Browsing Tag

oikeudenmukaisuus

Walk for Freedom – ihmiskauppaa vastaan

”Injustice anywhere is a threat to justice everywhere.”

Martin Luther King, Jr

Walk for Freedom Helsinki

Lauantaina 15.10. Helsingin keskustassa nähtiin hiljaisisia mielenosoittajia. Mustiin pukeutuneiden ihmisten joukko kulki suut teipattuina keskustan läpi, Kansalaistorilta Mannerheimintietä ja Aleksanterinkatua pitkin Senaatintorille. Erilaisia mielenosoituksia on Helsingissä nähty viime vuosina paljon, mutta tällä kertaa erikoista oli se, että iskulauseita ei huudettu eikä musiikkia soitettu. Hiljaisuus puhui lujempaa. Sanattomuus sai monet ihmiset pysähtymään, ihmettelemään, ottamaan kuvia ja kyselemään. Harvoin olen nähnyt ihmisten vastaanottavan ja lukevan flaijereita yhtä kiinnostuneina.

Kyseessä oli vuosittainen ihmiskaupan vastainen tapahtuma, Walk for Freedom, jonka takana on maailmanlaajuisesti toimiva, A21 -järjestö. Tänä vuonna Walk for Freedom järjestettiin 40:ssä maassa ja yli 300:ssa kaupungissa. Suomessa tapahtuma järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa, aamupäivällä Turussa ja iltapäivällä Helsingissä. Mainittakoon, että erityisen ylpeä olen läntisestä naapuristamme Tukholmasta, jossa mustiin pukeutuneiden jono tuntui jatkuvan loputtomasti.

walk for Freedom Helsinki

Muutos alkaa tiedostamisesta

”Jos ihmiskaupassa on jotain ongelmaa, pitäisköhän se kieltää?”

”Ihan vaan mielenkiinnosta kysyn, että missä tätä ihmiskauppaa tapahtuu, kuinka moni osallistujista on nähnyt sitä tapahtuvan ja mitä osallistujat kuvittelevat marssin auttavan?”

”Kai viesti meni perille sinne,missä ihmiskauppaa on. Kyllä nyt loppuu.”

”Mahtaako Suomesta näitä ihmiskauppiaita löytyä… sen sijaan sama marssiva porukka todennäköisesti piristää ihmiskauppiaiden bisnestä haikailemalla Suomeen lisää ”turvapaikanhakijoita”.”

”Niin turhanpäiväistä touhua, että!

”On vaan niin kiva päästä joukkoon, yhteisöön ei tarvi olla yksin kun marssii ties minkä asian puolesta.”

”Ihmiskauppiaita naurattaa moinen pelleily!

”Jos ja kun ihmiskauppaa ruvetaan hillitsemään, niin
silloin täytyy ottaa sellaiset keinot käyttöön, jotta se
tuntuu… (vankilaolot mallia Venäjä).
Mutta mutta, eihän rikollisia saa lyödä ja kurmoottaa,
koska silloin Amnesty rientää puolustamaan rikollisia!”

”No kai sitä saa lauantaipäivänsä kuluttaa marssimalla naama teipattuna, jos siltä tuntuu. Mitään vaikutusta mihinkään tällä tietysti ei ole.”

”Ihan kuin näkyvyys, esille tuominen tai julkisuus ei olisi muka koskaan vaikuttanut mihinkään?”

”Jo on taas naurettavaa toimintaa? Ei auta todelliseen ongelmaan millään tavalla, pelkkää huuhaata koko touhu, no päästiimpä lehteen ja näytille taitaa olla ainoo syy tähän touhuun.”

”Miksi ette marssi ala-arvoisen vanhustyön merkeissä. Ai niin, se ei ole mediaseksikästä.

Vanhukset, jotka ovat taanneet teille vapaan maan osoittaa mieltä milloin minkäkin asian puolesta.
Hävetkää!”

Yllä olevat kommentit on poimittu Turun Sanomien kommenttiosiosta, Walk for Freedomista kertovan jutun yhteydestä. En yleensä ole jakanut tällaisia kommentteja blogissani, mutta tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen. Vaikka suomalaisten kyynisten asenteen ei pitäisi tulla yllätyksenä, niin myönnän, että olen hieman hämmentynyt joka kerta, kun luen tällaisia kommentteja. Ne kertovat ennen kaikkea siitä, että Walk for Freedomin kaltaisia tempauksia todella tarvitaan. Tarkoituksena on levittää tietoisuutta ihmiskaupasta ja esimerkiksi jokainen artikkeli mediassa on siinä askel eteenpäin. Uskon, että monet ovat jääneet lauantain jälkeen pohtimaan, mistä ihmiskaupassa on kyse. Asiat eivät voi muuttua, elleivät ihmiset ensin tule tietoiseksi niistä, ja työtä on vielä paljon. Katsoin Periscope-lähetystä Los Angelesin Walk of Famella järjestetystä Walk for Freedomista ja kuulin jonkun huutavan videolla: ”What is human trafficking?”. Tuo kysymys pysäytti minut. Jos ei edes Yhdysvaltojen länsirannikolla, missä ihmiskauppa rehottaa, tiedetä mistä on kyse, on aika viedä viestiä eteenpäin. Miten ihmiset voisivat puuttua sellaiseen, minkä olemassaolosta he eivät tiedä?

Walk for Freedom Helsinki

Ihmiskauppa rikoslaissa

Suomessa ihmiskauppa on ollut rikosnimikkeenä vasta vuodesta 2004 alkaen. Suomen lainsäädännön mukaan ihmiskauppaa on toisen henkilön paritusrikoksen kaltainen seksuaalinen hyväksikäyttö, pakkotyö tai muunlainen ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattaminen sekä elinkauppa. Olennaista ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttymiselle on, että uhri on erehdytetty tai hänen riippuvaista asemaa tai turvattomuutta on käytetty hyväksi, kun hänet on alistettu toimimaan esimerkiksi prostituoituna. Monesti uhri onkin riippuvuussuhteessa rikoksen tekijään. Tuomioita Suomessa on annettu niin työperäisestä kuin seksiperäisestäkin ihmiskaupasta. Rikosten tekijät ovat olleet sekä ulkomaalaisia että suomalaisia, samoin uhrit. Yksi huomionarvoinen seikka on se, että kaikkia ihmiskaupan uhreja ei ole sidottu kahleilla pimeään kellariin, vaan osa heistä elää elämää, joka näyttää ulospäin suhteellisen normaalilta. Tuolloin uhria hallitaan psykologisin keinoin. Niinpä ihmiskaupan uhri saattaa työskennellä vaikka meidän lähipizzeriassamme.

