rakkaus

Rakkaus ei koskaan katoa

Uusi vuosi, uusi alku. Näin ajattelin, kun perustin vuoden ensimmäisenä arkipäivänä oman yrityksen. Käytännössä työnkuvani ei muuttunut edellisiin vuosiin verrattuna, sillä kirjoitan työkseni, kuten aiemminkin. Tilanne oli kuitenkin epävarma, koska säästöjä tai varmoja asiakkaita ei ollut. Olosuhteista huolimatta yrittäjyys tuntui omalta jutulta ja päätin, että selviän, vaikka haasteita oli luvassa.

Ehkä järjellä ajatellen ei ollut paras aika perustaa yritystä, kun takana oli fyysisesti ja henkisesti raskas vuosi. Tiedostin, että tilanteessa on riskejä, mutta olin valmis ottamaan ne. Monet aloittavat yritystoimintansa isolla draivilla ja tekevät töitä käytännössä päivin ja öin. Minä sen sijaan päätin rauhoittua ja vetää henkeä. Halusin ehdottomasti tehdä päämäärätietoisesti töitä, mutta niin, että hyvinvointini olisi etusijalla.

Päätin etsiä inspiraatiota yrittäjyyteeni tammikuun lopussa Reilun matkailun yhdistyksen työpajasta, jossa käsiteltiin yhdenvertaisempaa matkailua globaaliin etelään. Lounastauolla istuimme ravintolassa, kun sain tekstiviestin, jossa kerrottiin, että mummuni on tuon workshopin aikana nukkunut pois.

Hetkeksi kaikki keskustelu katosi ympäriltäni. Minulla ei ollut enää isovanhempia elossa. Vaikka tilanne ei ollut odottamaton, se pysäytti. Mummuni, joka oli inspiroinut minua sekä matkustamaan kaukomaille että välittämään ihmisistä – etenkin heistä, jotka ovat heikommassa asemassa – oli poissa.

Kun kirjoitimme workshopin päätteeksi henkilökohtaisen lupauksen siitä, mitä aiomme tulevaisuudessa tehdä yhdenvertaisemman matkailun eteen, omistin lupaukseni mummulle. Lupasin kirjoittaa tärkeistä aiheista. Koen, että se on osittain juuri mummuni ansiota, että olen jo vuosia sitten kiinnostunut oikeudenmukaisuuteen liittyvistä kysymyksistä ja osallistunut esimerkiksi ihmiskaupan vastaiseen työhön.

Hautajaisviikonloppu oli minulle yllättävän raskas. Vaikeinta oli lukea kirkossa taivaaseen liittyvä Raamatun jae, kun isäni, jonka äidin hautajaisissa olimme, istui suoraan edessäni. Tuntui kuin olisin lukenut suoraan hänelle.

Parin päivän kuluttua mediassa kerrottiin suru-uutinen, joka jälleen muistutti elämän rajallisuudesta. Isäni lapsuudenystävä ja teinivuosien bändikaveri, Olli Lindholm, oli menehtynyt yllättäen. Hänet haudattiin samalle hautausmaalle mummuni kanssa.

Hautajaisten kynnyksellä sain kuulla, että pääsen lähtemään maaliskuussa blogiyhteistyön merkeissä Bahaman-risteilylle.  Se tuntui surun keskellä lohdulliselta. Päätin, että viettäisin oman hiljaisen hetken mummun muistolle tuon reissun ensimmäisen auringonlaskun aikaan.

Se auringonlasku oli niin kaunis, että olen harvoin sellaista päässyt näkemään. Miamin siluetti jäi taakse ja taivas hehkui niin upeana, että tuntui kuin olisin seissyt ikuisuuden reunalla.

Miami auringonlasku

Alkuvuoden aikana ehti tapahtua paljon, niin hyvässä kuin pahassa. Pääsin blogimatkojen kautta näkemään Reykjavikin Blue Lagoonin, ihastelemaan kristallinkirkkaita vesiä Bahamalla ja käymään Baleaarien saarilla. Toisaalta aloin myös prosessoida elämää paljon. Tuntui jopa ristiriitaiselta kehittää yritystoimintaani samalla, kun mielessä pyöri kysymys siitä, millaisilla asioilla on elämässä oikeasti merkitystä. Mietin elämän rajallisuutta, asioiden merkitystä ja sitä, mihin haluan omat päiväni tulevaisuudessa käyttää.

