lokakuu 2018

Tämä vuosi on ollut matkustamisen suhteen hiljaisin pitkään aikaan.

Nyt olisi tilaisuus kiillottaa sädekehääni ja uskotella, että olen vähentänyt lentämistä ympäristövaikutusten vuoksi. Se olisi kuitenkin epärehellistä. Totta kai olen löytänyt tämän näkökulman kautta uudenlaista merkitystä ja jopa iloa matkustamattomudestani, mutta se onkin kokonaan jo toinen aihe, johon palaan myöhemmin.

Jos minulla olisi ollut mahdollisuus valita, en olisi ollut Suomessa viime talvena. Olisin lentänyt vuosi sitten marraskuussa Australiaan ja paluumatkalla pysähtynyt Aasiaan muutamaksi kuukaudeksi. Olisin palannut kotiin siinä vaiheessa, kun kevätaurinko olisi sulattanut lumihanget. En viihdy Suomessa talvella, turha sitä on kierrellä. Kaamoksen keskellä tuntuu joka vuosi siltä kuin olisin kaukana kotoa. Oireilen sekä fyysisesti että henkisesti.

Paras vuosi koskaan

Olen matkustanut viimeisen parin vuoden aikana hyvin vähän, koska minulla ei ole ollut vaihtoehtoja.

Olin pidemmällä reissulla viimeksi vuoden 2016 lopulla. Näin jälkikäteen mietittynä 2016 oli monin tavoin onnellisin vuosi pitkään aikaan, mistä olen edelleen kiitollinen. Olin kaksi vuotta sitten toiveikas ja ajattelin, että vihdoin saan elää elämää, josta olen pitkään haaveillut, eli matkustaa ja tehdä samalla töitä ympäri maailman. Sain kirjoitella työjuttujani esimerkiksi terassilla Sagresissa, kahvilassa Tukholmassa ja uima-altaan reunalla Chiang Maissa. Toivoin, että elämä voisi aina jatkua niin. Halusin yhä enenevissä määrin matkustaa, tutustua uusiin kulttuureihin ja oppia lisää niin itsestäni kuin ympäröivästä maailmasta.

Vuodesta 2017 tulisi paras vuosi koskaan. Näin minä vilpittömästi uskoin.

Vuoden vaihtuessa tilanne näytti vielä kohtuullisen lupaavalta, kunnes tuli kesä. En minä missään vaiheessa taloudellisesti rikastumaan päässyt, mutta sentään jotenkin pysyttelin pinnan yläpuolella. Tiesin, että minun on tultava rohkeammaksi oman työni markkinoimisessa – se oli silloin ja on edelleen isoin haasteeni freelancerina. Haaste osoittautui kuitenkin suuremmaksi kuin osasin kuvitella. En varautunut ja varustautunut tarpeeksi. Olisin tarvinnut paljon enemmän tukea tilanteessani, mutta en osannut sitä pyytää.

Olin ulkona mukavuusalueeltani joka kerta markkinoidessani työtäni. Olisin varmasti saanut paljon enemmän asiakkaita olemalla rohkeampi ja aktiivisempi. Jotain sentään sain aikaiseksi, ja vuoden 2017 aikana minulla oli asiakkaita sen verran, että selvisin. Säästöön en kuitenkaan voinut rahaa laittaa.

Yhtäkkiä tuli asiakkaiden sairastumista, yritysten kaatumisia, maksukyvyttömyyttä, laskuja joita ei maksettu, projekteja, jotka loppuivat oikeastaan ennen kuin edes alkoivat.. Jokainen yrittäjä/freelancer joutuu kohtaamaan tällaisia tilanteita, mutta koska olin heittäytynyt freelanceriksi vailla säästöjä ja elin kädestä suuhun, jo muutama huonompi kuukausi tarkoitti isoja ongelmia. Energia alkoi valua luovuuden sijaan päivittäiseen selviytymiseen. Minun olisi ehdottomasti pitänyt hankkia mentori. Asioiden pyöritteleminen pään sisällä yksin ei tehnyt hyvää. Yksin asuminen ja yksin työskenteleminen on huono kombinaatio murehtimiseen taipuvaiselle henkilölle.

Kaikesta huolimatta vuoden 2017 alusta lokakuuhun saakka uskoin, että saisin asiat järjestymään ja minulla olisi mahdollisuus toteuttaa unelmani talvesta maailmalla. Sain paljon tukea ystäviltä, jotka tsemppasivat minua olemaan luovuttamatta. Tein parhaani mukaan töitä sen eteen, että pääsisin marraskuussa talvea pakoon. Minulla oli kerrankin äärimmäisen selkeä visio. Jätin välistä esimerkiksi pressimatkan Yhdysvaltoihin (jossa en ole koskaan käynyt), koska uskoin voivani sen viikon aikana tehdä töitä sen eteen, että saisin järjestymään perheeni kanssa matkan Thaimaahan.

Välistä jäivät niin itä kuin länsikin.