Joku ehkä muistaa parin vuoden takaa sydäntä särkevän tapauksen Helsingistä. 16-vuotias tyttö pakotettiin prostituoiduksi ja hän joutui vastaanottamaan satoja asiakkaita lyhyen ajan sisällä. Tällaiset julkisuuteen tulleet rikokset ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu. Ihmiskauppa on piilorikollisuutta, jonka tekijät ovat usein ammattilaisia ja hävittävät jälkensä taitavasti. Ihmiskaupan uhreja on maailmalla kymmeniä miljoonia ja kyseessä on nopeimmin kasvava järjestäytyneen rikollisuuden muoto. Yksi selitys ihmiskaupan kasvuun löytyy taloudellisista hyödyistä – saman ihmisen voi myydä moneen kertaan. Suomessa ihmiskauppaongelma on pienempi kuin monessa muussa maassa, mutta se ei tarkoita, että voisimme sulkea silmämme siltä tai että ongelmaa ei olisi.

Mitä siis hyödyttää, että yritämme levittää tietoisuutta ihmiskaupasta?  Näistä rikoksista ehkä yksi prosentti saadaan selvitettyä. Kuten kommentit lehtien palstoilla osoittavat, on helppoa kyynistyä ja ajatella, että kukaan ei voi tehdä näin massiiviselle ongelmalle mitään. Entä jos kuitenkin ottaisi asiaan aivan erilaisen perspektiivin? Entä jos uskoisi, että on toivoa, vaikka ratkaisuita ei vielä ole näköpiirissä? Entä jos ajattelisi, että Walk for Freedomin kaltaiset tempaukset voivat saada ihmiset oikeasti pysähtymään ja perehtymään siihen, mitä on ihmiskauppa? Entä jos joku päättää toimia asiasta kuultuaan? Entä jos näitä ihmisiä löytyy lisää ja maailma oikeasti muuttuu, askel kerrallaan?

On helppo sanoa, että ei kannata yrittää, koska sillä ei ole lopulta mitään merkitystä. Minä sain kuulla noin kolme vuotta sitten eräässä työhaastattelussa, että minun maailmanparannusintoni laantuu, kun huomaan, että en voi pelastaa koko maailmaa. Laantumista ei ole näköpiirissä, sillä jos voin vaikuttaa yhdenkin ihmisen elämään, sillä on valtavan suuri merkitys. Koko maailman pelastamista ei minun harteilleni onneksi ole laitettukaan.

Walk For Freedom Helsinki

Äänenä heille, joilla ei ole ääntä

Haluan vielä lopuksi kertoa naisesta, joka on sankarini. Hän seisoi vuonna 2007 lentokentällä Kreikassa ja katseli käsintehtyjä ilmoituksia kadonneista tyttölapsista. Hän pysähtyi miettimään, mistä ihmeestä on kyse. Hän otti asioista selvää ja sai kuulla, että kadonneet tytöt ovat todennäköisesti joutuneet ihmiskaupan uhriksi. Christine Caine, Australiassa asuva kahden pienen lapsen äiti, päätti selvittää, mitä valtavalle ihmiskauppaongelmalle Kreikan alueella voisi tehdä. Hän palkkasi ammattilaisia selvittämään tilannetta Kreikassa, ja raporttien tulos oli yksiselitteinen: Tällä alueella ei kannata aloittaa minkäänlaista työtä ihmiskauppaa vastaan, koska siitä ei tule olemaan mitään hyötyä. Ongelma on liian suuri.

Tästä huolimatta Christine ja Nick Caine perustivat vuonna 2008 A21-järjestön, joka toimi aluksi Kreikassa ja myöhemmin useassa eri maassa ympäri maailman. A21 on perustanut turvakoteja, saattanut lukuisia ihmiskauppiaita tuomiolle ja tehnyt paljon korvaamatonta työtä, joka on muuttanut lukemattomien ihmisten elämän. Entä jos Christine olisi vain kävellyt kuvien ohi ja ajatellut, että tämä ei ole hänen asiansa? Entä jos hän olisi luovuttanut, koska ammattilaiset sanoivat, että ei kannata? Olen äärettömän kiitollinen, että hänellä oli tarpeeksi uskoa, toivoa ja rakkautta.

Olen ylpeä jokaisesta, joka osallistuu Walk for Freedomin kaltaisiin tempauksiin, jakaa tietoa ihmiskaupasta somessa tai puhuu siitä ystäville, haastaa omia kulutustottumuksiaan, lahjoittaa rahaa järjestöille, tarkkailee ympäristöään ja lähialueen yrityksiä, lähtee vapaaehtoiseksi jonkun järjestön kautta.. Vaikuttamisen tapoja on monia ja pienelläkin teolla on merkitystä. Pieniä alkuja ei pidä koskaan väheksyä, sillä kun tarpeeksi moni lähtee liikkeelle, pienistä teoista kasvaa jotain valtavaa. Älkää siis luovuttako, kun teille tullaan kertomaan, että ei kannata tehdä mitään. Te olette ainoa ääni heille, joiden ääni on vaiennettu.

Ensi vuonna Walk for Freedom järjestetään 14.10 ympäri maailman sadoissa kaupungeissa. Sinäkin olet tervetullut mukaan.

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Vaatevallankumous – Kuka kuoli vaatteideni vuoksi?

Kuka muistaa ajan, jolloin vaatesesonki vaihtui ainoastaan neljästi vuodissa?

1980-luvulla alkoi tapahtua. Vaateteollisuus kehittyi, mutta ei suinkaan positiiviseen suuntaan. Viimeistään 90-luvulla nopeaa muotia valmistavien halpaketjujen maine oli saavuttanut syrjäisemmätkin suomalaiset kylät. Me pikkukaupungin tytöt olimme onnesta soikeana, kun tuli mahdollisuus lähteä shoppailemaan Tukholmaan, arvaatte kyllä minkä ketjun, halpoja vaatteita. Vaikka maailmanparannusintoni oli tuolloin varsin kova, niin liian halpoja vaatteita en osannut kyseenalaistaa. Siitä olen kiitollinen, että minut on pikkutytöstä saakka opetettu kuluttamaan etupäässä second handia. Ostan sen vuoksi edelleen suurimman osan kaikesta tarvitsemastani tavarasta ja vaatteesta käytettynä. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin ymmärsin, että halvoista vaatteista maksetaan todellisuudessa mittaamattoman korkea hinta. Ei ole tässä maailmassa kenenkään etu, että ketjut tuovat mallistoihinsa nykyään uusia vaatteita jopa viikoittain.