Mietin myös blogiani. On mahtavaa jakaa matkavinkkejä ja auttaa ihmisiä heidän reissusuunnitelmissaan, mutta matkustamiseen liittyy niin paljon muutakin. Haluaisin osata sanoittaa paremmin myös ne tilanteet, kun istun kodittoman kanssa juttelemassa unelmista tai kirjoitan hyttisiivoojalle kirjettä toivosta. Kaikessa on kuitenkin pohjimmiltaan kyse ihmisten kohtaamisesta, olivat he sitten omia läheisiä tai ihmisiä, jotka tapaan vain kerran elämässäni. Haluaisin nostaa ihmisiä ja heidän tarinoitaan enemmän keskiöön.

Koen välillä ristiriitaa siinä, että minun pitäisi suhtautua kirjoittamiseen välineenä, jolla elätän itseni, mutta samaan aikaan haluaisin kirjoittaa niistä asioista, jotka koen tärkeiksi. En kuitenkaan aio luovuttaa ja uskon siihen, että nämä kaksi asiaa voivat tulevaisuudessa yhä enemmän kohdata. Olen iloinen, että olen jo tähän mennessäkin löytänyt yrityksiä, joilla on hyvä arvomaailma ja joiden kanssa on ilo tehdä yhteistyötä.

Formentera

Toukokuussa kuulin iloisia uutisia. Vanhempani sekä veljeni perheineen olivat ostaneet lennot Thaimaahan ensi vuoden tammikuulle. Näytti siltä, että vihdoin, ensimmäistä kertaa, pääsisimme reissuun yhdessä koko perheen kanssa. Ajattelin itse ostavani lennot myöhemmin ja jääväni samalla reissulla vähän pidemmäksi aikaa Aasiaan.

Perheen yhteinen matka osuu juuri niille viikoille, kun mummun kuolemasta tulee kuluneeksi tasan vuosi. Mummuni oli se, joka on aikanaan saanut perheemme innostumaan Thaimaasta – nykyään toinen veljistäni jopa asuu siellä. Ajattelin, että matka on hieno tapa kunnioittaa mummun muistoa perheenä.

Siitä lähtien, kun lähes 15 vuotta sitten lähdin käymään ensimmäisen kerran Thaimaassa, on isäni toivonut, että jonain päivänä lähtisimme sinne matkalle perheen kanssa. Minä olen monta kertaa vuosien varrella palannut Thaimaahan, mutta vielä koskaan ei ole tullut mahdollisuutta lähteä yhdessä.

Vuoden 2018 tammikuussa vanhempani lähtivät ensimmäistä kertaa Thaimaahan ja minä toivoin kovasti, että pääsen mukaan tuolle matkalle. Jouduin kuitenkin luopumaan tuosta haaveesta. Siksi olin erityinen iloinen, kun yhteinen reissu näytti vihdoin toteutuvan.

Isäni suunnitteli tulevaa matkaa jatkuvasti.

Kesäkuussa juhlimme veljentyttöni ristiäisiä Rovaniemellä. Päivisin isä omi vauvan itselleen ja iltaisin hän halusi suunnitella tulevaa reissua. Niin me sitten istuimme katselemassa TV-ruudulta Google Street Viewn kautta näkymää Thaimaan rannalta.

Jomtien

Olin päättänyt, että aloitan heinäkuun ensimmäisenä päivänä hyvinvointiprojektin, johon kuuluu terveellisempää syömistä ja muita hyvinvointia edistäviä juttuja. Matkustimme 1.7. junalla Rovaniemeltä kotiin, minä Helsinkiin ja vanhempani Kankaanpäähän. Erotessamme isäni muistutti minua pitämään kiinni projektistani.

