Selailen vanhoja kuvia, joissa meri kimmeltää turkoosin ja sinisen sävyissä. Maailman kauneus vetää hiljaiseksi. Luonto inspiroi minua loputtomasti ja tiedän, että yksi elämä ei riitä siihen, että ehtisin näkemään kaikki ne paikat, jotka toivoisin näkeväni. On toki todettava myös, että kauniit asiat eivät aina ole valtamerten värisiä tai auringonlaskun sävyisiä. Kauneus näyttäytyy välillä karuna ja rosoisena, ja sitä löytyy kaikkialta, myös odottamattomista paikoista. Kauneutta löytääkseen ei tarvitse aina lähteä maailman ääriin.
Viime aikoina olen alkanut taas haaveilemaan. Tänä vuonna on ollut sellaisiakin aikoja, jolloin en ole uskaltanut unelmoida. Taloudelliset huolet, kivut, suru ja monet inhimilliseen elämään kuuluvat murheet ovat heittäneet elämän ylle varjoja, ja olen välillä kieltäytynyt kokonaan ajattelemasta tulevaisuutta. On tuntunut siltä, että ei minulla ole enää oikeutta unelmiini, koska minulla ei kuitenkaan ole varaa niiden toteuttamiseen. Välillä myös muut ihmiset ovat muistuttaneet, että olisi syytä haudata epärealistiset haaveet. Onneksi ympärilläni on kuitenkin enimmäkseen sellaisia ihmisiä, jotka kannustavat minua pitämään unelmistani kiinni.
Viime aikaiset luonnonkatastrofit ja muut ikävät tapahtumat ovat muistuttaneet minua elämän hauraudesta, mutta samalla myös siitä, että elämää ja unelmia voi aina rakentaa uudelleen, vaikka toisinaan kaikki pitäisi aloittaa tyhjästä. Kenellekään ei ole luvattu huomista, joten unelmien eteen kannattaa tehdä töitä tänään.
Ei ole silti aina helppoa puhua omista haaveistaan. Tällä hetkellä minä haaveilen Australian matkasta, jonne lähtisin tämän vuoden marraskuussa. En tiedä, voiko haave mitenkään toteutua, epärealistiselta se nimittäin tällä hetkellä vaikuttaa. Luopumalla toivosta en kuitenkaan voi voittaa, joten en aio luovuttaa. Olen itkenyt monia kyyneleitä ja lamaantunut monta kertaa, vaikka olisi pitänyt olla aktiivinen ja rohkea. Jossain alitajunnassa on kummitellut ajatus, että on kiusallista jakaa unelmiaan, jos ne eivät toteudukaan.
Maailmassa, jossa yleensä hehkutetaan menestystä ja elämän tähtihetkiä, ei ole helppoa kertoa, että nyt menee huonosti. Ei ole helppo tunnustaa, varsinkaan isolle yleisölle, että on epäonnistunut. Minulla esimerkiksi on tällä hetkellä paljon haasteita freelancerina, koska vahvuuteni ei ole oman osaamiseni markkinoinnissa, ja toisinaan jopa pelkään ihmisiä. Omista heikkouksista on vaikeaa puhua, koska samalla altistaa itsensä sille, että muut voivat lyödä juuri niihin kohtiin, jotka ovat kaikista kipeimpiä.
Mutta ehkä omaa inhimillisyyttään ei sittenkään tarvitse hävetä. Lopulta minkään muun kautta ei pysty koskettamaan ihmisiä yhtä syvästi kuin olemalla läpinäkyvä ja haavoittuva. Silti on helpompaa valita se tie, että jakaa elämästään vain hattaraisimmat hetket. Kiiltokuvat ovat kauniita, mutta ne helposti eristävät ihmiset toisistaan. Kun kuvittelee, että muilla menee paljon paremmin kuin itsellä, tulee helposti käpertyneeksi yksin rikkinäisyyteensä ja rakentaneeksi muureja ympärilleen.
Niin paljon hyvää kuin sosiaalinen media onkin tuonut ihmisten väliseen kommunikaatioon, välillä mietityttää, eristääkö se ihmisiä enemmän kuin yhdistää. Usein pohdin, että rakennetaanko nykyään estradeja sinne, mihin pitäisi rakentaa siltoja. Olemmeko me luoneet kuplan, jossa on pakko uskotella viimeiseen hengenvetoon asti, että minä kyllä pärjään yksinäni?