Itse asiassa tällä maapallolla ei ole varaa halpoihin vaatteisiin.

Kierrättäminen on tällä hetkellä trendikästä  – nimittäin vastuun kierrättäminen. Tuntuu kuin koko maailma seisoisi ringissä ja heittelisi palloa jatkuvasti vieressä seisovalle. Yritykset syyttävät valtioita ja valtiot yrityksiä. Kuluttajat eivät oikein tiedä, ketä syyttäisivät, mutta kieltäytyvät varmuuden vuoksi katsomasta peiliin. On masentavaa nähdä imagonpuhdistuskampanjoita, joissa muun muassa H&M on viime aikoina kunnostautunut. Tästä blogista voitte lukea, miksi on erityisen vastenmielistä, että kyseenalainen viherpesukampanja järjestettiin juuri Vaatevallankumouksen kanssa samaan aikaan.

Nopea muoti ei ole eettistä eikä millään tavoin ekologista. Sitä tosiasiaa ei yhdelläkään kampanjalla kumota.

24042013

Tänään tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Rana Plazan vaatetehdas Bangladeshissa romahti. 1333 ihmistä kuoli ja yli 2000 loukkaantui. Samaan aikaan olin itse Lontoossa ostoksilla. Astuin elämäni ensimmäisen kerran Primark-nimiseen nopean muodin mekkaan juuri sinä päivänä, jona monet tuollekin vaateketjulle vaatteita valmistaneet ihmiset saivat surmansa. En pysty sanoin kuvailemaan,  miltä tuntui, kun sain kuulla Bangladeshin uutiset. Tuijotin juuri ostamiani vaatteita, ja mietin, että mitä me olemme tehneet. Lukematon määrä ihmishenkiä on menetetty vain sen vuoksi, että meidän länsimaalaisten on pakko saada aina lisää ja lisää, mahdollisimman nopeasti ja ennen kaikkea halvalla. Maailmassa, jossa rikkaiden tulisi vaatettaa köyhiä, on käynyt juuri päinvastoin. Köyhät vaatettavat rikkaita ja siinä samassa monen ihmiselämän lisäksi tuhoutuu meidän maapallomme. Joka kerta tehdessämme ostopäätöksen, annamme äänemme sille, millaista tuotantoa haluamme tähän maailmaan. Haluammeko oikeasti elää tällaisen kertakäyttökulutuksen keskellä?

Sen lisäksi, että poljemme heikommassa asemassa olevien ihmisten oikeuksia, rakennamme sanoinkuvaamattoman surkeaa perintöä lapsenlapsillemme. Maailmassa on tapahtunut positiivista kehitystä viime vuosikymmeninä ja absoluuttisessa köyhyydessä elää vähemmän ihmisiä kuin aiemmin. Samaan aikaan ympäristömuutokset ovat kuitenkin alkaneet suistaa ihmisiä uudelleen köyhyyteen. Maailman kapasiteetti ei yksinkertaisesti kestä nykyisiä meininkiä. Vaateteollisuuden aiheuttama saastemäärä on niin suuri, että sen vaikutuksia tulevaisuudessa voidaan vaan arvailla. Luulemme ehkä olevamme Suomessa turvassa teollisuuden negatiivisilta vaikutuksilta, mutta tosiasia on, että maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ylläpitämällä nykyistä kulttuuria sahaamme myös itseämme nilkkaan. Millaisessa maailmassa seuraavat sukupolvet joutuvat meidän takiamme elämään?

Rana Plazan vuosipäivänä syntyi Vaatevallankumous, joka vuosittain haastaa yrityksiä läpinäkyvämpään ja vastuullisempaan toimintaan. Haluamme tänään kysyä vaateteollisuudelta, kuka tekee meidän vaatteemme. Itse joudun nöyränä kysymään myös, kuka kuoli vaatteideni takia.

FRD_facebook_WMMC_orange

 

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Tuskaa tuhansien hymyjen takana

Thaimaa on tunnettu tuhansista hymyistään. Hymyjen takana ja paratiisirantojen varjossa on kuitenkin jotain sellaista, mitä ei toivoisi olevan olemassa.

Kevättalvella bloggaajien keskuudessa levisi #ReilutBlogit – kampanja. Jätin aiheen hautumaan mielessäni, ja päätin palata siihen osaltani myöhemmin. Tämä teksti olkoon oma panokseni kampanjaan. Olen kirjoittanut samasta asiasta ennenkin, mutta tiedän, että monet eivät ole lukeneet aiempia postauksiani. Kirjoitukseni aiheena on thaimaalainen prostituutio. Suosittelen lukemaan myös Otto Izakayan kirjoituksen Thaimaan naapurimaan Kambodžan tilanteesta. Varoitan etukäteen, että kumpikaan kirjoituksista ei ole hyvän fiiliksen teksti.

MAAILMAN TYHJIMMÄT SILMÄT

Luulen, että useiden suomalaisten mielissä thaimaalainen prostituutio linkittyy Pattayalle suuntautuvaan seksiturismiin. Moni on varmasti kuullut inhorealistisia tarinoita siitä, miten kaverin kaverin (ei tietenkään kenenkään oma) viehättävä seuralainen on paljastunut yön kiihkeinä tunteina mieheksi. Pattaya on valitettavasti maineensa veroinen kaupunki. Thaimaalaisen prostituution kasvot ovat kuitenkin moninaisemmat kuin äkkiseltään ajattelisi. Prostituutio on juurtunut niin syvälle paikalliseen kulttuuriin, että sitä ei kitketä lopettamalla länsimaalaisten seksimatkat. Eri arvioiden mukaan yli puolet thaimiehistä kokee ensimmäisen yhdyntänsä prostituoidun kanssa. Valtaosa thaimiehistä käyttää prostituoidun palveluksia elämänsä aikana. Tämä muuttaa perspektiivin koko aiheeseen.