Aloin jakaa Instagramissa ajatuksiani hyvinvoinnista, minkä lisäksi mielessä pyöri muitakin isoja teemoja. Pohdin esimerkiksi, millaisen perinnön haluan elämälläni jättää. Elämän hauraus oli ajatuksissani läsnä monin tavoin.

Maanantaina 8.7. kerroin ystäville, että sen viikon tavoitteenani on inspiroitua. Ajattelin, että tämä viikko olisi uusi alku elämässäni. Halusin saada lisää rohkeutta ja löytää uutta energiaa ja iloa elämääni. Samalla tarkoitukseni oli hengähtää ennen syyskautta ja potentiaalisia työkiireitä.

Tiistaina 9.7. lähetin synttärionnittelut ”nuorelle isille”, kun hän täytti 55 vuotta.

Keskiviikkona 10.7. en saanut illalla unta. Suunnittelin seuraavaa päivää, jolloin aioin mennä ostamaan syntymäpäivälahjan isälleni. Olin ostanut bussilipun seuraavan viikon maanantaiksi Kankaanpäähän, jotta pääsisin viemään syntymäpäivälahjan ja viettämään aikaa vanhempieni kanssa. Yöllä katselin puhelimellani livelähetystä Australiassa järjestetystä Hillsong Conferencesta.

”So I will praise You on the mountain
And I will praise You when the mountain’s in my way
You’re the summit where my feet are
So I will praise you in the valleys all the same
No less God within the shadows
No less faithful when the night leads me astray
You’re the heaven where my heart is
In the highlads and the heartache all the same”

Kello oli noin puoli kolme. Kyyneleet valuivat poskilleni, koska laulun sanat koskettivat jostain syystä poikkeuksellisella tavalla. Otin kuvakaappauksen laulun sanoista, jotta muistaisin ne. Ajattelin, että siitä tulisi tämän vuoden ”voimabiisini”. Koska en päässyt ajoissa nukkumaan, en laittanut herätystä aamulle.

Rovaniemi auringonlasku

Torstaina 11.7. heräsin myöhään ja huomasin, että puhelimeni oli täyttynyt osanottoviesteistä. En tiennyt, mihin viestit liittyvät. Soitin äidilleni ja sain kuulla, että isäni on saanut sairauskohtauksen ja nukkunut pois yöllä juuri niihin aikoihin, kun olin ottanut laulun sanoista kuvakaappauksen.

Kirjoitin Facebook-päivityksen ja aloin pakata tavaroitani sillä ajatuksella, että tulisin olemaan Kankaanpäässä ainakin hautajaisiin saakka, mahdollisesti siis useamman viikon putkeen. Syntymäpäivälahjan osto vaihtui hautajaisiin valmistautumiseen. Kaksi ihanaa ystävääni tuli tuomaan ruokaa minulle ja kolmas osti bussilipun ja eväitä matkalle, jotta pääsisin lähtemään Kankaanpäähän muutaman tunnin sisään. En tiedä, olisinko yksin osannut hoitaa näitä käytännön asioita.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että isäni ei koskaan tulisi saattamaan minua alttarille, jos menisin joskus naimisiin. Toinen ajatus oli, että yhteinen haaveemme Thaimaan matkasta ei koskaan toteutuisi. Muuten en muista, mitä tapahtui. Olen kiitollinen niille ystäville, jotka soittivat tuona päivänä, tulivat käymään tai auttoivat käytännön asioissa. Oma toimintakykyni ei ollut kovinkaan kummoinen. Bussimatka Helsingistä Kankaanpäähän oli heittämällä elämäni raskain. Tuntui, etten saa happea ollenkaan.

Monet valtakunnan isoista medioista uutisoivat isän kuolemasta. Sitä oli vaikea käsittää. Isäni ei koskaan halunnut elämässään minkäänlaista julkisuutta, vaan oli aina taustavaikuttaja. Hän oli se, joka piti huolta siitä, että muut pääsevät tekemään omaa juttuaan. ”Täydellinen sokki, itku tuli”. Ei tällaisia otsikoita kuvittelisi lukevansa omista perheenjäsenestään keskellä kauneinta kesää.

