#olisinpatiennyt että kaaos ja rauha mahtuvat samaan hetkeen

Mitä minä haluaisin kertoa heille, jotka ovat aloittelemassa aikuiselämäänsä?

Viime viikolla Maaret Kallio haastoi suomalaiset kirjoittamaan rohkaisevia viestejä nuorille. Ja suomalaisethan kirjoittivat! Sosiaalinen media täyttyi nostalgisista nuoruusmuistoista ja ajatuksista, joita ihmiset tahtoivat sanoa nuoruuden itselleen ja samalla nykypäivän nuorille. Näitä postauksia voi lueskella monesta eri kanavasta tunnisteella #olisinpatiennyt.

Monet ovat julkaisseet ylioppilaskuvansa vuosien takaa. Nostalgiafriikkinä olen ihan liikuttunut niitä katsellessani. Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, ettei valkoinen lakki ole arvokkaampi kuin ammattikoulututkinto, vaan molemmat ovat nuorelle hienoja saavutuksia. Kuusi vuotta sitten minä valmistuin yliopistosta ja pikkuveljeni ammattikoulusta. Me juhlimme yhdessä, eikä kummankaan saavutusta pidetty toista parempana. Veljeni sai heti töitä, minä sen sijaan mietin varmaan loppuelämäni, mikä minusta tulee isona. Jokaisen polku on erilainen ja toivonkin, ettei kenelläkään nuorella ole paineita valita akateemista uraa siksi, että se kuulostaa hienolta tai siksi, että joku painostaa siihen suuntaan.

Tehkää sitä, mitä rakastatte. Yrittäkää ja epäonnistukaa. Aloittakaa uudelleen. Ammattinne, pankkitilin saldonne tai tykkäysten määrä Instagram-tilillänne ei kerro teidän arvostanne yhtään mitään, joten olkaa vapaita siinä, mitä teette.

Mutta palataan vuoteen 2003. Minä täytin helmikuussa 18. Syntymäpäiväni aattona leikkasin paperisaksilla pois monta vuotta minulla olleet rastat. Pari viikkoa aiemmin olin ottanut ensimmäisen tatuointini. Se onnistui kätevästi, kirjoitin vain tatuointistudiossa paperiin, että olen 18. Henkkareita ei kukaan kysynyt. Penkkaribileidemme aikaan oli jo täysi-ikäinen, mutta siellä en päässyt sisään sisään iltajuhliin, koska en ollut jaksanut hankkia henkilöllisyystodistusta.

Ajokorttia minulla ei muuten ole edelleenkään, 15 vuotta myöhemmin. Passi on ainoa henkilöllisyystodistukseni.

Kirjoituksiin valmistauduin laiskasti. Minua ei opiskelu muutenkaan oikein kiinnostanut ja koin lukiovuoteni melko tylsiksi. Olin harkinnut ilmaisutaidon lukiota, mutta jäin kuitenkin lopulta Kankaanpäähän. En osallistunut edes vanhojen tansseihin, sillä en kokenut lukioyhteisöä omakseni. Minulla ei ollut siellä ketään, jota olisin voinut pyytää tanssiparikseni. Meidän koulussamme ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin se, että tytöt kysyvät itselleen parin.

Keskinkertaiset kirjoitukset

Ylioppilaskirjoitukissa sain kaikki arvosanat B:stä L:ään. Varsin keskinkertainen meininki siis. Parhaiten mieleen on painunut venäjän koe. Siinä vaiheessa, kun paperit lähtivät lautakuntaan, opettajani elätteli toiveita, että saisin E:n. Sitten tapahtui jotain. Ainekirjoitukseni pistemäärä oli tipahtanut lähes täysistä pisteistä nollaan. Aine oli virheetön, mutta se oli lautakunnan mielestä kirjoitettu aiheen vierestä. Aiheena oli ”jatka keskustelua”. Valituksista ei ollut hyötyä ja arvosanaksi tuli alimmilla mahdollisilla pisteillä C. Oli hieman petetty olo, kun osaamisellani ei ollut mitään merkitystä.

Toisinaan olen miettinyt, että olisi hauskaa päästä lukemaan äidinkielen kirjoituksissa kirjoittamani essee, jonka aiheena oli suomiräp. Siellä on taatusti tullut sangen syväluotaavaa analyysia Raptorista Fintelligensiin. Aineesta sain kahta pistettä vajaa L:n. Veikkaan, että pilkut eivät olleet ihan paikallaan. Olen nimittäin aina ollut kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta enemmän kuin oikeinkirjoituksesta ja olenkin joutunut tässä vuosien varrella ihan tosissani skarppaamaan asian kanssa.

Reaalista olisin saanut täydet pisteet, mutta mokasin yksinkertaisimman kysymyksen koko kokeissa. Sain silti stipendin suorituksestani, koska kirjoitin uskonnosta lukiomme parhaan arvosanan.

Luulin, että en koskaan tekisi mitään ylioppilastodistuksellani, mutta suureksi yllätyksekseni pääsin yliopistoon sisään sellaisesta kiintiöstä, jossa vaikuttivat yo-arvosanat. Sen jälkeen ketään ei ole kiinnostanut, mitä olen kirjoittanut – ja hyvä niin. Yhden kokeen ei pidä antaa määritellä elämää liikaa, kuten ei myöskään korkeakoulun lopputyön, jonka kanssa monet lähes menettävät mielenterveytensä.

Valkolakin painoin päähäni toukokuun viimeisenä päivänä kuvassa näkyvässä minimekossa, jonka käytön rehtori erikseen kielsi juhlamme kenraaliharjoituksissa. Hän tosin oli ennenkin kertonut arvostavansa sitä, että uskalsin sanoa häntä vastaan.