Aloitetaan kuitenkin seksiturismista, sillä aihe koskettaa suomalaisia läheisesti. Päiväsaikaan Pattaya näyttää samalta kuin mikä tahansa vilkas turistikaupunki. Aurinko paistaa ja katumyyjät haalivat auringonpalvojia asiakkaakseen ruuhkaisella keskustan rannalla. Kun ilta alkaa hämärtää, kaupunki näyttää todelliset kasvonsa.

Saapuessani ensimmäistä kertaa Pattayalle lähes kymmenen vuotta sitten, löi kaupungin todellisuus avokämmenellä vasten kasvojani. Kyyneleet valuivat poskilleni yrittäessäni syödä pikaruokaa samalla, kun vieressä istui kaksi saksalaista miestä noin 8-vuotiaan thaityön kanssa. Ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa elämässäni tiesin miltä tuntuu, kun haluaa tappaa ihmisen. Vihan määrä jota tunsin, sai minut hämilleni. Aluksi mietin, että miksi vuotta aiemmin riehunut tsunami ei pyyhkäissyt tätä kaupunkia mukanaan. Saman tien minut kuitenkin valtasi sääli jokaista ihmistä kohtaan, joka joutuu syystä tai toisesta myymään ruumistaan ansaitakseen mahdollisuuden elää.

Tytöt hymyilevät ja huutelevat kohteliaisuuksia ohikulkeville miehille. Innokkaimmat tarttuvat kiinni, myös naisen seurassa liikkuviin miehiin. Nopeasti vilkaistuna kaikilla näyttää olevan hauskaa. Hymyjen taakse kätkeytyy todellisuudessa ääretön määrä tuskaa. Missään muualla maailmassa en ole nähnyt yhtä tyhjää katsetta kuin Pattayalla baaritytön silmissä. Tytöt kävelevät käsi kädessä länsimaalaisten, monesti heitä puolet isompien keski-ikäisten miesten kanssa. Jotkut lopettavat hymyilemisen heti, kun heidän seuralaisensa huomio kiinnittyy hetkeksi muualle. Olen todistanut monia tällaisia tilanteita.

Päässäni risteilee miljoona ajatusta. Turtuuko tähän kaikkeen? Missä vaiheessa ihminen kyynistyy niin, että hän ajattelee tämän kaiken olevan normaalia ja hyväksyttävää, osa kulttuuria? Suomalaisia keskustelupalstoja selatessa on helppo nopeasti huomata, että monet perustelevat maksullisten thainaisten käyttämisen olevan hyväksyttyä, koska naiset tekevät työtään vapaaehtoisesti. Mitä on vapaaehtoisuus? Siinä tuhannen taalan kysymys.

Muutama vuosi sitten Tuomas Haapman tuotti dokumentin suomalaisista Pattayalla. Dokumentti sai varmasti monet tuntemaan silmitöntä myötähäpeää. Siinä seurattiin Pattayalla asuvien suomalaisten jokapäiväistä elämää, joka käytännössä tarkoitti alituista sekoilua alkoholin ja naisten kanssa. Miehet tekivät selväksi, että thaimaalaiset naiset ovat joka suhteessa suomalaisia parempia. Yksi mies kertoi jopa ottavansa mieluummin thaimaalaisen miehen kuin suomalaisen naisen. Kauneimmat thainaiset paljastuvatkin toisinaan ladyboyksi. Jotkut järkyttyvät, toiset eivät. Pattayalla on neliökilometriä kohden enemmän maksullisia naisia kun missään muualla maailmassa. Koko kaupungin keskusta on oikeastaan yhtä isoa tyttöbaaria.

TARJOLLA KAUNIITA NAISIA (JA MUUTAMIA RUMIA)

Maaliskuussa 2012 kävelin Bangkokissa Sukhumvit Roadia pitkin. Päätin pysähtyä kadun varrella sijaitsevaan baariin voidakseni hetken aikaa seurata illan tapahtumia. Kukaan baaritytöistä ei tullut missään vaiheessa palvelemaan minua, joten en tilannut juotavaa. Vieressäni istuvat miehet saivat palvelua minunkin edestäni. Paikka oli täynnä 50-70 vuotiaita miehiä. Eräskin isoisä oli tullut lastenlastensa kanssa yhdessä etsimään naisia. Silmieni edessä kadun varrella päivysti vieretysten nainen ja ladyboy. Naisen ei tarvinnut montaa minuuttia päivystää, ja ladyboyllekin riitti kysyntää. Lähdin kävelemään eteenpäin. Asvaltilla nukkui useita kodittomia naisia lastensa kanssa. Silmäni täyttyivät kyynelistä, kun katselin sylivauvoja makaamassa maassa. Prostituoituja päivysti joka kadunkulmassa. Osalla heistä oli silmissään pelkkää yksinäisyyttä ja surua. Olisin halunnut maksaa heidät vapaaksi, edes yhdeksi illaksi. Kun monille vaihtoehto on asua kadulla ilman tietoa huomispäivän ruuasta, voidaanko todella sanoa, että nämä naiset valitsevat prostituution vapaaehtoisesti? Poikkeuksiakin joukossa on, ja he ovat niitä, jotka voivat kertoa vapaasti mielipiteensä medialle. Siksi käsitys vapaaehtoisuudestkin helposti vääristyy. Ihmiskaupan uhrit kun harvoin voivat rehellisiä haastatteluita antaa, jos aikovat pysyä hengissä.

”Osa miehistä ei halua seksiä kauneimpien naisten kanssa, sillä nämä ovat eniten käytettyjä.”

Kadunvarsilla tai baareissa päivystävät tytöt eivät pukeudu välttämättä erityisen provokatiivisesti, kuten Euroopassa punaisten lyhtyjen alueilla on tapana. Osa heistä muistuttaa ulkoisesti kilttiä naapurintyttöä. Tietyillä alueilla oletetaan, että jokainen länsimaalainen tahtoo ostaa seksiä. Tämän vuoksi tytöt saattavat käydä käsiksi turistiin vastoin tämän tahtoa. Heitä ei häiritse edes se, että mies liikkuu oman tyttöystävänsä tai vaimonsa seurassa. Itse olen aina saanut Thaimaassa liikkua hyvinkin rauhassa, koska olen nainen.