Paikallisella huoltoasemalla paloi kynttilä isän muistolle. Kuulin, että monet lopettivat Kankaanpäässä työpäivänsä kesken tuona torstaina. Surun keskellä sain voimaa siitä, että tiesin isän olleen tärkeä monille. Etenkin pesäpallopiireissä hän oli tuttu kaikille, sillä hän oli ollut mukana monta vuosikymmentä – näistä 20 vuotta aktiivisesti edustusjoukkueen huoltojoukoissa. Hän osallistui aina harjoituksiin ja palavereihin, oli mukana paljon enemmän kuin hänen virallinen toimenkuvansa hierojana edellytti. Yhtään peliä hän ei jättänyt väliin, ellei ollut jotain tärkeää perhesyytä. Voin kuvitella, että tuon torstai-illan peli ei ollut joukkueellekaan helpoimmasta päästä.

Sunnuntaina 14.7. Kankaanpään Mailan kotiottelussa järjestettiin hiljainen hetki isäni muistolle. Se oli kaunis ele – en muista, milloin olisin kuullut yli 1000 ihmisen seisovan niin hiljaa. Ei ollut helppo mennä tuohon otteluun, mutta missään vaiheessa en edes harkinnut, että jättäisin sen väliin. Isäni oli tiistain kotiottelussa heittänyt pelin avausheiton syntymäpäivänsä kunniaksi, ja tässä sunnuntain ottelussa veljeni teki sen.

Maanantai 15.7. – olin suunnitellut matkustavani Kankaanpäähän tänä päivänä. Sen sijaan olimme valitsemassa arkkua isälleni. Pekka Söderlundin kirjoittama kolumni paikallislehdessä oli kaunis. Tässä ote tekstistä:

”Muistan kerran erään ottelun tauolla, kun KaMa oli ennakko-odotuksista huolimatta hävinnyt tärkeän avausjakson ja tunnelma kopissa oli viiltävän synkkä. Tero otti yhtäkkiä ison roolin. Hän nousi ylös, käveli kaikkien eteen ja veti ilmakitaralla soolon. Mitä tapahtui? Kaikki repesivät nauramaan. Tunnelma kohosi hetkessä. Yhtäkkiä tappion karvas kalkki olikin vaihtunut iloiseen puheensorinaan. Taisteluhenki saatiin takaisin ja tauon jälkeen kentälle marssi voitontahtoinen Maila. En muista miten ottelussa lopulta kävi, mutta toinen jakso meni KaMalle.”

On ollut arvokasta kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia isästäni – myös sellaisia puolia, joista en itse edes tiennyt. Jokainen artikkeli, jokainen viesti ja jokainen tarina, jonka olen kuullut, on lämmittänyt mieltäni. Sain jopa yllättäen muutaman isäni lapsuuskuvan minulle tuntemattomalta Instagram-seuraajaltani. Olen tästä kaikesta kiitollinen.

Tiistaina 16.7. minun oli tarkoitus käydä Porin SuomiAreenassa kuuntelemassa matkailuun liittyviä puheenvuoroja. En jaksanut lähteä mihinkään. Oikeastaan kaikki muutkin kesän suunnitelmat olivat ajoittuneet juuri tuolle viikolle. Peruin reissut Tallinnaan ja Turun saaristoon. Mitään kovin suureellista ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa suunnitelmissa, joten minulla oli mahdollisuus olla täysin rauhassa Kankaanpäässä.

Hyvinvointiprojektini jäi katkolle. En pystynyt juurikaan keskittymään siihen, mitä syön. Energia oli pakko keskittää muihin juttuihin, lähinnä päivittäiseen selviämiseen ja käytännön asioiden hoitamiseen.

Torstaina jaksoin lähteä ystävän kanssa käymään SuomiAreenassa. Illan päätteeksi kävimme kuuntelemassa Teemu Laajasalon isännöimää keskustelutilaisuutta toivosta. Paras mahdollinen aihe, sanoisin. Toivosta ei voi koskaan puhua liikaa.