Realiteetit oli pakko kohdata. Jäin Suomeen koko talveksi. Muu perheeni kävi ensimmäistä kertaa Thaimaassa, minä en päässyt mukaan. Tuntui epätodelliselta, että maa, jossa olin reissannut opiskeluaikojeni alusta lähtien, jossa yksi perheenjäsenistäni asuu ja joka tuntuu minullekin toiselta kotimaalta, olikin yhtäkkiä saavuttamaton.

Kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys

Haave elämästä, johon kuuluisi paljon matkustamista ja kirjoittamista, alkoi vähitellen mennä palasiksi. Ihanien ystävien avustuksella sentään pystyin tekemään muutaman päivän matkan Lontooseen tämän vuoden huhtikuussa – siitä tuli minulle yksi rakkaimmista reissuistani. Koin valtavaa kiitollisuutta, että sain olla silloin juuri siellä. Lensin Lontooseen sellaisena päivänä, kun siellä oli lämpimin huhtikuinen päivä 70 vuoteen. 29 astetta tuntui uskomattomalle loputtoman pitkän talven jälkeen.

Tämä matka oli minulle kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

Silmäni avautuivat uudella tavalla sille, miten etuoikeutettu olen, kun minulla on ollut mahdollisuus nähdä maailmaa. Monilla sellaista tilaisuutta ei tule koskaan. On lukematon määrä ihmisiä, joilla ei ole edes oikeutta omistaa passia, saati rahaa matkustaa.

Silmäni avautuivat uudella tavalla sille, miten etuoikeutettu olen.

Kaupunkireissu Eurooppaan ei kuulosta mitenkään ihmeelliseltä tai hohdokkaalta. Luulisi, että eksoottisissa kohteissa reissaamisen jälkeen kaupunkimatka Euroopassa tuntuisi lähinnä tavalliselta viikonlopulta. Siinä tullaankin tämän blogipostauksen pointtiin, eli siihen, miksi olen kiitollinen tästä ajasta, jolloin en ole voinut matkustaa.

Olen onnellinen siitä, että en ole turtunut niin paljon, ettei esimerkiksi reissu Lontooseen tuntuisi enää erityiseltä. Kaikkeen nimittäin tottuu ja turtuu, ja ihminen haluaa aina vaan lisää ja lisää. Jos viiden tähden elämää jatkaa tarpeeksi pitkään, ei mikään enää riitä. Lopulta koko maailmasta ei löydy tarpeeksi tähtiä ja kaikesta löytyy jotain, mistä valittaa. En koskaan halua olla siinä pisteessä. Haluan elämäni loppuun saakka iloita pienestä ja olla kiitollinen kaikesta, mitä minulla on. Ihmetykseni, rakkauteni ja intohimoni maailmaa ja ihmisiä kohtaan on entisestään vahvistunut sinä aikana, kun minun on ollut pakko olla paikoillani. Itsestäänselvyyksiä ei enää elämässäni ole.

Liian isoja unelmia

Nyt kun mietin tätä parin vuoden mittaista ajanjaksoa, joka on ollut täynnä monenlaisia haasteita, alan vähitellen näkemään siunauksen siinä. Minun on ollut pakko pysähtyä elämässäni, sillä vaihtoehtoja ei ole ollut. Vaikka en olisi itse valinnut tätä tilannetta ja toivon, ettei elämäni jatkuisi epämääräisenä enää pitkään, olen kiitollinen siitä, että olen joutunut nöyrtymään ja saanut sen myötä kasvaa. Tällä hetkellä minun on elettävä kirjaimellisesti päivä kerrallaan, iloittava pienistä asioista ja jaksettava unelmoida isosti. Ennen kaikkea on oltava kärsivällinen.

Nyt ei ole aika luovuttaa.

Kesäkuussa kirjoitin kirjan valmiiksi. Olen siitä ylpeä. Rakkauteni kirjoittamista kohtaan vahvistui projektin aikana entisestään. Haluan kirjoittaa vielä paljon – myös monia kirjoja. On tässä vuodessa ollut siis jotain hyvääkin. Muuten olen joutunut tasapainoilemaan siinä jossain freelance-elämän reunalla, osan vuodesta myös ihan rehellisesti työttömänä. Olen nähnyt kovasti vaivaa sen eteen, että työrintamalla avautuisi uusia ovia. Samalla olen suunnitellut ensi vuotta ja haaveillut isoista jutuista, tietenkin myös matkustamisesta. Olen yllätyksekseni saanut edelleen paljon tukea ihmisiltä ympäriltäni. En ihmettelisi, vaikka jotkut jo kyllästyisivät tsemppaamaan minua, sillä välillä en itsekään tiedä, minne olen matkalla.

Olenko ensi vuonna yrittäjä vai en, sitä en osaa varmaksi sanoa. Olen tällä hetkellä avoin monille vaihtoehdoille ja luotan siihen, että parempia aikoja on tulossa. Osaamiseni ei ole kadonnut mihinkään, joten on pidettävä pää pystyssä ja uskottava siihen, että kova työ tuottaa jonain päivänä tulosta.

Kirjoittamista en aio lopettaa, se on ainakin varmaa.

Joskus on hyvä, että unelmat menevät palasiksi. Silloin on mahdollisuus aloittaa alusta ja rakentaa tilalle jotain monin verroin entistä ehompaa.

Kuvat: Hampstead Heath, Lontoo

by