Haastattelin Bangkokissa  käydessäni uusiseelantilaista Sarah van Meygaardenia, joka oli työskennellyt Bangkokissa viisi vuotta (nyt hän on muuttanut takaisin kotimaahansa). Hän kertoi, että ei erityisemmin pidä Bangkokista, sillä on tottunut Uudessa-Seelannissa rauhallisuuteen, jota kaaosmaisessa Bangkokissa ei ole tarjolla. Kunnioitettavaa, että Sarah silti jatkoi työtään sinnikkäästi. Hän työskenteli aviomiehensä kanssa Rahab Ministriesissä, joka on kaupungin vanhin prostituoituja irti seksibisneksestä auttava yhdistys. Heidän toimipisteensä sijaitsee Patpongin alueella, jossa parin kadun mittaisella pätkällä 4000 naista myy itseään joka ilta.

Kurkkua alkoi kuristaa Sarahin kertoessa tyttöjen tarinoita ja näyttäessä valokuvia heistä. Hän näytti myös kuvaa baarikyltistä, jossa kerrottiin, että tarjolla on kauniita naisia sekä muutamia rumia. Osa miehistä ei halua seksiä kauneimpien naisten kanssa, sillä nämä ovat eniten käytettyjä. Siksi tarjolla on oltava myös rumempia vaihtoehtoja. Mietin, miltä tuntuu naisesta, joka sijoitetaan kategoriaan ruma baarityttö.

Rahab Ministriesin kaltaiset järjestöt auttavat naisia irrottautumaan prostituutiota. Keskuksissa koulutetaan naisia esimerkiksi käsityöläisiksi tai parturi-kampaajiksi. Näin naiset huomaavat, että he pystyvät elättämään itsensä muutoinkin kuin itseään myymällä. Heidän itsearvostuksensa on useimmiten täysin murskattu, eivätkä he usko prostituution lisäksi kelpaavansa mihinkään. Jotkut eivät ole koskaan kohdanneet miestä, joka kohtelisi naista kunnioittavasti. On useiden vuosien projekti aloittaa elämä uudelleen. Osa tytöistä palaakin takaisin prostituution pariin, sillä irrottautuminen ei ole yksinkertaista.

Toisinaan thainaiset, jotka ovat ajautuneet prostituutioon, ajattelevat, että heidän ei ole tarkoituskaan päästä tilanteesta pois. Buddhalaisuuteen (suurin osa thaimaan kansalaisista on buddhalaisia) kuuluu usko kohtaloon, joten on johdonmukaista ajatella, että köyhyys on karman sanelemaa eikä siihen voi vaikuttaa. Tämän vuoksi osa prostituoiduista ei ole kiinnostunut ottamaan vastaan apua, vaikka sitä heille tarjottaisiin. He hyväksyvät oman osansa, oli se miten surullinen tahansa.

JUURET OVAT SYVÄLLÄ

Prostituutio kukoistaa Thaimaassa myös ilman turismia. Maksullisissa naisissa käyminen on normaali käytäntö myös naimisissa olevalle thaimiehelle. On arvioitu, että joka päivä vähintään 450 000 thaimiestä käyttää prostituoidun palveluksia. Tämän vuoksi HIV leviää moniin perheisiin. Thaimaassa kiellettiin moniavioisuus 1930-luvulla. Käytäntö ei ole kuitenkaan etenkään maaseudulla hävinnyt, ja osa miehistä pitää edelleen useita vaimoja. Thainaiset saattavat toivoa, että mies kävisi mieluummin prostituoidulla kun ottaisi useampia vaimoja. Osa miehistä myös jättää vaimonsa sen jälkeen, kun he ovat hankkineet lapsia. Miehet kokevat täyttäneensä velvollisuutensa perhettä kohtaan siinä vaiheessa.

Monet vanhemmat lähtevät maaseudulta töihin kaupunkiin, ja jättävät lapsensa jonkun toisen huolehdittavaksi. Teollisen vallankumouksen myötä tapahtui radikaaleja muutoksia perhekulttuurissa. Miehet lähtivät kaupunkeihin työn perässä ja huomasivat, että voivat pitää hauskaa ja harrastaa seksiä prostituoitujen kanssa vailla perheen tuomia murheita. Näin lapset kasvoivat kylissä ilman isiä ja seuraavat sukupolvet seurasivat isien jalanjäljissä. Thaimiesten harrastama maksullisten naisten käyttö eroaa länsimaisten seksiturismista siinä, että länsimaalaisten seksiturismi tapahtuu avoimesti kaikkien nähtävillä, kun taas paikalliset käyttävät prostituoituja suljettujen ovien takana. Käytäntönä on esimerkiksi, että isoissa bisnestapaamisissa isäntä tarjoaa miehille prostituoidun. Seksi ja seksuaalisuus eivät ole thaimaassa asioita, joista puhuttaisiin julkisesti. Tämän vuoksi myös tietoisuus sukupuolitaudeista saattaa olla hyvin heikkoa ja taudit leviävät nopeasti. HIV on Thaimaassa iso ongelma.

Myös monet naiset jättävät lapsensa omille vanhemmilleen lähtiessään maaseudulta kaupunkiin. Yli 90 prosenttia Thaimaan prostituoiduista tulee köyhältä Isaanin alueelta. Siellä naisilla ei ole vaihtoehtoja. Monet ylikansalliset yhtiöt, jotka työllistävät thaimaalaisia, eivät maksa palkkaa, jolla olisi mahdollista selvitä arjesta.

Jotkut perheet lähettävät lapsensa (myös poikia joutuu mukaan seksibisnekseen) prostituoiduksi, koska haluavat nostaa jo ennestään kohtuullista elintasoaan. Status ja varallisuus merkitsevät Thaimaassa paljon. Sellaisetkin perheet, jotka pärjäisivät muutoin, saattavat myydä lapsensa seksibisnekseen vaurastuakseen lisää. Neitsyistä maksetaan huomattavia summia, joten hyvin nuoria tyttöjä ollaan valmiita myymään miehille joko arjesta selviämisen tai vaihtoehtoisesti rikastumisen toivossa. Maaseudun kylissä seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole harvinaista. Lapsia hyväksikäyttävät isät, sukulaiset ja kylän miehet. Lapset, jotka tottuvat pienestä pitäen hyväksikäyttöön, luonnollisesti ajautuvat helpommin prostituution pariin.