Oli aika kirjoittaa muistovärssy isän kuolinilmoitukseen. Olisi ehkä luullut, että minulla, teologilla ja työkseni kirjoittavalla, olisi ollut jotain sanottavaa, mutta pääni oli täysin tyhjä. Päätin kuitenkin, että tuijotan tyhjää paperia vaikka maailmaan tappiin asti, mutta jotain minä siihen kirjoitan.

Lopulta sain muutaman sanan kasaan.

Meistä jää jäljelle se hyvä,
mitä olemme antaneet. 
Siksi minä pitelen nyt käsissäni
kaikkea maailman rakkautta,
toivoa ja uskoa.
Nähdään kotona, isi.

Kankaanpaa auringonlasku

Huomasin, että surun ja surevan ihmisen kohtaaminen on monille vaikeaa, en ole siinä koskaan ollut itsekään kovin hyvä. Myös käytännön asioiden hoitaminen osoittautui aikamoiseksi kaaokseksi, eikä siihen ole tarjolla mitään kattavaa ohjepakettia. Muistini ei ole koskaan pätkinyt niin paljon kuin tuolloin, kun piti selvittää asioita ja hoitaa monia itselle aivan uusia asioita. Tuntuu julmalta, että yllättävän kuoleman kohdatessa läheisten on alettava tekemään hautajaisjärjestelyjä heti, vaikka vielä ei edes kunnolla tajua, mitä on tapahtunut.

Lisäksi ilmassa oli epätietoisuutta siitä, ehditäänkö ruumiinavaus tehdä ajoissa, jotta hautajaiset voidaan järjestää toivomanamme päivänä. Mutta asiat järjestyivät, yksi toisensa jälkeen. Samalla aloin pyöritellä mielessäni kirjan kirjoittamista surusta ja kaikista niistä käytännön asioista, joita kuolemaan ja sen kohtaamiseen liittyy. Toivon, että pystyn tämän idean lähivuosina toteuttamaan, sillä uskon, että näistä asioista olisi hyvä puhua paljon enemmän.

Kuolema on siivottu yhteiskunnassamme liikaakin pois näkyvistä, vaikka jokainen joutuu sen jossain vaiheessa kohtaamaan. Moni ei ole esimerkiksi koskaan nähnyt vainajaa, kun taas monissa muissa kulttuureissa on aivan itsestäänselvyys, että vainajaa käydään tervehtimässä.

Olen ollut monissa hautajaisssa, mutta en ole itsekään käynyt koskaan katsomassa vainajaa. En oikein tiennyt, haluaisinko vielä nähdä isäni vai en, sillä minulle oli jäänyt hänestä niin kaunis muisto elävänä. Tein kuitenkin päätöksen mennä katsomaan häntä – päivää ennen hautajaisia kävimme perheen kanssa kappelilla yhdessä. Isä oli ollut ruumiinavauksessa, joten osasimme varautua siihen, että hän ei enää näytä itseltään. Eikä hän näyttänytkään, ainoastaan joitain piirteitä oli tunnistettavissa. Olen kuitenkin iloinen, että menin.

Hautajaisissa isäni arkkua oli veljieni lisäksi kantamassa ja saattamassa koko pesäpallojoukkue. Isäni olisi varmasti  toivonut sen menevän juuri niin, olihan joukkue hänen toinen perheensä. Näiden ihmisten seurassa hän vietti ison osan elämästään.

Isän siunasi sama pappi, joka oli siunannut hänen äitinsä muutama kuukausi aiemmin. Olen kiitollinen, että siinä hetkessä ei ollut tuntematon latelemassa jotain kaavamaista. Puhe oli henkilökohtainen, merkityksellinen ja kaunis. Hän palveli, auttoi, rohkaisi, rakasti – näin pappi kuvasi isääni. Noihin sanoihin voi mielestäni tiivistää isäni perinnön.

