin mittaisen meren alittavan tunnelin läpi ajettuamme pääsimme Magerøyan saarelle. Tundraa, rantakalliota, jyrkänteitä ja pieniä kalastajakyliä. Pohjoisuus huokui saaresta, mutta niin myös turismi. Saksalaisia asuntoautoja oli edessä, takana ja teiden sivuilla parkissa.

Sinnikkäästi ajoimme Nordkappille saakka, mutta tietenkään emme olleet ajatelleet mahdollista pääsymaksua saaren pohjoisimpaan pisteeseen. Kahdelta ihmiseltä Nordkapp maksaa noin 55 euroa, jonka itse laskin päässäni heti yhdeksi tankilliseksi. Käännyimme takaisin ja annoimme muiden jäädä jonottamaan pääsyä tuohon nähtävyyteen.

Meitä ei jäänyt kaduttamaan se, ettemme raaskineet Nordkappiin mennä, koska saari itsessään oli upea nähtävyys. Eksyimme pienemmille sivukylille ja tyhjille teille. Turistisin nähtävyys on harvoin se hienoin reissukokemus.

Honninsvågin vuoristotalot

Kalastajakylä

Magerøyan saari on täynnä jyrkänteitä ja vuoria

Vuoret Magerøyan saarella

Jatkoimme sitten matkaa etelään. Ajoimme Suomea kohti Hammerfestin, Altan ja Kautokeinon kautta. Maisemat koko Pohjois-Norjassa olivat niin vaihtelevat, etten osaa sanoa mikä kohde oli kaikkein kaunein, mutta jokainen paikka sai meidät onnelliseksi.

Matkatessa autolla voi tapahtua kalliiksi tulevia vahinkoja, ja erämaassa apu on monen tunnin päässä. Automme oli vasta huollettu, mikä vaikutti sen kuntoon. Ajokistamme emme maksaneet polttoainetta enempää, koska se on äitini auto. Suosittelen hyväkuntoisella autolla matkustusta Norjassa, koska teiden kunnot vaihtelevat yhtä paljoin kuin niiden mutkikkuus ja mäkisyys eli paljon.

Autolla emme hurjastelleet juuri teiden vaihtelun vuoksi, mutta myös maisemien tähden. Aika vain hurahti niitä suu auki toljotellessa. Jokaisen kulman takaa aukesi uusi näkymä ihmeineen. Vuoret, vesiputoukset, pienet kalastajakylät, tasangot ja tunturikoivikot luovat pohjoisimman Norjan taian. Karu koskematon luonto voittaa niin pyramidit, temppelit kuin moderneimmat bulevardit hetkessä aitoudellaan. Ihmisen ihmeet eivät ikinä pääse niihin korkeuksiin, joihin jääkauden muokkaama ympäristö yltää majesteettisuudellaan.

Joki

Silfar kanjoni

Kanjonin rinteellä

Tunturikukka

 

Reissu oli ohi. Google mapsin mielestä ajoimme yhteensä 1 535 kilometriä, mutta totuus oli lähempänä 1 600 kilometriä. Hortoilimme usein pikkuteillä maisemia katselemassa ja etsiessämme yöpaikkoja. Ajoaika oli suunnilleen neljä tuntia päivässä tai enemmän. Yhteensä vuorokauden verran ajaminen kuudessa päivässä ei siis pakaralihaksia pahemmin puuduttanut.

Ja vaikka olisikin puuduttanut, mieleni lepäsi. En ole koskaan ollut niin rentoutunut viikon mittaisella lomalla kuin reissullamme Pohjois-Norjaan. En ajatellut kertaakaan velvollisuuksiani enkä huolestunut tyhjästä. Ressikin pysyi loitolla. Olen ottanut kesäkursseja täksi kesäksi, joten en ole ollut tauolla koulusta niin kuin jotkut muut opiskelijat. Mutta Norjassa olin tauolla. Olin tauolla kaikesta arjesta, mutten onneksi arkeni tärkeimmästä palasesta eli Otosta. Häntä tarvitsen vierelläni. 