Etsinnöistä huolimatta en löytänyt ylioppilaskuvaani mistään. Saattaa olla, että olen tarkoituksella hukannut sen, koska en pitänyt kyseisestä kuvasta. Alla oleva kuva on samalta kesältä ja se on ylioppilasmekossani otettu.

Onneksi en tiennyt

18-vuotiaana minua kiinnosti eniten näytteleminen. Sen lisäksi kirjoittelin biisejä, bändikin meillä oli. Minä lauloin ja räppäsin, en siis ainakaan voi toivoa olleeni rohkeampi nuorena. Nykyään en tohtisi tarttua mikkiin tai tehdä paljon muutakaan sellaista, mihin silloin oli helppo heittäytyä. Lukion jälkeisenä kesänä osallistuin trash art -taidetyöpajaan. Teimme taidetta käytännössä mistä tahansa, mitä saimme käsiimme. Toivon, että voisin katsella maailmaa samanlaisilla silmillä aina – mistä tahansa, jopa roskasta, voi syntyä jotain uutta ja kaunista. Luovuus on mahdollisuuksien näkemistä siellä, missä muut eivät näe mitään käyttökelpoista.

Onneksi en aavistellut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En tiennyt, että Teatterikorkeakoulun hakupaperit jäisivät pöydälleni pölyttymään vuosi toisensa jälkeen. En kuvitellut, että en tulisi menemään naimisiin parikymppisenä – enkä vielä 30-vuotiaanakaan. En arvannut, että edessä olisi vielä paljon sydänsuruja, kipuja ja jopa sellaisia ajanjaksoja, jolloin mikään ei tunnu mitään.

”Onneksi en aavistellut, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”

Pidin kaksi välivuotta ennen yliopisto-opintojen alkua. Sen tahtoisin jokaiselle nuorelle sanoa, ettei elämässä ole mihinkään kiire. Opiskelu on mahdollista yhtä lailla 19-vuotiaana kuin nelikymppisenäkin. Elämää ei tarvitse suorittaa missään yhteiskunnan määrittelemässä järjestyksessä. Minun elämäni ei ole mennyt niin kuin odotin, mutta juuri siinä on elämän hienous, ettei kukaan voi käsikirjoittaa tulevaisuutta.

Aikuisuuden kynnyksellä ajattelin tietäväni maailmasta paljon. Olin idealisti ja ajattelin voivani muuttaa maailmaa. 15 vuodessa olen oppinut, että en oikeastaan tiedä paljoakaan. Mutta se maailmanparannusinto ei ole kadonnut, vaikka turpaan onkin tullut monesti.  Toivoisin jokaisen nuoren ja aikuisen uskovan siihen, että jokainen päivä on mahdollisuus tehdä hyvää, vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin ja tehdä sellaisia valintoja, jotka tekevät maailmasta hieman paremman paikan. Hyvän tekemisellä ei ole parasta ennen -päivää, eikä sitä tarvitse lopettaa, vaikka matkan varrella tulisi mokailtua monta kertaa.

Rauhaa ei voi kukaan viedä 

On yksi asia, jonka olisin nuorena halunnut tietää – tai oikeastaan sisäistää. Rauha ja kaaos mahtuvat samaan hetkeen.

Ei varmasti ole olemassa sellaista tietä, jolla olisin voinut välttyä masennukselta tai sydänsuruilta, mutta jos olisin sisäistänyt sen, että minun tunteeni eivät määrittele, milloin maailma loppuu, olisin säästynyt paljolta. Kyllä minä TIESIN, että minun ei tarvitse huolehtia, mutta tieto ei muuttunut eläväksi elämässäni. Tarvittiin vielä monien vuosien myrskytuulet, ennen kuin aallot eivät enää onnistuneet hukuttamaan rauhaa. Tunteeni heittelevät edelleenkin, eikä elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Vene keinuu välillä rajustikin, mutta rauhaa ei kukaan voi minulta viedä.

”Vene keinuu välillä rajustikin, mutta rauhaa ei kukaan voi minulta viedä.”

Minä tahtoisin katsoa 18-vuotiasta itseäni silmiin ja kertoa, että elämä ei tule menemään niin kuin kuvittelen – mutta se tulee olemaan kaikkine  haasteineenkin rikasta ja kaunista. Haluaisin kertoa, että edessä on uskomattomia seikkailuja, sellaisia, joista on vielä mahdotonta edes unelmoida. Kertoisin, että kun haaveet kaatuvat, syntyy uusia unelmia ja uutta elämää. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Eikä sen rauhan tarvi kadota niiden ovien välissäkään.

Tänään minä olen sellaisessa tilanteessa, että en tiedä tulevaisuudestani yhtään enempää kuin 18-vuotiaanakaan. Minulla on kalenterissani hyvin vähän merkintöjä. Epävarmuuden sietäminen ei ole mukavaa, mutta se, jos mikä, kuuluu aikuisuuteen.

En oikeastaan tiedä, onko minulla sellaista viisautta, josta nuoret voisivat jotain oppia. Toiveeni on, että nuorilla riittäisi empatiaa, uteliaisuutta ja armollisuutta itseään ja muita kohtaan.

Ensimmäinen kuva on otettu vuonna 2002. Noran kanssa olemme ottaneet monia kuvia tämän jälkeenkin. Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen, että tärkeimmistä ihmissuhteista kannattaa pitää kiinni.

Postauksen viimeisen ja ensimmäisen kuvan väliin mahtuu 16 vuotta elämää iloineen ja suruineen. Olen tästä kaikesta kiitollinen.