Emme halunneet hautajaisiin kukkia. Perheessämme ollaan sitä mieltä, että kukkia tuodaan ihmisille silloin, kun he elävät. Kukkien sijaan hautajaisvieraat kävivät heittämässä arkun päälle pieniä, alla olevassa kuvassa näkyviä ”valon pisaroita”.

valon pisarat

Kuva: Juha Levonen

On ollut välillä raskasta ajatella kaikkea sitä, mikä jäi kesken. Olimme ystäväni kanssa juuri saamassa valmiiksi isän kotisivuja. Ja ainakin olisin halunnut sen yhden kerran istua isän kanssa Thaimaan rannalla.

Olen muutaman kerran joutunut puremaan hammasta, kun olen pohtinut, että miksi sen piti jäädä kiinni rahasta, että en päässyt viime vuonna lähtemään vanhempieni mukaan matkalle. Samalla nuo ajatukset ovat hävettäneet, sillä tiedän, että monilla tässä maailmassa ei ole koskaan mahdollisuutta matkustaa, ja minä olen saanut elämässäni tehdä sitä paljon. Vaikka yhteinen matka jäikin väliin, niin ehdimme tehdä yhdessä monia muita asioita.

Lapsenlapset olivat isälleni kaikki kaikessa, nuoremman hän ehti tavata vain kerran. Erityisesti heille olisin suonut vielä monia yhteisiä vuosia.

Se tuntuu myös oudolta, että yhtään yhteistä automatkaa ei isäni kanssa enää tule. Hänen tapanaan oli kuljettaa meitä perheenjäseniä joka paikkaan – eikä hän koskaan valittanut siitä. Hän ei käskenyt meitä kiirehtimään kaupoissa, kun hän istui autossa odottamassa. Missään tilanteessa hän ei sanonut, että nyt ei enää jaksa. Kun olin 8-vuotias, isä alkoi kuljettaa minua fanittamani Neon2:n keikoille. Hän tuli myös itse keikoille mukaan suojelemaan minua humalaisilta kanssafanittajilta. Muutama vuosi myöhemmin hän kuljetti minua ja ystäviäni edelleen keikoille, mutta jäi odottamaan keikan ajaksi huoltoasemille tai autoon. Isä ajoi myös kaikki perheemme automatkat Kankaanpäästä Rovaniemelle, usein keskellä yötä. Viime talvena äiti mietti, että on pelottavaa ajaa pimeässä liukkaalla tiellä. Minä totesin, että minua ei pelota, kun isäni ajaa. Tunsin olevani turvassa aina, kun isä ajoi autoa.

Heti isäni kuoltua äitini sanoi erittäin kauniisti:

– Ei meillä jäänyt mikään kesken.

Vaikka se raskaalta tuntuukin, niin on pakko yhtyä näihin sanoihin. Olen onnekas, että sain pitää kokonaisen perheen näin pitkään. Ja olen erityisen kiitollinen siitä, että viimeisen parin vuoden aikana vietin paljon aikaa isäni kanssa.

Syksy on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Elokuun lopussa kävimme perheen kanssa laivalla Tukholmassa, eikä sitä voinut olla tuntematta, että yksi on joukosta poissa. Koko ajan on myös tullut entistä todellisemmaksi, että mistään näkyvästä ei voi elämässä pitää kiinni – kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä. Yksi muistutus tästä oli Bahamalla riehunut hurrikaani, joka tuhosi täysin osan niistä paikoista, joissa maaliskuussa kävin.

Auringonlasku Tukholman saaristo

Alle kaksi viikkoa sitten jouduin pysähtymään jälleen. Yksi eniten arvostamistani ihmisistä teki itsemurhan. 30-vuotias kalifornialaispastori Jarrid Wilson puhui avoimesti masennuksestaan vuosien ajan ja teki paljon näkyvää työtä aiheen parissa. Häntä jäivät kaipaamaan monet, mutta erityisesti kaksi pientä lasta sekä 27-vuotias vaimo Julianne, joka jo seuraavana päivänä kirjoitti tilanteesta avoimesti puhuen samalla toivosta tragedian keskellä.