Statusta nostaakseen monet thainaiset ovat myös valmiita suhteeseen lähes kenen tahansa länsimaalaisen miehen kanssa. Avioliitto ei välttämättä Thaimaassa perustu rakkauteen, vaan se voi perustua myös rahaan ja statukseen. Naiset ovat valmiita tekemään miehen eteen kaikkensa päästäkseen osalliseksi paremmasta elämästä. Niinpä monet länsimaiset miehet kertovatkin thainaisten olevan monin verroin parempia kuin länsimaiset, sillä he ovat niin ”palvelualttiita”.

IHMISKAUPPATILASTOJEN KÄRJESSÄ

Thaiprostituutio on niin moniulotteinen asioiden ja kulttuurien sekasotku, että sitä on vaikea  purkaa. Turismin näkökulmasta ilmiö alkoi räjähdysmäisesti kasvaa Vietnamin sodan aikana. Yhdysvaltalaisille sotilaille järjestettiin keskuksia, joissa oli tarjolla seksipalveluita. Samoihin aikoihin tapahtui kaupungistumista, taloudellista kasvua ja sen myötä luonnollisesti myös turismin kasvua. Nämä yhdessä mahdollistivat sen, että seksiturismista tuli nopeasti osa arkipäivää. Paikalliset miehet käyttivät prostituoitujen palveluita jo satoja vuosia ennen tätä.

Prostituutioon liittyy Thaimaassa paljon ihmiskauppaa, ja maa on valitettavasti ihmiskauppatilastoissa surullisella paikalla. Prostituution on kuitenkin helppo kukoistaa köyhässä maassa, siihen ei aina tarvita edes pakottamista. Olosuhteet riittävät työntämään mukaan seksibisnekseen. Prostituutioverkostot ovat usein hyvin järjestäytyneitä ja ulottuvat pienistä kylistä suuriin kaupunkeihin ja maiden rajojen yli. Esipuberteetti-ikäisiä tyttöjä rekrytoidaan paljon.

Ihmiskaupan uhriksi joutuvat helpoiten kaikista köyhimpien alueiden tytöt. He joutuvat monesti lähetetyksi ulkomaille tai laittomiin suljettuihin bordelleihin. He eivät ole välttämättä kelvanneet muualle esimerkiksi sairauden tai ulkonäkönsä vuoksi. Neitsyitä on bordelleissa oltava tarjolla jatkuvasti, sillä rikkaat liikemiehet ovat valmiita maksamaan heistä suuria summia välttyäkseen sukupuolitautien riskiltä. Suljettujen bordellien tytöt ovat iältään 10-18-vuotiaita. Jotkut joutuvat vastaanottamaan kymmeniä asiakkaita yhden illan aikana. Samalla kun äärimmäinen köyhyys pakottaa lapsia ja naisia prostituutioon, mahdollistaa länsimaisten ihmisten vauraus heitä heikommassa asemassa olevien ihmisten hyväksikäytön. Ihmisarvo ei ole arvoista korkein siinä vaiheessa kun raha ja valta sanelevat ehdot.

Tässä oli pintaraapaisu vaikeaan aiheeseen. En pysty yhdessä tekstissä huomioimaan läheskään kaikkea, mitä vaikea aihe dellyttäisi. Minulla ei ole oikeita vastauksia tai ratkaisuja tilanteeseen,  kysymyksiä sen sijaan on monia. Miksi länsimainen helpommin puolustaa naisen oikeutta harjoittaa prostituutiota kuin nostaa äänensä niiden miljoonien puolesta, jotka on siihen pakotettu? Onko pahinta riistoa se, mitä tapahtuu Kaakkois-Aasiassa, vai sittenkin se, että päivittäisillä valinnoillamme tuemme ylikansallisia riistoyhtiöitä, jotka ajavat ihmiset tähän tilanteeseen? Mitä me voimme tehdä? Mitä me aiomme tehdä? Voisimeko seuraavalla kerralla matkustaessamme pitää silmämme auki eri tavalla kuin aiemmin?

”Never doubt that a small group of thoughtful, committed citizens can change the world; indeed, it’s the only thing that ever has.” Margaret Mead

 

*Artikkelia varten on käyty monia keskusteluita ammattilaisten kanssa, luettu lukematon määrä artikkeleita ja käytetty reippaasti aikaa Suomessa ja Thaimaassa. Luvut ovat aina suuntaa antavia, koska luonnollisesti kukaan ei voi olla laskemassa tarkasti esimerkiksi miehiä, jotka käyttävät prostituoitua. Luvut antavat kuitenkin jonkinlaisia suuntaviivoja aiheen hahmottamiseen. Suosittelen UNODC:n raportteja, jos tahdot lukea virallisia tilastoja ihmiskauppa-aiheesta. Suosittelen myös tukemaan ammattimaisten ihmiskaupan vastaisten järjestöjen, kuten A21:n toimintaa. Reilun matkailun yhdistyksen kampanjasivulta löytyy enemmän tietoa siitä, mitä voi tehdä, jos kohtaa lapsiseksiturismia matkallaan. Kukaan ei voi tehdä kaikkea, mutta jokainen voi tehdä jotain. Rohkaisen esimerkiksi sponsoroimaan kummilasta. Silloin yksi lapsi saa mahdollisuuden koulutukseen ja parempaan huomiseen.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Teistä ei tule mitään..

..muuta kuin yhteiskunnan elättejä.

Näin totesi yksi yläasteen opettajista luokalleni. Miten ihania kannustuksen sanoja epävarmuuden keskellä eläville teini-ikäisille! Tämä vanha muisto nousi mieleeni muutama päivä takaperin blogi-illassa, jonka Rantapallo ja Sokos Hotels järjestivät. Suomen seuratuin Instagrammaaja Konsta Punkka kertoi, että pari vuotta sitten hänen lukio-opettajansa eivät uskoneet, että hän voisi elättää itsensä Instagramin kautta. Näiden opettajien lisäksi noihin aikoihin tuskin kukaan muukaan ajatteli, että tulevaisuudessa monet tienaavat Instagramin avulla. Mielestäni yhdelläkään aikuisella ei ole oikeutta lytätä lasten ja nuorten unelmia epätodennäköisyyksistä huolimatta. Kyseisestä tapauksesta en sen enempää tiedä, mutta sen tiedän, että liian usein nuoria kannustetaan pelaamaan varman päälle ja hankkimaan ns. ”oikea ammatti” luovan työn sijasta.