Minulla on siis unelma. Resursseja sen toteuttamiseen ei (vielä) ole, ja siksi tarvitsen tällä hetkellä paljon lisää töitä. Helmikuun alussa ostin lipun erääseen tapahtumaan, joka järjestetään Sydneyssä marraskuun puolivälissä. Minulle on kerrottu, että voinhan minä myydä lippuni, jos en pääsekään paikalle. Toki on näin, mutta eivät ne rahat minua lohduttaisi, ainoastaan muistuttaisivat unelmastani, joka meni yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen palasiksi. Melko ironinen odotusaikakin. Jos en pääse paikalle, niin annan lipun jollekin, joka arvostaa sitä yhtä paljon kuin minä. Raha ei ole koskaan kiinnostanut tarpeeksi, ja ehkäpä juuri sen vuoksi en ole koskaan pärjännyt taloudellisesti kovin hyvin. Minua ei siis sureta, jos menetän vähän rahaa, mutta sitä kyllä suren, jos en saa olla siellä, missä minun sydämeni on.
Olen ikävöinyt Australiaa jatkuvasti siitä lähtien, kun lähdin sieltä 17.3.2015. En puhu asiasta läheskään yhtä paljon kuin ajattelen sitä. Kaksi ensimmäistä vuotta olin kärsivällinen ja ajattelin, että palaan kyllä takaisin, aikanaan. Kärsivällisyyteni loppui alkuvuodesta, ja siitä lähtien minulla on ollut konkreettinen unelma, jonka deadline lähestyy lähestymistään. Tasan seitsemän viikon kuluttua tahtoisin olla maailman toisella laidalla. Minun on paljon helpompi kirjoittaa ikävästäni Thaimaahan, sillä sinne lähteminen tuntuu paljon realistisemmalta. Olenhan minä matkustanut sinne monta kertaa ennenkin, viime vuonna kahdesti. Ikävä Thaimaahankin on jatkuvasti elämässäni läsnä, mutta se ei tunnu ahdistavalta eikä kaukaiselta. Toivon lähteväni Thaimaahan tammikuussa, koska perheeni lähtee sinne, emmekä ole vuoden 91 jälkeen olleet yhdessä lomamatkalla, jos yhtä Tallinnan matkaa ei lasketa.
Tammikuun suunnitelmat tuntuvat tällä hetkellä vielä kaukaisilta, sillä ensisijaisesti mietin Australian matkaa. Myönnän, että tämä epätietoisuus ahdistaa, vaikka tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen samankaltaisessa tilanteessa. Työni ovat onneksi sellaisia, että voin kuljettaa ne mukanani minne vaan, vaikka maailman toiselle laidalle. Toivottavasti vielä kuljetankin. Tarvitsen kuitenkin lisää niitä töitä, jotta minulla olisi jotain, mitä kuljettaa.
Useimmat tarinat kerrotaan siinä vaiheessa, kun loppuratkaisu on selvillä. Minä halusin tällä kertaa kirjoittaa siinä vaiheessa, kun kaikki on oikeastaan ihan levällään. Kyllä minä niistä ratkaisuistakin kirjoitan, sitten aikanaan. Toivon, että voisin rohkaista muitakin pitämään kiinni unelmistaan ja menemään eteenpäin silloinkin, kun edessä on sumuista. Joskus unelmat muuttavat matkalla muotoaan tai vaihtuvat uusiin, mutta joka tapauksessa ne vievät elämässä eteenpäin – toisinaan turkoosien vesien äärelle.
Lisää seikkailuja ja niistä haaveilua: Instagram Facebook Twitter
Jos olet Sydneyssä, tämä kävely kuuluu ehdottomasti must do – listalle.
2. Parin tunnin junamatkan ja muutaman dollarin päässä Sydneyn keskustasta sijaitsee Blue Mountainsin alue, josta pääsin näkemään pienen osan. Näissä maisemissa en voinut muuta kuin ihmetellä, miten kaunis maailma on.