Olen seurannut Wilsonien elämää somen kautta seitsemän vuotta, eikä ole montaa (itselle tuntematonta) ihmisiä, jotka olisivat sanoillaan tuoneet yhtä paljon iloa ja toivoa elämääni kuin he.

Olen ylpeä Juliannesta, joka uskalsi tuoda näin ison surun ja tragedian heti julkiseksi. Jokainen iso media Yhdysvalloissa uutisoi aiheesta ja täyttyi samalla toivoin sanoista. Mukana oli myös paljon neuvoja siihen, mistä voi hankkia apua vaikeaan masennukseen. On pohjattoman surullista, että näin tapahtui, mutta samalla äärimmäisen tärkeää, että tämän tragedian kautta nousee esille, että mielenterveysongelmat eivät liity titteleihin, positioihin tai elämäntilanteeseen. Kuka tahansa voi masentua, eikä sen pitäisi olla tabu missään kontekstissa tai yhteisössä. Aina ei tarvitse jaksaa, aina on oikeus hakea apua.

Jarridin henkinen ja hengellinen perintö on iso. Omista kivuistaan huolimatta hän onnistui luomaan ympärilleen aina toivoa. On käsittämätöntä ja traagista, että hänen oma kipunsa sai hetkeksi niin ison yliotteen, ettei hän enää hallinnut sitä. Silti toivon, että lopulta kukaan ei enää muistele, miten järkyttävällä tavalla hän lähti, vaan millaisen elämän hän eli.

Samoin toivon myös, että ihmiset eivät miettisi isäni kohdallani hänen äkillistä kuolemaansa, vaan hänen elämäänsä. Toivon, että hänen muistonsa saa ihmiset iloitsemaan ja nauramaan, kuten isäni teki eläessään.

Meidän perheemme suunnittelee edelleen matkaa Thaimaahan. Erityisen ylpeä olen siitä, että äitini ei missään vaiheessa sanonut, että hän ei halua lähteä tuolle matkalle nyt, kun isää ei ole.

Minä en tiedä, mitä tämä syksy tai elämä ylipäätään tuo tullessaan. Sen minä tiedän, että isäni olisi toivonut, että kirjoitan paljon ja iloitsen elämästä. Ensimmäisestä vuodestani yrittäjänä tuli hyvin erilainen kuin kuvittelin, mutta olen edelleen kiitollinen kaikesta.

Tänään 22.9.2019 vanhemmillani olisi ollut 35-vuotishääpäivä.

Kunnes kuolema erottaa. Siihen saakka rakkaus kesti.

”Rakkaus on kärsivällinen,
rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi,
ei kersku,
ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti,
ei etsi omaa etuaan,
ei katkeroidu,
ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa.”

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Previous Post Next Post

4 Comments

  • Reply Sanna I Seven Seas maanantai, syyskuu 23, 2019 at 21:30

    Mirka <3
    Piti keräillä voimia, että pystyin lukemaan tämän kauniin tekstisi. Kirjoitit todella kauniisti ja sydän auki, eli siitä sinun ei ainakaan kannata huolehtia, että pystytkö siihen jatkossa. Pystyt. <3
    Mulla valuu kyyneleet tätä lukiessa, ymmärrät varmaan miksi. Samalla kun ajattelen menetystäsi ja suren sitä, ajattelen myös oman isäni menetystä ja suren sitä. Niin paljon jäi kesken… Pystyn niin samaistumaan tunteisiisi.
    Sinusta huokuu voimakkaasti toivo. Pidä siitä kiinni. Paljon voimia syksyyn <3

    • Reply Reason for Season torstai, lokakuu 3, 2019 at 22:03

      Kiitos ihana, tiedän, että valitettavasti voit samaistua moniin tunnelmiin tässä tekstissä. Vielä valo voittaa <3.

  • Reply Tanja tiistai, syyskuu 24, 2019 at 13:04

    Ihana kirjoitus ja ihana elämänmittainen rakkaustarina vanhemmillasi. Tekstisi ovat täynnä tunnetta ja miten hienosti pystyt kirjoittamaan näinkin vaikeasta aiheesta. Rakkautta ja voimia syksyysi!

  • Leave a Reply