En tiedä, onko se iskostettu johonkin syvälle tämän kansan dna:han, että leipä on ansaittava työllä, jota tehdään virka-aikana tai ainakin tarkasti ennalta sovittujen työvuorojen mukaisesti. Maailma on muuttunut, siitä ei pääse mihinkään. Työ ei (Luojan kiitos) tarkoita enää automaattisesti toimistossa kahdeksasta neljään istumista. On älytöntä yrittää pakottaa nuorta johonkin väkinäiseen muottiin tai perinteiseen ammattiin, jos hän ei sellaiseen koe sopivansa. Mikä voisi olla hienompaa kuin se, että saa tehdä intohimostaan itselleen ammatin, vaikka sitten sellaista väylää pitkin, jota ei aiemmin ollut olemassakaan?

Bondi sydney

HANSKAT TISKIIN SIISTIIN RIVIIN

Hanskoja on tiskissä jo niin vino pino, että niitä ei tarvita siihen kasaan enää yhtään. En halua edes ajatella, montako kertaa olen itse matkan varrella luovuttanut. Olen lapsesta saakka tarvinnut paljon kannustusta jaksaakseeni ja jatkaakseeni eteenpäin. Minut laitettiin ala-asteen ensimmäisen luokan syyskuussa lausumaan runo vanhempainillassa. Ala-asteen alusta asti myös minun kirjoituksiani kehuttiin. Minua tuettiin esiintymisessä ja kirjoittamissa, joten näitä asioita aloin kehittämään pienestä pitäen. Sen sijaan käsitöissä minun kerrottiin olevan huono. Tämä tieto kirjattiin ensimmäisen luokan ensimmäiseen todistukseenikin. Tarvitseeko edes mainita, että vihaan käsitöitä edelleen?

Minun sisälläni asuu edelleen sama pieni tyttö, jolla on unelmia, mutta myös epävarmuutta. Elämän monien vastoinkäymisten myötä kadotin muutama vuosi sitten intohimoni näyttelemiseen. Nykyään kaikki lähelläni olevat ihmiset eivät edes tiedä, että minulla sellaista on koskaan ollutkaan. Tiedän, että vähitellen tulen saamaan kasaan ne elämäni palaset, joita tarvitsen voidakseni esiintyä jälleen, mutta tiedän myös, että tarvitsen avukseni ihmisiä, jotka uskovat, että pystyn siihen. En halua uskotella, että pärjään elämässä itsekseni ja yksikseni. Jokainen tarvitsee muita ihmisiä.

On väärin, että aikuiset kertovat lapsille, mitä heistä ei voi tulla. Pahimmillaan heidän sanansa muuttuvat todeksi. Ei siksi, että lapsessa ei olisi potentiaalia, vaan siksi, että lapset kuuntelevat aikuisia. Sanat joko tappavat tai luovat elämää.

bondi sunset

”Hanskoja on tiskissä jo niin vino pino, että niitä ei tarvita siihen kasaan enää yhtään .”

bondi sunset

MITÄ MEISTÄ TULI?

Mitä meistä sitten tuli? Meistä tuli näyttelijöitä, toimittajia, kotiäitejä, opettajia, lentäjiä, lakimiehiä, sairaanhoitajia. Meistä tuli 30-vuotiaita nuoria aikuisia, ainakin melkein kaikista. Hautajaisia kun vietettiin ensimmäisen kerran jo pari viikkoa yläasteen päättymisen jälkeen.

Yhteiskunnan elättiä tuskin monesta tuli, ja vaikka olisi tullutkin, niin miten sekään määrittelisi ihmisen arvoa? Elämästä kun ei koskaan tiedä, vastaan voi tulla mitä vaan. Työkyky voi kadota yhdessä hetkessä. En pidä siitä ajatuksesta, että työ määrittelee ihmisen. Olen saanut kuulla monesti, kuinka aikuiset arvostavat kovaa työntekoa ja sitä, että lapsille opetetaan tuo samainen työmoraali pienestä pitäen. Nämä ahkeruuden ihannoijat valitettavan monesti ajavat itsensä ja muutaman muun jalolla työmoraalillaan burn outiin. En tiedä, mahtavatko olla elämänsä lopulla ylpeitä siitä, että työtä tuli tehtyä tekemästä päästyään?

Jos mietin, millaisesta eletystä elämästä minä olisin ylpeä 60 vuoden kuluttua, niin tuskin ilolla muistelisin työntekoa, jota tein hampaat irvessä siitä motiivista, että kelpaisin yhteiskunnalle ja muille ihmisille. Sen sijaan saattaisin ylpeänä muistella sitä, minulla oli rohkeutta matkustaa maailman ääriin, olla läsnä lähimmäisteni elämässä, unelmoida suuria, lähteä vapaaehtoistyöhön, välittää toisista. Toivon, että osaan elää sellaisen elämän, että saan jättää jälkeeni perinnön, joka on jotain ihan muuta kuin tukku rahaa, josta sukulaiset voivat tapella keskenään.

bondi sunset

PARAS ON VASTA EDESSÄ

Mietin, että pelkäävätkö aikuiset kannustavansa nuoria suuntaan, joka on tuntematon? Pelottaako se, että jos nuoria rohkaistaan yrittämään, he saattavat epäonnistua? Maailmassa on paljon pahempiakin asioita kuin epäonnistuminen, esimerkiksi se, että luovuttaa ennen kuin on edes aloittanut.

Onko se lopulta ihme, että ilmapiiri tässä maassa on vähän vinksallaan kannustamisen suhteen, kun negatiivista esimerkkiä tulvii  joka suunnasta?

Eduskuntavaalien jälkitunnelmissa monet ovat julistaneet, että seuraavat neljä vuotta tulevat menemään tässä maassa päin persettä. Millainen asenne tämä on? Onko mitään surullisempaa kuin kansa, joka kollektiivisesti päättää etukäteen epäonnistuvansa? Minä aion tehdä seuraavista neljästä vuodesta elämäni parhaat. Minä aion matkustaa paljon, kirjoittaa sitäkin enemmän, kuvata lukemattomia auringonlaskuja, haaveilla joka ikinen päivä ja elää haaveita todeksi niin paljon kuin mahdollista. Todennäköisesti siinä välissä epäonnistun monta kertaa, mutta epäonnistumisen pelon vuoksi en aio jättää elämää elämättä.

