Simballe

Sen piti olla yhteisen kesän alku. Iloinen perheretki kotimaassa. Viikko aikaa ajella pitkin Suomen maata porukoiden ja Simban kanssa. Blogini täyttäisi matkan aikana 4 vuotta ja olin suunnitellut Suomi-aiheista artikkelisarjaa. Olin innoissani ja pitkästä aikaa jälleen optimistinen tulevasta. Universumi päätti toisin.

Olimme matkalla ensimmäiseen yöpaikkaan kun Simban hengitys muuttui rohisevaksi ja vaivalloiseksi. Ajattelin että hänellä oli jano tai kuuma, mutta kun mikään ei auttanut ja olimme jo päässeet Lappeenrantaan päätin etsiä käsiini viikonloppuna päivystävän eläinlääkärin. Saimme odottaa ikuisuudelta tuntuvan ajan, mutta lopulta hän tuli paikalle. Simban kieli alkoi sinertämään ja hän sai lisähappea samalla kun lääkäri kokeili eri keinoja parantaa tilannetta. Kun mikään ei tehonnut oli päätöksenteon aika: lähdemmekö ajamaan takaisin Helsinkiin ja Viikkiin? Päätimme tehdä näin ja lääkäri laittoi Simballe tuubin kurkkuun helpottamaan hengitystä. Simballe laitettiin rauhoittavaa suoraan suoneen ja minun tuli lisätä sitä jos hän vaikuttaisi rauhattomalta matkan aikana. Lähdimme kiireellä paluumatkalle, mutta noin tunti lähdön jälkeen Simba lakkasi kokonaan hengittämästä. Hän kuoli lopulta syliini auton takapenkille. Se oli musertavaa. En pystynyt tekemään yhtään mitään ja tunsin kuinka hän yritti vetää viimeiset hengenvetonsa. Itkin koko ajomatkan Helsingin Viikkiin, minne saavuimme keskiyön paikkeilla. Mitään ei enää ollut tehtävissä. Onnistuneen loman alkamisen sijaan päivä päättyi uurnan valintaan. Olin aivan musertunut.

Ensi kertaa elämässä olisin vain halunnut olla kotona viettämässä lomaa yhdessä Simban kanssa ja vain tämä oli mahdotonta enää koskaan toteuttaa. Tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä että halusin lähteä reissuun. Miksi emme voineet vain olla kotona? Yhdessä. Silloin olisimme ehtineet ajoissa Viikkiin saamaan apua. Simba oli minulle enemmän kuin koira, hän oli täysimääräinen perheenjäsen. Tuki ja turva. Pieni pallero suurella sielulla. Varsinkin rankan viime syksyn jälkeen hän oli ainoa, joka toi hymyn jälleen huulille ja antoi itkeä turkkiinsa siltä tuntuessa. Hän puolusti minua viimeiseen asti ja heilutti iloisesti häntäänsä aina palatessani kotiin, olin sitten ollut töissä tai vain käynyt nopeasti postilaatikolla. Nyt en koe sitä enää ikinä.

Simba, lähdit aivan liian aikaisin. Sain nauttia seurastasi viitisen vuotta, mutta olisin niin mielelläni pitänyt sinut luonani vähintään toiset viisi vuotta lisää. Tulet aina olemaan ”min poppee”.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Tiia/ReiseReise 19.6.2016 at 22:17

    Voi ;(

    • Reply Maria 20.6.2016 at 19:22

      🙁 näin on

    Leave a Reply