Katselin kotona kuvaa muurien ympäröimästä sympaattisen näköisestä kylästä vuorien juurella ja ennen kuin edes tiesin missä kyseinen paikka on, päätin että sinne on jossain vaiheessa lähdettävä. Lisäselvittely kertoi kyseessä olevan Montenegrossa sijaitseva UNESCOn maailmanperintöluettelossa oleva Kotor ja olin askeleen lähempänä matkan toteutumista. Alunperin olin suunnitellut reissaavani Montenegrossa bussilla, mutta matkasuunnitelmat muuttuivat ja lopulta Kotor sisältyi Välimeren risteilykohteisiin ja aikaa maissa olisi vaivaiset neljä tuntia. Auttamattoman lyhyt aika siis. Kirjoitinkin jo edellisessä postauksessa bussiseikkailustani pitkin Kotorin lahden rantoja ja kuinka lopulta jouduin aikarajoitteesta johtuen luopumaan suunnitelmasta kavuta, jokaisen kunnon turistin tavoin, ylös näköalatasanteelle ihailemaan aluetta hiukan korkeammalta. Ja olisihan se ollut hienoa päästä todistamaan sitä näkyä, joka oli inspiroinut alunperin koko matkalle. Onneksi sentään kerkesin bussikyydin jälkeen vanhaan kaupunkiin ja se lyhyt aika minkä sain nauttia kylässä oli puhdasta taikaa. Aivan ihana paikka! Toki, vanha kaupunki on todella pieni ja kun satamassa on kaksi risteilijää samaan aikaan on väentungos taattu. Mutta löytyi niitä rauhallisia sivukujiakin missä aika tuntui pysähtyneen. Pyykit roikkuivat talojen välissä, kissat loikoilivat varjossa joutilaina ja ilmassa leijui kotiruoan tuoksu.
En ollut ottanut mistään karttaa vaan suuntasin silmämääräisesti vastapäivään pääporteilta lähtien. Eksymisen vaaraa ei näin pienessä paikassa oikeastaan ole ja vaikkei koko aikaa tasan tietäisi ihan millä kadulla seikkailee, ei päätorille koskaan ole pitkä matka. Kujat ovat päällystetty kivillä kuten talotkin suurimmaksi osin. Puiset ikkunaluukut täplittävät kiviseiniä ja vaikka luukut monessa paikassa olivat kiinni pitämässä päivän kuumuuden ulkona kuului sisältä elämisen ääniä. Kun lopulta huomasin palanneeni takaisin lähtöpisteeseen päätin sen lyhyen ajan mitä oli enää jäljellä istua kahvilassa katselemassa ympärillä parveilevia ihmisiä. Huomasin söpön kahvilan ja sen sisällä suuren vitriinin täynnä kakkuja joten sinne siis. Siinä yrittäessäni päättää minkä niistä kaikista ihanista kakkupaloista ottaisin tuli tarjoilija iloisesti tervehtimään. Kysyin onko jokin kakuista tyypillinen Montenegrolainen tai alueelle tyypillinen herkku ajatuksena saada edes pieni kosketus paikalliseen keittiöön. Hetken mietittyään mies osoitti alarivillä olevaa kakkua ja kertoi sen olevan hänen äitinsä leipoma. ”It’s typical of my mother” kuului vastaus ja se riitti minulle valitsemaan juuri sen. Eikä tarvinnut valintaa katua! Suklaisen-pähkinäinen, kermaisen pehmeä. Nami!
Vilkaisu kelloon kertoi että nyt oli lähdettävä jotta ehtisi viimeiseen yhdysveneeseen takaisin Costa Mediterranealle, joka oli ankkuroituna keskelle lahtea. Ei auttanut muu kuin lähteä kohti satamaa ja todeta että Kotoriin on palattava uudestaan. Niin paljon jäi vielä kokematta ja varmuudella voin sanoa että ehdottomasti oma suosikkikohteeni koko risteilyllä. Satumaisen kaunis, täynnä historiaa, ystävällisiä ihmisiä ja tunne halusta nähdä ja kokea lisää valtasi sielun. Montenegro, I’ll be back.
Seuraa blogia Facebookissa | Instagramissa | Twitterissä | Bloglovinissa
No Comments