Reissu kesti kuusi yötä  (13.6 – 19.6)
Ajoimme suunnilleen 1 535km (Google maps)
Ajoaika noin 24h
Aika kului siivillä kuunnellessamme radiota, kirjastosta lainaamia albumeita ja Tuomas Kyrön Mielensä Pahoittaja äänikirjaa.

Yöpaikat:

Konesjärven ranta, Inari

Pulmankijärven ranta, Nuorgam

Jäämeren ranta, Repvåg

Jäämeren ranta, Kvalsund

Alattionjoen ranta, Alta

Kaunis järvi jänkällä n. 30km päässä Kautokeinosta Suomeen päin

Meän ajoreitti

Budjetti:

150€ bensa

140€ ulkonasyömiset (Pizzat Inarissa ja pizzat sekä kinkkiruuat Norjassa)

70€ Suomesta ostetuista ruuista ja viinipullosta

30€ Norjassa ostetuista välipaloista ja kaljasta

14€ Utsjoen ja Hammerfestin uimahallit yhteensä kahdelta

0€ yöpyminen.

404€ yhteensä kahden hengen lomasta Norjassa.
Suosittelen tämän tyylistä reissua kaikille, jotka tahtovat seikkailla halvalla budjetilla ja niille, jotka eivät ole pohjoisessa koskaan käyneet.

Maailman ääristä takaisin kotiin

Heipä hei!

Tovi on kulunut viimeisestä kerrasta, kun tarinoin omista seikkailuistani. Johtunee siitä, etten vain ole jaksanut, kiinnostunut ja pidin elämässäni pientä taukoa kaikesta internetvöyhötyksestä. Tänne vanhan matkablogin ääreen minä nyt kuitenkin palaan, koska voi juku, mitä onkaan luvassa!

Mutta ennen kuin kerron tulevasta, palaan menneeseen. Viimeisin tekstini on kuitenkin kahden vuoden takaa.

Reissuni jälkeen keväällä 2016 muutin Helsinkiin, josta sain töitä torimyyjänä. Helsinki oli ollut unelmakaupunkini lukioaikana, minkä takia kuvittelin sen olevan juuri oikea paikka Suomessa minulle. Asuin Kalliossa pienenpienessä yksiössä, kävin töissä ja vietin vapaita ystävieni kanssa. Kaikki näytti olevan ihan hyvin, mutta jostain syystä en saanut otetta Helsingistä.

En ole missään kokenut itseäni niin yksinäiseksi kuin siellä. Ehkä se johtui siitä, että vapaita oli vähän ja pitkien työpäivien jälkeen en jaksanut nähdä kavereita. Ehkä se johtui siitä, että astuessani ulos kotiovesta ympärilläni oli vain kiireisiä kaupunkilaisia, jotka välittivät vain omista elämistään. Sporapysäkille tunnelma oli ahdistava, kukaan ei katsonut silmiin, ihmiset saattoivat olla ilkeitä ja koskaan ei tiennyt minkälaiseen kummajaiseen sattuu törmäämään. Asenteeni Helsinkiä kohtaan muuttui. Paikkaa ei voi pakottaa kodiksi, jos se ei vain ole kodikas.

Koin myös kummalliseksi sen, että näin perhettäni vain pari kertaa ulkomailta palattuani, vaikka asuin heidän kanssaan samassa maassa. Kaipasin kotia. Ja talveahan minä en tahtonut viettää loskaisessa Helsingissä.

Pakkasin jälleen rinkkani, myin kaiken ja sanoin hyvästit Helsingille. Nousin pohjoisenjunaan.

Tieni vei Rovaniemelle. Sain nopeasti työpaikan ravintolasta ja tutustuin uusiin ihmisiin. Muutin puolituntemattoman tytön kanssa yhteen, sain ystäviä ja pidin hauskaa. Asiat vain loksahtivat omille paikoilleen, mistä syytän Lappia – tämä puoli Suomea on kotini ja tänne minä kuulun.

Rovaniemellä asuessani poistin sosiaalisen median elämästäni, koska koin sen vievän minulta liikaa aikaa. Minua myös ahdisti ja ahdistaa edelleen sen aiheuttama riippuvuus. Some luo mielikuvan siitä, mitä jollekulle kuuluu eikä se kerro koko totuutta. Löysin pikku hiljaa itseni sometauon aikana.

Huomasin innostuneeni uudelleen valokuvauksesta. Uudet inspiroivat ihmiset ja valokuvauksen opiskelu avoimessa yliopistossa saivat pohtimaan tulevaisuuttani ja koulupaikkaa. Yläasteelta saakka olin haaveillut työpaikasta, jossa saisin ilmaista itseäni ja päästää luovuuteni valloilleen.

Pääsin sitten opiskelemaan Oulun ammattikorkeakouluun journalismia ja taas minua vietiin uuteen paikkaan.


Kahteen välivuoteen mahtuu monta maata ja kaupunkia. En kaipaa matkustelua, koska minusta on nyt vain ihanaa asua Oulussa, käydä koulua ja ainiin, hellustaa. Viime vuoden hulluin juttu ei ollut siis se ei, että sain koulupaikan vaan se, että minulla on nykyään poikaystävä, Otto. Tänä vuonna me muutimme yhteen somaan kaksioon, jota kutsumme kodiksi.

Vaikka olenkin asettunut yhteen kaupunkiin helluni kanssa, ei elämäni ole koskaan tylsää. Opiskelu ja sen tuomat bileet sekä kaverit pitävät kiireisenä. Lyhyet matkat ympäri Suomea ja Euroopassa aukaisevat rutinoituneet silmäni. Oulun puistot, pyöräreitit ja reissut Lappiin tekevät elämästä seikkailua. Olen sama vapaasielu, mutta elän sitä vain suloisen arjen keskellä.


Matkalla pohjoisen taivaan alla

Koska kirjoitan matkablogia, totta kai minun täytyy kertoa tulevasta reissustani. Kesäkuussa ajelemme Oton kanssa kotoani Kittilästä Jäämerelle ja takaisin. Tavoite on päästä Nordkappiin. Emme ole asettaneet mitään aikarajaa, vaan olemme tien päällä niin kauan kun rahat riittävät. Yövymme teltassa, kuuntelemme musiikkia keskiyön auringon loisteessa, teemme nuotiolla nokipannukahveja ja pysähdymme aina, kun maisema on sen arvoinen (tai kun pissattaa).

Matkan on eksoottinen meille molemmille, koska meistä kumpikaan ei ole niin pohjoisessa käynyt (Oton pohjoisin paikka on Kittilä). Toivon mukaan Suomea hellinyt aurinkoinen kesä jatkuu, jotta me voimme vaeltaa kaikki kiinnostavat kairat, ja jotta Jäämeressä uiminen tuntuisi hitusen inhimilliseltä.


 

Kuluneen lukuvuoden aikana kerkesin festaroida Pyhällä, kaljabingota Rovaniemellä, hillastaa jänkillä ja jututtaa tuttuja Kittilän K-Marketissa. Vietän kesälomaani nyt Kittilässä, josta melkein kolme vuotta sitten lähdin rohkeudella ja uholla. En meinannut koskaan palata takaisin, mutta niin se vain on, etten missään muualla osaisi olla kuin täällä. Lapin taika on jälleen lumonnut minut.

Jos et vielä ole lukenut vanhasta reissustani, rullaile blogia alas ja näe, mitä minä näin ja koin.

 

Artikkelikuvan otti minusta Kristýna Zvelebilová (zvelebilova.cz