Jos olet siinä asemassa, että voit sanoillasi vaikuttaa nuorten ihmisten elämään, niin muista, että sinun sanoillasi on suurempi merkitys kuin olet osannut ajatellakaan. Parhaimmillaan sinun sanasi voivat kantaa perintönä sukupolvelta toiselle, niin, että jonain päivänä me elämme Suomessa, joka uskoo siihen, että paras on vasta edessä.

bonsi sunset

bonsi sunset

Kuvat Sydneyn Bondilta. Ranta edustaa minulle yhtä suurimmista unelmistani, joka toteutui tämän vuoden alussa. 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kun vuoret järkkyvät

Ihminen voi suunnitella tulevaisuuttaan, elää unelmiaan todeksi, saavuttaa isoja juttuja. Sisukkuudella ja päättäväisyydellä pääsee pitkälle. Länsimaalaisille ovat käytännössä kaikki ovet auki, unohtamatta siitä, että suomalaiset omistavat maailman arvokkaimman passin. Monet seikkailut odottavat heitä, jotka ovat tarpeeksi uteliaita ja valmiita hyppäämään ulos mukavuusvyöhykkeeltään. On kuitenkin jotain sellaista, mihin kukaan ei voi tahdonvoimallaan vaikuttaa. Luonnonvoimien edessä ihminen on hyvin pieni.

 

bluemountains1

Mietin heitä, joita viime viikolla Nepalissa tapahunut maanjäristys on koskettanut. Mietin ihmisiä, jotka ehkä ovat edelleen jumissa vuorilla tai rakennusten raunioissa. Mietin heitä, jotka menettivät kotinsa, terveytensä, omaisuutensa, perheensä. Mietin, miten miljoonien elämä voi muuttua yhdessä pienessä hetkessä. Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista, eikä se olisi tarvinnut tällaista lisätaakkaa kannettavakseen. Mietin, miten epäreilua kaikki on.

Bluemountains2

Kun lähdin maaliskuussa tutustumaan Sydneyn laitamilla sijaitsevaan Blue Mountainsin alueeseen, en aamulla tiennyt, millaiset sen päivän olosuhteet tulisivat olemaan. Kuten kuvista voi päätellä, olosuhteissa ei ollut valittamista, päinvastoin. Täydellisempää päivää en olisi voinut toivoa. Olen onnekas. Minä en valinnut tätä säätä sen enempää kuin kukaan valitsi maanjäristystä tai lumivyöryjä Mount Everestillä. Olen kiitollinen upeasta päivästä ja näistä maisemista, jotka pääsin pitkän odotuksen jälkeen näkemään. Tulen muistamaan tämän päivän vielä pitkään. Vuorimaisemissa on jotain aivan erityistä, jota on vaikea sanoin kuvata.

Bluemountains3 Bluemountains4

En voi olla miettimättä heitä, jotka vielä muutama päivää sitten elivät omaa unelmaansa todeksi ja olivat valloittamassa maailman korkeinta vuorta Nepalissa. Monet elämäniloa ja unelmia täynnä olleet Instagram-feedit ovat nyt hiljenneet iäksi. Nämä tarinat päätyivät sentään otsikoihin. Mietin, miten täynnä kontrasteja tämä maailma ja jopa sen katastrofit ovat. Toiset taistelelivat koko elämänsä löytääkseen ruokaa seuraavaksi päiväksi – vain lopulta kuollakseen maanjäristyksen raunioihin. Heidän tarinoitaan ei jaeta sosiaalisessa mediassa. He ovat kasvottomia, nimettömiä, numeroita surullisissa tilastoissa. Kunpa vain jotenkin osaisin tuoda pienen palan taivasta siihen helvettiin, jonka keskellä niin monet ihmiset tässä maailmassa juuri tällä hetkellä elävät.

Bluemountains5 bluemountains6

Viime päivät ovat olleet tunteikkaita. Nepalin katastrofiuutisten lisäksi seurasin Indonesiassa tapahtuneita vankien teloituksia, jotka pantiin täytäntöön tällä viikolla. Teloitettujen joukossa oli kaksi australialaista, joiden tilanteesta uutisoitiin tiiviisti Sydneyssä ollessani. Tulin siis seuranneeksi näiden miesten tarinaa erityisesti helmi-maaliskuun ajan. Teloituspäivä meni minulla tunteisiin vahvasti. Seuraavana aamuna heräsin lukemaan yhtä elämäni pysäyttävimmistä lehtijutuista. Siinä kerrottiin, miten kaikki kahdeksan vankia olivat kieltäytyneet pitämästä huppua kasvojensa suojana teloituksen aikana. He olivat katsoneet teloittajia suoraan silmiin ja laulaneet viime hetkillään ”Amazing Grace how sweet the sound that saved a wretch like me. I once was lost, but now I´m found, was blind, but now I see.” Mikään yksittäinen tapahtuma maailmassa ei ole puhutellut minua näin paljon viime aikoina. Siinä on jotain hengästyttävän kaunista, että elämänsä viimeisellä hetkelläkin  joku pystyy laulamaan armosta ja katsomaan kuolemaa silmiin.

bluemountains7

”Amazing Grace, how sweet the sound,
That saved a wretch like me.
I once was lost but now am found,
Was blind, but now I see.”

bluemountains8 bluemountains9 bluemountains10 bluemountains11 bluemountains12 bluemountains13 bluemountains14 bluemountains15 bluemountains16 bluemountains17 bluemountains18 bluemountains19 Bluemountains20 bluemountins14

Olen siunattu ja kiitollinen. Minä saan kirjoittaa näitä tarinoita ja suunnitella uusia seikkailuja. En tahdo ottaa enää koskaan yhtään uutta aamua itsestäänselyytenä. En tahdo kulkea sellaisten ihmisten ohi, joiden maailma on sortunut. Niin paljon kun maailmassa tapahtuukin pahaa, niin aina on toivoa, viimeiseen hengenvetoon asti. Toukokuussa on aina jotain toiveikasta. Kesä lähestyy, valo voittaa. Ihanaa kevättä kaikille, tulkoon siitä kaunein koskaan!

 

”Although the world is full of suffering, it is full also of the overcoming of it.” -Helen Keller-

 

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather